Meidän pieninkin pyöräilee! Itse asiassa hänestä tuli jopa meidän perheen lapsista se, joka kaikkien nuorimpana oppi pyöräilyn hienon taidon – tässä on kuitenkin sattumaa mukana eli ihan syntymäkuukausi ja fillarinostohetki vaikutti; uskon että kuka vaan meidän lapsista olisi kuukausimittareilla mitattuna oppinut samassa iässä, jos vaan olisi ollut lumeton maa ja annettu fillari käyttöön.
Ja kilpailuhan tällainen ei muutenkaan ole.
Mutta on jotain eroavaisuuttakin isosiskoihin verrattuna!
Olen nimittäin kirjoittanut tällaisen vastaavanalaisen jutun kahdesti aiemminkin: vuonna 2017 täällä ja vuonna 2018 täällä. Olen ollut silloin (ja olen edelleen) tällaisten ”kevytpolkupyörien” ihan vannoutunut fani ja olen intoillut (ja intoilen edelleen), että helposti ns. itsestään tapahtuvaan pyöräilyn oppimiseen on kaksi olennaista juttua, eli optimaalisesti homma tapahtuisi mun kokemuksen mukaan näin:
1. Potkupyöräily ja sen kautta tapahtuva tasapainon oppininen.
2. Suoraan ilman apurattaita (jotta ei opi väärää tekniikkaa) erityiskevyellä pyörällä pyörällä fillaroinnin aloittaminen.
Ja just Frog (kuten mun vanhoista postauksista näkee) on ollut ihan meidän ykköslempparipyörä; Joel polkee sellaisella tälläkin hetkellä!
Mutta mutta… Kun elämä nyt vaan ei aina ole sitä kaikkein optimaalisinta!
Tänä keväänä nimittäin seurailin Frogien ja muiden kevytpyörien (Islabikes, Woom) hintoja käytettynä ja totesin, että käytettynäkin tämänhetkinen hintataso ylittää nyt kyllä henkisen kipurajan. Tuli mieleen kokeilla: mitä jos pyöräilyn aloittaminen voisi onnistua vähän halvemmallakin pyörällä…?
Ja jos se ei sujuisi, voisihan sitä aina seuraavana kesänä (4-vuotiaana) ostaa sitten sen kalliimman.
Niinpä Torin hakukenttään alkoi ilmestyä merkkiä White – se on XXL-kaupan tarjoama merkki ja käsittääkseni lite-malliston Whitet lähestyvät ominaisuuksiltaan jo noita kalliimpia ”kevytpyöriä”.
No, löytyi White, mutta en tiedä, onko se lite. Mutta se maksoi 80 euroa, käytettyjen Frogien hinta on 300 euron pinassa, ja tämä White vieläpä on lapsen toivomassa värissä. Ostetaanpa se! Pyörässä oli apurattaat, mutta ensitöiksemme Joel otti ne pois.
Kokeillaan!
No, ei ollut ihan menestys se ensimmäinen kerta. Ensinnäkin jalkajarru tuntui todella mahdottomalta, sillä se tökkäsi aina, kun lapsi alkoi polkea väärään suuntaan. (Frogeissa ei ollut jalkajarrua) Toiseksikin pyörä kyllä tuntui selkeästi painavammalta jo näppituntumalla Frogiin tottuneen aikuisen näkökulmasta… Lapsi jaksoi ensimmäistä kokeilua maksimissaan kaksi minuuttia ja sitten into lopahti. Tuleekohan tästä mitään, taisi olla huono hankinta…?
Sopivaan saumaan osui kuitenkin ”Miu on sinnikäs” -kirja, ja me myös puhuttiin kotona paljon siitä, miten asioita harjoitellaan. Niinpä pyöräilyn harjoittelu alkoikin vähitellen kuulostamaan houkuttavalta vaihtoehdolta!
Aikaa kului parisen viikkoa ja lapsi halusi kokeilla uudestaan. Loistavaa!
Huivitekniikasta olin kuullut (en koskaan testannut, kun ei ollut tarvetta) jo isompien lasten aikana: eli että huivi laitetaan lapsen kainaloiden alta ja lasta tuetaan ikään kuin sitä kautta. Meillä oli kuitenkin aikoinaan isomman lapsen rullaluistelun yhteydessä tulleita hyviä kokemuksia repun käyttämisestä alkuun pääsemisessä, joten halusin kokeilla sitä!
Eli lapselle pieni reppu selkään: sellainen, jossa on tukeva vyötäröhihna. Ja sitten siitä repun ylälenksusta voi vähän pitää kiinni ja tukea, kun lapsi harjoittelee.
Se olikin ihan toimiva etenkin, kun jalkajarru aiheutti äkkipysähdyksiä edelleen. Repusta pystyi vähän tukemaan, että lapsi ei kaadu vauhdin äkkityssätessä. Hoin siinä jalkajarrun kanssa taistellessa hiljaa itselleni, että varmasti hän ihan itsestään kohta hoksaa, että milloin ne tökkäykset tapahtuvat. Eli en uskonut sellaisen ”polje tuohon suuntaan” -opastuksen auttavan vaan ajattelin, että se oppiminen varmaan menee lihasmuistiin kokemuksen kautta.
