Viisi kysymystä ja vastausta – lapset

Te kysyitte – minä vastaan, jo kolmatta kertaa! :)

Jaoin siis teiltä (täällä ja täällä) saamani kysymykset kolmeen teemaan: ensin minä&elämä (täällä) ja sitten koti (täällä). Ja nyt seuraa teemasta kolmas ja viimeinen: lapset.

Tällaisia te halusitte tietää:

Lapset

1. Millaisia huolia sulla oli toista lasta odottaessa ja mitä niille huolille sitten kävi? Nimimerkillä yksi (uhmaikäinen) lapsi ja pulla uunissa ja pyörin öisin sängyssä miettien, onko minusta kahden äidiksi, muuttuuko suhde esikoiseen jotenkin, onko minulla hänelle aikaa, tuleeko hän kärsimään vauvan synnyttyä, saanko ikinä nukuttua sitten kun niitä on kaksi, jaksaako esikoisen viedä puistoon jos vauva valvottaa öisin, miten parisuhteen käy… ja muita tällaisia pikkukysymyksiä. :’D (kysyjä: Jennilee)

Pikkukysymyksiä :D Mutta tuttua, niin tuttua – mäkin yön pimeinä tunteina raskaanollessani mietin ihan näistä jokaista. Ja varmaan vielä jotain muutakin, jos vaan muistaisi :)

Mielessäni ”ratkaisin” näistä huolista mukamas useitakin. Esimerkiksi että vauvatulokas sitten saisi nukkua sivuvaunussa ja viihtyä sitterissä. Ajattelin totuttaa sen pötköttelemään vieressä peitolla, kun minä viihdyttäisin esikoista. Hahahahahahahahaha. Joo Seela taisi kuulla nämä suunnitelmat ja totesi, että ei kuule tule toteutumaan.

Miten niille huolille kävi… No – apua, miten tän nyt sanoisi – ne tavallaan kaikki osoittautuivat ihan tosiksi. Oli tilanteita, jolloin uloslähtö oli ihan mahdotonta (kuten täällä) ja sitten pienenpieniä virstanpylväitä, jolloin tunsi jopa vähän onnistuvansa tai edes selviävänsä (kuten täällä ja täällä). Mutta siitä huolehtimisesta sanoisin jotenkin… …että silti kannattaa yrittää olla etukäteen kovin paljon murhtimatta. Koska ei voi tietää. Kaikki voi mennä myös tosi-tosi hyvin. Ja jos on vaikeaa, niin sitten sitä kuitenkin joillain maagisilla tavoilla ponnistelee, ehkä saa apua (sitä kannattaa sitten herkästi pyytää!) ja viimeistään kun aika kuluu, niin kaikki helpottaa.

…ja vuoden jälkeen kirjoitin jo näin.

Tsemppiä ihan hurjasti! Se on myös palkitsevaa (ainakin näin paria vuotta myöhemmin) ja tässä vaiheessa on iiiiiiihanaa, että noita rakkaustyyppejä on kaksi <3 Ja jos on raskasta, niin pyydä apua; tai ainakin hae vertaistukea vaikkapa täältä! <3

halaus portaissa

2. Mikä on kahden pienen lapsen kanssa raskainta arjessa? (kysyjä: Karoliinan)

Tällä hetkellä näiden kahden kanssa on ihana vaihe – alkuun tulee mieleen, että diipa-daapa-daa ei mikään, ja sit paljon ruusuja ja kukkasia vaan päälle :)

Vaikeimmat ajat meillä olivat siis ehdottomasti ensimmäinen vuosi tai puolitoista.

Nykyisin vaikeaa on oikeastaan se sama juttu, mikä on ollut tietysti eri muodoissaan päällä koko ajan: huomion suuntaaminen. Perhehärdellissä on tosi vaikea saada ajateltua edes yhtä ajatusta loppuun, kun koko ajan jossain tapahtuu. Ja miten se onkin niin, että kun toiselle iskee ”kriisi”, iskee toiselle oma kriisi aina ihan samaan aikaan :) Toisaalta tähän kaikkeen on tottunut ja kriisit myös helpottaneet sen myötä, kun pienempikään ei ole enää niin pieni ja ”suuritunteisuudestaan” huolimatta perusturvallisuuden tunne on kunnossa. Ja toisaalta omaa hommaa helpottaa esimerkiksi tämä iltapäivän parin tunnin seesteinen rauha, jolloin tietää, että tytöt nukkuvat yhtäaikaiset päikkärit ja saa vähän hengähtää. Ehkä vaikka tosiaan ajatella kokonaisen ajatuksen ilman, että joku haluaa jotain. Tai käydä rauhassa vessassa!

