Tarina karseasta kuvitteellisesta (ex)-avovaimosta

Olipa kerran kuvitteellisessa maailmassa kuvitteelliset nainen ja mies, joilla oli kuvitteellinen parisuhde. Kuvitellaan, että naisen nimi oli Krista ja miehen nimi vaikkapa… Matti.

Kuvitteellinen Krista oli nuori ja voimakastahtoinen nainen – hänen mielestään vahvuutta oli paukauttaa mielipiteensä suoraan ja tinkimättä. Kuvitteellinen Matti puolestaan oli fiksu, komea mutta ennen kaikkea mukava mies, joka halusi kaikille hyvää.

Kuvitteellinen Matti asui poikamiestyyppisessä karussa lähiökimppakämpässä kavereidensa kanssa; kuvitteellinen Krista puolestaan maksoi yksin vuokraa pienestä keskustakaksiostaan. Tyypillistä tietysti: kuvitteellinen Matti viihtyi kuvitteellisen Kristan luona paljon, ja kuvitteellinen Krista puolestaan kuvitteellisen Matin luona vähän.

Kuvitteellinen Krista totesi, että Matin on nyt vain järkevää luopua kimppakämppähuoneestaan. Kuvitteellinen Matti vastusteli, mutta lopulta suostui – olihan hän fiksu, komea mutta ennen kaikkea mukava mies, joka halusi kaikille hyvää.

Myöhemmin kuvitteellinen pariskunta osti oman yhteisen asunnon – tai kuvitteellinen Matti osti, koska kuvitteellinen Krista oli vielä köyhä opiskelija. Kuvitteellinen Krista päätti kaikesta. Koska hänellä oli mielipiteitä, ja kuvitteellinen Matti oli fiksu, komea mutta ennen kaikkea mukava mies, joka halusi kaikille hyvää.

Kului muutama vuosi. Kuvitteellinen pariskunta alkoi käydä riitaisaksi.

Kuvitteellinen Krista oli kroonisen tyytymätön. Miten onkin tuollainen saamaton nahjus tuo mun kuvitteellinen Mattini. Tekee kyllä käskettäessä, mutta kaikki oma-aloitteisuus puuttuu. Jos itse ei ohjelmoi lauantaille tekemistä, niin kuvitteellinen pariskunta istuu sisällä vaikka iltaan asti.

Kuvitteellinen Mattikin oli varmasti (omalla hiljaisella tavallaan) tyytymätön. Hänellä oli kroonisen tyytymätön kuvitteellinen avovaimo, jonka tahtoon kuvitteellisen Matin oli vaikea löytää oikeaa toimintatapaa. Jos Matti totteli, kuvitteellinen Krista oli hetken tyytyväinen mutta syytti oman aloitekyvyn puutteesta. Jos Matti ei totellut, kuvitteellinen Krista räjähti.

Matti muisti eräänkin kerran heti yhteenmuuton jälkeen, kun Matti yritti pestä lavuaaria. ”EI NOIN, VOI KAMALAA, SÄ VAAN SIIRRÄT SITÄ LIKAA”, kuvitteellinen Krista parahti. Kuvitteellinen Matti säikähti ja antoi kuvitteellisen Kristan näyttää ”oikean” toimintatavan. Mutta niitä kaikkia kuvitteellisen Kristan antamia toimintatapoja oli vaikea muistaa – pyykit näin, astiat noin, EI SAA JÄTTÄÄ VAATTEITA TUOHON. Kuvitteellinen Matti ponnisteli aina kotona ollessaan, jotta osaisi toimia oikein. Mutta aina jostain lipesi. Huomasiko se…? Apua se ehkä huomas… ”EI NOIN, MITEN SÄ ET VIELÄKÄÄN TAJUA, MÄ OON NÄYTTÄNYT SULLE SATA KERTAA!”

Kuvitteellinen Krista oli aika lailla perseestä. Hänen oli helppo kovaan ääneen syyttää saamatonta, aloitekyvytöntä ja passiivista Mattia, mutta jossain aivojen takalohkossa salaa takoi jatkuva ajatus: ”Minä en ole tällainen. Miten minusta on tullut tällainen? Miten minä pääsen tästä pois?”

Roolit. Kuvitteellinen Krista oli syvällä omassa parisuhderoolissaan, ja kuvitteellinen Matti aivan yhtä syvällä. Vaikka he tykkäsivät toisistaan ja olisivat periaatteessa molemmat halunneet jatkaa parisuhteessa, he eivät vaan päässeet omista tyytymättömyyttä aiheuttavista rooleistaan ulos. Ainakin pari vuotta he rimpuilivat – haluten jatkaa, mutta kykenemättöminä löytämään elämä, johon he olisivat tyytyväisiä.

