Munakriisi

pääsiäismuna keskustelu

Tämän viestin sain puoli tuntia sen jälkeen, kun olin jättänyt muun perheen iloisena avaamaan lasten ensimmäisiä yllärisuklaamunia.

Niin kuin olen kertonut (mm. vuosi sitten täällä), meillä on pyritty välttelemään karkkien antamista lapsille mahdollisimman pitkään. Esimerkiksi viime vuonna (täällä) virpomiskarkit vältettiin erävoitolla 165-0, ja myös tänä vuonna noudatettiin oikein onnistuneesti samaa tekniikkaa (Instassa täällä).

Nooh. Tänä vuonna Silva oli kuitenkin saanut suklaamunan päivähoitopaikasta (whaat? en tiennytkään, että sellainen on tapana) ja anoppilassakin suklaattomuus oli ”unohdettu”. Ja kun Silvan tanssituntiystävällä viime viikolla oli mukana iiiiihania ”pinkkikindereistä” saatuja yllärileluja, mua itseäni (ei niinkään lapsia) alkoi houkuttaa: no oishan se nyt kiva antaa lapsille kotonakin ekat suklaayllärimunat! Etenkin kun lapset eivät selvästikään olleet siitä suklaasta ollenkaan kiinnostuneita vaan niistä yllärileluista.

Joel vastusti.

Mutta se olin minä, joka sanoi, että jos Silva lähtee isin mukaan kaupaan, se saa sieltä itse valita tytöille pääsiäismunayllärit. Se olin minä, joka sen suklaamunaportin avasi. Eikä sitä kerran avattuna sitten kai enää kiinni saa. Oi voi.
”Minä haluan Tähkäpään! Minä haluan Tähkäpään! Oiskohan tässä Tähkäpää?”, tirppa iloitsi.

Rautalangasta väännettiin niin-ja-niin-ja-niin monta kertaa, että yllärimunasta ei voi tietää, mitä sieltä tulee. Ymmärretty joo – ei sisäistetty.

Itse en ollut tosiaan tapausta näkemässä. Seela oli avannut omansa ja sieltä oli tullut… …kisu.

Silva avasi omansa ja sieltä tuli… …ROBOTTI.

Joel kertoi, että ei ollut ikinä nähnyt lasta noin perin juurin murtuneena. Romahtaneena. Ihan fyysisesti kokoonlyhistyneenä; mikä lohduton itku, tärinä ja nyyhkytys. Se pettymys. Jotain niin suurta, että uhhuh. Ja Silva sitten tietysti sitkeästi Seelan kisua itselleen vaatimassa ja Seela kauhusta kiljumassa, että eihän kukaan vie tätä minulta.

Kaikki huutaa.

Kohtaus oli kuulemma kestänyt lähes tunnin.

Niin joo ja Joel oli jo ennakkoon sitä mieltä, että pääsiäismunat ovat h*vetistä. Ikään kuin lasten uhkapeliä. Siihen laitettu panos (se koko odotus ja toivo) on aina paljon suurempi kuin se, mitä siitä saa. Ja että lähes aina se on pettymys.

”Pahaa suklaata ja joku romulelu”, Joel muisti omasta lapsuudesta.
”Mutta joskus saattoi olla sormus!”, minä yritin.

No. Millä pettymys korvataan? Tietysti: ostamalla lisää (Joel edelleen vastusti), minä lupasin heti kotiin saavuttuani kirkkain silmin. Joel yritti viestittää, että j*malauta ei.
”Juu, käydään ostamassa uudet munat, on tässä vielä pääsiäistä jäljellä – ja katsotaan mitä niistä sitten tulee”, minä kuulin itseni sanovan.

Prismasta löytyi Frozen-munia. No nyt! Silva valitsi kaksi itselleen ja kaksi Seelalle. Kun tulimme kotiin, Seela rohmusi kauppakassista heti ensimmäisen käsiinsä ja sai riivittyä sen auki ennen kuin Silva ehti edes ulkovaatteita riisua. Ja ennen kuin vanhemmat ehtivät estää tilanteen.

Ja se Seelan ylläri: Elsa.

Voi h*vetin h*vetin h*vetti, tän jo tietää, miten tämä homma jatkuu.

Silva sai kaksi Kristoffia.

elsa ja kristoff pääsiäismuna

Aaaaaaaargh.