Nyt, kun tytöt ovat kohta kaksi ja kohta neljä, on koko ajan useammin kuitenkin myös sellaisia hetkiä, että he leikkivät pidemmänkin ajan ihan rauhassa kaksistaan, ilman aikuisen ohjausta tai puuttumista. Usein ”puuttumista” kuitenkin edelleen tarvitaan: isosisko haluaisi päättää leikin kulusta, pikkusisko on eri mieltä ja lopulta molemmilla menee hermo :) Joskus päivät (tai etenkin illat) ovat jatkuvaa erimielisyyksien sovittelua :) Mutta tytöt kuitenkin rakastavat toisiaan ja yhdessä leikkimistä – on ihanaa, kun on sisarukset <3

korvalääkäri leikki

3. Mun on pakko kysyä näin 1,5 veen vauvakuumeisena äitinä, että suositteletko tuota 2 vuoden ikäeroa nyt kun tytöt alkaa olla hiukan isompia? Tiedän, että teillä on ollut rankkaa, mutta kysyn silti kun nää mun vauvakuumeaivot ei meinaa kuunnella järkipuhetta. Mitä antaisit vinkiksi samaa ikäeroa kaavailevalle (jolla ei ole hääppöiset tukijoukot)? (kysyjä: mammam)

Tällä hetkellä – apua, aionko mä todella sanoa näin – mutta kyllä, jos ajatellaan vain ja ainoastaan tätä nykyhetkeä, niin suosittelen. Mutta samaan hengenvetoon pakko sanoa, että oli se alku tosiaan sellaista, että uhhuh. Mutta nyt on niiden positiivisten juttujen ja sisarushetkien aika!

Ja oon mä kuullut jostain joskus sellaisia huhuja, että ei se aina niin vaikeaa ole. Livenä en ole sellaisiin ihmeperheisiin törmännyt :) Mutta kun siitä selviää, niin sitten siitä on selvinnyt ja kahden ihanan sisaruksen vanhempi!

Hmmm vinkiksi… Mä sanoisin sitä samaa, mistä kirjoitin täällä. Että tärkeintä on vain selvitä ja pitää tiukasti mielessä se, että kaikki helpottaa. Ajattelen myös itse usein sitä, että joskus me kuuskymppisinä Joelin kanssa tippa linssissä muistellaan näitä hetkiä – että sitten joskus elämää taaksepäin katsellessa tää on kuitenkin sitä elämän kultaisinta ja rakkainta aikaa, vaikka rankkaa olisikin.

Toinen vinkki on se, että etenkin jos omia tukijoukkoja ei ole kovasti, kannattaa selvittää kaikki lähiseudun/kaupungin tarjoamat mahdollisuudet ja palvelut. Vaikka tyyliin MLL:n perhekerhot sun muut, ja tällä Helsingissä on (tai ainakin oli) se ”matalan kynnyksen” perhetyöntekijäpalvelu (ääk en muista enää edes termiä), josta me saatiin esimerkiksi hoitaja käymään täällä kerran viikossa muutaman tunnin ajan. Sellaiset kannattaa hyödyntää ja ennen kaikkea huolehtia omasta jaksamisesta! Ja puolison jaksamisesta myös – pysyä väsymyksessäkin ikään kuin samalla puolella, yhdessä ponnistellen <3 Pienet lapset ovat tietysti tunnetusti eroriski, mutta parhaassa tapauksessa se voi myös vahvistaa parisuhdetta. Silleen, että me selvitään tästä yhdessä <3

Kysymyksesi jättämisestä on muuten nyt puolisen vuotta aikaa. Hihii pakko kysyä, oletkohan kuulolla – mikä teidän tilanne on nyt? Oletko vielä vauvakuumeen kourissa vai onko pikkusisarus kenties jo tuloillaan…? :)

monta kerrosta mattoja puutalossa

4. Mitä muita nimivaihtoehtoja teillä oli tytöille? Mistä teidän lasten nimet on peräisin? (kysyjinä Unelma ja Lydiah)

Molempien tyttöjen etunimet olivat meille ”varmoja” jo tosi aikaisissa vaiheissa – jo ennen kuin oli varmuutta sukupuolista. Heh onneksi tuli tytöt, koska poikien nimivaihtoehtoja ei oltu vielä keksitty :)

Silva-nimi löytyi sisustuslehdestä, jossa oli eräässä jutussa perhe, jolla oli sen niminen tyttö. Hihkaisin Joelille ”hei entä Silva?!” ja Joel vastasi ”joo!”. Se oli ihan selvä siitä lähtien. Silvan toinen nimi Tarina löytyi itse asiassa myös lehdestä – selasin kampaajalla jotain lehteä, jossa oli Tarina Tarantino – niminen… …korusuunnittelija ehkä. Huomasin, että hei Tarina on myös suomenkielinen nimi, ja tosi kiva ja Silvaan sointuva. Nimi tuli siitä :)

Seela-nimestä tykkäsimme hurjasti jo Silvaa odottaessamme ja jotenkin se oli vain selvää, että jos Silvalle tulisi joskus sisko, se olisi Seela. Eli kun raskaus sitten todettiin ja etenkin kun ultrassa näkyi tyttö, se oli vaan totta kai Seela siellä. Seelan toinen nimi oli ainoa, joka ei ollut alkuun itsestäänselvä. Nimijuhlakin jo lähestyi ja meillä oli vaan sellainen ajatus, että ”jos ei nyt muutakaan keksitä, toinen nimi on Matilda”. Kaunis nimi. Lähipiirissämme tapahtui kuitenkin läheisen ihmisen menehtyminen hieman ennen nimijuhlaa – siitä tuli ajatus, että haluamme muistaa häntä Seelan nimessä. Halusimme lisätä nimeen myös toisen rakkaan menehtyneen ihmisen nimen (toisen suvun puolelta), joten Seela kantaa nimessään muistoa kahdesta rakkaasta ihmisestä: Elna Orvokki <3