”Miten minä pääsen tästä pois?” -kysymykseen löytyi vastaus erost… erilleen muuttamisesta. Näin kuvitteellinen Krista sen muotoili, vaikka eroa hän tarkoitti. Kuvitteellinen Matti vastusteli, mutta auttoi muutossa, kasasi vaatekaapit, käytti Ikeassa, tuli yöksi kun kutsuttiin, koska… no, te tiedätte jo: koska hän oli fiksu, komea mutta ennen kaikkea mukava mies, joka halusi kaikille hyvää.

*******

Kuvitteellinen Krista elää kuvitteellista elämäänsä edelleen – ja on nyt, yli kymmenen vuotta myöhemmin, tosiaankin aivan erilainen ihminen kuin silloin. Ja ihmettelee mennyttä minäänsä itsekin.

Roolit.

Nykyinen parisuhde on tasapainoinen ja kuvitteellinen Krista on hyvinvoiva. Kuvitteellisen Kristan nykyinen aviomies pitää kuvitteellista Kristaa kivana, huomaavaisena, empaattisena ja rakastavana tyyppinä. Jotain, mitä edellinen avomies ei olisi varmasti sanonut. Paitsi ehkä käskystä.

Kuvitteellinen Krista on nyt siinä roolissa, minkä tuntee olevan omansa. Osittain on varmasti kyse myös kasvamisesta, aikuistumisesta. Mutta osittain varmasti myös siitä, että kuvitteellinen Krista tajusi Matti-eronsa jälkeen jotain olennaista: minun tapani ei ole se oikea.

kahdestaan lowres

Että ei ole ainoaa oikeaa tapaa pestä lavuaari. Että oma koti on myös toisen koti. Että toisen täytyy antaa tehdä asiat omalla tavallaan (vaikka se tuntuisikin itsestä ”väärältä”). Että ainoastaan olemalla oma itsensä ja antamalla toisen olla oma itsensä – ja arvostamalla sitä toisen ”omaa itseä” sellaisena kuin se on – kaksi ihmistä löytää sellaisen tasapainoisen parisuhteen, jossa molemmilla on aidosti hyvä olla.

Antamalla sellaisten asioiden olla, joista ennen olisi huomauttanut. Hyväksyy toisen persoonan sellaisena kuin se on.

Parisuhteen alkuaikojen ”tietoisen harjoittelun” jälkeen kuvitteellinen Krista on huomannut, että enää se ei ole edes vaikeaa. Ei edes tee mieli huomauttaa toisen toimintatavoista. Ei edes tule mieleen. Se on aitoa hyväksymistä.

Kuvitteellisen Kristan nykyinen puoliso täyttää tiskikoneen eri tavalla kuin kuvitteellinen Krista. Puoliso täyttää sen itse asiassa paremmin. Puoliso pakkaa hoitolaukun yhtä usein (tai useammin) kuin kuvitteellinen Kristakin. Silloin hoitolaukussa on eri tavarat kuin jos kuvitteellinen Krista sen pakkaisi. Ja se on ok.

Kuvitteellinen Krista on itsekin huomannut, että jos jotain asiaa ei tee usein, saattaa unohtaa jotain olennaista. Tai jos toinen sanoo, että ”muista tämä ja tämä ja tämä”, sen unohtaa helpommin kuin jos siihen on itse muodostanut jo rutiinin. Ja jos ei koskaan saisi mahdollisuutta (ja myös mahdollisuutta erehtyä ja oppia siitä), miten se rutiini pääsisi koskaan syntymään? Jos toinen olisi vain aina huomauttelemassa.

Itse hän on unohtanut lapsensa kengät kotiin useamman kerran.

Tai jos ei ole itse päättänyt teippirullan paikasta kotonaan, sen löytäminen on vaikeampaa.

Ennen hän muistaa kiukustuneensa nimenomaan teippirullasta. ”ETSI ITSE!!!! MISTÄ MINÄ AINA TIETÄISIN, MISSÄ SE ON?!?!?”

Ne ajat tuntuvat kaukaisilta, mutta kuvitteellinen Krista myöntää itselleen, että ne ajat ovat silti olleet olemassa. Sillä tavalla hän muistaa nykyisinkin, että mikä on tärkeää.

Ja se tärkeä juttu ei ole teippirullan paikka.

