Koululaisten vanhemmuuden ydin

Jossain vaiheessa – olikohan Espanjassa – ihastelin, miten voivatkin olla nämä meidän lapset kaikki niin just oikeassa iässä. Nämä positiiviset, innostuvat, hyväntuuliset jälkikasvun edustajat. Seesteinen tasainen vaihe, seuraavien murrostyyppisten ikäkausien (kahdella murrosikä ja yhdellä tahtoikä) kuohut vielä edessä päin.

Okei, okei. Seuraavaksi päädyin ajattelemaan, että oi heidän kanssa ovat kyllä kaikki iät olleet niitä parhaita ikiä. Ehkä siinä oli jotain Espanjan huumaa ja harvinaisia hyvin nukuttuja öitä takana, ja valikoiva muisti oli armeliaasti peittänyt loput. Tanssin ruusuilla ja kukkasilla lasteni kanssa!

Jäin kuitenkin siitä miettimään tätä (ala)koululaisten vanhemmuutta.

Koin siinä kai sitten mukamas jonkinlaisen henkilökohtaisen ahaa-elämyksen. Sellaisen välähdyksenomaisen tuntemuksen, että WOO: olen ymmärtänyt tämän elämänvaiheen, (ala)koululaisen vanhemmuuden ytimen. Oi kyllä! Varsinainen zen!

Se meni jotenkin näin.

(disclaimer: lapset ovat erilaisia, puhun omistani)

Tässä vaiheessahan tuo jälkikasvu alkaa olla tuollaista jo hyvinkin fiksua ja filmaattista. Toimivat itseohjautuvasti, ajattelevat syvällisesti ja monipuolisesti, toimivat järjellisten perusteluiden ohjaamina ja pystyvät empaattisesti samastumaan monenlaisiin näkökulmiin. Siinä missä pienemmän lapsen kanssa ollaan ihan iholla kiinni päivittäisissä toimissa, tuollaisen (ala)koululaisen kanssa vanhemman rooli alkaa olla enemmän tukijan ja seurailijan rooli.

Ja tosiaan, kun murrosiän myrskyt ovat vielä edessä, ollaan sellaisessa hyvinkin seesteisessä vanhemmuuden vaiheessa.

Mutta kuitenkin jos ajattelee niin, että nämä kymmenen ensimmäistä vuotta koululaisten kanssa olivat sellaista elämän pohjan perustusten rakentamista ja kädestä pitäen näyttämistä, ne elämän seuraavat kymmenen vuotta ovat kuitenkin koko ajan enemmän ja enemmän irtautumisen ja itsenäistymisen aikaa.

Aijaijaijai, nyt meinaan eksyä! Takaisin asiaan! Se zen! Se on tässä!

Juuri nyt tämä aika: uskon, että tämän ajan tärkein ydin on yhteisyyden ja yhteyden säilyttäminen. Ja se on ihan valtavan tärkeä vaihe tulevaisuutta ajatellen!

Selitän lisää.

Tämänikäinen (puhun edelleen omistani) voi tietysti puhua loputtomasti. Ja aiheet voivat olla osittain erkaantuneita vanhempien kiinnostusten kohteista; koululaiset ovat jo osittain omassa (koululais)maailmassaan.

Ja tässä se punnitaan!

Eli se, että itse vanhempana pystyy ottamaan sen lapsen kiinnostuksenkohteen omakseen, sitä arvostaen ja väheksymättä. Keksin tähän nyt ihan tuulestatemmatun ei-omakohtaisen esimerkin, jotta voin avata ajatusta menemättä kuitenkaan omien lasten yksityisiin asioihin: eli keksitään näin, jos se lapsen innostus olisi vaikka aikuisen mielestä surkein viihdeohjelmakura maailmassa, sitä ei (haha) silti tarvitsisi kohdata silmiä pyöritellen vaan kohdaten sen asian ikään kuin lapsen silmien kautta.

Ihan samaan tapaan kuin vaikka Ryhmä Hau tai Teletapit ei välttämättä olisi aikuisten itse tekemiä sarjavalintoja, mutta silti niitä on taaperoiden ja leikki-ikäisten kanssa katsottu. Miksi sitten (puhun itsestäni) tuhahtelisin vaikkapa nyt sen Putouksen äärellä – enkö voisi vaan mennä arvostaen mukaan lapsen kylkeen sohvalle sitä katsomaan? Pystyisinkö silloin arvottamatta näkemään sen, mikä lapsen mielestä siinä on ihanaa ja kiehtovaa? Voisinko olla mukana siinä kokemuksessa? Voisinko jopa laajentaa omaa näkemystäni lapsen näkökulman ansiosta?