Poikien nimistä meillä oli mielessä ajatuksina Ilo ja Amir, mutta jotenkin poikien nimet olivat meille paljon vaikeampia miettiä kuin tyttöjen. Ehkä me alitajuisesti aavistettiin, että meille tulee tyttöjä :)

play doh muovailua

5. Vaikutat blogin kautta tosi hyväntuuliselta äidiltä, joka osaa suhtautua arjen haasteisiin huumorilla. Onko tilanteita, että olisit suuttunut tai huutanut lapsille? Itselläni on puolivuotias lapsi ja välillä kadehdin sitä, miten jotkut äidit vaikuttavat olevan niin seesteisiä, tyyliin ”oho, nyt sä hankaat sitä kakkavaippaa siihen olohuoneen villamattoon ja revit äitiä hiuksista, mutta ei se haittaa”. ;) Olen miettinyt, ovatko jotkut äidit niin viilipyttyjä vai kiukkuavatko kaikki salaa lapsilleen, mutta siitä ei puhuta? (kysyjä: Maija)

Voi kuule… Eli joo. Olen suuttunut. Valitettavasti. Täällä esimerkki.

ihan oikeasti yritän kyllä parhaani mukaan pysyä ikään kuin tilanteiden ”yläpuolella”. Aikuisena. Enimmäkseen saan sen pidettyä mielessäni, mutta en mitenkään sataprosenttisen aina. Itselläni yllättävänkin hyvin pitää hermo sellaisissa ”aijaa kaadoit sitten maitolasisi lattialle” -tilanteissa, mutta sitten sellainen… ….pitkäaikainen rasitus yhdistettynä pitkäaikaiseen väsymykseen on joskus haastavaa. Kun molemmilla on ”takaispäivä” eikä ole sekuntiakaan omaa aikaa ja kaikki huutavat ja vaativat ja ja ja ja ja… Silloin voi sitten se pinna olla valitettavasti lyhyempi kuin mitä ajattelen, että pitäisi olla.

Oon kokenut, että omasta jaksamisesta huolehtiminen on tosi tärkeää tässä.

Ja itselleen (ja elämälleen) nauramisen taito. Sillä tosiaan pääsee tosi pitkälle – kun nauraa tapahtumille, ne eivät saa niin helposti pinnaa kiristymään.

Se Raisa Cacciatore muuten sanoi, että jos on lähdössä kahden lapsen ja yhden koiran kanssa ulos pimeään räntäsateeseen ilman aamukahvia. Ja yhdelle tulee kakkahätä just ovella, kun toppahaalarit on puettu päälle ja toinen pissaa housuun ja koira oksentaa matolle. Jos tuntuu, että nyt ei kestä. Niin saa näyttää tunteensa. Saa vaikka käydä huutamassa tyynyyn, että ”en kestä tätääääääh!” ja usein se sitten menee sillä ohi ja alkaa itseäkin naurattaa se tilanne – ja lapsetkin alkaa nauraa, että mikä tolle äidille nyt tuli. Mutta että ei ole lasta vahingoittavaa, että aikuinen joskus näyttää myös tuollaiset tunteensa. Kunhan ne menevät ohi. Eli että lapsikin siinä oppii ja näkee, että voi tulla harmituksen tunteita, mutta niistä päästään yli ja elämä jatkuu.

Itselläni on tärkeä juttu myös se, että jos vaikka olen tiuskaissut (harvemmin kuitenkaan ihan huudan), selitän asian jälkikäteen ja pyydän anteeksi.

Asiat sovitaan. Kaikesta selvitään. Ja aina rakastetaan.

33
Like

You Might Also Like

  • Outi
    29.2.2016 at 15:42

    Lapsiperheiden kotipalvelu on täällä Helsingissä se taho, mistä saa matalalla kynnyksellä tädin leikkimään lasten kanssa jotta itse saa vaikka nukkua tai käydä lenkillä! :)

    • krista
      29.2.2016 at 16:23

      Just se, kiitos! Mä muutaman kerran lajittelin pyykkiä, kerran join kahvia ja luin naistenlehtiä ja pari kertaa yritin nukkua vauvan kanssa päikkärit, mutta en saanut unta :)

      • Outi
        2.3.2016 at 14:25

        Mulla vähän sama kokemus :D En raaskinut jättää arkoja muksujani keskenään tuntemattoman tädin kanssa, eikä esikoinen mun kotona ollessa oikein antautunut leikkiin tädin kanssa vaan roikkui mun perässä, mikä oli tietysti ihan odotettavissa. Mutta oli silti huojentavaa, että tällaista apua oli tarjolla – jo se ajatuskin auttoi jaksamaan pahimman väsymyksen yli!

  • Iina / Bebe au Lait
    29.2.2016 at 16:03

    Liputan tyynyynhuutamisen puolesta. Mahtava neuvo! :D

    • krista
      29.2.2016 at 22:19

      Täytyis varmaan sijoittaa tyynyt tuonne eteiseen noita lähtöjä varten :D

  • Rosanna/Naiseudesta
    29.2.2016 at 16:05

    Samaistun sekä noihin kysymyksiin ja pohdintoihin toisesta lapsesta että Kristan vastauksiin. Muistan myös pelänneeni sitä, miten selvitä kahden kanssa, kun tuntui etten selviä yhdenkään kanssa. Mutta kuten eräs neljän lapsen äiti minulle sanoi: pelimerkit lisääntyvät pelatessa. Eli jostain se kolmas käsi vaan useamman lapsen äideille kasvaa. Mutta kyllä se vaikeaa välillä oli/on, sitä ei käy kiistäminen. Sinun blogisi Krista tarjosikin silloin tärkeää vertaistukea! Nyt, kun oma vauvani täytti vuoden, pystyn kuitenkin jo edes hetkittäin ottamaan tämän kahden lapsen äitiyden vähän rennommin. Blogissani pohdin juurikin tätä aihetta, jos sallit Krista linkkauksen:

    http://naiseudesta.blogikoti.fi/vauvasta-taaperoksi-huh-helpotusta/

    • krista
      29.2.2016 at 22:36

      Kiva, kun linkkasit – en ollutkaan vielä jostain syystä käynyt tuota lukemassa. Onnea muuten 1-vuotiaalle! …ja tähän se klisee ajan kulumisesta niiiii-iiiin nopeasti <3 <3 <3
      -
      Mutta joo mä kans oon kokenut sen paljon helpommaksi, kun toisestakin lapsesta on tullut vauvan sijaan taapero. Meillä olennainen osa on ollut kommunikaatio ja sen parantuminen puhekyvyn ja muun ilmaisukyvyn karttuessa. Helpottaa elämää vähän jokaiselta tässä perheessä :)

  • ehkäplussaaja
    29.2.2016 at 17:04

    Ihana postaus :) repesin nauruun tuon viimeisen kohdalla. Ja vähän kyynelkin tuli silmäkulmasta. Apua.
    Mun menkat on myöhässä ja tissejä aristaa. Ja kuten äsköisestä liikutuksesta huomasi, niin tunteet on olleet pinnassa. Ajattelin lähteä kohta apteekkiin ostamaan raskaustestin. Jännittää ihan sairaan paljon. Olen puoli vuotta odotellut josko tämä päivä tulisi, ja nyt… Siitä saattaa tulla totta. Samalla kauhistuttaa ja samalla on onnellinen olo. Iiks! Ehkä mä nyt meen. Pakko saada tietää!
    Ihan spontaanisti halusin tämän kertoa, postauksesi innoittamana. Teki hyvää sanoa tämä jollekin. En ole miehellekkään vielä kertonut :)

    • krista
      29.2.2016 at 22:40

      Oi! Tiedätkö mitä – iik – noi sun oireet kyllä… :) Pakko sanoa, että kuulostaa jotenkin plussalta! Kerro! Kiva, kun kerroit tänne ekana! :) Kerro kerro kerro menitkö ja ostitko?

      • ehkäplussaaja
        1.3.2016 at 10:31

        Kaks punaista viivaa. Oon ihan sanaton ja niin onnellinen!
        Oon seurannu sunki blogia jo useamman vuoden, nyt alkaa jututkin olla ajankohtaisia sitten! :)iiks! <3

        • krista
          1.3.2016 at 10:44

          Onneaaaaaaaaaaaaaa!!!!!! <3 <3 <3 Iik, teillä on kaikki se uusi ja ihana ja jännittävä ja sekopäinen edessä <3 Oh, mä ihan liikutuin - onnea! <3

  • mammam
    29.2.2016 at 17:15

    No vihdoinkin tämä postaus! Kun kysyit, niin tulin kommentoimaan.. Vauvakuume on kova, mutta pulla ei ole vielä uunissa! Ikäeroa tulisi siis pakostakin enemmän kuin teillä.. Tässä kuussa päätettiin virallisesti aloittaa vauvaprojekti miehen kanssa, joka välillä toteaa, että ”oispa meillä jo se toinen lapsi!!” Haha! Eli miehillekin voi iskeä pahan laatuinen vauvakuume!! Sinä taisit sanoa, että sulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta mutta Joelilla kylläkin?

    • krista
      29.2.2016 at 22:45

      Kiva, että vastasit vielä – ja sori, kun tää kesti tosiaan tän puoli vuotta :D

      Onnea teidän projektiin! <3 Ja joo, todellakin voi iskeä miehiin vauvakuume. Meillähän Joel alkoi haluta vauvaa ja mä puutaloa. Sitten tulivat yhtä aikaa :D Mä itse oon ollut lapsien alkuunsaamisen jälkeen ensin lähinnä kauhuissani, mutta... ...kai mäkin oon sit kuitenkin jollain tavalla pärjännyt :D

  • Meriannen
    29.2.2016 at 19:37

    Jotenkin niin ihana postaus – ja rauhoittava. Kiitos <3

    • krista
      29.2.2016 at 22:46

      Oi, kiva kuulla, että tuntui sun mielestä hyvältä <3

  • jennilee
    29.2.2016 at 20:06

    Kiitos vastauksesta – ja kannustuksesta! Ehkä tästä vielä selvitään. Kyllä selvitään. Pakko! :D

    • krista
      29.2.2016 at 22:52

      Todellakin selvitään! Ja tosiaan – viimeistään jälkikäteen me ollaan varmasti sitä mieltä, että nämä hullut vuodet olivat parasta elämää ikinä <3
      -
      Hyvää loppuraskautta sulle! <3 Koska sulla on laskettu aika? Muista kertoa kuulumisia jatkossakin! <3

      • jennilee
        1.3.2016 at 14:26

        Kiitos! Elokuussa laskettu aika, eli en mä yhtään ajoissa tätä murehtimista aloittanut.. ;) ja ikäeroa tulossa 2v11kk. Lisäpohdintoja aiheuttaa esikoisen syntymästä (kohtalainen syntymäasfyksia, hengityskonehoito, viilennyshoito ja sitä rataa) jäänyt synnytyspelko ja oma toive suunniteltuun sektioon jota en ainakaan kovin helposti ilmeisesti tule täällä pk-seudulla saamaan. Tähän vuoristorataan verrattuna esikoisen odotusaika oli tosi seesteinen ajanjakso mutta toivottavasti meno ei tästä enää pahene. :) vertaistuki on kyllä tärkeetä!