*******

Kuvitteelliset Krista ja Matti eivät löytäneet umpikujiin päätyneisiin rooleihinsa muuta ratkaisua kuin eron. Olisiko muita ratkaisuja ollut? Ehkä. Paljon töitä se olisi vaatinut eivätkä he olisi pystyneet siihen yksin. Kroonisesti tyytymättöminä yhteen jääminen olisi ollut ratkaisuista se huonoin; vaikka niin he olisivat ehkä tehneet, jos heillä olisi ollut lapsia. Mutta ei ollut.

Tämä kuvitteellinen kertomus tuli mieleen Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaarasen haastattelusta Hesarissa – täällä.

68
Like

You Might Also Like

  • Jenn-
    18.1.2016 at 12:03

    Auts. Mäkin luin tota ja mitä Iltalehteen oli siitä kirjoitettu ja tunsin kyllä piston sydämessäni. Ei kai sillä loppupeleissä ole mitään väliä kuinka se tiskikone on täytetty ja silti mä huomaan nillittäväni siitä ja kaikesta muustakin, mitä mies ei ikinä ”osaa tehdä oikein”. No, aika parisuhdeterapiaan varattu.

    • krista
      18.1.2016 at 12:08

      Hyvä sinä! Iso tuuletus tuolle parisuhdeterapialle! Oon ihan ehdottoman varmasti sitä mieltä, että sellaiset ”roolivääristymät” kannattaa hoitaa! Ja jos/kun on lapsia, niin sen eteen varmasti on vielä enemmän motivaatiotakin kuin kuvitteellisen esimerkikin kuvitteellisella lapsettomalla pariskunnalla :) Mä haluan uskoa, että niistä rooleista on mahdollisuus päästä eroon, vaikka ponnistelua se saattaa vaatiakin. Kuvitteellinen Krista itsekin tajuaa, että sellaisella ”no nyt mä vaan lopetan huomauttelun” -päätöksellä ei välttämättä pitkälle päästä, jos se rooli on syvässä.

      Mutta se kannattaa! Koska nalkutuksettomassa kodissa on niii-iiiin hyvä olla! (molempien osapuolten; se huomauttelijan rooli ei TODELLAKAAN ole kiva sekään!)

  • Heispi
    18.1.2016 at 12:37

    Hyvä teksti!
    Minä en valita, jos mies tekee jotain. Pyynnöstä tai oma-aloitteisesti. Jotenkin olen itse ottanut (lapsuuden kodissani isäni) passaajan roolin ja jos (harvoin) pyydän jotain, mies tekee sen niinkuin parhaaksi näkee ja minä vuolaasti kiittelen. Ehkä kieroa sekin: en minä saa kiitoksia jokaisesta tekemästäni työstä erikseen. Toisaalta tyytyväinen mutina ja kiitos ruuasta, kiva kun on siistiä, ai ihanaa täällä on tätä mun lempirahkaa yms. Ne kaikki riittävät.
    Mä olen jotenkin ollut nuorempana (nyt 28 eli en vielä ihan niin vanha) sellainen, että haluan itse tehdä kaiken, oppia kaiken. Nyt alan ihan tietoisesti siirtää juttuja miehen hommiksi. Toisaalta vaihdan silti renkaat omaan autooni ja jos haluan taulun seinälle, laitan sen itse. Minä olen ’nyt heti äkkiä’ tyyppiä, kun mies on ’hmmm.. Mikä tässä voisi olla paras suunnitelma toteuttaa tämä hanke..’ tyyppiä. Eli olen laittanut sen taulun seinälle ennekuin mies on päättänyt laittaako naula vai ruuvi.

    Tämä kuitenkin toimii meillä. Eikä normioloissa edes huomioida miten ’roolit’ menee, kun kaikilla on hyvä olla.

    Viivi & Wagner stripissä oli joskus meitä niin kuvaava kohta, jossa molemmilla on vapaapäivä ja Wagner miettii: lepoa! Ja Viivi miettii: tehdään sitä ja tota ja tätä! Just me. Ja hyvin toimii :)

  • Raisa
    18.1.2016 at 12:42

    Tärkeästä aiheesta kirjoitettu teksti, ja vielä jotenkin hauskakin, vaikka aihe itsessään ei ole niin huvittava. Itse kun aikaisemmin luin tuon Hesarin tekstin (ja vähän samaa aihetta liipanneet iltapäivälehtien johdannaiset aiheesta…) niin tunnistin kyllä tuon ilmiön. Se mikä itseäni hämmästytti oli, että omassa tuttavapiirissäni löytyi naispuolisia ihmisiä, jotka täysin kiistivät tämän ilmiön ja vähän naureskelivatkin sille. Toisaalta mietin, että ehkä se johtuu siitä, että itse olen vielä melko nuori ja niin kaveritkin, joten sellaisia (oikeasti) pitkiä parisuhteita ei niin kamalasti ole tuttavapiirissä (mutuni on, että nalkutus tulee vasta ajan myötä ;) )