Tuo oli tosiaan vaan (ehkä heikosti keksitty) esimerkki. Meillä ei ole edes telkkaria.

Koska siis – uskokaa tai älkää, lähestyn edelleen sitä zen-havaintoa. Aika mutkikkaasti näköjään. Koskapa zen olisikaan ollut suoraviivainen, ha.

Eli. Jos kuuntelen arvostaen ja osallistuen tällaisen alakoululaisen kaikenlaisia rönsyäviä tarinoita, hän toivottavasti säilyttää kokemuksen siitä, että hänelle minä voin puhua ja hän minua kuuntelee. Hän on läsnä ja pystyy (edes joskus) keskeyttämään muut asiansa minua keskittyen kuunnellakseen.

Eli niissä ns. merkityksettömissä (jotka eivät ole merkityksettömiä ollenkaan) päivittäisissä keskusteluissa just nyt tässä murrosiän alla rakennetaan pohjaa sille, että tuleeko ehkä se lapsi sitten joskus sen isomman asian kanssa sitä kertomaan.

Onko se lapsen ensimmäinen ajatus silloin ”ei sillä kuitenkaan ole aikaa ja kiinnostusta kuunnella mun juttuja” vai ”hän on aina kiinnostunut kuulemaan, mitä mulla on mielen päällä”.

Oliko hän läsnä silloin. Onko hän läsnä nyt.

Siksi se hitsin Putous onkin tärkeä!

Bling! Zen!

Eli tämän sinänsä seesteisen elämänvaiheen tärkein ”tee edes tämä” on säilyttää yhteys ja yhteisyys sen koululaisen kanssa. Se tapahtuu ihan kuuntelemalla, olemalla kiinnostunut ja olemalla läsnä niissä lapsen asioissa. Pienissäkin. Vaikka enää ei tarvitse solmia lapsen kengännauhoja, voi mahdollisuuksien mukaan olla läsnä siinä hetkessä, kun lapsi niitä kengännauhojaan itse solmii.

Olen valaistunut!

Allekirjoitatko?

47

You Might Also Like

  • S
    16.4.2024 at 16:29

    Moi! Suosittelen tutustumaan tähän!
    https://riikkariihonen.com/2024/02/18/mika-murrosikaisia-tyttoja-oikein-vaivaa/ ja kirjaan, joka ilmestyi tuossa tammikuussa. Kirja on erityisesti suositeltu tyttöjen vanhemmille.

    • Eepu
      16.4.2024 at 23:32

      Pitäisi kyllä lukea tämä kirja. Itse työskentelen vanhempien ja nuorten kanssa ja paljon on tullut pohdittua nuorten hyvinvointia. Tytöillä ja pojilla erilaiset haasteet ja paineet.

      Se mitä itse mietin tuon lukemani esittelyn jälkeen, on eriarvoistuminen. Osalla nuorista menee paremmin kuin koskaan, osa on ”tippunut” mm.opinnoista jo alakoulun aikana.

      Perheillä on hyvin erilaiset resurssit ja uupumista tytöillä on nähtävissä molemmissa ”ääripäissä” Moni vanhempi tuntuu tosiaan haalivan lapselleen harrastuksia myös siitä syystä, että lapsella olisi järkevää ja kehittävää tekemistä, eikä tarvitsisi ”riidellä” esim. ruutuajasta. Lapsen koko arjesta on tehty kovin suorittavaa, mikä uuvuttaa pidemmän päälle. Kun on tottunut tiettyyn tahtiin, voi nuori kokea ahdistusta siitä tekemättömyydestäkin. Kaikkea ei enää pysty, kun koulupäivät pitenevät ja tehtävämäärät kasvavat. 10-tytöt ovat hyvin edustettuja lukioikäisenä nuorisopsykiatrialla.

      Osalla ei sitten taloudellisista syistä ole yhtään harrastusta, vanhemmat töissä ja lapsi puhelimella koko illan koulun jälkeen. Yksinäisyys ja näköalattomuus uuvuttaa.

      Ylipäätään rajaamme ja rajoitamme nykyään paljon lasten liikkumavapautta ja kodin ulkopuolista elämää. Monet spontaanit leikit ja vertaisryhmän kanssa tapahtuvat seikkailut ovat vähentyneet. Lapsi voi olla näennäisesti turvassa, mutta puhelimen kautta vaanii sitten ihan eri vaarat, joita vanhemmat eivät pidä samanlaisena uhkana.

    • krista
      17.4.2024 at 13:48

      Kiinnostavan kuuloinen lukusuositus, kiitos vinkistä!