  • Miitu
    29.2.2016 at 21:48

    On nää siskosten keskinäiset touhut kyllä ihanaa seurattavaa. Taistelujakin on, toki, mutta nyt on meneillään suht seesteinen kausi. Meillä ikäeroa on kolme vuotta, mistä etuna oli isomman omatoimisuus ja kyky keskustella asioista. Vaatteet puki ite (tyypillisesti n. 5-6 kertaa päivässä), potalla kävi tarvittaessa yksin ja lihapullatkin saattoi antaa 3-v:n pyöriteltäviksi pienemmän hytkyessä liinassa tms.

    Haasteena sit omatoimisuus… Parvekkeen ovi aukes oikein näppärästi ja kaikkivoipainen 3-v oli myös sitä mieltä, että osaa leikata itelleen leipää. Tyypillisesti aina silloin, kun olin vaihtamassa vaippaa/imettämässä/nukuttamassa, kuinkas muutenkaan. Yllättävää kyllä isommilta haavereilta on säästytty ja järki on alkanu päästä mukaan touhuun. ”Hyvät ideat” on vaan siirtyny pikkusiskolle, joten saa ne silmät edelleen löytyä takaraivostakin.

    Puolensa kaikissa ikäeroissa, mistä on täälläkin taidettu aiemmin puhua. Jos nyt jotain etua pienemmästä ikäerosta oon kaivannu, niin ne on päiväunet. Meillä ei isompi nukkunu enää päivällä pienemmän syntyessä, joten sitä hetken hengähdystaukoa ei päivään päässyt syntymään missään kohdin. Monesti tuntui, että kyllä sen vauvan kanssa pärjäsi, mutta sitten, kun olis pitäny jaksaa vielä energisen 3-v:n kanssa etenkin kaikki ne välit kun pienempi nukkui, niin siinä kohdin voimat meinas loppua. Ja syyllisyys tietty päälle… Huoh. No onneks tää tasottuu. Nykyisin sentään voi jo suht tasaisesti jakaa huomiota kummallekin.

    • krista
      29.2.2016 at 23:17

      Joo siis ikäeroissa on kyllä isosti eroja – ja sitten on tietysti vielä samaikäisissä lapsissakin. Tosiaan just 2-vuotias oli meillä esim. vaipoissa (ja kotihoidossa), kun taas 3-vuotiaalla on ihan erilainen osaamistaso, mutta myös erilaiset kehitysvaiheet niin hyvässä kuin… …haastavassa :)

      • lilah
        1.3.2016 at 10:08

        Mulle myös kaveri aina sanoi, että 3v ikäero on hyvä, kun isompi toimii jo ääniohjauksella. Toisaalta meillä tällä 2v ikäerolla isompi on puhunut muutaman sanan lauseita, oppinut juuri päiväkuivaksi ja pukenut ja syönyt pääsääntöisesti itse eikä pahin uhmis toisaalta ollut vielä alkanut. 2-vuotias ei myöskään vielä niin kaipaa sosiaalisia kontakteja, joten jos ei jaksa lähteä puistoon, ei ole kaverienkaipuun takia pakko. Haastavinta on ehkä ollut sen kanssa mitä kaikkea 2v suuressa omatoimisuudessaan voi keksiä sillä aikaa kun itse on kiinni vaipanvaihdossa tai imetyksessä. Tuon ikäisen into häärätä apulaisena vauvan hoidossa kun on aika lyhytkestoista ollut ainakin meillä. Päiväunet nukkuivat samaan aikaan pienemmän siirryttyä yksiin uniin noin vuoden ikäisenä. Siihen asti meni enimmäkseen lomittain.

      • Miitu
        1.3.2016 at 10:54

        Jäin vielä pyörittelemään tätä, ja oikeastaan omalla kohdalla kynnyskysymyksenä ei ajoituksen suhteen ollut mikä ikäero lasten välillä voisi olla toimiva vaan milloin itse jaksan olla uudestaan raskaana. Vaikka vauvavuosi oli kummallakin rankka, se olisi varmasti mennyt jotenkin, vaikka ikäero olisi ollut pienempikin. Mutta millään en olisi jaksanut olla raskaana esikoisen ollessa vuoden. Ihan jo lähtien siitä, että meillä on kummallakin lapsella ollu yöt erityisen rikkonaisia kiivaimpien kehitysspurttien aikana, mistä viimeisin 1-1,5-vuotiaana. Siihen päälle olosuhdetekijät ja pelkotilat ensimmäisen raskauden päättymistavasta. Raskaus ei onneksi monilla muuta (määräänsä enempää) elämänmenoa, mutta omalla kohdalla se oli potentiaalisesti sen verran ”invalidisoiva”, että se oli pakko ottaa huomioon mietittäessä milloin aikaisintaan toista lasta pystyi alkaa odottaa.