    Sit vielä sellaista palautetta sun tekstistä, että se olisi paaaljon sujuvampi lukea, jos siinä ei olisi toistettu kuvitteellinen-sanaa joka välissä. Varmasti jo alussa tuli selväksi, että tässä on ”kuvitteelliset” ihmiset, ja muutaman lauseen jälkeen kuvitteellisesta tuli vain lukemista hidastava täytesana, joka ei enää tarkoittanut mitään. Samalla tavalla kuin jos ottaa minkä tahansa sanana ja toistaa sitä 20 kertaa ja alkaa tuntua, että eihän koko sanassa ole mitään järkeä :D

  • ElinaBee
    18.1.2016 at 12:46

    Musta tuntu, että monen pitää ensin kokea tuo Krista-Matti-suhde. Itselläkin se päättyi tietenkin eroon. Noista rooleista ei niin helpolla pyristellä irti. En tiedä olisiko se onnistunut, jos olisi oikein oikein kovasti yrittänyt.

    Nyt mietin aina monta kertaa, että onko jokin asia oikeasti kritiikin arvoista. Me tehdään asiat eri tavoin, mutta lopputulos on kummankin tyyleillä vähintäänkin kelvollinen ja vaikkei olisikaan, niin ei se likainen paistinpannu nyt oikeasti ole mikään hirveä asia!

    Sen edellisen suhteen jälkeen tiesin kyllä heti mikä oli mennyt vikaan ja totesin jo silloin, etten enää milloinkaan halua ryhtyä kontrolloimaan kenenkään toisen elämää ja että on oikeasti monta tapaa tehdä asioita ja se mun tapa ei missään tapauksessa ole se ainoa oikea tai paras.

    Tässä me räpelletään yhdessä menemään. Kumpikin omalla tyylillään, mutta samassa tiimissä!

    • krista
      18.1.2016 at 14:16

      Just näin. Mä otan mieluummin likaisen (tai ”eri tyylillä pestyn”) paistinpannun kuin ikävän kritiikki-ilmapiirin kotiin. Harva asia on oikeasti niin tärkeää.

      Just tuo virheistään oppiminen on kyllä tärkeää. Joskus on vaikea myöntää, että ”okei vika oli myös mussa” – etenkin jos on tottunut syyttämään toista :D Mutta omien virheiden myöntäminenhän on se lähtökohta, että myöhemmin asiat on paremmin ja ettei samat virheet toistu läpi elämän! Tiimityötä <3

  • Vannikkila
    18.1.2016 at 13:02

    Itse osittain ehkä pelkään joutuvani joskus juuri tuollaiseen tilanteeseen. Mutta nyt pyrin tietoisesti välttämään sitä ja juuri _opettelemaan_ siihen, että minun ei tarvitse kaikkea tietää. Minä ehkä osaan katsoa nopeammin hoitolaukun sisällön, niin minä katson sen, mutta mies on nopeampi pakkaamaan ostoskassit kaappeihin, tehköön hän siis sen. Eli juurikin samassa tiimissä. :)

    Tämä on lainaus eräästä lukemastani foorumikirjoituksesta, mutta tämä oli vain niin hyvin sanottu, etten malta olla tänne sitä kirjaamatta: ”Yritetään muistaa, että meidän arki on jonkun toisen lapsuus.” Tämä on se, minkä yritän painaa mieleeni. Tulee huomaamattaankin vältettyä riitelyä :) (vaikka olemmekin pariskunta, joka ei ole vielä kertaakaan riidellyt. Siis koskaan ensitreffeistä tähän päivään. Vaikka erimielisyyksiä onkin tullut, niin riitaa ei.)

  • Jp ja kirppu
    18.1.2016 at 13:25

    Hmm. Mua ärsytti ihan hirveästi tuo Hs:n teksti. Jotenkin se oli naisia yleisesti syyllistävä ja myös nykyaikaa vastaan. Tai sitten nuo tarttu syyllistävästi silmään 😂Stereotypiat on pahasta ja miusta niitä tulisi välttää..