Siinä sitä sitten kaikin voimin selitettiin, että kaikki saavat leikkiä näillä – ja aattele Silva, miten mahtavaa, että valitsit nää ihan itse ja me saatiin sieltä Elsa teidän yhteiseen leikkiin. Mutta ei se ole sama; kyllä (pian) nelivuotiaskin sen ymmärtää. Sisko sai Elsan.

Äh. En tiedä.

Ehkä tämä helpottaa sitten, kun siskokset eivät ole enää siinä iässä, että kilpaillaan jatkuvasti samoista leluista. Kokemuksia? Muita munapettyneitä kuulolla?

 

PS. …ja miten mä homman ratkaisin: ostamalla. Näin siellä Prismassa sellaisia myynnissä olleita prinsessafiguureja. Jotain vajaa 6 euroa kappale. Lupasin, että käydään ostamassa sellaiset, ja itse saa valita. Halvemmaksi se ainakin tulee kuin lisämunien ostaminen. Joo ei varmaan kasvatuksellisesti kovin kypsästi ratkaistu (ehkä monen mielestä pitäis todeta, että ”voi voi sellaista elämä on”). Mutta niin lupasin, että tehdään. Tirppa kun ei ole mitenkään materian perään, että kaiken haluaisi; ja kyllä mä haluan häntä vähän tällä ilahduttaa. Huokaus.

65
Like

You Might Also Like

  • merkinkantaja
    28.3.2016 at 23:42

    Ihan vaan tuli mieleen, että musta on ihanaa, kun voi sanoa lapselle ”voi katso miten hienon lelun sisko sai” ja sitä sitten ihmetellään ja kysytäön lainaan ja todetaan, että välillä voi lainata. Kunnes siitä tulee tappelu. Mä pyrin siis ennakoimaan ne tilanteet, missä sisarus kuitenkin olisi saanut sen hienomman. Toisen omasta voi ja pitää olla iloinen ja onnellinen toisen puolesta.

    • krista
      29.3.2016 at 12:36

      Kyllä, ja tää on just hyvä lapselle opeteltavaksi! Mekin siis tosiaan paljon puhuttiin siitä, että miten kivaa, että se Elsa ylipäänsä tuli MEILLE; että jos Seela ei olisi sitä saanut, meillä ei olisi meidän kotona ollenkaan tällaista Elsaa. Ja miten niillä leikitään tietysti yhdessä niin kuin muutkin lelut ovat meillä yhteisiä (paitsi ”henkilökohtaiset” yksittäiset jutut kuten omat unilelut).

      Tuoreeltaan se pettymyksen tunne oli siinä suurempi kuin se tarjottu lohtu pystyi olemaan, mutta kun aikaa vähän kului, niin hienosti se loksahti paikoilleen. Silva leikkii ”Seelan kisulla” ja nauraa sille, miten ”kamala” se sen saama robotti on. Ja yritti antaa toista saamaansa Kristoffia tosiaan ystävälleen <3

  • Sofi1
    28.3.2016 at 23:57

    Voihan muna xD pakko kertoa, että sain tänään maailman ihanimmat yllätyksen kinderistä! Äiti mangusti (tms.) ja pentu, jota äiti opettaa kävelemään <3 että voi aikuinen tulla iloiseksi yllätyksenä! :D esikoinen piti ylläriä ihan tyttöjen juttuna, mutta kappas vain innostuikin leikkimään sillä pitkän tovin. Vauva lensi kerran riisin joukkoonkin, kun eksyi ruokapöytään :) juuri se kai noissa munissa kiehtookin, että kymmenien krääsien joukosta löytyy se helmi! T. Tänään pettymysten kanssa taisteltu, kun ei saa avata kaverin pakettia jonka itse paketoi xD

    • krista
      29.3.2016 at 12:36

      Oi, mä taidan tietää nää – ehkä ne oli kissamakeja? :) Meidän tanssituntiystävällä nimittäin oli just nää <3 Aivan ihanat!

