Munakriisi

pääsiäismuna keskustelu

Tämän viestin sain puoli tuntia sen jälkeen, kun olin jättänyt muun perheen iloisena avaamaan lasten ensimmäisiä yllärisuklaamunia.

Niin kuin olen kertonut (mm. vuosi sitten täällä), meillä on pyritty välttelemään karkkien antamista lapsille mahdollisimman pitkään. Esimerkiksi viime vuonna (täällä) virpomiskarkit vältettiin erävoitolla 165-0, ja myös tänä vuonna noudatettiin oikein onnistuneesti samaa tekniikkaa (Instassa täällä).

Nooh. Tänä vuonna Silva oli kuitenkin saanut suklaamunan päivähoitopaikasta (whaat? en tiennytkään, että sellainen on tapana) ja anoppilassakin suklaattomuus oli ”unohdettu”. Ja kun Silvan tanssituntiystävällä viime viikolla oli mukana iiiiihania ”pinkkikindereistä” saatuja yllärileluja, mua itseäni (ei niinkään lapsia) alkoi houkuttaa: no oishan se nyt kiva antaa lapsille kotonakin ekat suklaayllärimunat! Etenkin kun lapset eivät selvästikään olleet siitä suklaasta ollenkaan kiinnostuneita vaan niistä yllärileluista.

Joel vastusti.

Mutta se olin minä, joka sanoi, että jos Silva lähtee isin mukaan kaupaan, se saa sieltä itse valita tytöille pääsiäismunayllärit. Se olin minä, joka sen suklaamunaportin avasi. Eikä sitä kerran avattuna sitten kai enää kiinni saa. Oi voi.
”Minä haluan Tähkäpään! Minä haluan Tähkäpään! Oiskohan tässä Tähkäpää?”, tirppa iloitsi.

Rautalangasta väännettiin niin-ja-niin-ja-niin monta kertaa, että yllärimunasta ei voi tietää, mitä sieltä tulee. Ymmärretty joo – ei sisäistetty.

Itse en ollut tosiaan tapausta näkemässä. Seela oli avannut omansa ja sieltä oli tullut… …kisu.

Silva avasi omansa ja sieltä tuli… …ROBOTTI.

Joel kertoi, että ei ollut ikinä nähnyt lasta noin perin juurin murtuneena. Romahtaneena. Ihan fyysisesti kokoonlyhistyneenä; mikä lohduton itku, tärinä ja nyyhkytys. Se pettymys. Jotain niin suurta, että uhhuh. Ja Silva sitten tietysti sitkeästi Seelan kisua itselleen vaatimassa ja Seela kauhusta kiljumassa, että eihän kukaan vie tätä minulta.

Kaikki huutaa.

Kohtaus oli kuulemma kestänyt lähes tunnin.

Niin joo ja Joel oli jo ennakkoon sitä mieltä, että pääsiäismunat ovat h*vetistä. Ikään kuin lasten uhkapeliä. Siihen laitettu panos (se koko odotus ja toivo) on aina paljon suurempi kuin se, mitä siitä saa. Ja että lähes aina se on pettymys.

”Pahaa suklaata ja joku romulelu”, Joel muisti omasta lapsuudesta.
”Mutta joskus saattoi olla sormus!”, minä yritin.

No. Millä pettymys korvataan? Tietysti: ostamalla lisää (Joel edelleen vastusti), minä lupasin heti kotiin saavuttuani kirkkain silmin. Joel yritti viestittää, että j*malauta ei.
”Juu, käydään ostamassa uudet munat, on tässä vielä pääsiäistä jäljellä – ja katsotaan mitä niistä sitten tulee”, minä kuulin itseni sanovan.

Prismasta löytyi Frozen-munia. No nyt! Silva valitsi kaksi itselleen ja kaksi Seelalle. Kun tulimme kotiin, Seela rohmusi kauppakassista heti ensimmäisen käsiinsä ja sai riivittyä sen auki ennen kuin Silva ehti edes ulkovaatteita riisua. Ja ennen kuin vanhemmat ehtivät estää tilanteen.

Ja se Seelan ylläri: Elsa.

Voi h*vetin h*vetin h*vetti, tän jo tietää, miten tämä homma jatkuu.

Silva sai kaksi Kristoffia.

elsa ja kristoff pääsiäismuna

Aaaaaaaargh.

Siinä sitä sitten kaikin voimin selitettiin, että kaikki saavat leikkiä näillä – ja aattele Silva, miten mahtavaa, että valitsit nää ihan itse ja me saatiin sieltä Elsa teidän yhteiseen leikkiin. Mutta ei se ole sama; kyllä (pian) nelivuotiaskin sen ymmärtää. Sisko sai Elsan.

Äh. En tiedä.

Ehkä tämä helpottaa sitten, kun siskokset eivät ole enää siinä iässä, että kilpaillaan jatkuvasti samoista leluista. Kokemuksia? Muita munapettyneitä kuulolla?

 

PS. …ja miten mä homman ratkaisin: ostamalla. Näin siellä Prismassa sellaisia myynnissä olleita prinsessafiguureja. Jotain vajaa 6 euroa kappale. Lupasin, että käydään ostamassa sellaiset, ja itse saa valita. Halvemmaksi se ainakin tulee kuin lisämunien ostaminen. Joo ei varmaan kasvatuksellisesti kovin kypsästi ratkaistu (ehkä monen mielestä pitäis todeta, että ”voi voi sellaista elämä on”). Mutta niin lupasin, että tehdään. Tirppa kun ei ole mitenkään materian perään, että kaiken haluaisi; ja kyllä mä haluan häntä vähän tällä ilahduttaa. Huokaus.

65

You Might Also Like

  • -Jenni-
    28.3.2016 at 12:51

    Aikuisen tehtävä on tuottaa lapsille pettymyksiä.

    • krista
      28.3.2016 at 12:52

      Niinhän sitä sanotaan, mutta mä en vaan allekirjoita tätä. Pettymyksiä elämässä kyllä tulee eteen ilman sitäkin, että niitä tieten tahtoen lapseen istuttaa :(

      • Anna
        28.3.2016 at 13:06

        Kun lapsi on saanut kotona harjoitella pettymysten kohtaamista, niin ehkä se ei mene sitten ihan säpäleiksi, kun elämä heittää yllättäen eteen ison pettymyksen. Kyllä minä sen näen niin, että vanhemmat auttavat lapsiaan, kun tarjoavat heille pieniä pettymyksiä koettavaksi turvallisissa kotioloissa. jos väärä pääsiäismunayllätys saa nelivuotiaan palasiksi, niin mitä tuolle lapselle kävisi isompana, jos ei ole koskaan saanut harjoitella, miten pettymyksestä selvitään eteenpäin?

        • krista
          28.3.2016 at 13:14

          Pettymyksen kohtaamistahan harjoitellaan arkielämässä päivittäin! Esimerkiksi karkkihyllyn edessä meillä EI ole tapana ostaa sitä. Leluja kaupasta tai vaatteita ihastellaan, mutta EI osteta. Esimerkiksi nyt synttäreiden alla (samaisella Prisma-reissulla) käytiin yhdessä ihastelemassa notkuvia leluhyllyjä (ja ajamassa karusellilla) sillä ajatuksella, että kahden viikon päästä tuleville syntymäpäiville saa valita YHDEN lelun toivelahjaksi. Silva valitsi Tähkäpää-barbien. Mutta EI tosiaankaan edes alkanut vaatia, että sellaista ostettaisiin.

          Tällaisissa jutuissa mä näen sen kasvatuksena; just sen opettaminen, että kaikkea ei saa ja niin edelleen. Juurikin pettymyksen kohtaamista ja siihen suhtautumista.

          MUTTA tämä pettymyksen TARKOITUKSELLINEN tuottaminen on mun käsityksen mukaan vaan sellainen lentävä lause, joka on jäänyt elämään. En näe siinä mitään järkeä. Samaa mieltä siis, että pettymyksiä turvallisesti kotioloissa ja niiden harjoittelu on tärkeää, mutta ei niitä tarvitse TARJOTA. Kyllä ihan arkielämän tilanteissa niitä tulee eteen ihan riittävästi.

          Ja ennen kuin joku alkaa paasata (mitä tässä vähän oli ehkä jo ilmassa), että ”pitäisi osata jo käsitellä, että ei romahda”, niin tämä on siis se nelivuotias, joka ei ole IKINÄ nostanut kaupassa minkäänlaista tahtoo-kohtausta. I-ki-nä.

          • Kahvittelija
            28.3.2016 at 17:36

            Yhdelle ystävälle oli sanottu (muistaakseni) kolme- tai nelivuotisneuvolassa jotain sellaista, että olis ihan hyvä, jos silloin tällöin tulis joku pettymys ja sen käsittelemistä sitten harjoiteltais. Ja se terkkari oli nimenomaan tähdentänyt, että ei niitä pettymyksiä tarvitse itse ruveta tarkoituksellisesti tuottamaan vaan ne väistämättäkin eteen tulevat pettymykset kannattaa ottaa sellaisina tilanteina, joissa voidaan yhdessä miettiä niitä lapsen tunteita ja tukea niitä. Meilläkään ei kesäkuussa 4 täyttävä esikoinen ole koskaan kirkunut esim. karkki- tai leluhyllyn edessä sen takia, että se haluaisi jotain. Joskus se saattaa ihastellen todeta, että onpas paljon karkkia (jota lapset ei meillä syö juuri ollenkaan), ja kun pitkästä aikaa käytiin koko perhe yhdessä isossa marketissa (yleensä tilataan ruoat netistä) ja kierreltiin vähän lelujakin katselemassa, kun on monia synttäreitä tulossa, niin se sanoi kyllä monesta lelusta, että mä haluaisin tämän, mutta sitten selitettiin, että kotona on jo tosi paljon kivoja leluja ja että täältähän varmaan saakin sitten kivoja ideoita, kun on synttäritkin pian tulossa. Ja se jäi siihen.