    Jotenkin uskon, että ei niin oma-aloitteinen ihminen (oli mies tai nainen, koska myös tällaisia naisia on) hakeutuu ”johtajatyylisen” seuraan, koska se on alkuun helppoa ja mukavaa. Nainen on silloin sen ”sovinistin” kanssa. Mies taas tossun alla. Ei tarvitse itse ajatella ja tehdä ja joku kertoo mitä tapahtuu.. Vastuu kaikesta kasautuu huomaamatta johtajatyypin niskaan, joka alkuun nauttii vastuunotosta. Johtajatyyppi on saattanut jo lapsuudessaan joutua ottamaan vastuuta liian paljosta liian varhain, joten se on tuttua. Lasten tulo yleensä kasaantuu vastuuna sitten siihen päälle. Ja siis todellakaan tuollaista ei kestä kumpikaan pidemmän päälle (toivottavasti).

    Hm. No itseasiassa me alotettiin ”poisäidiltävastuu” projekti viime keväänä. Koska vastuu painoi niskassa. Mies järjesti pojan ristiäiset, osti ja valitsi meille auton ja omakotitalon (no se valittiin yhdessä, mutta tarjoukset ja raha-asiat hoiti hän). Nyt hänen vastuulla nuohoojan soittaa 😊 Olisin itse soittanut ja hoitanut asiat 10000x nopeammin ja MALTTAMATTOMAMMIN.. Sekään kun ei aina ole hyvä olla ripeä. Vaatii ihan sikana, etten rimpauta nuohoojaa, mutta hillitsen itseni. Opettelen pois. Kaikkea ei kuulu tehdä itse 😊 Mie oon sitte hoitanut näitå pienempiä hommia ja juniorin sairaalajuttuja, koska terveydenhuolto on miun hallussa 😃😃Ja koska vaadin, että meillä on siistimpää niinpä siivoan itse ni on sitte oma vika jos lampussa on pölyä. 😂😂 Pitää vähän relata ittekki ja kohta kun palaan taas töihin, niin sitten rima laskee kyllä. Onneksi 😊

    • krista
      18.1.2016 at 13:57

      Mä itse en kokenut sitä syyllistävänä, mutta näkemistäni some-linkeistä ja keskustelusta päätellen moni muukin on kokenut niin. Ja mun mielestä syyllistäminen ei auta; kuvitteelisen (hehe) esimerkin perusteella itsekin tiedä, että sekään rooli ei ole herkkua, eikä sitä voi edes ainakaan tuossa esimerkikssä yksiselitteisesti lopettaa vaan tarvitaan ”roolinmuutoksia” molemmilta ja ikään kuin pöydänpuhdistus opituista toimintatavoista. Ja ne toimintatavat tosiaan voi tulla monestakin suunnasta; just tuolla kumppaninvalinnallakin jo alun perin, malleja lapsuudesta ja niin edelleen. Mutta jos roolit eivät miellytä kumpaakaan, jotain pitäisi tehdä. Ja tosiaan – pelkkä syyllistäminen ei todellakaan auta.

      Mäkin olen muuten selvästi ”nopeatempoisempi” toiminnassani meidän perheessä. Alkuun ärsyynnyin, kun esimerkiksi Joelin siivoaminen vaan kesti-ja-kesti-ja-kesti – että miks sä et nyt vaan TEE sitä vaan jotain ihmeellistä pyörit vaan. Helposti oisin alkanut huomautella (ja alussa huomauttelinkin) tai tehnyt vaan sittenitse (ärsyyntyneenä, luonnollisesti :D ). Siitä ihan opettelin pois, kun tajusin, että en mä voi/halua päsmäröidä toisen toimintatapaa. Nyt sitten tehdään omilla tavoillamme, joskin erilaisesti. Joel hitaammin, minä puolestaan silleen ripeästi mutta en-niin-täsmällisesti, hutkin sinne päin ja Joel taas nyhertää tahollaan :D Noin kärjistäen :D

      • MMinne
        19.1.2016 at 08:16

        Ihan sama juttu itsellä, toi nopeatempoisuus nimittäin. Mä teen asioita suitsait ja humps vaan valmista tuli! Mies on hiiiiidas. Oikeasti miten kauan voi kuoria perunoitakin? Oh my! Mutta opettelin jo alussa asti pois siitä, että huomauttaisin asiasta. Valmista tulee kuitenkin aina ja erittäin huolellisesti. Onhan siitä monessa asiassa hyötyäkin, että tekee kunnolla ja tarkasti. Mies kannattaa esim. laittaa imuroimaan, ei ole yhdenkään sohvatyynyn välissä muruakaan sen jälkeen..;)