  • Aikavarkaissa
    29.3.2016 at 00:17

    Mulla on nyt aika lailla Joelin asenne munia kohtaan: never again. (Tiedän, että se unohtuu ennen seuraavaa pääsiäistä, ja tietysti lapsetkin kasvaa.) Mutta näin meillä kävi:

    Esikoinen, nyt 3,5 v, muistaa viime pääsiäisestä mummin järjestämän suklaamunaetsinnän. Ollaan vietetty nyt pari kuukautta ulkomailla, eikä päästy mummilaan pääsiäiseksi, mutta pääsiäisen koittaessa esikoinen alkoi puhua munista. Kerrottiin, että niitä ei pääsiäispupu tänne ulkomaille pysty tuomaan yhtä monta kuin mummilassa oli per lapsi, mutta varmasti yhden yllätysmunan se voi tuoda kummallekin lapselle ja pääsiäissunnuntaina voi etsiä, mihin pupu on ne piilottanut.

    (Tähän väliin, että lapset saa kyllä jälkiruokia ja herkkumaistiaisia, ehkä liian useinkin, mutta toisaalta loppuruokavalio on ihan kunnossa, joten en usko että ne siitä pilalle menevät – ehkä päinvastoin, ehkä ne omaksuvat näkemyksen että karkit ja herkut on aika arkipäiväisiä eikä niitä tarvi ahtaa napaansa täyteen niinä harvinaisina kertoina kun sellaisia on saatavilla; musta ja miehestä, karkkipäiväkasvateista, on kasvanut juuri tuollaisia ahmatteja.)

    No, lauantaina oltiin sellaisessa ulkoilmamassatapahtumassa. Tähän mennessä ei olla ostettu lapsille koskaan mitään krääsää mistään ja pyritty rajoittamaan lelujen määrää yms sekä ekologisista että psykologisista syistä (etteivät oppisi että kaikkea kannattaa ostaa koko ajan), ja kauppaan ollaan menty kauppalistan kanssa, korkeintaan sieltä on saanut pyytäessään jotain muita hedelmiä kuin yleensä, tai reippaasta käytöksestä palkinnoksi mangopiimäpurkin tai maustetun viilin. Nyt sitten markkinahumu otti vallan, ja kun lapset olivat puhuneet viikkotolkulla niistä ärsyttävistä automaateista, joista voi eurolla ostaa jonkun yllätyspallossa tulevan krääsälelun, niin mies päätti irrotella ja lahjoittaa lapsille sellaiset. Esikoinen oli ihan tyytyväinen pikkuiseen mopoon, mutta kuopus, 1 v 10 kk, ei kyllä hyväksynyt sitä että veli sai MOPON ja hän sai jonkun häkkyrän JOKA EI AJA. Sen pettymyksen kuuli kyllä koko markkinahumu. Isoveli ei suostunut vaihtokauppaan, joten tehtiin poikkeustilanteen vuoksi poikkeuspäätös ja ostettiin krääsäkojusta kuopukselle pikkuinen auto, joka soi. Argh mitä krääsää. Se takasi vanhemmille lounasrauhan, mutta meni samana päivänä paskaksi, kun sillä kielloista huolimatta ajettiin hiekassa ja heiteltiin ympäriinsä. Että kismittää, kun ylipäätään sorruttiin ostamaan krääsää ja sitten harmituksen iskiessä korjaamaan tilannetta lisäkrääsällä. No, se oli kasvun paikka itselle.

    Sitten koitti sunnuntai. Voi elämä, ja voi muna. Piilotin pupuna ne Kinderit ja ajattelin, että kuopuksen päiväunen jälkeen on hyvä hetki iloita niistä. Eka virhe tapahtui, kun livautin tämän esikoiselle samalla kun annostelin lounasta lasten lautasille. Sehän meni ja löysi ne heti. Lupasin, että kun kerran munat löytyivät jo, ne saa jälkkäriksi, kunhan syö myös ruokaa. Esikoinen ei enää onneksi ole siinä iässä, ettei suostu syömään lusikallistakaan jos jotain herkkua on luvassa, mutta kuopus on! Jos joku puhuu herkuista, ei perusruoka todellakaan maistu, ja nyt se oli muutenkin jo superväsynyt ja silloin lounas on helposti muutenkin yhtä huutoa. Itkuksihan se meni. Esikoinen söi reippaasti ja sai avata Kinderinsä. Kuopukselle yritin opettaa, ettei munaa saa jos ei syö ruokaa, ja lopulta tyydyin siihen että pääsiäisen kunniaksi puolikas kierrepastanpala on riittävästi ruokaa. Hmph. Miten kävi? Esikoisen Kinderistä tuli….MOPO. Kuopuksen Kinderistä tuli…koottava oranssi ukkeli, JOKA EI AJA. Kuopus sai niin hervottoman itkukohtauksen, että oksensi sen puolikkaan kierrepastan ulos eikä edes maistanut koko suklaamunaa vaan liiskasi kädessään ja paiskasi sen lattialle. Toki söi sen nukuttuaan, ja nukuttuaan myös suhtautui suopeammin oranssiin ukkeliinsa.