      Ja siis tuohon Eepun(kin) kommenttiin: oi kyllä. Mä kans oon a jatellut tätä eriarvoisuutta. Se ei ole pelkästään hyvä/huono-osaisuuden aiheuttamaa eriarvoisuutta, vaikka se on tietysti (varmastikin iso) osa sitä. Vaan myös ikään kuin aikaresurssin eriarvoisuutta: kuinka paljon vanhemmilla tosiaan on ihan konkreettista resurssia (lue: aika) olla siinä läsnä. Esimerkiksi just vaikka opintojen tukena, tai vaikkapa läsnä siinä, miten älypuhelinta käytetään jne.

      Ja siis totta kai: varmasti joskus ennen aikaa oli vielä vähemmän, kun elettiin vaikka maaseudulla, jossa työtä oli aamusta iltaan ja paljon lapsia. Mutta ennen sen ajan haasteet, nykyisin nykyajan. Ja moni näistä jutuista koskee tietysti yhtä lailla poikia kuin tyttöjäkin.

  • A
    16.4.2024 at 20:15

    Murrosikää odotellessa ;D (siis nää 9-11 ikävuodet on olleet ihan parasta aikaa lapsen kanssa, tästä 12. ikävuodesta on jo vähän kiikunkaakun fiilikset (vähän kuin esiteinin mielialat, hihi). Kuuntelu on tärkeetä ja yhteinen tekeminen (meillä pelataan tietokonepelejä, lautapelejä jne ja kävellään paljon, lapsen saa aina houkuteltua lähikirpparilla, vaikka äidillä on taka-ajatuksena vaan rauhallinen juttelu siinä ohessa). Tuosta S::n kirjakommentista ja (murrosikäisten ja vanhempienkin) tyttäjen ja naisten elämän vaikeudesta, mä mietin, että olisi niin hyvä koittaa omaa lasta saada kehittämään resilienssiä. Elämässä jokaisella tulee vastaan haasteita, eikä (epäsuosittu mielipiteeni) nykynuorison haasteet ole sen isompia kuin aiempienkaan sukupolvien (osin erilaisia kyllä, mutta joka sukupolvella on omat haasteet ja nykymaailmassa on myös hyviä asioita, enkä tosiaan tarkoita ettei nykyajan haasteet olisi todellisia). Se mikä ratkaisee on, että miten ne hankaluudet kohtaa. Uskooko, että elämä kantaa ja ”asiat lopulta lutviutuu”. Ettei yksi arvosana tai pieleen mennyt tilaisuus olisi ”maailmanloppu”. Sellaista asennetta toivoisin saavani lapselle välitettyä (ja siis ihan aidosti on tehty työtä tämän eteen pedantin, sääntöorioituneen ja suorituskeskeisen pikkukoululaisen kanssa (ihan hyvällä menestyksellä, enää en voi kuvitella, että sama lapsi itki ekalla tai tokalla lähes hysteerisenä kun sai lukudiplomiin yhtenä päivänä vain 45 minuuttia väritettävää :)

    • krista
      17.4.2024 at 13:52

      Tosi paljon samat kokemukset ja fiilikset täällä! Ja ajatukset, ha. Mutta joo siis tuo resilienssi; varmaan se on osittain persoonan juttukin, mutta toisaalta just sitä pohjaa rakentamalla (toivottavasti) voi vaikuttaa siihen, miten sitten erilaiset elämään kuuluvat vastoinkäymiset pystyy ylittämään. Ja jotenkin myös elämänasenne: että keskittyykö negatiiviseen vai pystyykö näkemään pettymysten yli ja näkemään hyviä asioita, tuota kans pidän tosi tärkeänä.

      Ja tuokin on totta kai totta, että ei aiempien sukupolvien tyttöjen asemakaan mitään herkkua ollut, alkaen koulutusmahdollisuudet ja siis ihan kaikki! Mutta tosiaan nykyään uudenlaiset haasteet – ja pojilla myös.

  • Nadja
    17.4.2024 at 13:54

    Itse uskon siihen, että tuo ZEN-ahaa elämys pätee elämään ja ihmisiin ja vuorovaikutukseen yleisesti. Erilaisuuden hyväksyminen, kunnioittaminen, arvostaminen (mm. maalaisjärki mukana) ja etenkin sen tajuaminen, vaikka kyseessä olisi oma lapsi <3 Uskoisin, että lapsille se antaa turvallinen perusta myös itsenäistymiseen.
    Oman kokemukseni kahden pojan (sekä opetyökokemukseni) perusteella toimii, iästä riippumatta :)

    • krista
      17.4.2024 at 14:30

      Aaaaah totta! <3 <3 <3