    • anonyymi
      18.1.2016 at 14:06

      Samaa mieltä, minusta HS:n teksti yleistää tuon päsmäröinnin ja huomauttelun liikaa naisten tekemäksi. Kyllä se kuulkaa toimii toiseenkin suuntaan, ainakin meillä kotona. Toki vuosien myötä ollaan opittu niin paljon jo toisistamme, että osataan jo relata enemmän, mutta olemme käyneet läpi muutamia suvantovaiheita, joissa kummatkin ovat mollanneet vuoronperää toista ja toisen tapaa hoitaa tiettyjä asioita. HS:n teksti syyttää naisia ja säälii miehiä. Kyllä ne miehetkin osaa nalkuttaa ja olla inhottavia, ei se ole mikään naisten yksinoikeus.

      • krista
        18.1.2016 at 14:13

        Niii-iiin totta! Myös miehet osaa nalkuttaa; todellakaan ei saa sukupuolen perusteella yleistää.

  • Salla
    18.1.2016 at 13:28

    Ajatuksia herättävä kirjoitus! Me ollaan eletty tuo Krista-Matti-vaihe, mutta yhdessä pysytty. Ollaan oltu yhdessä koko aikuisikämme ja väkisinkin siinä on yhtä jos toista kasvukipua ollut. Onneksi ollaan puhuttu paljon ja sitä kautta on oppinut nimeämään mitkä kaikki paskat toimintatavat ovat esim. lapsuuskodista peräisin. Toisen kotona on nalkuttava äiti ja mykkä, kuuroa teeskentelevä isä, toisen kotona taas marttyriasenteinen äiti ja mykkäkouluja harrastava isä. Mutta yhdestä asiasta on päästy ainakin sopuun: mies tyhjentää tiskikoneen ja minä täytän sen. Minä saan sinne nimittäin mahtumaan kolmanneksen enemmän astioita pesutuloksen kuitenkaan siitä kärsimättä.

    • Marjoooo
      18.1.2016 at 20:42

      Meillä ihan sama juttu tiskikoneen kanssa ja samasta syystäkin :D Ja tämä kyllä toimii, tykkään sitä paitsi itse muutenkin enemmän täyttää tiskikoneen kuin tyhjentää sen :)

  • hannah
    18.1.2016 at 14:12

    Lukematta tuota hesarin kirjoitusta tuli sellainen olo, että bloggauksessa ainakin roolit meni sujuvasti juuri sen stereotyyppisemmän vaihtoehdon mukaan: pirttihirmu nainen ja aloitekyvytön mies. Ehkä tuo onkin se yleisempi tapa miten asiat kallistuu tai onko rakastuneen miehen halukkuus miellyttää toista suurempi kuin naisen?

    Saman katon alla on asuttu jo yli puoli elämää ja nalkutustakin varmasti kuuluu ajoittain (mies apenperintönä vetäytyy omiin oloihinsa jos pinna alkaa kiristyä ja olisi potentiaalia alkaa riidellä). Enemmän kuitenkin ehkä kumpikin hoitaa niitä juttuja, joissa omat vahvuudet on eikä toisen tarvitse sietää tai hyväksyä juttuja, jotka viime kädessä vaikeuttavat omaa elämää: minä pääosin täytän tiskikoneen, koska sinne silloin menee enemmän astioita eikä sitä tarvitse yhtenään olla tyhjentämässä – koska mies ei sitä myöskään oma-aloitteisesti huomaa tyhjentää. Mies pyytää minua pakkaamaan sen hoitolaukun, jotta siellä olisi kaikki tavarat – ei hänkään halua olla kuopuksen kanssa liikenteessä niin että jotain puuttuu. Mies kysyy minulta missä tavarat ovat, koska jos asia hänestä olisi kiinni, niillä ei omaa paikkaa olisikaan. Toisaalta hän tietää, että omista työkaluistaan esim. hänen on turha kysyä minulta, koska niistä hän vastaa itse (niitä työkaluja mitä itse tarvitsen onkin melkeinpä kahdet, jotta löydän ”omani” tarvitessani – ja niitä minun mieskin usein lainaa, kun tietää mistä helposti löytää). Minulla on auto, jonka pissapoika ei ole koskaan tyhjä vaikka asiasta ei koskaan keskustella. Mies valitsee istutukset pihalle, koska saa ne itse hoitaakin. Ylipäätään meillä kumpikin tekee paljon ratkaisuja kokematta tarvetta kysyä toiselta. Siis voi kysyä jos sopiva hetki tulee, mutta toisaalta ei juutu kauppaan siksi että kaikki pitää päättää yhdessä eikä toinen ole siinä saatavilla. Kumpikin tietää mistä toinen suunnilleen tykkää ja mitä pitää hyväksyttävänä ja toimii sen mukaan. Ja tarkoittamatta kuitenkaan, että molemmat eläisivät täysin erillistä omaa elämäänsä saman katon alla.