    Tämä toka mopodraama oli oikeastaan niin tragikoominen, että vaikka desibelit olivat karseat ja sääliksi kävi pientä, niin hyvä kärjistymähän se on meidän arjelle. Lisäksi olin superhyvällä mielellä siitä, että kerrankin se oli pehmeämpiluontoinen kuopus, joka rähjää pettymyksestä, eikä AINA esikoinen, joka on kunnostautunut raivarien saralla taatusti keskivertoa enemmän. Sen sijaan esikoinen lahjoitti molemmat moponsa seuraavana päivänä pikkuveljelle, vaikka kukaan, edes pikkuveli, ei pyytänyt <3

    • krista
      29.3.2016 at 12:45

      Apua mikä draama – itketti ja nauratti yhtä aikaa, oi EI!!!! … ja TOSI paljon samaa kuin meidän draamassa; ihan noita vanhempien tausta-ajatuksia myöten! Ihan-melkein vois olla meille tapahtunut juttu :D Ehkä tähän tosiaan vaikuttaa tää sama ajatus, että kun niitä ei ole kymmenen (kun pyrkii rajoittamaan krääsää just noista syistä, mitä säkin mainitsit) vaan yksi, niin siihen latautuu sitten vastaavasti niin paljon enemmän. Eli ehkä tuolla ekan sivun puolella oli perää siinä ajatuksessa, että niitä pitäis olla MONTA tai ei ollenkaan. Se ”monta” tuntuu jotenkin väärältä, mutta niin tuntuu se ”ei ollenkaan” myös – ja tällaista suurta draamaa sitä nyt ei ainakaan halua silloin, kun alun perin haluaa vain ilahduttaa lapsia <3
      -
      Voi teidänkin muruja! <3 Ja AIVAN IHANAA tuo lahjoittaminen! <3 Samaa tekevät meidän tytöt myös spontaanisti puolin ja toisin. Vaikka siinä suuressa omassa tunnekuohussa ei pysty asettumaan vielä toisen asemaan, niin sitten tosiaan vähän myöhemmin voi tulla tuollainen ele. Voi sisarukset sentään <3 <3 <3 <3

  • Miuksi
    29.3.2016 at 09:03

    Tää juna varmaan meni jo, mutta kommentoin silti.. Pettymyksiä tulee väistämättä elämässä pienille, ilman että niitä väenväkisin heille järjestää. Kyllä. Pienet pettymykset elämän varrella ovat tärkeitä oppitunteja, että joskus sitten isompana kykenee ottamaan vastaan elämän tarjoamia isoja pettymyksiä. Oikeastaan tästä bloggauksesta tuli mieleen se, että miten aikuiset suhtautuvat lapsen pettymykseen? Jos aikuinen hätääntyy lapsen pettymyksestä, tulee lapselle sellainen tunne, että siinä on oikeasti jotain vaarallista. Ja mietin sitäkin, pyrkiikö aikuinen välttämään lapsen pettymyksiä säästääkseen itseään? Kun tuntuu niin pahalta, kun lapsesta tuntuu pahalta?

    Itse olen jo teini-ikäisten tyttöjen äiti. En varmasti ole kasvattajana toiminut aina fiksusti ja oikein. Varmasti on pettymykset välillä käsitelty viisaasti ja välillä juostu helmat hampaissa niitä silottelemaan. Mutta nyt on elämä alkanut oikeasti tuottamaan isompia pettymyksiä, joita ei vanhempi pysty lapselle silottamaan, vaikka haluaisikin. Toivottu opiskelupaikka ei aukene, ystävyyksissä tulee ryppyjä, seurustelusuhteet kariutuu jne. Toivon, että omat lapset olisivat saaneet riittävästi harjoitella ”pääsiäismunapettymyksiä”, että he ymmärtäisivät, että näistäkin pääsee yli ja elämä kantaa. Toivon, että itsekin olisin saanut harjoitella ”pääsiäismunapettymyksillä”, että osaisin tukea lapsiani oikealla tavalla, kun itsestäkin tuntuu pahalta se, ettei lapsen haave tässä kohtaa toteutunut.