            Mä sorruin itse ostamaan esikoisen pahviseen munaan xylitolipastillien lisäksi sellaisen ison Pet Shop -mitälie -munan. Kuopus sai pastillit + Kinderin, ja molemmat lapset sai maistaa pienet palat suklaata. Kuopus sylkäisi oman palansa äkkiä pois, esikoiselle ois varmaan maistunut enemmänkin. Ja jotain kamalaa krääsää, joka unohdettiin saman tien, niistä munista paljastui. Ja kiitos isovanhempien, meillä on vieläkin about 20 Kinderiä kaapissa. Riittää moneksi pääsiäiseksi eteenpäin :D

          • Karin
            28.3.2016 at 19:50

            En tiedä, miten itse osaan tarvittaessa käsitellä lapsen pettymystä. En kuitenkaan usko, että on sama asia jos jotain ei saa ja asia käsitellään hyvillä mielin kuin jos jotain toivoo, odottaa… Ja sitten sitä ei saa vaikka on niin luullut.
            Se on pettymystä. Ja järjellä ajatellen juuri näitä mun mielestä pitää tuottaa. Paha kyllä, jos se pettymys tulee jostain mitä on tosi tosi tosi paljon toivonut. Ja todennäköisesti sortuisin itsekin tekemään jotain vastaavaa.
            *
            Mahtaisko Facebookissa tai jossain olla ryhmiä, joissa voisi vaihtaa saatuja hahmoja? Joskus oli prinsessamunia, joista aina tuli pieni prinsessa. Olihan se nyt fiksumpaa kuin… Robotti.

          • Karin
            28.3.2016 at 19:59

            Ja lisään vielä, että sortumisella tarkoitan sitä, että jos itse olen määrittänyt jonkin rajan tm., niin jotenkin järkevästi niitä olisi osattava ihan itsekin noudattaa.
            Ehkä ensi vuonna sitten ostatte jotain Frozen-juttuja tai jonkun uuden ihanuuden kestomuniin ja munat saa sitten etsiä munajahdissa…?

        • Jep.
          28.3.2016 at 15:37

          Olen samaa mieltä Jennin ja Annan kanssa.

        • Aikavarkaissa
          28.3.2016 at 23:52

          Vastauksena Annan kommentin loppukysymykseen: musta pääsiäismuna – tai lautasen väärä väri, tai että joku toinen ehti ovesta ensin ulos vaikka oli itse halunnut mennä ekana pihalle – on nelivuotiaalle juurikin tavallinen pettymys, lapsen kokoinen. Lapselle iso asia, sellainen jota ei mun mielestäni tarvitse erityisesti päivitellä (tyyliin ”miten noin iso lapsi romahtaa tuollaisesta asiasta”). Sellaisia ne nyt vain on, lapsia, ja ihan pirun lapsellisia.

          • krista
            29.3.2016 at 12:30

            Hihi, ovatpa kyllä kummallisen lapsellisia nää meidän lapset! <3
            -
            Mutta joo, jos 3-4 -vuotias ei saisi olla vapaasti just tasan niin lapsellinen kuin on, niin olisi kyllä hurja ja kurja maailma. Jos nyt vajaa nelivuotias ilmaisee pettymystään tunnekuohulla, niin kyllä samoin voi tehdä myös neliKYMMENTÄvuotias; kun oikein tulee tunne, joka musertaa, niin itkee ja nyyhkyttää. Tunteiden ilmaisu on suotavaakin; tukahduttaminen sitä haitallisempaa taitaa kuitenkin olla. Ja lapsethan sitä skaalaa vielä pitkään opettelevat; sitä tunteiden hallintaa. Murrosiässä, varhaisaikusuudessa... no: aina. Koko elämän oppimista <3

      • Marjatta
        30.3.2016 at 15:24

        Samaa mieltä! Ei niitä pettymyksiä ole pakko tuottamalla tuottaa, elämä tuo niitä mukanaan koko liudan muutenkin. Aikuisen tehtävä on auttaa lapsi pettymysten yli.

    • Bella
      2.4.2016 at 14:57

      Mä mieluummin miellän sen niin, että aikuisen tehtävä on auttaa lapsia kohtaamaan ja käsittelemään pettymyksiä. Ja niitä tulee kyllä ihan satavarmasti ilman että aikuinen niitä varta vasten lapselleen alkaa tuottamaan. :)

  • Heispi
    28.3.2016 at 12:52

    Apua! Ihan kauhee tilanne. Pettymys on viimeinen asia, jota haluaa lapselle, kun on jo vähän itsensä kanssa taistellut, että saako niitä munia ollenkaan vai ei.

    Meillä pojat 3 ja 1v4kk eikä vielä ole saaneet karkkia. Suklaata kyllä esim suklaamoussessa, muttei ihan ehtana tavarana. Kinderit jäi kauppaan senkin vuoksi, koska pikkuveli ja kaikki suuhun.
    Aikomus oli laittaa pahvimuniin yllätykset, mutten tajunnut ostaa tarpeeksi ajoissa, eikä sitten enää löytynyt kun olis ollut kiire. Nooh tipukassit ajoi saman asian. Niihin laitettiin pääsiäismunakoristeita (saat itse valita minne laitat koristeen) rairuohotipu (saat itse valita paikan ruoholta minne laitat) pääsiäisaiheisia tarroja ja muumi-välipalakeksi. Ja nää oli ihan ylionnellisia <3 ostin myös ruohomunia, saivat yhden puoliksi maistaa. Siellä pyöri molempien suussa, ei tullut ulos, muttei aiheuttanut minkäänlaista ihastustakaan. Haluttiin antaa maistaa, mutta samalla riemuittiin: ei ne tykänny! :D

    Ensi vuodeksi ostan ne pahvimunat jo ajoissa ja koristellaan ne yhdessä.

    Niin ja pakko hehkuttaa (vaikkei se nyt suhun mitenkään vaikuta :D), että peruttiin mun työhönpaluu syksyltä! Oon ollut niin ahdistunut koko asiasta, että todettiin että miksi mennä, jollei halua :D

    • krista
      28.3.2016 at 13:04

      Joo hei tässä just hyvin sanoit sen, mitä ajoinkin takaa: kun lapset eivät olisi KAIVANNEET/osanneet haluta mitenkään niitä munia, mutta nyt itse aiheutin sen, että varmaan ens vuonnakin niitä halutaan JA se oli vielä tuollainen riipivä pettymys. Ne kestomunat ois menneet meillä niii-iiiin hyvin; niistä tytöt saivat esim. tarroja ja yksi naapuri oli tehnyt herkkupussit kuivahedelmiä! Ja viime vuonna, kun tytöt olivat kohta-3 ja kohta-1 toi meni vielä ihan hyvin noin. Ja ois mennyt tänä vuonnakin, jos mä ITSE en ois lähtenyt tälle suklaamunatielle :) Damn! :D

      Joo suklaata meidänkin tytöt ovat syöneet ennen esim. jätskin suklaakuorrutuksessa. En ole pitänyt sitä mitenkään ehdottomana ”ei ei ei”:nä eli esim. nyt kun suklaata tuli hoitopaikan munassa ja mummilassa, en ollut mitenkään erityisen näreissään. Sai maistaa; ei ollut kai mitenkään paljon syönyt. Kerran joillain synttäreillä Silva oli myös maistanut vaahtokarkkia eikä kuulemma ollut tykännyt. Nyt näistä avatuista munista Silva taisi kerran maistella jälkkäriksi jotain vähän, mutta Seela ei vielä. Eli avattiin vaan ne munat, napsautettiin ”kuori” (se suklaa) auki ja lapset keskittyivät leluihin. Ei ne edes hoksanneet, että sitä suklaata pitäis siitä jotenkin erityisti syödä :D Me ollaan Joelin kanssa mussutettu sitä kaapista :D

      Jee, kanssailoitsen sun valintaa! Ja tietty painottaen, että on se sitten töihinpaluun perumista tai töihin lähtemistä, niin just tuo OMAN ITSEN kuunteleminen on <3 <3 <3 Silloin, kun vieläpä olosuhteet sen antaa myöten! Mä kannatan sitä, että omaa voimakasta tuntemusta vastaan ei kannata toimia, jos se vaan on mahdollista. Hyväsinä!

      • Heispi
        28.3.2016 at 13:45

        Kuivahedelmät, hyvä idea!

        Oma valinta on just tosi tärkee! Ja kotiinjääminen on meille nyt parasta! Ja voi miten oon ollut päätöksestä asti niin hyväntuulinen ja leppoisa, vaikka ollaan oltu kipeenä koko viikko!

        Oon samaa mieltä pettymyksistä, ettei niitä tarvitse erikseen luoda lapselle, kyllä niitä tulee vastaan ihan joka päivä. Ja just niin, että autetaan lasta pääsemään siitä pettymyksestä yli. Tähän tietty vaikuttaa lapsen luonne, miten nopeesti menee ohi ja
        tässä kohtaan on mun mielestä hyvä alkaa opettaa lapsellekin potutusbonusta :D

      • Ande
        28.3.2016 at 13:55

        Kommenttina karkkiin: olen huomannut että makean kanssa on ihan sama alkupiste kuin muunkin ruoan kanssa. Ainakin meillä uusi ruoka vaatii totuttelua ja niin kävi myös makean kanssa. Jätski taisi olla aikoa joka maistui heti ekalla kerralla. Kaikki muu makea maistuu kerta kerralta enemmän. Karkkia ei ole vielä maistellut kuin muutamia kertoja ja silloin sylkäisi pois, mutta eiköhän se ala maistumaan kunhan tottuu makeuteen. Siihen ei kyllä kannusteta :D

        • krista
          28.3.2016 at 14:02

          Voisin hyvin kuvitella, että tää pitää paikkansa! Itsehän tosiaan vielä 5-vuotiaana syljin joululahjasuklaat mummilan vessanpönttöön (muistan sen täysin elävästi, yhh huuhtelin suutakin) ja ”opettelin” syömään karkkia vasta joskus ekaluokkalaisena, kun kaveripaineet alkoivat tulla päälle :)

          Jätskiä meillä tosiaan syödään, kun siitä tykätään. Mutta esim. suklaaeskimo on lastenkin mielestä (niin kuin on munkin mielestä; Joel saa syödä ne) liian makea, mieluummin ottavat vaniljan tai mansikan.