  • Minna
    18.1.2016 at 14:46

    Täälläkin auts ja pisto sydämessä. Hyvä kirjoitus, kiitos.

  • Mirka
    18.1.2016 at 19:31

    ”Parisuhteen osapuolet, ovat ne sitten mies ja nainen, nainen ja nainen tai mies ja mies, toteuttavat suhteessa omaa, pääosin lapsuuden vuorovaikutusympäristössä muodostunutta kiintymyssuhdetyyliään. Siis sellaista toimintaa, jolla ollaan lapsuudenperheessä tultu rakastetuksi tai edes hyväksytyksi.”

    Tässä kai se on aika pitkälle analysoituna noin teoriassa. Käytännössä kaikkien täytyy käydä kipeä itsetutkiskelu läpi, jos haluaa toimivan parisuhteen (tai ylipäänsä toimivan elämän).

    http://www.hs.fi/mielipide/a1453000250395?ref=hs-art-luetuimmat-4

    • krista
      18.1.2016 at 19:41

      Näitä mä oon elämässäni miettinyt. Paljon. Siinä vaiheessa, kun halusin ponnistella tämän parisuhteen toimimisen eteen (edelliset kun mulla kaatui) ja lisää vielä lasten myötä. Mä uskon, että tuossa kiintymyssuhdeteoriassa on vähintäänkin totuuden siemen, ja enemmänkin. Meinasin jatkaa tän kirjoittamista, mutta alkaa mennä niin henkilökohtaiseksi, että lopetan kommentin tähän :)

      Mutta joo, uskon että tuota kannattaa tutkailla. Mä ainakin oon tehnyt/edelleen teen niin <3

      • Mirka
        18.1.2016 at 21:55

        <3

  • mismiss
    18.1.2016 at 19:47

    Hyvä teksti!
    Mutta mä kyllä tunnistin itseni tuosta artikkelista, että toisinaan olen juuri tuollainen ”monsterivaimo” parisuhteessa. Tai olin, parisuhde nimittäin päättyi juuri, tosin muista syistä kuin tuosta :D Mutta ehkä nyt sinkkuna on aikaa opetella olemaan vähän hyväksyvämpi, jos sitten seuraavassa suhteessa se onnistuisi paremmin… :D

  • jonnaa
    18.1.2016 at 21:02

    Pakko tunnustaa alussa itse olin tuo monsteri puoliso,oli jo yksi lapsi oma koti,johon muutti mies….todellinen monsteri ilmiö alkoi, kaikki hoidettii minun tyylillä. Ja jos mies teke jotain menin perässä ja tein omalla tyylillä. Kului vuosia tuli yhteinen lapsi ja asuntokim vaihtui. Vauva aikana väsytti…silloin koin sen heräämisen että kyllä tuon toisenkin tyylin on kelvattava. Meni töihin mies jäi kotiin lasten kanssa, kotityöt hoidettii pää osin sillä miehen tyylillä.nyt rapeet 6 vuotta myöhemmin kelpaa kaikki muu paitsi ikkunoiden pesu ☺ tästä en varmasti ikinä pääse eroon.

  • Tilia
    18.1.2016 at 21:57

    Lapsen asioissa erityisesti äidin pitää antaa tilaa isänkin toimintatavoille. Helposti vauva-ajasta jää päälle, että vain äiti tietää, mitä puetaan yms. Me ollaan joka helkkarin vasukeskustelussa ja neuvolassa aina molemmat. Kokeet näytetään molemmille, harrastuksiin viedään vuorotellen. Lapsista ei saa tulla vain toisen projekti.

  • MarjaH
    18.1.2016 at 22:14

    Siitä olen ikuisesti mun vanhemmille kiitollinen, että meille on opetettu että parisuhteesta pitää pitää huolta. Ne on jopa kustantaneet meille pari kertaa avioliittoleirin, joka on ollut todella hyvä kokemus! Ihanaa, kun ei tarvitse hakata päätä seinään (kuten olen nähnyt heidän tehneen ja edelleen tekevän), vaan voi väistää sen seinän tiiminä. Mies sanoo aina, että se oli mahtavaa johdatusta, että juuri me päädyttiin yhteen, ja mä ilmoitin silloin 17-vuotiaana, että ”me mennään sitten avioliittoleireille” :D

    Mutta joo, edelleen vaatii tietyt asiat työstämistä. Onneksi niitä voidaan yhdessä käydä läpi :)

  • paulahelena
    18.1.2016 at 22:31

    Jes! Huippua että joku kirjottaa tästä aiheesta tällasen postauksen, rupes jo ärsyttämään ne jotka tarttu jotenkin ihan epäolennaisuuksiin naisten dissaamisesta yms. Tää on musta just sen jutun olennainen pointti että tällasta oikeesti tapahtuu ja se ei oo kivaa kenellekään ja sille voi ja kannattaa ja pitää tehdä jotain.

