Syksyllä luettua x 4

No nyt on ollut se lukujumi täälläkin. Tämä syksy on ollut jotenkin niin metatöiden ylikuormittama – ja iltaisin olen lyönyt pääni tyynyyn ja vaipunut uneen samalla hetkellä, kun taapero. Ja selityksen maussa kun ollaan, ehkä yksi tahmeasti edennyt kirjakin vaikutti siihen, että lukeminenkin tuntui tahmealta.

Moni pitkään kirjastovarauksissa odottamani kirja on lähtenyt korkkaamattomana seuraavalle lukijalle. Takaisin jonotussijalle satoja, katsotaanpa uudestaan paremmalla ajalla vuoden kuluttua, haha.

No, neljä kirjaa olen kuitenkin elokuun jälkeen lukenut, ja siten tämän vuoden tämänhetkiseksi lukusaldoksi kirjattakoon 19 kirjaa. Lainassa ja arvostelukappaleeksi saatuna on kuitenkin tälläkin hetkellä monta hyvää odottamassa, joten kai tässä nyt ainakin pari kirjaa vielä tänä vuonna ehtii!

Tässäpä ne neljä viimeisintä, taas sellaisessa sinnepäisessä ”paras ensin” -järjestyksessä:

1. Liane Moriarty: Viimeinen vuosipäivä

käännös: Helene Bützow
lainattu kirjastosta

No vihdoinkin pääsin yli Liane Moriarty -blokista! Mähän siis ensin innostuin hänen kirjoistaan parin kirjan verran (Mustat valkeat valheet ja Hyvä aviomies), mutta sitten iski totaalilässähdys Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista -kirjan myötä.

Niinpä Moriartyt jäivät minulta kirjastohyllyyn noin 1,5 vuodeksi, mutta eräällä ”äh en tiedä yhtään, mitä lainaisin” -haahuilukäynnillä päätin ottaa lainaan tämän Viimeisen vuosipäivän. Ja jesh, tämähän oli sitten oikein hyvä.

Voisi käyttää sanoja ”vetävästi kirjoitettu”. Silleen, että lukee ilokseen!

Viimeinen vuosipäivä on selkeästi (mun mielestä) sellaista viihdettä, mutta ei kuitenkaan mitenkään pinnallista. Vertaisin Liane Moriartya hyvin Jojo Moyesiin: kepeää hyvää tarinankerrontaa, mutta ei pelkkää höttöä vaan parhaimmillaan syvempiäkin sävyjä.

Kirjan tarinassa kolmi-nelikymppinen nainen perii yllättäen ex-poikaystävän isoäidin talon, ja päätyy muuttamaan saarelle, jossa useammalla naisella tuntuu olevan jonkinlainen salaisuus takanaan. On joo rakkaushömpää (”kuka on se mies, jonka ex-poikaystävän isoäiti on ennustanut sopivan naiselle”), mutta ei tämä kuitenkaan mikään pelkkä rakkausromaani ole.

Vähän itsenikin yllättäen nostin tämän syksyllä luettujen parhaimmaksi! Ehkä nyt kaipaan tällaista kevyehköä luettavaa.

Mutta hitsi että Moriartyllä on jotenkin kehnot kirjojen nimet. Samoin kuin haha seuraavalla kirjailijallakin.

2. Jojo Moyes: Kuinka painovoimaa uhmataan

käännös: Heli Naski
lainattu kirjastosta

No Moyesistä puheen ollen – tässä taas sitä.

Tää on niin hassua: mä oon vuosikausia luullut, että olen lukenut tämän kirjan! Tai että olisin lukenut (novellikokoelma poislukien) kaikki Moyesin käännetyt kirjat, aina uusimmat käännetyt olen lisännyt edellisten jatkoksi.

Sitten jossain vaiheessa aloin katsoa tuota kannen hevosta ja luin kirjasta tarkemmin. Hmm hevosia… Ei kyllä soita mitään muistikelloja, katsotaanpa juonta tarkemmin… Oho, mä en tosiaankaan ole lukenut tätä!