    • krista
      29.3.2016 at 12:49

      Täällähän tämä keskustelujuna vielä puksuttelee :) Ja ihan totta, just noin – niin kuin tuolla jo kirjoitinkin, varmasti juuri siksi tämä pieni tarina nousi kertomakseni, että ikään kuin yllätyin myös tuota omaa reaktiotani. Että ”ostetaan lisää” oli mulla se, mitä suusta tuli ulos, VAIKKA se on oikeastaan jopa vastoin sitä, mitä itse ajattelen. Hätääntynyt en sentään vaan ihan vakaa ja rauhallinen, mutta en mä silti tavallisesti LOHTUOSTAMISTA suosittele :)

      Ja noinhan se menee – kukaan meistä kasvattajista ei varmasti aina toimi fiksusti ja oikein. Se ihan ihan hyvä sanoa näin ääneenkin <3 Eikä aina sitä "oikeaa" olekaan, on vaan enemmän tai vähemmän oikeita ja enemmäntai vähemmän vääriä :)

  • Pia Mari
    29.3.2016 at 20:48

    No meillä on ollut tapana todetta vähän, että voi voi, mutta sitten sovitaan että kaikki saa leikkiä yhdessä jne. Tai sitten ne kaikki laitetaan pois eikä kukaan leiki millään. Mutta onhan se elämä ”epäreiluakin” välillä, eikä nuo taida tuon ikäiset juurikaan ymmärtää sitä ”yllätys” juttua siinä vaan halutaan se mikä halutaan sieltä tulevan :)

  • Naku
    29.3.2016 at 22:08

    Mä muistan lapsuudesta elävästi tosi samantapaisen tilanteen, olin varmaan vuoden Silvaa vanhempi. Isä toi työreissulta tuliaiseksi kaksi Barbieta ( t o d e l l a harvinaista meidän perheessä), joista toinen oli selvästi hienompi. Mä isosiskona tietysti iskin siihen silmäni, mutta sitten, katastrofi – isä antoikin pikkusiskon valita ensiksi. Itkin asiaa varmaan tunnin isän sylissä. Muistan edelleen parhaiten sen lohdutuksen tunteen. Että isä ymmärsi, kuinka paljon asia harmitti. Lopulta leikeissä se omakin Barbie oli ihan kiva.

    • krista
      29.3.2016 at 22:14

      Ihana tarina <3 ...ja siis ONNEKSI sait sen lohdutuksen etkä mitään tyyliin "iso tyttö, mitä sä nyt tuollaista itket höpö-höpö" -reaktiota. Nää hetket on lapselle niin tärkeitä, oih ja voih <3 <3 <3

  • Karin
    29.3.2016 at 23:55

    Näissä teksteissä ehkä parasta on, että ne panee omat aivosolut raksuttamaan. Olen nimittäin nyt pureksinut tätäkin asiaa enemmän.
    *
    Jos nyt ohitetaan se, että koko homma oli varmasti kurja kaikille, niin jäljelle jää oikeastaan vain se, miten tilanne kohdataan. Ideaalia varmaan olisi, että pettymykset olisi sen kokoisia mitä lapset pystyvät kohtuullisen kivasti käsittelemään. Aina pettymyksiä ei kuitenkaan voi säädellä, oli ne mitä tahansa. Pieniä pettymyksiä voi ”tarjota” lapsille ihan kasvatuksellisesti (ei televisiota päälle kun syödään, ruokapöydässä ei lueta lehtiä tai jotta saa jälkkäriä, pitää syödä ainakin järkevä määrä kunnon ruokaa, mitä nää rajoittamisen sitten omalla kohdalla onkaan), ne suuremmat tulevat yleensä puun takaa.
    *
    Mietin sellaisia tilanteita, joissa pettymys on niin iso, että se on oikeasti pettymys ja suru vanhemmillekin. Sanotaanko silloinkin, että ”se menee ohi, harmi kun lääkäri ei pystynyt pelastamaan xx:ää” tm. VAI otetaanko tässä tapauksessa lapsi syliin, heijataan sylissä, silitetään, näytetään oma pettymys ja surraan yhdessä, kunnes ollaan valmiita miettimään niitä positiivisia asioita tai kääntämään sivua?
    En tiedä, onko tämä jo teidän taktiikka ja toisaalta kannattaako sitä edes pieniin pettymyksiin toteuttaa, mutta jotenkin ajattelen, että sillä lailla voi saada hyväksyttyä lapsen tunteet ja johdatettua ne EHKÄ nopeammin (tai sitten ei) sinne jonkinlaiseen hyväksymiseen. Tai sitten vain aika auttaa.
    *
    Mietin itseäni. Usein on tilanteita, joissa petyn mutta osaan varautua niihin, tai ainakin pitäisi. Sitten jos esimerkiksi mulla olisi yksi (kohtuullinen) lahjatoive jouluna tai syntymäpäivänä, ja saisin vaikka sen sijaan mieheltä sirkkelin jota mies on halunnut vaikka kuinka kauan, niin pettyisinkö? Saisinko näyttää sen? Olisinko katkera? Pitäisikö asiasta keskustella? Lahjaan voisi olla ihan hyvä syy. Eniten varmaan pettyisin miehen pissipäisyyteen, jos hyvää syytä ei olisi.
    *
    Heh, oli mulla tässä siis pointti, mutta en osaa nyt jotenkin yhdistää lankoja hienosti nippuun tässä lopussa. Parasta ehkä on, että itse tulee mietittyä näitä asioita, vaikka taitaa ne tilanteet tulla kuitenkin eteen yllättäen ja pyytämättä, ja sitten toivoo vain että ehkä hoitaa tilanteen viimeistään seuraavalla kerralla paremmin, jos ekalla ei mene nappiin.