  • MirvaK ...
    28.3.2016 at 13:13

    Meillä lapsilla ei ole kellään ollut koskaan odotuksia mitä munasta pitäisi tulla. Aika usein koko lelu unohtuu samantien. Suklaa on se isompi juttu. Ehkä se että näitä ei ole ”pantattu” on se juttu ettei ole nousseet niin suuriksi pettymyksiksi.

    • krista
      28.3.2016 at 13:19

      Joo, mä luulen, että meillä tosiaan oli ne odotukset Silvalla ihan liian korkealla. Se siinä Kinderiä valitessa katseli niitä ständin prinsessahahmoja, että ”ton mä haluan sieltä munasta, eiku ton!” ja mä siinä yritän vääntää rautalangasta, että sieltä voi tulla MITÄ VAAN, ei sitä voi tietää… Äh. Ne odotukset tosiaan. Ehkä se oli se, kun tää oli eka kerta ”tätä konseptia”. Ehkä ens vuonna on jo jotenkin selkeämpää, että sieltä voi tulla romuakin :D

  • Eedith
    28.3.2016 at 13:13

    Voi pientä <3 meillä lapset on saaneet karkkia jo pienenä. Suklaamunissa niitä ei kyllä se suklaa juurikaan kiinnosta vaan pelkkä yllätys. Vinkkinä pienet Disney -munat, joista tulee yllätyksenä minikokoisia yksiosaisia eläimiä. Meille tuli esim. dalmatialainen ja Kaunotar -koira. Ne oli oikeasti kivat!

    Ja on teillä ollut hyvä tuuri, meille ei tullut Frozen munista yhtään hahmoa ;)

    • krista
      28.3.2016 at 13:23

      Oi, nuohan kuulostaa kivalta! On kyllä ylläreiden laatu noin kaikenkaikkiaan ilmeisesti vähän parantunut omaan lapsuuteen verrattuna – tai tarkemmin ajateltuna: meillä tais olla aina niitä kaikkein halvimpia munia, ehkä niissä on roskaa nykyäänkin :)

      Mä muuten luulen, että esim. Frozen-Kristoff ois ollut IHANA ylläri, jos sisko ei ois just repinyt sieltä auki Elsaa. Tää se oli varmaan se Silvan suuri tragedia tässä <3 Nää kun on tosiaan nyt siinä vaiheessa, että KAIKKI pitää olla samaa tai ainakin samantyyppistä kuin siskolla <3

      • Laura
        28.3.2016 at 21:32

        Meidän 3v sai hei siitä ihanasta frozenmunasta jonkun ”taulun”, jossa oli Olaf. Et jeejee..😜

        • krista
          28.3.2016 at 21:44

          Joo Seelan toinen ylläri oli kans tällainen taulu – se Kristoff ja se joku poro :) Kun oli Elsa tullut alkuun, niin sitä taulua ei sit kukaan juuri vilkaissutkaan.

          Silvan molemmista tuli tosiaan se Kristoff ja Silva yritti jo tarjota sitä yhdelle ystävälleen lahjaksi. Ei halunnut :) Että hei jos joku kaipaa Kristoffia omiin leikkeihin, niin meiltä saa sen toisen!

  • ElinaBeE
    28.3.2016 at 13:18

    Hihiii meillä 3-vuotiaalle taas suklaa on se tärkein juttu – joo oli se leopardipupu ihan kiva myös, mutta poika innokkaasti ehdotti, että äiti voisi haluta lisää leluja ja lapsi voisi auttaa niiden ”avaamisessa” (eli suklaan syömisessessä sen kuoren ympäriltä) :D Kohta 9kk-ikäinen pikkuveikka ei vielä pääsiäisestä hirveästi perustanut, mutta maistoi mämmiä :D

    Ja mun mielestä kyllä pettymyksiä tulee elämässä eteen ihan tarpeeksi ilman, että äiti ja papi niitä aiheuttavat (toki joskus pettymykset eivät ole vältettävissä, mutta ainakin lapsi tietää, että vanhemmat yrittivät parhaansa). Pettymysten tuottaminen ja rajojen asettaminen ovat kaksi eri asiaa.

    Toivottavasti Silva ei traumatisoitunut ja teillä oli kiva pääsiäinen <3 :)

    • krista
      28.3.2016 at 13:29

      Mahtavaa, just toisin päin :D Mulla taas itselläni ei ollut mitään sitä vastaan, että meillä on ollut muutamat päivät suklaata kaapissa, kun tavallisesti ei koskaan ole :D On ollut ihan loksauttaa sieltä pala vaikka kahvin kanssa – mä oon tainnut syödä niistä suurimman osan, vaikka tavallisesti en syö :D :D :D Lisää suklaamunia! :D

      Ja kyllä, ehdottomasti samaa mieltä tuossa pettymysasiassa!

      Hmm tuli mieleen, että tuon lentävän lauseen viljely voi muuten olla osittain (ehkä?) sellaistakin, että sillä tavallaan vanhemmat lohduttavat itse itseään lapsen pettymyshetkellä. Sellainen ”no ei se siihen kuole” -tyyppinen tokaisu ilman syvempää pohdintaa; ja se on totta, että ei se siihen kuole :D Mieluummin mä muokkaisin kuitenkin sen lentävän lauseen sen tyypillisestä muodosta ”vanhemman tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä” muotoon ”vanhemman tehtävä on tukea lasta pettymysten tunteiden käsittelyssä” <3

      • En muista :)
        28.3.2016 at 15:28

        Mä ajattelen, että ei se lentävä lause noin kirjaimellinen olekaan. Vanhemmat eivät hiero käsiään innoissaan ja suunnittele miten lapsen saisi pettymään 😄 Vaan niin, että kun niitä pettymyksiä tulee niin ne handlataan muuten kuin silottelemalla.

        Mietin myös, että ovatko ne olleet aiemmin Silvalle pettymyksiä, kun ei ole kaupasta saanut jotain, vai vain sellaisia harmituksia joihin ei ole sisältynyt sitä pettymykselle ominaista ennakko-odotusta jostain muusta. Ei meilläkään ole koskaan lapset kaupassa saaneet haluamisraivareita, vaan pettymykset ovat olleet juuri niitä tilanteita, joissa lapsen odotukset eivät ole vastanneet todellisuutta.

        • krista
          28.3.2016 at 16:12

          Ihan varmasti on tämänkin nelivuotiaan elämässä normaalisti ollut pettymyksentunteita ja tulee olemaankin :)

          Ja kyllä, varmaan tuolleen ”muutetussa muodossa” pettymyksentunteiden käsittely on keskeinen osa kaikessa muissakin tunteiden oppimisessa ja niiden hallitsemisessa, niin kuin lapsen kasvussa keskeistä on <3

          • En muista :)
            28.3.2016 at 16:21

            En mä sitä sanonutkaan, ettei olisi pettymyksen tunteita aiemmin ollut, vaan sitä, että välttämättä kaikilla lapsilla ei tule kauppatilanteissa tai vastaavissa, vaan enemmän suhteessa niihin isoihin odotuksiin tai vertaissuhteisiin. Esim. Sisko saa just sen lelun millä olisi itse halunnut leikkiä tai yllätys ei ole se mitä oli odottanut. Toiset lapset sitten taas pettyvät enemmän siitä, että jokin asia kielletään.

            Juuri noin! Pettymys on tunne niin kuin muutkin, ja menee ohi niin kuin muutkin tunteet.

          • krista
            28.3.2016 at 16:37

            Hihi joo no noita tulee valitettavasti vähän liiankin kanssa, kun noita tyttöjä on kaksi – nyt tosiaan tytöillä molemmilla sellainen akuutti ”tahtoo just ton, mikä siskolla on” -vaihe päällä. Sisaruksen kanssa noiden tunteiden harjoittelu taitaa tulla väkisinkin vähän niin kuin itsestään. Ja ainoilla lapsilla tietysti hoidossa ja muissa ystävyyssuhteissa tulee samat opit. Mutta joo välillä tuota meillä kyllä ”harjoitellaan” vähän liiankin kanssa :D

            ”Yllätys ei se, mitä odotetaan” -juttuja taas ei niin tule mieleen – vanhemmilta saadut lahjathan meillä usein on olleet ”saat itse valita yhden” -periaatteella, joka on ollut kiva just siksi, että saa sen ”ison jättipotin” eli mieleisensä ja rajoitetaan määräää (ja myös odotuksia sen suhteen). Ehkä tää siinä mielessä tosiaan oli uudenlainen ylläripettymys :) Mutta heh joo kyllähän se aikuistakin harmittaa, jos luulee saavansa jotain ja saakin jotain ”tylsempää”. Lapset kun vasta opettelevat tosiaan näiden tunteiden hallitsemista <3
            -
            Ja just tuo on muuten olennaista: että pettymys on tunne ja se menee ohi. Se oli se Cacciatorenkin viesti - ja varmasti tärkeä juttu opittavaksi lapsilla, ja kyllä aikuisillakin! :)

  • stev
    28.3.2016 at 13:23

    Meillä 4-vuotias sai tänä vuonna ensimmäistä kertaa suklaamunan, ensin muskarista (!) tuli onnellisena suklaamuna kädessään, että saako hän syödä sen. Ope oli jakanut kaikille suklaamunat..Toisen munan antoi tuttava yllättäen ennenkuin ehdin mitään sanoa. Mutta eipä se nyt niin haittaa, ei sitä viitsinyt sitten kieltää, kun ”vahinko oli jo tapahtunut”. Tänä vuonna tyytyi näihin, saa nähdä miten ensi vuonna käy 😊

    • krista
      28.3.2016 at 13:32

      Oho! Mulle itsellenikin on ylläri, että noita noin vaan jaellaan – mutta kai se on niin tavallinen traditio, että ei sitä edes hoksata ajatella. Mutta joo, en mäkään ole pitänyt sitä sitten sellaisena asiana, että siitä pitäisi esim. antajalle huomauttaa tai lasta kieltää syömästä; ei se tietty niin tärkeää ole. Vahinko jo tapahtunut, nimenomaan :) Eikä tosiaan edes niin suuri vahinko :)

      Meilläkin muuten just niin, että Silva ois ihan hyvin ollut tyytyväinen näihin hoidosta/mummilasta saatuihin; ei se hoksannut pyytääkään, että ostettaisiin itse, kun ei ole ollut tapana. Ennen kuin nyt, kun sen tavan itse tässä korkkasin, OMG :D

    • Tindeka
      28.3.2016 at 14:45

      Oi, tää oli just se mitä oisin itekin sanonu. Musta on ihan hurjan kummallista sanoo, että vanhemman tehtävä on tuottaa lapselle pettymyksiä. Vaan just se, että vanhemman tehtävä on opettaa ja tukea niiden pettymysten ja pettymyksentunteiden käsittelyssä. Kyllä elämä niitä pettymyksiä järjestää ihan ilman että niitä tietoisesti on luomassa.