Nyt luin! Ja haha vaikka luin tämän sokerirasituksessa istuessani (vuosi synnytyksestä), niin kirjasta ei silti syntynyt mitään öklötakaumia. Hyvä merkki!

Laittaisin tämän sinne ”parempaan päähän” Moyesia. Mun lempparia eli historiallista ulottuvuutta tässä ei niinkään ollut (okei ehkä vähän ratsastukseen liittyvää?), mutta jonkinlainen ”viitekehys” tekee mun mielestä Moyesin tarinoille aina hyvää. Kuten vaikka valaiden suojelu, tai tässä ratsastushommat.

Tarinassa oli myös ehdottomasti koskettavuutta: isoisänsä kanssa kahdestaan asuneen tytön isoisä joutuu sairaalaan ja tyttö (hevosineen) jää tähän maailmaan ihan itsekseen.

Tykkäsin!

Pakko aina listata ne Moyesin parhaat mun mielestä, jos joku haluaa lähteä ”mun päästä” liikkelle Moyesin lukemisessa. Olen tykännyt eniten näistä:  Ne, jotka ymmärtävät kauneutta ja Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Sitten perustason hyviä ovat olleet myös tämä nyt luettu Kuinka painovoimaa uhmataan, sekä lisäksi Parillisia parittomia, Kerro minulle jotain hyvää, Jos olisit tässä, Elä rohkeasti, Tähtien antaja, Morsianten laiva, Yömusiikkia, Lainakengissä ja Hopealahti.

Pidätän oksennusta ja luen sokerirasituksessa.

Mutta graaaaaaah voidaanko puhua vielä näistä Moyesin kirjojen käännösnimistä? MIKSI? Esimerkiksi tämä ”Kuinka painovoimaa uhmataan” on alkuperäisenä The Horse Dancer. Enkä vieläkään ole päässyt yli siitä, etä ”Ole niin kiltti, älä rakasta häntä” -kirjan alkuperäinen nimi on The Last Letter from Your Lover, joka sopii kirjalle niiiii-iiiin paljon paremmin.

Uudempien kirjojen nimet sentään vähän paremmin vastaavat alkuperäisiä: esimerkiksi Morsianten laiva on The Ship of Brides ja Hopealahti on Silver Bay. Kiitos siitä.

3. Miranda Cowley Heller: Paperipalatsi

käännös: Tuulia Tipa
lainattu kirjastosta

No nyt on ristiriitaiset fiilikset!

Kun tämä kirja ilmestyi, luin monesta paikasta, että kirjaa kuvattiin sanalla ihana. Jännä. Koska mun mielestä kirja oli tosi monta eri juttua, mutta ihana se kyllä ei ollut.

Yritän olla spoilaamatta – seuraavat taitavat olla jo niin yleisesti tiedossa, että uskallan niistä mainita.

Kirja käynnistyi pettämisellä ja pienen lapsen syövällä, ja lukeminen meinasi loppua mulla jo siihen. Tuli sellainen olo, että haluanko mä käyttää tähän nyt aikaani. Haha tein ihan Instaan äänestyksenkin, että jatkaako vai ei – tulos meni aika lailla tasan. Minua myös varoiteltiin kirjassa esiintyvästä lasten hyväksikäytöstä, ja siinä vaiheessa totesin, että okei jätän väliin.

Joku tässä kuitenkin houkutti. Myös se, että toisaalta kirjaa oli niin paljon kehuttu. Noin vuorokauden tauon jälkeen (kirja oli siinä vaiheessa jo myöhässä kirjastosta) jatkoin lukemista ja lopulta luin sen aika nopeasti loppuun.