  • elmiina
    29.2.2016 at 22:05

    Hmph, kiva postaus mutta kyllä on myös erilaisia (=helpompia) kokemuksia kakkosen vauvavuodesta eli näistä ns ihmeperheistä (your term, not mine) joita itse tunnen kyllä useammankin ;) Omat lapset 2v9kk ja 8kk nyt, ja välillä aika tiukasti saa ”töitä painaa” mutta ehdottomasti ihanaa on ollut enkä ole ajatellut näistä kuukausista että ”pitää vaan selvitä”, ihan aidosti tykkään. Vauvakuumeilijoille tiedoksi tämä 😉

    • krista
      29.2.2016 at 22:19

      Varmasti on helpompiakin kokemuksia, näin yritin just sanoakin :) Ja oon tosi iloinen niiden puolesta, joilla on! Itse oon just kuullut tällaisesta ennen kaikkea täällä blogin kommenteissa. Livenä en ole vaan tosiaan omassa ystävä/tuttavapiirissä näitä ”ihmeperheitä” ei ole sattunut olemaan, vaikka aika paljon on tätä samaa ikäeroa mun ystävä-äideissä kuin mitä meillä on. Mutta VARMASTI jollain onkin helpompaa :) Ja hyvä ja ihanaa, että on!

    • lilah
      29.2.2016 at 23:00

      ”Ihmeperhe” täällä myös ja valmistumassa toinen sisarussarja samalla kahden vuoden ikäerolla En osaa sitä yhtään pelätä. Enkä toisaalta tunne yhtäkään perhettä, jossa lapset on samalla ikäerolla ja jossa vauvavuosi olisi vaikuttanut ottavan yhtä koville kuin Puutalossa.
      _
      Uskon siis täysin Seelan suuritarpeisuuden, mutta toisaalta uskon myös, että vanhemmat suhtautuvat ja reagoivat tilanteisiin kukin kovin omalla tavallaan ilman että voisi sanoa yhden toimivan oikein ja toisen väärin tai ilman lapsi siitä kärsii tai saa pysyviä traumoja. Esimerkiksi siinä, missä Puutalossa venyttiin lasten nukkumisen (tai nukkumattomuuden kanssa) melkoisiin suorituksiin, joku toinen olisi toteuttanut unikoulun vaikka huudolla ja nauttinut seuraavista kuukausista paremmin nukkuen. Ja toisaalta joku ei niin kärsi unien katkonaisuudesta, koska nukahtaa itse samantien tilanteen mentyä ohi uudelleen joten jopa samalla venymisratkaisulla väsymystaso olisi voinut olla eri. Kukin toimii miten itselle ja omalle perheelleen parhaaksi katsoo ja lopputuloskin muodostuu kussakin perheessä monen tekijän summana.
      _
      Cacciatoren lisäksi toinen arvostettu psykologi on puhunut tuosta lapsille suuttumisesta ja huutamisesta. Näiden lukeminen on vanhemmille aina jotenkin armahtavaa, vaikka saman itsekin voisi järjellään päätellä eikä kotona jatkuvaa huutamista olisikaan. http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/02/22/lastenpsykiatri-jari-sinkkonen-lasten-kasvatuksesta-selviaa-hengissa-mutta-ei

      • jennilee
        1.3.2016 at 08:40

        Jännä! Itse taas tunnen myös melkein pelkästään niitä plusmiinus kahden vuoden ikäeroperheitä joiden suusta on kuultu mm lauseet ”en kyllä suosittelis kenellekään” ja ”nuoremman vauvavuodesta en muista mitään”. Siksi itsekin venkoilin asian kanssa ja nyt omille lapsille tulossa 3v ikäero, josta olen kuullut jo vähän lohdullisempia tarinoita. Luulen että yksi ratkaiseva tekijä tässä on se että kokee itse voineensa vaikuttaa ikäeroon. Esim perheet jossa vanhemman/vanhempien ikä sanelee tiivimmän lisääntymistahdin on usein ollut sellainen josta kuulee napinaa tyyliin ”jos olisin nuorempi niin olis ollut isompi ikäero”. Voi tosin olla että kuvittelen tämänkin.

  • aunoinen
    1.3.2016 at 00:08

    Sitä ei lapsena yhtään ihmetellyt kolmea vuoden välein syntynyttä sisarustaan, mutta näin äitinä ja näitä blogeja lukiessa tulee aina joskus mieleen, että miten ihmeessä me ikinä mentiin mihinkään…
    Ihana tuo Cacciatoren kommentti. Itse kävin aamulla hakemassa rohkaisusuklaata kaapista, jotta aamukiireessä jaksoi siivota koiran oksennuksia lattialta. Nyt nauratti.

  • Mariest
    1.3.2016 at 02:07

    Tätä oli niin mielenkiintoista lukea kun itellä on vain yksi 3kk vanha tyyppi täällä, mutta selkeä haave jo toisesta. Ehkä siis ollut helppo tapaus tää meidän kun näin nopeasti on jo ihan ”jee jee lisää vauvoja meille vaan” :D Täytyy kyllä tarkkaan miettiä kyllä tota ikäero asiaa, koska onhan se ihanaa kun niistä on seuraa toisilleen, mutta jos se seuravaa onkin tosi paljon vaativampi tapaus en ehkä tiedä miten repeän joka paikkaan :D Tätä blogia on hauska seurata senkin puolesta, että toimitte vähän ”koekaniineina” meille yhden lapsen vanhemmille jotka suunnitellee toista :D hehe

  • Kukkis
    1.3.2016 at 09:34

    Pakko huikata että itseasiassa pienet lapset ei ole eroriski. Tai ainakaan siitä ei ole mitään todistettua faktaa vaan se on enempi vähän sellainen suusta suuhun leviävä totuus ja ”urbaanilegenda”. Kysyin tästä yhdeltä Väestöliiton tutkijalta joka on tutkinut lapsiperheiden vanhempien eroja ja hän ihmetteli kovasti että miten tuo elää niin vahvasti puheissa edelleen, siitä ei siis ole olemassa mitään tutkittua tietoa. Tilastojen pohjalta se on pikemminkin niinpäin että lapset vähentää eroriskiä. Lasten pieni ikäero keskenään sensijaan on yksi eroriski :)

  • Kukkis
    1.3.2016 at 09:41

    Luin kommentteja vasta kun olin postannut jo tuon omani joten jatkanpa tähän nyt vielä vähän kun tuo ”ihmeperheily” on herättänyt täällä ajatuksia.