    • krista
      30.3.2016 at 00:21

      Kiva kuulla! Ja hih jännä, että joskus sitä kirjoittaa ”ajatustaherättävästä aiheesta” (itse siis niin kuvitellen) ja keskustelu jää aika suppeaksi – joskus taas vähän ”niitä näitä” -henkeen ja se sit pistääkin ajattelemaan. Hyvä osoitus siitä, että aihe voi hyvin ikään kuin elää sen varsinaisen tekstinkin ulkopuolella.

      Mutta hyvää pohdintaa – ja että miten tuolleen ISOMMISSA (oikeasti isommissa) pettymyksissä just. En edes tiedä. Varmaan riippuu aiheesta ja lapsen kehitystasosta; esimerkiksi Tikrun kuolemaa ei silloin reilu vuosi sitten kovin syvällisesti käsitelty (myös koska Silva ei halunnut puhua aiheesta, vaikka ”avattiin keskustelua” useampaankin kertaan), mutta jos se olisi tapahtunut nyt, niin käsittelytapa olisi varmaan ollut jo eri. Varmaan just yhdessä keskustellen ja surren, jos lapsi niin haluaa.

      Tuo pettymys omalta kohdalta tosiaan… Ehkä se yllättävyys on tosiaan yksi piirre. Että jos ei ole varautunut ja se pettymys iskee kuin kirkkaalta taivaalta. Ehkä se pettymyksen määrä voi olla jopa kokonaisuutena sama, mutta silloin sitä voi käsitellä vaikka pidemmän ajan kuluessa. Tai siis mieleen tulee jopa niinkin iso elämänpettymys kuin ero. Itsellä joskus pitkässä suhteessa ”tein eroa” pitkään (vuosia) ja silloin se siitä tullut pettymys oli ihan erilainen kuin sellainen ”jätän sut post-it-lapulla enkä vastaa enää puhelimeen” -tyyli (sekin on koettu), joka oli hurjan paljon lyhyemmästä suhteesta, mutta silti niin yllättävä, että siinä just tapahtuessaan romahdutti paljon pahemmin. Siis mut jätettiin, mä en sentään niin tehnyt :D

      Mutta tosiaan kaikkeen ei voi varautua, pettymykseenkään. Heh ja tuli mieleen sellainenkin, että ei varmaan kannatakaan varauta. Tai siis se sellainen elämänasenne, että ”ei saa odottaa liikoja, että ei pety”. Sitä en yhtään kannata. No okei nyt eksyin aiheesta, alan nukkumaan :)

  • Maria
    3.4.2016 at 21:30

    Tiedän tää on kuultu ennenkin mutta tosiasia se on. Pettymyksiltä ei voi elämässä säästyä joten ihan hyvä että pikkupettymyksiä oppii käsittelemään jo lapsena, että ei se maailma niihin kaadu <3
    Positiivisella asenteella elämän pyörteisiin!

  • 1 2