  • Stea
    28.3.2016 at 13:24

    Voi voi, pääsiäismunat tuottaa aina pettymyksen. Toi on niin tuttua. Ja valitettavasti vielä 6 ja 8 vuotiaatkin mököttää, kun toinen sai paremman yllärin.

    • krista
      28.3.2016 at 13:33

      Joel muistaa tän kans päällimmäisenä omalta kohdaltaan. Ja joo – itse kun asiaa muistelen, niin OLI se niin omalta kohdaltanikin. Mummilassa serkuilla oli aina jotain kivempaa :D Mutta itsellä siitä on jotenkin jäänyt päällimmäiseksi se toive kivasta ylläristä, kun taas Joelille pettymys huonosta :D Ehkä joku persoonakysymys sekin :D

    • Tindeka
      28.3.2016 at 14:51

      Hitsi, mä en yhtää koe ja muista noita pettymyksii ja kateuksia, mä tykkäsin aina sekä siitä suklaasta että niistä ylläreistä. Mä luulen, ett avain tähän liittyen voi myös olla niitten munien määrässä. Jos pääsiäisenä saa yhden munan, asettuu sille ihan liian suuret paineet. Jos munia on monta, niin kaikella todennäkösyydellä niistä tulee myös kivoi yllärei ja myös sisaruksista välillä toinen saa kivemman ja välillä toinen. Eli munatielle kun lähtee niin parhaat lähestymistavat on nolla tai heti kourallinen :D.

      • krista
        28.3.2016 at 15:24

        Hahaa, eli jos tuolla uhkapelimetaforalla mennään, niin sä mieluiten laittaisit paljon pieniä panoksia ympäriinsä (tai ei panoksia ollenkaan) kuin että paljon panoksia yhteen kohtaan – loogista kyllä! :)

  • Lilli
    28.3.2016 at 13:33

    Huhhuh.. Kuulostaa todella rankalta tuollainen romahdus 4-vuotiaalta. Meillä samanikäinen lapsi ja iloitsee ihan mistä tahansa mitä saa, tuli se sitten suklaamunasta tai mistä vaan . Eikä ole myöskään koskaan vetänyt raivareita karkkihyllyllä. Mulle tuli tästä lähinnä mieleen se, että pitäisikö lasten ylipäätään saada vähän useammin tuollaisia kivoja pikku juttuja. Niin ei pääsisi odotukset kasvamaan liian suuriksi. Ja tuo Silvan voimakas reaktio kertoo mielestäni siitä, että niitä pettymyksiä on tosiaan syytä harjoitella.. Muistan itsekin lapsena miten parhaita oli aina ne Kinderien sen vuotiset keräilyhahmot, mutta ei huonoimmista ylläreistä silti alettu raivoamaan tai itkemään. Niillä leikittiin tai heitettiin pois jos ei tullut leikittyä :)

    • krista
      28.3.2016 at 13:34

      No mä en lähtisi yksittäisen kertomuksen perusteella toisen lasta analysoimaan noin; toivottavasti et sinäkään :)

      • arakatti
        28.3.2016 at 14:51

        Niinpä! Huhhuh, miten muka pitäisi harjoitella pettymistä? Höpönlöpö. Itse ainakin äitinä olen aina halunnut suojella lapsiani pettymyksiltä, ja haluan jatkossakin (minulla on nyt jo aikuiset lapset). Luen kaikki päivityksesi, on ihanaa seurata perheenne elämää. Meidän elämä lasten kanssa oli luovaa kaaosta, saimme lapset (kaksi tyttöä) nuorina taideopiskelijoina. Teillä on paljon samoja arvoja. Meidän tytöistä on kasvanut vahvoja, itseensä luottavia nuoria naisia, jotka tietävät mitä haluavat ja tekevät rohkeita ratkaisuja. Olen suunnattoman onnellinen ja ylpeä heistä. Toivottavasti jatkat kirjoittamista, on niin mielenkiintoista seurata teidän arkea ja pohdintoja elämästä.

        • krista
          28.3.2016 at 15:33

          Kiitos ihanasta kommentistasi ja palautteesta, tuossapa sitä kasvatustavoitetta meillekin! <3 Voi että toivon, että täälläkin kasvaa vahvoja ja omat ratkaisunsa tekeviä tyttöjä - siinä hyvät tavoitteet! <3

      • Lilli
        28.3.2016 at 22:37

        Yksittäisen? Blogihan on täynnä kertomuksia Silvasta :) Tarkoitus ei ollut (yli)analysoida, tuollainen ajatus vain heräsi väkisin.

        • krista
          28.3.2016 at 22:42

          Minun valitsemiani/kertomiani kertomuksia :) Muut ymmärsivät tarkoittamani (ja siitä tuli kiva mieli) tuolta vähän alempana olevasta pitkästä kommentistani, toivottavasti sinäkin! :)

  • Hompsu
    28.3.2016 at 13:35

    Voi vitsi, minäkin muistan omasta lapsuudestani yhden hemmetin kinder-dinosauruksen, jonka takia vuodatettiin katkeria kyyneleitä kaverin kanssa. En muista kumpi sen sai, mutta aina sai muka itse huonomman.

    Ratkaisu ongelmaan voisi olla sellaiset itse täytettävät koristemunat. Laittaa sinne sen hemmetin elsan ja hämäykseksi vielä jonkun suklaakarkin. Sitten laittaa kaksi samanlaista elsaa.

    • krista
      28.3.2016 at 13:40

      Todellakin! Ne figuurit tosiaan ei kovin paljon maksaneet (ja olivat hienompiakin), kun niitä kaupasta katseltiin. Sellaiset kestomuniin ja molemmille samanlaiset – TAI siis Seelahan nimenomaan fanittaa Annaa, eli Silvalle Elsa ja Seelalle Anna – ja se ois ollut siinä. Äh, miten en tajunnut vaan tehdä niin!

      Mä muistan lapsena aina halunneeni prinsessasormusta, mutta aika harvoin sen sai… :( Useimmiten se oli jotain ihan älytöntä roskaa tosiaan; silti niitä aina innolla odotti :D

  • viv
    28.3.2016 at 13:54

    Mä ostin kasan Kindereitä virpojia varten ja tänä vuonna ei sitten virpojia käynytkään. Nyt ne suklaamunat pitää jonkun syödä. Pojille ollaan jokunen annettu nyt päsiäisen aikaan – harmi vaan että osa on niitä vaaleanpunakukallisia ts. sukupuoliroolitettua tyttökamaa. Perhossormuksia, pinkkejä rannerenkaita, prinsessahahmoja ylläreinä siis. Hieman ovat pojat nyreissään näistä. Mutta kiikutavat yllärit sitten äipälle varmana siitä että äiti niitä arvostaa (äiti = tyttö = tytöt tykää pinkistä ja prinsessoista.) x) Ja siis arvostanhan minä kun pojat mulle jotain vilpittömässä ilahduttamismielessä lahjaksi antavat. :)

    Nyt 6-vuotiaina pojilla ei ole mitään kauheaa suurta draamaa jos toinen saa hauskemman yllärin. Saattavat jopa ilmaista ilontunteita jos toisella on joku kiva juttu – silla kun saa itsekin sitten jossain vaiheessa leikkiä. Mutta siis tokihan siinä lisäksi myös harmitusta näkyy jos se oma ylläri joku ihan tylsä.

    • krista
      28.3.2016 at 14:27

      Mulla muuten kans on vähän kahtalainen suhtautuminen noihin ”pinkkikindereihin”. Vielä vuosi sitten olisin saattanut hiljaa mielessäni puhista sukupuolistereotypiaa ja olisin ostanut (jos olisin ostanut) mieluummin sukupuoletonta munaa. (ha ha) Mutta nyt, kun Silvan hoidonaloituksen myötä tuo prinsesahuuma noin sekunissa tarttui (ja välittyi Seelaankin), tuntuikin ihan kivalta se, että sieltä vähän todennäköisemmin saisi sen jonkun prinsessafiguurin. Yritän nyt ajatella, että tärkeintä varmaan muistaa viestittää, että SAA tykätä just siitä, mistä tykkää, on sitten tyttö tai poika. Vaikka totuus taitaa olla se, että lapsi tykkää siitä, mistä kaveritkin tykkää :D

      • viv
        28.3.2016 at 16:25

        Joo siis samansuuntaisesti mäkin ajattelen. Pojat tykkäsivät pienempänä kovasti vaaleanpunaisesta; lempparijoululahjoja ovat olleet mm. pinkit Hello Kitty -laukut. :) Päiväkodissa isompien ryhmässä sitten tuli tämä ”tietoisuus” tyttöjen ja poikien jutuista. En ole sitä sen kummemmin aktiivisesti karsinut pois, toki huomauttanut välillä että vaalenapunaista voi ja saa kyllä pojatkin käyttää. Kyllä nuo jollain tasolla vaalenapunaisesta sun muusta söpöstä tykkäävät; mä olen sitten perheen ainoana ”tyttönä” se joka saa niitä muovailuvahasta rakenneltuja kukkia, sydämiä jne. :)

  • Pia
    28.3.2016 at 14:41

    Meil kävi samanlainen iso pettymys myös, 8-vuotias sai robotin ja taisi itkeäkin sitä, kun 3 v. sisko sai jonkun eläimen tms. Munia ovat saaneet joka vuosi kyllä, mutta sisarkateus nyt vaan on vahva ja kyllä muakin olis ketuttanut se robotti 😂 Meidän 3 v ei syö niitä suklaita oikeestaan koskaan. Herkkujen suhteen ollaan oltu ns liberaaleja, ja olen iloinen että 8-vuotias osaa säännöstellä itse herkkujen syöntiä, kysyy aina ensin saako ottaa, vaikka omassa huoneessa virpomisherkut ja viime vuonna niitä oli sillä jemmassa vielä syksylläkin. Mutta lähinnä suklaa ja pulla on meillä herkkuja, ei karkit. Mun mielestä aikuisten ei tarvi niitä pettymyksiä tuottaa varta vasten, kyllä niitä tulee jokaiselle arjessa varmasti ihan riittämiin.