    Mun isot pojat (jotka ovat nyt siis jo 15v ja lähes 14v) ovat syntyneet 1v7kk ikäerolla. Me oltiin silloin myös sellainen ihmeperhe ja jos omaa jaksamistani peilaan niin ehkä siihen olisi mennyt vielä se kolmaskin pieni perään. Olin itse 20v kun esikoinen syntyi ja 21v kun sain toisen lapsen. Eli senikäinenhän painaa menemään huonolla ravinnolla ja vähillä unilla ihan heittäen. Monta vuotta! Nyt 35veenä _en todellakaan_ jaksaisi kahta pientä peräkkäin. Hyvä kun selvisi tuon yhden normaalitarpeisen pienen yövalvomisista. Uskon siis että ihan oikeasti sekin vaikuttaa minkä ikäinen olet itse kun lapsia saat. Mitä enempi ikää tulee niin sen enempi siihen omaan jaksamiseen vaikuttaa ne rutiinit ja tietynlainen elämän tasapainoisuus. Ja vauvathan pistää nuo ihan täysin sekaisin ja päälaelleen.

    • lilah
      1.3.2016 at 10:00

      Jaiks. Olin ekan sisarusparin syntyessä 27 ja 29 v, toisen 34 ja 36. Jälkimmäisten kanssa asiat ottaa jo niin paljon lunkimmin, että lisääntynyt ikä ei haittaa. Mutta jos eka satsi olis tässä vajaa nelikymppisenä, saattais tehdä tosiaan tiukempaa. Tuntemani parikymppiset vanhemmat ottavat enimmäkseen asiat varsin rennosti, joskin tietysti siihenkin joukkoon osuu vaikkapa synnytyksen jälkeistä masennusta tmv, mutta paineet olla ”hyvä äiti” tuntuvat olevan heillä pienempiä kuin vanhempana lisääntyneillä.
      Itse toivoin alunperin vielä jatkoa tuohon ekaan 2v välein sarjaan samalla ikäerolla, mutta mies ei sitten suostunut. Jälkikäteen ajatellen kolmen alle kouluikäisen kanssa olisi voinut tehdä jaksamisesta tiukkaa, kun samassa rakennettiin taloa ja mies teki reissuhommia. Nyt nämä nykyiset ikäerot tuntuvat juuri oikeilta. Meillä lapset on olleet kaikki mallia ”nukkuvat hyvin päivisin ja huonosti öisin” (enkä oikeasti usko että olisi lapsiin sisäänrakennettu ominaisuus vaan jokin omassa toiminnassani on hommaa varmasti siihen suuntaan ohjannut ja kierrehän siitä lopulta muodostuu (pitkä imetys, vieressä nukuttaminen, päiväunet poikkeuksetta pihalla…)).

  • Leya / Satumaa
    1.3.2016 at 18:35

    Meidän pienet täyttää kesällä 4 ja 6, 23kk ikäeroa ja täytyy kyllä myöntää et olihan se eka noin vuosi aikamoista menoa. Meillä on molemmat lapset olleet aina hyviä nukkumaan sen ihan pikkuvauva-ajan jälkeen. Muistaakseni molemmat pääpiireittäin nukkui yöt läpeensä 6kk eteenpäin. Mutta se hulina pitkin päivää… muistan kun muutama kaveri kysyi, että millaista se nyt on kun niitä on kaksi enkä oikein osannut vastata muuta kuin et no hommat ei tuplaantunut vaan vähintäänkin triplaantui, mutta ei samalla lailla kuin olin kuvitellut. Olin jotenkin etukäteen kauhuissani siitä, että sitten niitä vaippojenvaihtoa kaipaavia pikkusia on kaksi ja syöttääkin saa kahta, mutta se oli enemmänkin se jatkuva säntäily paikasta toiseen mikä mut yllätti. Mutta ehdottomasti jälkikäteen suosittelen tätä noin 2-3 vuoden ikäeroa! On aivan mieletöntä seurata miten sisaruksista on toisilleen seuraa, miten leikitään yhdessä ja pidetään toisesta huolta <3 Niin ja kyllä tapellaankin, mutta missäs muualla he paremmin "neuvottelutaidot" oppisi kuin kotona.

  • muisto
    1.3.2016 at 20:56

    Meidän lapset ovat syntyneet vajaan kahden vuoden ikäerolla. Esikoiselle iski jo ennen kuopuksen syntymää järkky uhmaikä, joka söi voimia. Lisäksi mies alkoi uupua (muista kuin perheeseen liittyvistä syistä). Siinä tilanteessa vauva oli voimaa antava tekijä elämässäni. Muistan, kun kerran mietin vauvan sängyn vierelle tullessani, että tässä maailmassa on sentään yksi ihminen, joka on aina onnellinen ja hymyilee nähdessään minut. Olen kuopukselle ikuisesti kiitollinen siitä. Ja tämähän on niitä asioita, joita voi tunnustaa vain anonyymisti netissä.