Etenkin kirjan alkupuolella mua ahdisti eniten jotenkin sellainen lapsen näkökulman jatkuva sivuuttaminen. Mulle jäi ministi epäselväksi, maalattiinko tällaista kuvaa tarkoituksellisesti (selityksenä henkilöiden myöhempiin edesottamuksiin se, että heitä ei lapsena kuunneltu) vai syntyikö tunnelma siitä, että keskityttiin aikuisten pettämisiin, eroamisiin ja muuttamisiin. En tiedä. Joka tapauksessa se jotenkin syvästi häiritsi ja vaikka kyse oli fiktiosta, tunsin ihan fyysistä huonovointisuutta ja jopa suuttumusta. ”Hei! Kyse on myös lasten elämästä!” Haha, joo fiktiiviselle kirjalle.

Tavallaan se voi olla myös osoitus mestarillisesta kirjoitustyöstä. Äh, en tiedä. Mutta ei tuntunut hyvältä.

Samanaikaisesti olihan tämä kirja tietysti ihan valtavan hienosti kirjoitettu. Vertaisin tätä jollain tasolla kirjoihin Suon villi laulu (Delia Owens), Alaskan taivaan alla (Kristin Hannah) ja Tomun ja Tuulen maa (myös Kristin Hannah). Kaikissa näissä on jotenkin ympäröivän luonnon kuvaaminen aika hienosti olennainen osa tarinaa.

Jos en olisi vielä lukenut Paperipalatsia, lukisinko? Joo. Ei se kuitenkaan mikään henkisesti helppo kirja ollut. Eikä ainakaan ihana.

4. Nadeem Aslam: Kultainen legenda

käännös: Kirsi Luoma
lainattu kirjastosta

Tämä oli sitten se tämän syksyn tahmein kirja. Äääh, kaikki ainekset olisivat olleet! Mutta jotenkin kerronta jäi vaan sellaiseksi liian toteavaksi eikä henkilöiden sisään päästy mun makuun riittävästi.

Nadeem Aslam on onnistunut ärsyttämään mua (hyvin randomisti, haha) jo vuonna 2017 Elävältä haudatut -kirjansa kanssa. Tai oikeastaan kirjan sisäkansilipareen tekstin kanssa; kirjasta itsestään en muista mitään. Kirjailijan toisesta kirjasta Sokean miehen puutarha sen sijaan tykkäsin ihan tosi paljon.

Mutta sitten tämä kirja, äääh. Jotenkin kamalatkin asiat vaan mainittiin ja sitten toisaalta jotenkin kikkailtiin kielellä, koukeroilla, kuvailulla ja korulauseilla. Mutta unohtui tunne sieltä kokonaan pois.

Uutena ansiona (haha voiko näin sanoa) mulle itselleni ainakin aukesi kirjan tapahtumien myötä kristittyjen vaino Pakistanissa. Sen rajuus kirjan tapahtumissa – ja googlauksen perusteella ihan tosielämässäkin – yllätti.

Muuten ei kyllä oikein napannut tämä kirja.

*******

Muut – sekä poikkeavat että samansuuntaiset – kokemukset näistä kirjoista taas erittäin tervetulleita kommenttikenttään tähän alle!

PS. Seuraavaksi lukulistallani on näitä:

Lainassa kirjastosta ja arvostelukappaleena saatu odottamassa:
Kate Morton: Kaukaiset hetket
Victoria Hislop: Eräänä elokuun iltana (heh en ole varma, olenko lukenut tän joskus vai en, mutta kokeilen aloittaa ja tunnustelen, tuntuuko tutulta)
Laura Baldini: Uuden ajan opettaja
Sarah Lark: Tuhansien lähteiden saari
Lisa Wingate: Kadonneiden rakkaiden kirja
Holly Ringland: Esther Wildingin seitsemän salaisuutta (saatu arvostelukappaleena)

…sekä varausjonossa olen vielä näihin:
Elif Shafak: Kadotettujen puiden saari
Shelley Read: Minne virta kuljettaa
Karen Swan: Kesytön saari
Natasha Lester: Talo Rivieralla
Kamila Shamsie: Ystävistä parhain

9