    • krista
      28.3.2016 at 15:30

      Hahaa, no itse asiassa mullahan oli vasta muutama vuosi sitten FB-statuksessa (mulla siis tulee sillä jollain-applikaatiolla omat vanhat FB-statukset näkyviin) harmitusavautuminen, kun tuli joku kökkeröyllätys itselle ostetusta munasta ajalla ennen lapsia. Että KYLLÄ, niin ois muakin ketuttanut se robotti! :D Se ei ollut edes siis mikään hieno robotti, vaan ihan sellainen kämäinen, jolla pää repsotti kummallisesti eikä mennyt kunnolla kiinni :D

      Ja ikään kuin siinä ei ois tarpeeksi pettymystä niin tietty se, että pikkusisko saa jonkun paljon kivemman – meillä kun tosiaan muutenkin eletään just nyt akuuttia ”onko sisarella just nyt kivempi lelu kuin mulla” -kateusvaihetta ja näitä lelukriisejä täytyy olla jatkuvasti selvittämässä perusleikeissäkin…

  • Nona
    28.3.2016 at 15:41

    En tajua tuota että hoitopaikoissa tms jaellaan kysymättä suklaamunia! Meilläkin pähkinäallerginen lapsi ja lähes kaikki munat ainakin saattavat sisältää pähkinää :-o

    • krista
      28.3.2016 at 16:59

      Mua kans jotenkin ihmetytti (en siis mitään sanonut enkä sanois). Allergiat on tietysti hoidon alkuun kyselty ja varmasti niitä noudattavat (Silvalla on ananas) eli ehkä (toivottavasti! huh sentään, pähkinäallergiathan ovat usein aika vaarallisiakin) sellaisessa tapauksessa tuo oltaisiin huomioitu. Mutta joo yllätyin; toisaalta en vielä tunne päivähoitotapoja niin hyvin, että osaisin sanoa, että mikä on tavallista ja mikä ei :) Olisin KUVITELLUT, että tuollaista ennakolta kysytään (että saako antaa), mutta ehkä sit ei – tai sit riippuu paikasta.

      • anneb
        28.3.2016 at 21:00

        aika erikoista sinänsä, koska minulta on kysytty,onko ok, jos esim. synttäreiden aikana jaetaan keksiä tms.. ei koskaan karkkia, mutta jokin keksi.
        kai tämä on paikasta kiinni. (olen vaan jotenkin kuvitellut että helsingissä ollaan niiin niiin edistyksellisiä kunnallisissa että. siis pedakogiikat, lapsen tahtisuus, kasvatuskumppanuus ymymym…)<– ja silti siis tää muna juttu, kosak nykyään aika moni on karkittomalla linjalla, että ei ole mitenkään tavanomasta olla anatmatta mitään ennen tiettyä ikävuotta tai ollenkaan.

        • krista
          28.3.2016 at 21:47

          Samaa mieltä! MUTTA tosiaan mä yritän olla nipottamatta, kun ei siitä sinänsä mitään haittaakaan ole. Mutta se oli tosiaan silleen vilpittömän yllättävää, kun tuolla on esim. oma keittiö, jossa tehdään lähiruoka/luomupainotteiset ruoat ja niin edelleen…

      • Lilah
        28.3.2016 at 23:08

        Kyseltiinkö teiltä miten toimitaan kun hoitoon tuodaan herkkuja kaikille synttäreiden kunniaksi? Niitä päiviä osuu 21 lapsen ryhmässä vuoteen aika monta. Ja usein ne tuomiset tuntuu olevan karkkia (helpoin allergioiden kanssa ja kaikkiin ei saa itse tehtyä / prosessoitua kuten pilkotut hedelmät edes tuoda. Päiväkodin vanhempainillassa meillä tästä keskusteltiin, suurin osa oli puolesta ( koska lapselle tärkeää saada juhlia ja herkutella myös niiden kanssa joita ei lastenkutsuilleen kutsu), mutta muutama myös vastaan. Enemmistön mukaan mennään, toki omalle lapselleen tarjoamisen voi sitten kieltää. Hyperallergisten vanhemmat ovat usein itse toimittaneet pk:lle omalle lapselleen sopivaa hyvin säilyvää herkkua siltä varalta etteivät tarjoilut sovi.

        • krista
          28.3.2016 at 23:15

          Meillä on kans tietty synttäriprotokolla :) En halua avata sitä sen enempää (hassua kyllä tuntuu taas liikaa ”toisten asioiden” kertomiselta), mutta herkkujen tuomisia siinä ei ollut – ja oon siinä käsityksessä, että ei muutkaan oo tuoneet. En ole ainakaan kuullut :)

  • Nanna9
    28.3.2016 at 16:40

    Ymmärrän sun harmituksen, kun olet itse päättänyt että nyt ostetaan ne yllärimunat, ja se ei sitten mennytkään niin kuin olit toivonut. Ja vielä että isä joutui kohtaamaan sen pettymyksen, kun hän ei alunperinkään halunnut niitä munia ostettavan, on varmasti tuntunut tuplasti pahemmalta hänestä. Mutta, näkisin tässä silti itse jotenkin positiivisena tuon ”pettymysten tarjoamisen” mahdollisuuden. Että ehkä sen voisi kuitenkin nähdä jonkinlaisena oppimisen kokemuksena lapsellekin. Juurikin, että kun niitä isompiakin pettymyksiä elämässä on tulossa (vaikka pumpulissa olisi ihana pitää lapset), niin tämä jos mikä oli oiva tilaisuus oppia käsittelemään tuota pettymyksen tunnetta turvallisesti vanhempien kanssa. Ja että kun niitä pettymyksiä tulee ja niitä kohtaa, niin ehkä niihin sitten oppii suhtautumaankin jo vähän eri tavalla, eikä se vääränlainen yllätyslelu, tai vastaava pettymys, ole romahduksen arvoinen asia enää piankaan.

    Sanot usein, että kun lapsesi on _vasta 4-vuotias_, mutta asian voisi nähdä niinkin, että kun hän _jo 4-vuotias_. Omat lapset ovat tietysti aina pienempiä omiin kuin muiden silmiin. Mutta ulkopuolelta tästä jotenkin niin helposti on nähtävissä, että ehkä niitä pettymyksiä ei aiemmin ole tullut juurikaan vastaan, kun työkalut niiden käsittelyyn eivät selvästi olleet vielä ollenkaan valmiit. Ja pointtini tässä olikin nyt, että anna itsellesi armoa! Että vaikka sinä sen pettymyksen jotenkin tällä kertaa laitoit alulle (ne on vaan ne yllärimunat!), niin se oli kuitenkin ehkä ihan hyvä tapahtumaketju, joka siitä lähti. Ja nythän voi sitten miettiä valmiiksi seuraavaa kertaa varten, että miten sen tilanteen hoitaa loppuun, jos ei halua päätyä tuohon, että ostetaan sitten lisää ja lisää ja se tunteen käsittely ehkä jää toissijaiseksi.

    • krista
      28.3.2016 at 16:53

      Pakko nyt ihan tähän alkuun (ennen kuin pääsen varsinaiseen vastauskommenttiini) mainita, että tää nyt meinaa mennä välillä mahtaviin kasvatuspäättelysfääreihin – tosiaan EN oo sanonut, että lapset eivät ole ennen pettyneet :) Ovat. Vaikka en siitä olisi blogannutkaan. Kannattaa aina muistaa, että lukee blogia; mikä tarkoittaa, että muutamien lauseiden mittaisen miniväläyksen ja yhden kirjoittajan valitseman näkökulman verran pääsee kurkistamaan (kirjoittajan määrittelemällä tavalla) jonkun ihmisen elämään :) Painotan tätä nyt tässä siksi, että en halua, että joku muu kirjoittaa (muka-tietäen), että onko mun melkein-nelivuotiaalla ollut pettymyksiä elämässä vai ei. Sehän vois teoriassa itkuhuutoraivopettyä 833746 kertaa päivässä, mutta mä en vaan kirjoittais siitä. Sen tietää vaan tämän lapsen kanssa elävät (tai ne, joille me asiasta kerrotaan – tai jos mä kerron siitä blogissa) eikä se kuulu kenenkään spekuloitavaksi.