    Oon mäkin vähän päsmäri meidän parisuhteessa mut todellakin kunnioitan miehen mielipiteitä ja varsinki nyt lapsen myötä oon alkanu vartavasten kyselläki et mitä se ajattelee mistäki kasvatukseen liittyvästä jutusta.

    • paulahelena
      18.1.2016 at 22:33

      Haha toi kuulosti siltä etten ois ennen ikinä kysyny mitä se ajattelee :D mut nyt jotenki entisestään arvostaa niitä toisen mielipiteitä

  • Koo
    19.1.2016 at 11:56

    Asiaa. Tunnistin itseni sekä mieheni, molemmissa rooleissa vuorotellen. Minustakaan ei voi yleistää sukupuolen mukaan vaan ylipäätään ihmisten pitää parisuhteissa tiedostaa ”huonoa” käyttäytymistään ja ottaa toista enemmän huomioon. OK, lähipiirini parisuhteissa se usein menee niin että nainen päsmäröi (en tiedä miksi) ja omassanikin myönnän sanelevani miehelle jotain juttuja (”lupasin Minnalle et otat Veetinki mukaan päiväkodista” ”varasin lapsille kampaajat huomiseksi, tartten auton” ”mul on tyttöjen ilta lauantaina ja sit tiistaina on vanhempainkokous ja sit seuraavana perjantaina kans tyttöjen ilta toisella porukalla” – nää kaikki olis ok jos olisin maininnut miehelle vähän aiemmin ja jopa suunnitellut asian hänen kanssaan yhdessä). Meillä sen sijaan mies on se joka päsmäröi himassa ja laittelee jopa kipakoita tekstareita kun on puurokulho unohtunut pesemättömänä tiskipöydälle aamulla.
    Me kyllä molemmat miehen kanssa yritetään aika ajoin parantaa tapojamme mutta en ymmärrä miten se aina lipsuu ja sitten taas pitää ottaa yhteen.

  • milla
    20.1.2016 at 00:57

    Tässä(kin) asiassa mieleeni juolahti tuo varhaiskasvatuksen ja sukupuoliroolienkin merkitys – kuinka usein tyttöjä pyydetään olemaan reippaita ja huolehtivaisia ja pojat saavat mellastaa, leikkiä ja rakentaa.. Ja mitä siitä sitten tapahtuu kakskyt vuotta myöhemmin. Aloitekyvyttömyys ja kotitalouspomotus eivät toivottavasti siirry suvussa enää pitkälle eteenpäin jos pojiltakin odotettaisiin astioiden tyhjennystä ja ”reippautta” unohtamatta leikin ja mellastamisen tärkeyttä, ja jospa vaikka tytöillekin paini sallittaisiin pitämättä heitä liian rajuina tai jopa väkivaltaisina.

  • Ellie
    20.1.2016 at 02:02

    Tiedätkö Krista, toivoin että säkin kirjoittaisit asiasta sen jälkeen kun olin monesta Lilyn blogista lukenut kuinka Vaarasen teksti on ymmärretty täysin väärin ja leidit hyppivät seinille. Itse tunnistan hänen kirjoituksestaan monia tuttuja ja heidän ajatusmallejaan. Mielestäni nykyajan miehet ovat vähäteltyjä, eikä heitä arvosteta samalle jalustalle naisten kanssa. Kyllä parisuhteen pitäisi olla tasapuolinen, ja jossa molemmat osapuolet saavat olla omia itsejään. Koitan itsekin olla kiva ja reilu kumppani, vaikka välillä kylläkin menee turhasta saunomisen puolelle. Kiitos tosi hyvästä tekstistä!

  • pitkäaikainen lukija
    23.1.2016 at 21:41

    Kiitos tästä postauksesta, ihan mahtavaa itsetutkiskelua olet tehnyt! Mun mielestä sä olet niitä harvoja, jotka tajusuvat Vaaralan pointin. Jee, hienoa!