Ja niin kävi! Eka kokeilulla tökki koko ajan. Tokalla vähän väliä. Kolmannella silloin tällöin, neljännellä ajoittain. Ja sitten jossain kohdassa jalkajarrun aiheuttamat äkkipysähdykset olivat poissa! Wohoo!
Reppua apuvälineenä käytettiin vain muutamia kertoja, mutta halusin sen aika nopeasti pois. Sen jälkeen otin tekniikaksi, että pidin vain avokämmentä lapsen selkää vasten. En siis varsinaisesti pitänyt kiinni, mutta kämmen oli vain siinä (henkisenä) tukena ja pystyin tarvittessa myös vähän työntämään lisää vauhtia (sillä tietysti pyörä on aika raskas poljettavaksi). Sitten vähitellen irrottelin enemmän ja enemmän kättä selästä ja annoin lapsen pyöräillä itse. Tadaa!
Eli lasta ei kannata ”retuuttaa” niin, että lapsi oppii nojaamaan aikuiseen. Eikä myöskään kannata tarttua ohjaustankoon vaan lapsen kannattaa ohjata itse. Pyöräilykahvaa näkee edelleen paljon, mutta itse olen vähän skeptinen, koska sehän varmaan myös osaltaan lisää fillarin painoa = tekee harjoittelua haastavaksi. Mutta tosiaan: en ole kokeillut, on se varmasti näppäräkin juuri kiinni pitämistä ajatellen.
Paras paikka aloittaa on muuten sellainen ihan loiva alamäki! Ja sopiva pyörän koko on sellainen, jossa lapsi saa vaivatta molemmat jalat tasajalkaa maahan.
Ihme kyllä muuten varsinaisia kaatumisia ei (vielä) ole tullut yhtäkään! Vaikka nekin tietysti kuuluvat harjoitellessa asiaan.
Näin tiivistäen vinkkaisin siis tekemään ”ei optimaalisella ei-kalleimmalla” pyörällä opettelun vaikkapa näin:
1. Vahva pohja potkupyöräilyn kautta
2. Ei apurattaita!
3. Kokeile huivitekniikkaa (kainaloiden alta) tai laita lapselle selkään reppu, jossa on vyötäröremmi. Pidä vain kevyesti kiinni
4. Työnnä kevyesti selästä/ pidä avokämmentä lapsen selkää vasten. Irrottele kättä siitä aina, kun hyväksi katsot eli että ei pidä koko aikaa kiinni.
5. Ajakaa ensin loivassa alamäessä.
6. Paljon kannustusta ja positiivista puhetta harjoittelusta!
Olen edelleen sitä mieltä, että Frogilla tai jollain muulla kevyellä jalkajarruttomalla pyörällä tuo varmasti on helpompaa ja tämäkin lapsi olisi varmasti alkanut pyöräillä jo ihan sillä ensimmäisellä yrityksellä (niin kuin siskonsa). Ja ylämäet ovat tällä pyörällä selkeästi raskaita ja niissä pitää edelleen työntää vähän lisävauhtia, vaikka lapsi muuten pyöräileekin jo ihan itse.
Mutta toisaalta oli jotenkin lohdullista (ja haluan jakaa tämän toivottavasti lohdullisen viestin), että vaikka ei esimerkiksi olisikaan varaa ostaa sitä ihan kalleinta ja optimaalisinta pyörää, niin pyöräilyn oppiminen voi onnistua jo vaikka näin 3-vuotiaana!
Kaikki kuitenkin oppivat ajallaan ja kilpailemaan tässä ei kannata lähteä! Ja eri lapsella eri asioiden oppiminen voi tapahtua eri tahdissa. Meillä ainakaan tähän taitoon ei ollut mikään kiire – toisaalta päivähoitomatkoja tämä fillari-innostus on ilostuttanut huomattavasti eli totta kai myös iloitaan uudesta hienosti opitusta taidosta!
PS. Yksi asia muuten, mistä taisin kirjoittaa jo jossain noista aiemmista pyöräilypostauksista tai ainakin ajattelin sitä jo silloin: pyöräilyssä ei tietenkään ole kysymys vain motorisista taidoista vaan oman pihan ulkopuolelle lähtiessä kannattaa myös huomioida, että lapsen sääntöjen ja ohjeiden kuuntelemisen taito on riittävällä tasolla. Meilläkin on joskus vähän tarkoituksella lykätty aikaa, jolloin annetaan kovaa vauhtia liikkuva kulkuneuvo tahtoikäisen alle, haha. Joskus kun (kröhöm) se motorinen taito voi olla valmis kehittymään aiemmin kuin se, että kuuntelee ohjeita :D
Eli myös turvallisesti liikenteeseen sitten pyöräilevän pikkulapsen kanssa! Meillä esimerkiksi ei todennäköisesti vielä tänä kesänä mennä niin, että koko 5-henkisellä perheellä on fillarit alla, vaan yksi vielä luultavasti tarvitaan juoksemaan mukana jalan pyöräilijänkoppariksi ja -stoppariksi. Meillä onneksi päivittäisten kulkureittien lähitiet ovat suurimmaksi osaksi autottomia hiekkateitä ja niillä voi mennä suht turvallisesti pienimmänkin kanssa. Nokkospuskia lähinnä pitää varoa, ha!
No Comments