      Tällaisia vastaavantyylisiä tapauksia on varmasti jokaisen pienen lapsen perheen elämä pullollaan; on niitä klassisia tahtoo-raivareita ruokakaupassa tai pettymyksiä vaikkapa siitä, että voileipä on väärällä tavalla halkaistu. Tämä oli YKSI tässä just tänä päivänä kertomakseni valitsemani pieni tarina, jonka olisin vieläpä voinut kertoa ainakin 20 eri tyylilajiin, sävyyn tai teemaan liittyen – pyydän siis sellaista huomaavaisuutta, että sellaisen perusteella ei aleta syväanalysoimaan mun lapsia tai heidän tunteenhallintaansa saatikka siitä, onko tällaista tapahtunut usein/riittävästi/liian vähän/liikaa vai niin edelleen. Varmasti ymmärrät/ymmärrätte muutkin (tämä ei siis pelkästään sulle), jos sitä siltä kannalta miettii. Ja tajuan kyllä, että tässäkin siis ajatuksena keskustelu, mikä on kivaa ja hyvästä; silti kantsii olla ikään kuin tarkkana, että ei mene väittämään toisen lapsesta (tuntematta eikä muutenkaan) liikoja :) Joohan :)

      …ja tämä yllä oleva vaan siis tuosta yhdestä lauseesta: ”Mutta ulkopuolelta tästä jotenkin niin helposti on nähtävissä, että ehkä niitä pettymyksiä ei aiemmin ole tullut juurikaan vastaan, kun työkalut niiden käsittelyyn eivät selvästi olleet vielä ollenkaan valmiit.”. Että EI. Ei ole MILLÄÄN kenenkään ulkopuolelta nähtävissä :D Ei selkeästi eikä vähemmän selkeästi :D Mutta NYT siihen varsinaiseen vastaamiseen, sori pitkä alustus, mutta koin tarpeelliseksi tähdentää :) …ja SORI yhteen lauseeseen tarttuminen, mutta tuollaista oli tosiaan vähän ilmassa muutamassa muussakin kommentissa, siksi kirjoitin :)

      Mutta joo tän jälkeen ihan samaa mieltä, että oppimiskokemuksia nämä tällaiset kaikki on – niin lapselle kuin vanhemmallekin siitä, että miten asian hoitaa! Niin kuin kirjoitin, mun ”ostetan lisää” -reaktio ei varmasti ollut se kasvtuksellisesti kannttavin :D Eli totta, kasvamista kaikki. Ja näitä tosiaan tulee elämässä eteen vaikka niitä ei tosiaan tarkoituksella tarjoaisikaan.

      Painotetaan vielä, että on tullut ennenkin ja tulee varmasti jatkossakin. Varmasti meistä vanhemmista (ja meidän lapsista) jokaiselle. ENKÄ ole itseäni ruoskimassa muuten kuin ”ääh, menipä persiilleen”-itselleennaureskelutyyliin :) Se ei välttämättä tullut tekstistä tarpeeksi ilmi: en ole siis epätoivon syöverissä oikeasti :)

      • En muista :)
        28.3.2016 at 17:43

        Se voi nostaa nyt käden kenen 4v:n työkalut pettymyksen tunteen käsittelyyn ovat valmiit. Itsellänikään ei aina ole, ja silloin voisin muuten sortua siihen, että lähtisin ostamaan lapselle uutta munaa, kun se on pettynyt siihen mun hankkimaan, josta ajattelin sen ilahtuvan. Hei, ehkä tää olikin Krista sun pettymys! Ei vaan, anteeksi, ei ole tarkoitus analysoida sua tai sun lapsia. Oli vaan niin iso houkutus, kun ulkopuolinenhan voi tulkita tekstiä juuri niin kuin haluaa ja ampua tulkinnoillaan ihan metsään.
        Haluan vielä korostaa, ettei mulla ainakaan ollut tuolla ylempänä tarkoitus epäillä Silvan pettymyksiä, vaan muistutella (ehkä väärä sana, en keksi parempaa), että lapset on niin erilaisia ja asiat mistä petytäänkin on erilaisia.

        • krista
          28.3.2016 at 17:59

          Joo, nimenomaan näin! :) Ja hahaa, kyllä – tää oli Silvan pettymys mutta myös mun munamoka ehdottomasti :D Ja varmaan ekoja kertoja (ehkä?), kun kuulen itseni lupaavan OSTAMISTA jonkun asian korvaamiseksi. Ehkäpä juuri siksi kaikista tän maailman kertomuksista tämä päätyi kerrottavaksi; yllätin ikään kuin itse itseni omassa toiminnassani. Enkä siis hyvällä tavalla :D

          Ja joo, ymmärrän muuten tuonkin, että varmaan sitä vähän niin kuin automaattisesti saattaa alkaa tehdä just tulkintoja – ja etenkin kun näin blogin myötä niin hyvin syntyy tunnetta puolin ja toisin, että tunnetaan. Niin kuin tavallaan tunnetaankin! :)

      • Nanna9
        28.3.2016 at 18:34

        Kiva, että jaksoit vastata. En ollut lukenut kaikkia kommentteja. Ja itse myös tartuin aika paljon yhteen lauseeseen: ”Joel kertoi, että ei ollut ikinä nähnyt lasta noin perin juurin murtuneena.”, josta kaikki tuo pohdintani lähti. (Ja ehkä vähän siitä hädästä, että eihän Seela nyt oikeasti joutunut luopumaan Kisustaan :)) Mutta niinhän se on, että ne tulkinnat tekee vain sen pohjalta mitä tietää. En tarkoittanut siis mitenkään ylianalysoida teidän lasta tai teitä, minunkin huomioni koskivat nyt vain tuota yhtä tilannetta.

        Musta on ihana lukea teidän arjesta, iloista ja pettymyksistä!

        • Nanna9
          28.3.2016 at 18:38

          Ja nyt tajusin, että tuon vikan lauseen voi ymmärtää niin, että musta ois ihanaa kuulla että teillä on pettymyksiä. Siis en tarkoittanut niin! :D Tää kirjallinen ilmaisu monen kuukauden univajeella ei nähtävästi oo mun juttu.

          • krista
            28.3.2016 at 18:45

            Hahaa, en edes huomannut :D Mutta joo, univajeella kommuninkointi on joskus hankalaa – itselläni myös akuuttia kokemusta aiheesta :D :D :D

        • krista
          28.3.2016 at 18:44

          Ei joutunut Seela luopumaan <3 Heh ja Seelahan TODELLA pitää puolensa tällaisissa - ei jää jalkoihin tää pikkutyyppi <3
          -
          JA mä tosiaan ehkä (tai siis ei mitään "ehkä" vaan OON) tarkempi näistä tulkinnoista just tällaisissa aiheissa, jotka koskee lapsia. Varmaan aika luonnollista :) Kiitos myös vielä uudesta viestistä, että kommentoit uudelleen! Kiva kun jotenkin "selvitettiin" tää, jäi päällimmäiseksi kuitenkin tästäkin kesustelunsäikeestä hyvä mieli, ainaki mulla! Toivottavasti sielläkin! Kiitos siis! <3

  • Koo
    28.3.2016 at 18:54

    Hah, varokaapa sitten niitä kaikenlaisten päiväkodin/koulun kissanristiäisten arpoja. Tsiisus että siitä saa draamaa aikaiseksi, vaikka kuinka yrittää valmistella että ”sä et sit ehkä saa mitään tai sit saat jonkun tyhmän”. Varsinkin kun arpavoitot on esillä siinä pöydällä ja pitäisi just se pinkki haisunäätä siitä saada. Meidän piti käydä sama taistelu kolmisen vuotta (joku ihana vanhempi aina näitä arpajaisia vanhempainyhdistyksen varainkeruuhippaloihin halusi) ennenkun viimein lapsi 8-vuotiaana itse sanoi että ei osteta arpoja kun niistä ei kuitenkaan saa mitään kivaa. Jes!
    Meillä myös sovitaan nykyään etukäteen että munista tulevat yllätykset on yhteisiä tuli sieltä mitä vaan. Nuo tarkkailevat toistensa saamisia niin tiheällä kammalla että muuten ei tulisi mitään. Yleensä niistä on tullut kuitenkin jotain tyhmää :D
    Meidän lapset ei itke ja huuda karkkihyllyillä tai lelukaupoissa mutta jos on joku selkeä odotus jostain kivasta ja se ei täytykään niin sitten on kyllä draamaa vaikka muille jakaa. Kyllä se iän myötä tasaantuu, ei tossa mun mielestä mitään kummallista ole. Itsekin olen ”syyllistynyt” tyhmien arpajaisvoittojen jälkimainingissa ostamaan lapsille jotain pientä kivaa. Äkkiä ei sitäkään enää tartte tehdä. Opetuksena siis – kierrä ne pirun arpajaiset kaukaa! ;)

    • krista
      28.3.2016 at 20:14

      Auts, kuulostaa h*vetilliseltä, täytyy EHDOTTOMASTI painaa mieleen, kiitos! :D

      Haha ja itsehän muistan lapsuudessa Kuusamon torin myyjät ja yhden torikauppiaan YLLÄTYSPUSSIN. Aina piti saada sellainen, ja aina se sisältö oli jotain ihan kamalaa roinaa. Ja sit kuitenkin aina heräsi toivo, että jos siinä SEURAAVASSA pussissa ois jotain hienoa :D

  • Hankriste
    28.3.2016 at 19:19

    Mä en jaksanut selata kommentteja sen enempää, mutta noista pettymyksistä on kyllä pakko sanoa vähäsen. Aikuisen tehtävä ei ole järjestää lapselle pettymyksiä. Aikuisen tehtävä ei myöskään ole järjestää lapsen elämää niin, että hän ei kokisi pettymyksiä. Aikuisen on hyväksyttävä, että hänen toimintansa tuottaa lapselle pettymyksiä vaikka sitä ei itse haluaisi. Aikuisen tärkein tehtävä on opettaa lasta käsittelemään pettymyksen tunteita ja sitä, että pettymykset ovat aina osa elämää. Nimim meille tuli uhmaikä yhdessä yössä ja kyllä. On pettymyksiä. Ilman niitä suklaamuniakin.

    • ElinaBeE
      28.3.2016 at 19:45

      Mun pitää tähän kommettiin kyllä vielä lisätä, että minkä suuruusluokan pettymyksiä ihmiset oikein kuvittelee, että Silvan ikäisellä lapsella on elämässään sopivaa olla? Ja tämä mietintä tuli siis ihan niistä kommenteista, joissa kehotettiin opettamaan lapsille lisää pettymyksistä ja sitten vielä se, että itse olen nyt ihan aikuinen kahden lapsen äiti ja minua kyllä kotona suojeltiin pettymyksiltä hyvin tehokkaasti, mutta en silti saanut aikuisempana elämän lievistä pettymyksistä mitään traumoja! Toisaalta elämäni on kyllä ollut hyvin mukavaa ja pettymykset näin aikuisenakin ovat lähinnä olleet suklaamuna-tasoa, mutta tosiaan selviän niistä hyvin ilman sen kummempaa”treeniä” :D

      • krista
        28.3.2016 at 20:20

        Niin kuin oon niiii-iiiiin monet kerrat aikaisemminkin kirjoittanut, mä kans vakaasti uskon, että just näin pikemminkin turvallisen vakaan pohjan varassa ne tulevan elämän pettymykset on sitten tulevaisuudessa helpompi ratkaista <3

      • Hankriste
        28.3.2016 at 20:22

        Siis ihan luokkaa kaveri sai paremman lelun tai vaatteet laitettiin väärässä järjestyksessä. Tai ei saanutkaan sitä mitä halusi (ruoka-juoma-lelu-leikki-whatever). Tietty tempperamenttierot varmasti vaikuttaa tässäkin, mutta sen perusteella mitä lapsien kanssa olen ollut tekemisissä, jokainen lapsi kokee niitä pieniä pettymyksiä. Niinkuin kaikki aikuisetkin. Ja sitten vaaditaan niitä neuvottelutaitoja ja semmosen positiivisen etsimistä yhdessä, eli just sitä pettymyksen käsittelyä.