    • krista
      1.3.2016 at 21:00

      Voi <3 <3 <3 <3 Kaikessa haikeudessaan ihana kaunis muisto <3 <3 <3

    • Aa
      1.3.2016 at 22:06

      Kuin omasta suustani. Meillä ikäeroa vuosi ja kymmenen kuukautta. Parisuhde natisee liitoksissaan, mies uupunut, esikoisella posketon uhma. Ainoa, mikä pitää minut järjissäni, on maailman ihanin hymypoika, ikää vajaat kolme kuukautta. Ei siis niitä ihmeperheitä täälläkään, lähinnä toivon, että Krista on oikeassa siinä, että jos vaan keskittyy selviämiseen, jonain päivänä helpottaa.

      • Heikkis
        2.3.2016 at 12:24

        Täällä myös ihan sama tilanne. Kuopus (6 kk) pitää minua pinnalla tällä hetkellä kun kaikki muu tuntuu kaatuvan niskaan. Se hymy, katse ja ihana, lämmin pieni vartalo, joka painautuu mua vasten hamuten rintaa. <3 Toisaalta suretta kovasti kuopuksen puolesta kun joutuu kuuntelemaan niin paljon huutoa ja raivoa (lähinnä esikoisen toimesta, 3 v.) jo näin pienenä. :( Kai tästäkin selvitään jotenkin!

        • Aa
          2.3.2016 at 13:36

          Kamalaa, mutta aidosti ihana kuulla, että muutkin kipuilevat isosti saman asian äärellä. <3 Tsempit meille!

  • Koo
    2.3.2016 at 22:52

    Mä oon törmännyt myös tuohon kysymykseen että miten mulla on lasten kanssa niin lehmän hermot… no ei ole enää. Oma filosofiani on, että alle 4-vuotias ei tajua vielä mistään mitään (kärjistäen. tottakai se tajuaa jotain) niin otan ne itkupotkuraivoamiset ja keinussa kiinni roikkumiset, kun ei haluta päästää toista lasta keinuun, sellaisena välttämättömänä pahana. Toki torun lasta ja selitän miksi näin ei voi käyttäytyä, ja jos raivo vaan jatkuu, niin istun rauhassa vieressä niin kauan että tilanne loppuu ja lapsi on valmis syliin. Mutta sitten tulee se iso lapsi. Lapseni kerran kysyi multa että äiti miks sä aina huudat mulle. Vastasin, että en huutaisi jos nostaisit ne likaiset alushoususi olkkarin lattialta vaikka jo viidennellä kehoituksella. Mutta tällaisen ison lapsen kanssa voi jo niin paljon helpommin järkeillä (vaikka järki ei aina päätä paljon paina) huonotkin tunteet ja miksi joitain asioita vain ei saa tehdä ja joitain pitää tehdä. Sitten jos äiti huutaa vähän liikaa niin pyydetään anteeksi ja sovitaan että kumpikin yrittää parantaa tapansa.

    No, pointtini oli kai, että pienen (alle 4v) lapsen kanssa ne lehmän hermot on ihan paikallaan. Mitään mitä puolivuotias tekee, ei pidä ottaa millään lailla tahallisena ”pahana” tekona lapselta. En koskaan ottanut kauheasti stressiä mistään kaupassa kiukuttelusta tai ihmisten katseista tai itkupotkuraivareista päiväkotiaamuina. Ei kannata. Itseään sillä vaan kiusaa, ja lapsi saa lisää vettä myllyynsä kun vanhempikin on ihan raivopäänä. Jotenkin pitää vaan löytää se itselle sopiva tapa selviytyä ja säästää ne omat raivoamiset siihen lapsen todelliseen kusipää-vaiheeseen ;)

  • Katsu
    3.3.2016 at 15:15

    Sulla oli tän postauksen kanssa pelottavan hyvä ajotus. Meillä mietitään kovasti, että olisiko aika alkaa toivomaan esikoiselle pikkusisarusta. Vauvakuumetta ei juurikaan ole ja minulle ehkä riittäisi yksikin lapsi, mutta… mietin asiaa kovasti lapseni kannalta ja haluan hänelle sisaruksen. Itselläni on todella lämpimät välit sisaruksiini ja haluan lapselleni samaa. Lisäksi asumme maalla ja leikkikaveria ei välttämättä löydy ihan naapurista. Jos lapsilla on iso ikäero niin eihän niistä ole seuraa toisilleen samalla tavalla kuin esimerkiksi kahden vuoden ikäerolla.

    Sitten se toinen mutta… olen käytännössä yksinhuoltaja, mies tekee ympäripyöreetä päivää töissä ja tukiverkko asuu 150km päässä. Kotipaikkakunnalla ei ole yhtäkään potentiaalista lapsenvahtia, ei edes MLL järjestämiä. Miten ihmeessä saisin pidettyä kaksi lasta hengissä kun yhdenkin kanssa on hankalaa? Ja jos uusi tulokas olisi yhtä utelias ja meneväinen kun esikoinen, uuvun pelkästä ajatuksesta.

    Liian isoja päätöksiä vuoden valvoneelle äidille.