        • krista
          28.3.2016 at 20:31

          Kyllä – ja se ns. tahtomisen kausi ainakin meillä liittyi usein tällaisiin ja niiden tunteiden käsittelyyn. KOP KOP PUUTA esikoisellahan sen kauden kärki oli ehkä vajaan puolen vuoden kausi ajalla 3-3,5 vuotta; muistaakseni. Viime kesä joka tapauksessa. Uskon, että temperamentit tulevat tämän osalta näkymään meilläkin; Seelan voimakkainta tahtokautta odotellessa, voi apua :)

    • krista
      28.3.2016 at 20:18

      Just näin! Tää tuli esiin aika monessakin kommentissa ja itsekin näin ajattelen :)

      Ja omalta kohdaltani vielä silleen, että jos jonkun niistä pettymyksistä voi pehmeällä tavalla välttää (vaikkapa ostamalla molemmille lapsille samanlaista-mitäikinä), niin mieluummin niin – koska tulee niitä pettymyksiä lapsen elämään muutenkin. Ja siis varmasti yksilapsisissakin perheissä, mutta itsellä omakohtaisena kokemuksena tämä kahden pienen (no nyt jo vähän isomman) lapsen kanssa toimiminen, joka oikeastaan jatkuvalla syötöllä on näihin liittyvien kriisien ratkaisua ja käsittelyä. Siinä on ihan tarpeeksi pienille ihmisille käsiteltävää ja tunteidenhallinnan opettelua ilman, että niitä pettymyksiä tarkoituksella vielä alkaisi tarjoilla, herranjestas :D

  • Hanna
    28.3.2016 at 20:31

    Olisko pahinta se että sisko sai…
    Keskustelin juuri kaksitoistavuotiaan kanssa jota ahdisti mennä lueskelemaan iltakirjaa kun pikkuveli on vielä matkalla menoiltaan kotiin… Niiiin epäreilua kuulemma :D
    Siihen tottuminen, että tommoinen kaksivuotias jo ottaa eri lailla tilaa kun vauva, on esikoiselle kokemukseni mukaan iso kriisi. Sitä pienempää ei voikaan enää ohjailla miten vaan… Siinä sitten tuet toisen sietokykyä.
    Siä mä en tiedä miten lapset vois kasvaa aikuisiksi ilman että ne tekee kasan älyttömiä ostoksia matkalla ja oppii kantapään kautta ettei mainoksiin kannata luottaa…

    • krista
      28.3.2016 at 20:37

      KYLLÄ näistä kaikkiin :) Tosiaan se Kristoff ois varmaan ollut ihan kiva ylläri, jos pikkusisko ei ois saanut (ja siis riistänyt lupaa kysymättä yhden niistä Silvan itsevalitsemista ja repinyt auki ennen kuin kukaan ehti ”oho” sanoa) sitä Elsaa <3 Mutta kyllä.
      -
      Ja just tämä, että "ota sä nyt tää-vauvanlelu-whatever" ei toimi - ja myös me vanhemmat painotamme sitä, että ei voi aina viedä pikkusiskolta "parempaa" lelua. Se on totta kai kova paikka esikoiselle nyt, ja varmasti vielä tulevaisuudessakin pitkään. Ja just niissä kriiseissä; että miten pystyy/ehtii lohduttaa molempia, kun molemmilla on tietysti se oma kanta, että miksi se harmittaa. Siinäpä sitä sitten sumplii parhain päin :) Ja siis KOKO AJAN, tietysti :)

  • Emmakko
    28.3.2016 at 21:57

    Silva oppii varmasti pian ”myymään” pikkusiskolleen sen vähemmän kiinnostavan lelun jollain verbaalisella kikalla, se on isosiskojen ikiaikainen taito ;)

    Kun pettymyksiä tulee, kannattaa siinä lohduttaessa muistella toisille käyneitä pettymyksiä, niin on helpompi saada lapsi vakuuttuneeksi, että häntä kohdannut kauhea epäonni onkin ihan tavallista: ”Sua varmaan harmittaa nyt yhtä paljon kun isiä silloin, kun sen lapaset jäi kauppaan” tai ”tuntuikohan pikkusiskosta samalta, kun sen vappuilmapallo karkasi viime vuonna, muistatko?”

    • krista
      28.3.2016 at 22:05

      Joo, siis sitähän se just tekee! :D Mutta me vanhemmat ollaan sen verran tylsimyksiä (hyi meitä), että me puututaan siihen – samoin siihen, että kun Silva yrittää piilottaa jotain tavaroita Seelalta. Heh toinen, mitä se tekee, on se, että se houkuttelee Seelaa haluamaan jotain, mitä se itse haluaa. Ovela tyyppi! :D Mutta me ollaan tosiaan niin mälsiä, että ei anneta manipuloida pienempää :)

      Tuo pettymyksen muistelu on hyvä, täytyy painaa mieleen; ja etenkin noin, että se on just joku konkreettinen juttu! Hih mä nimittäin muistan aina mun äidin vakilohdutuksen: että pahempiakin asioita tapahtuu, laivoja kaatuu ja ihmisiä kuolee. Se oli aina hyvä tarkoitus tietysti (<3 <3 <3), mutta etenkin joskus teini-ikäisenä tuntui, että "ihan v*u sama mitkään kaatuvat laivat, kun nää on MUN asioita" ja niin edelleen :D

  • cpop
    28.3.2016 at 22:22

    Me ollaan vissiin nyt kahtena vuotena ostettu/saatu noita pirun frozen munia ja joka ikisen kerran ipana toivoo saavansa Elsan tai Annan.. Mutta ei… Meillä on vissiin 5 Hansia, 4-5 lumihirviötä ja ainakin 10 peikkoa!!! :D

    En oo aatellu enää niitä ostaa ollenkaan, jos ei muuten saada.

    • krista
      28.3.2016 at 22:27

      Ääk jos me oltais saatu jotain peikkoja tai lumihirviöitä (Silva todennäköisesti pelkää niitä), niin siitäpä sitten loppuelämätraumat :D :D :D No niin, täytyypä olla erittäin tyytyväinen, että tuli ”vain” Kristoff :D

      Ja eikä! Mitä enemmän tätä pääsiäismunahommaa ajattelee, sitä enemmän alan taipua Joelin kannalle! Onhan se lapselle yllätys silti, vaikka se ois just kestomuna ja aikuisen sinne sijoittama yllätys (jonka tietäisi olevan mieluinen). Hitsi, ois vaan mun pitänyt pysyä linjassa siinä, DAMN! :)

      • Kuutti
        29.3.2016 at 10:32

        Tästä tulee mieleen myös omat joulukalenterit. Kaikkein paras kalenteri oli sellainen, jossa joulukuun eka päivänä ”tontut” olivat käyneet piilottamassa jokaiselle meistä sisaruksista oman (tyhjän) tarrakirjan olohuoneeseen ja sitten joulukuun läpi joka päivä sinne oli aina piilotettuna yksi tarra lisää, jonka sai sitten omaan tarrakirjaan laittaa.

        Eli sekin oli aivan riittävä yllätys, vaikka tosi ennalta arvattava olikin. Ja tämäkin tosiaan niin, että kaikille oli aina samanlaiset. Meilläkin kotona oli aina niin, että jos yksi sai karkkia, niin joko ostettiin kaikille tai sitten jaettiin. Samoin leluissa, silloin harvoin, kun sai valita kaupasta lelun, niin kaikki saivat valita. Ja silti niitä pettymyksiäkin tuli varmasti ihan tarpeeksi.

        • krista
          29.3.2016 at 12:32

          Oi, miten kiva joulukalenteri! Ja muutenkin tasapuoliselta kuulostaa nuo jutut – tähän meilläkin pyritään. Voisin kirjoittaa vaikkapa jatkobloggauksen tästä aiheesta! :)

  • Lilah
    28.3.2016 at 22:25

    Voi kääk! Jos nyt jotain harjoittelun paikkaa tässä haluaa nähdä niin äitinä sinulla on vielä opettelemista lapsen pettymyksen sietämisessä 😉 Tunnistan itse tuon tunteen täysin kun haluaisi hyvittää tapahtunutta ja tuottaa toiselle paremman mielen. Isoimmat ipanat on meillä jo koulussa ja opettelen edelleen olemaan välillä paska äiti, joka ei hyvittele jotain tapahtunutta vaikka helposti voisi. Mies on tässä paljon parempi eikä lapsen itku tunnu raastavan hänen sydäntään kuten minun.

    • krista
      28.3.2016 at 22:36

      Hehe, niinpä – toisaalta mä kyllä ihan pidän itsessäni sellaisesta tunteella suhtautumisesta ja empaattisuudesta. En pidä sitä pahana piirteenä kasvatuksessakaan; oikeastaan päinvastoion. Ehkä enemmänkin pitäis reaktiovalmiutta opetella, että ei lupaa eka asiaa, mikä mieleen tulee :D :D :D

      Meillä Joelia oli raastanut ihan samaan tapaan (mitä hänen kertomuksestaan käsitin), mutta hänen tulkintansa asiaan oli ”ei enää munia” (=ehkäistä tulevia pettymyksiä) eli päinvastainen kuin mulla, että ”lisää munia” (=lievittää tätä). Jännä. En silti osaa sanoa, mikä olisi ”oikea”. Ehkä oikeita ratkaisuja ei olekaan :)

      Toi robottikriisi oli muuten keskiviikkoilta. Nythän Silva jo ihan nauraa sille. Ihan hyvä kokemus siis tällainenkin – just tämä, että ”harmituksesta pääsee yli” <3

      • Lilah
        28.3.2016 at 23:23

        Tunteella suhtautuminen ja empatia täälläkin ihan suosiossa (kun lapsen tunnereaktio on aito eikä vedätystä) mutta lisää jotain lupaamalla hyvittelyn tie on lyhyeksi meillä havaittu. Joko se tuottaa lisää pettymyksiä (ja tarpeetonta rahanmenoa) tai sitten lapsi oppii sitä aika pian käyttämään hyväkseen.

        • krista
          28.3.2016 at 23:30

          Totta :D Joo ei kasvatuksellisesti sitä ihan parasta luokkaa tää :D

  • Annu
    28.3.2016 at 22:39

    meillä on 4 ja 2 vuotiaat tytöt ja kumpikin on saanut elämänsä ensimmäisen yllärisuklaamunan reilun vuoden iässä ja koskaan ei ole tarvinnut yllätyksistä pettyä, vaan jos se on ollut jokin huono niin se vaan on koottu ja katsottu, että tämmönen tällä kertaa, ei voi mitään, parempi tuuri toisella kertaa, elämä jatkuu. Pian ne lelut kuitenkin unohtuu tai menee rikki…tai joutuu jopa imuriin, hups.

    Olen myös yrittänyt opettaa että sillä ”huonollakin” lelulla voi leikkiä, meillä nimittäin tuli tuo sama ihme robotti ja leikeissä se oli hassu hirviörobotti joka kyseli my little poneilta suklaamunia ja saatto olla jopa vähän tuhma, tottakai, nimensä veroinen,mutta se oli tytöistä hauskaa.

    Näyttää siltä ettei meidän muksuille materia ole mitenkään tärkeää.
    Yllärimunissahan hauskinta on se kun ei tiedä mitä siellä on! Muistitteko kertoa ettei sieltä munassa välttämättä just nyt ekalla kerralla se Elsa tai Anna napsahda? Varmaan nyt tosiaan tottumus kysymys niin kuin sanoitkin, odotukset korkealla. ei muuta kuin uusia munia ostamaan! Rohkeasti! :)

    • krista
      28.3.2016 at 22:49

      Hienosti kuulostaa menneeen! Oiskohan teillä sit enemmän noita tuollaisia pikkuleluja…? Vaikka ei meilläkään LELUJA missään nimessä vähän ole, päinvastoin karsiakin vois :) Mutta ehkä tällaisten merkitys nousi just siksi niin isoksi, kun meillä ei ole juurikaan ”ylimääräistä” lelukrääsää (ollaan sitä ihan pyritty välttämään); tai siis sellaista, joka voisi mennä imuriin ja kukaan ei reagoisi… MUTTA tosiaan hyvä huomata, että ei-materiaa-korostavan asenteen voi saada monella eri tavalla! Ei yhtä tietä onneen; ja sit toisaalta ei yhtä epäonnistumispolkuakaan :)

      Mutta joo veikkaan, että pettymyksen määrään vaikutti paitsi tämä sisaruskateusvaihe, myös se, että se meidän munanostotilanne oli ”ainutlaatuisempi”, se nosti ne odotukset kattoon. VAIKKA mä tosiaan valehtelematta sata kertaa väänsin rautalangasta sitä yllätysaspektia. Mutta tosian ymmärretty joo, sisäistetty ei <3 Ja mäkin varmasti tyhmyyksissäni sitä lietsoin tyyliin "jee jee nyt mennään yllärimunia ostamaan" -tapaan. Koska joo: olin ITSE niin innoissani niistä. Siksi varmaan koko munahommaan alettiinkin. Ehkä ois vaan pitänyt salaa itselle ostaa parit Kinderit :D :D :D

      • Annu
        28.3.2016 at 23:14

        No joo, meillä on nimenomaan noita pikkupiperryksiä aika paljon, leikeissä on mukana nimittäin minun lapsuus kindermunaylläreitä, niitä krokoja, kilppareita sun muita ja tietysti tyttöjen omia suklaamunaylläreitä…eli juu, piperryksiä riittää,mutta auta armias kun just se jokin tulee lapsella mieleen, että missä äiti se **** on…no juuu…katotaanpa :D onneksi kuitenkin löytyy yleensä jokin korvaava tilalle :)

        pakko se on myöntää, kyllä muakin vielä jännittää kun kinderiä avaan (nimenomaan kinderiä kun se maistuu parhaalta!) että mikä ylläri tulee ja jos se on joku pee niin kyllä se harmittaa :D mutta sen voi sitte huoletta heittää roskiin. Onneksi kinder suklaata saa patukoinakin.

        Meillä on sikäli helppo tilanne kun 2v tykkää dinoista joten kunnon dinosaurus munat olivat hitti, 4 v taas tykkää eniten hello kitty, my little pony, tai little pet shop munista niin sitten ei tarvi niistä ylläreistäkään riidellä keskenään :)

        Muumimunat ostin tytöille ennen pääsiäistä ja se oli kyllä pettymys koko porukalle, ei nimittäin ollut enää niin figuureja sisällä vaan muumipalapeli ja pienempi odotti että saa mörön…ja vielä itekki siinä lietsoin että mitkähän hahmot niissä on, mitä haluaisitte että ois. noh, meni kyllä ihmeen kivuttomasti sekin pettymys, onneksi oli molemmilla se palapeli ylläri!

        • krista
          28.3.2016 at 23:26

          Oi, mulla ei oo lapsuuspääsiäisylläreitä tallessa yhtään – ne oli kyllä just jotain krääsää, niille ei jotenkin tullut ”tunnearvoa”. Mutta noista krokoista puhuttiin Instassakin! Melkein pitäis googlata :D Musta tuntuu tosiaan, että meillä oli vaan jotain ihan halpismunia eikä Kindereitä.

          Jotenkin mä kyllä tykkään siitä ajatuksesta, että ne yllärit ois ”isompia”/tärkeämpiä/laadukkaampia kuin joku kertakäyttökrääsä. Just silleen, että niillä vois leikkiä jatkossakin. Esimerkiksi Silvan joulukalenteri (Lego Friends) oli tosi kiva siinä mielessä; se siis ihan saatiin Legolta, en varmaan ois itse raaskinut ostaa :)

          Silvan ja Seelan mummilassa saamat munat olivat just noita Muumeja, ja palapelit tulivat niistäkin. Siinä oli se hyvä puoli tosiaan, että molemmilla oli samat! Ei ollut yhtään pettymys :)

          • Koo
            28.3.2016 at 23:43

            Meidän parhaat munayllärit ikinä oli pari vuotta sitten Angry Birds munat ja niistä tulevat kumiset ab-hahmot. Ne oli sellasia joku 1,5cm halkaisijaltaan, täyskumia ja aivan aidon hahmon näkösiä. Saatiin niitä kavereiltakin ja isin ja äidin pääsiäismunista ja työkvereilta, eli niitä oli kauhea arsenaali ja ne oli sen vuoden ihan paras lelu. Niitä on vieläkin tallella ja ne on mukana leikeissä. Tollasia kestosuosikkeja mäkin kaipaan. Tänä vuonna oli pelkkää peetä (meillä Frozen-kuume jo laantunut niin niitä munia ei ostettu).

  • merkinkantaja
    28.3.2016 at 23:42

    Ihan vaan tuli mieleen, että musta on ihanaa, kun voi sanoa lapselle ”voi katso miten hienon lelun sisko sai” ja sitä sitten ihmetellään ja kysytäön lainaan ja todetaan, että välillä voi lainata. Kunnes siitä tulee tappelu. Mä pyrin siis ennakoimaan ne tilanteet, missä sisarus kuitenkin olisi saanut sen hienomman. Toisen omasta voi ja pitää olla iloinen ja onnellinen toisen puolesta.

    • krista
      29.3.2016 at 12:36

      Kyllä, ja tää on just hyvä lapselle opeteltavaksi! Mekin siis tosiaan paljon puhuttiin siitä, että miten kivaa, että se Elsa ylipäänsä tuli MEILLE; että jos Seela ei olisi sitä saanut, meillä ei olisi meidän kotona ollenkaan tällaista Elsaa. Ja miten niillä leikitään tietysti yhdessä niin kuin muutkin lelut ovat meillä yhteisiä (paitsi ”henkilökohtaiset” yksittäiset jutut kuten omat unilelut).

      Tuoreeltaan se pettymyksen tunne oli siinä suurempi kuin se tarjottu lohtu pystyi olemaan, mutta kun aikaa vähän kului, niin hienosti se loksahti paikoilleen. Silva leikkii ”Seelan kisulla” ja nauraa sille, miten ”kamala” se sen saama robotti on. Ja yritti antaa toista saamaansa Kristoffia tosiaan ystävälleen <3

  • Sofi1
    28.3.2016 at 23:57

    Voihan muna xD pakko kertoa, että sain tänään maailman ihanimmat yllätyksen kinderistä! Äiti mangusti (tms.) ja pentu, jota äiti opettaa kävelemään <3 että voi aikuinen tulla iloiseksi yllätyksenä! :D esikoinen piti ylläriä ihan tyttöjen juttuna, mutta kappas vain innostuikin leikkimään sillä pitkän tovin. Vauva lensi kerran riisin joukkoonkin, kun eksyi ruokapöytään :) juuri se kai noissa munissa kiehtookin, että kymmenien krääsien joukosta löytyy se helmi! T. Tänään pettymysten kanssa taisteltu, kun ei saa avata kaverin pakettia jonka itse paketoi xD

    • krista
      29.3.2016 at 12:36

      Oi, mä taidan tietää nää – ehkä ne oli kissamakeja? :) Meidän tanssituntiystävällä nimittäin oli just nää <3 Aivan ihanat!

    1 2