Ystävän tarina

Viime lauantaina aamupäivällä ystävän ompelutyöhuoneella – heti sen jälkeen, kun olimme kiljahdelleet riemusta vastavalmistuneen gaalamekkoni äärellä – jotenkin yhtä-äkkisesti hiljennyimme. Aloimme käydä läpi, että miten olemme nyt tässä tilantessa.

Vielä ihan hetki sitten Annantalon prinsessajuhlien yhteydessä (täällä) ystävä kävi samalla reissulla vasta katselemassa koneita ompelukoneliikkeissä. Ja nyt hänellä on jo ihan oma, toiminnassa oleva ompelimo, nimeltään siis Nona K Design.

Ystävä lupasi, että saan nyt tässä blogissakin kertoa hänen tarinansa. Se on nimittäin sellainen, että haluan sen jakaa teille muillekin.

mekko sovitus

Tutustuin Katariinaan aika pian oman blogin perustettuani – Katariina piti silloin Nonariina-nimimerkillä Lilyssä Kahvia ja unelmia -blogia, ehkäpä joku muistaa…? Meillä on samanikäiset lapset, joilla leikit ovat menneet jo naperoiästä asti kivasti yhteen. Ja äideillä jutut.

Ystävällä on siis ollut viime vuodet samantyylinen perhemeininki kuin meillä – kaksi ihanaa tyttöä noin kahden vuoden ikäerolla, ja itse nelisen vuotta kotona niitä hoitamassa. Ja se samanlainen jännitys siellä jossain aivojen takalohkossa polttelemassa kuin monella muulla hoitovapaalla olevalla vanhemmalla: ”onkohan mulla sitten joskus työpaikkaa odottelemassa?”. Ja jos on, niin haluaako sitä enää edes palata samaan oravanpyörään…?

Että mitä sitä oikein isona haluaakaan tehdä…?

ompelimo juhlapuku

Viime talvi oli ystävälle rankka. Tiedättekö sen sellaisen pysähdyttävän elämänrankkuuspisteen – sen hetken, kun on pakko tehdä jotain muutoksia elämään päästäkseen taas jaloilleen…?

Niin kuin aina, se sana ”rankka” pitää sisällään tarinassa monenlaisia asioita, jotka täysin epäreilulla tavalla kerääntyvät yhteen, yhden ihmisen kannettaviksi. Tietysti jo pelkästään tämän ”kaksi pientä lasta” -elämänvaiheen rankkuus ja se kaikki väsymys. Terveyshuoliakin. Ja kaikkien päälle sitten se kaikkein kamalin: rakas isoveli menehtyi yllättäen, täysin äkillisesti. Juuri elämä kunnossa ja onnellisena – ja sitten yhtä äkkiä poissa.

Surutyön kestettyä jo jonkin aikaa ystävästä alkoi tuntua, että tarvitsee jo töihinpaluuta. Lapset saisivat lähipiiristä ihanan hoitajan kotiin, ja ystävälle tekisi jo hyvää päästä välillä kotiseinien sisältä ulos.

Takaisin töihin siis! Hyvä! Mutta kaksi viikkoa ennen sovittua töihinpaluuta ystävän työpaikalta ilmoitettiin, että jos palaat, edessä on todennäköisesti irtisanominen. Töitä ei vaan ole.

Siltä se varmasti tuntuu, kun vedetään matto suoraan jalkojen alta.

Irtisanomisuutinen tuli perjantaina. Maanantaiaamuna ystävän päähän iski, että NYT.

Että nyt minä hemmetti vie suoritan ensimmäisellä hoitovapaalla aloitetut opinnot loppuun ja alan tehdä sitä, mitä oikeasti haluan tehdä. Ja se on: ommella vaatteita.

mekko selkä

Saman tien yhteys kouluun ja kyllä: valmistuminen onnistuu, jos löytää itse harjoittelupaikan nyt ja valmistuu tänä keväänä. Yhteys työpaikkaan ja kyllä: opintovapaa onnistuu (irtisanomisen sijaan) kahden viikon varoitusajalla, jos kaikki muu onnistuu.

NAPS. Katariina löysi mini-mini-MINIajassa unelmiensa työharjoittelupaikan hääpukuompelimosta.

Jos vaikeudet tuntuivat tässä tarinassa seuraavan toisiaan, niin onneksi niin tekevät myös onnistumiset.

mekko selkä lähis

Hääpukuompelimon työharjoitteluesimies oli innostava ja inspiroiva – ja näytti, että voi olla huippuammattilainen (joka voi olla ihan yhtä taitava kuin ompelija jossain eurooppalaisessa muotitalossa) ja tehdä onnellisena töitä ikään kuin itselleen.

Serkulla oli kokemusta yrityksen perustamisesta. Hän kannusti yritysasioissa – ja yllättäen tarjoutui antamaan omasta kukkarostaan rahoitusta Katariinan yrityksen alkukustannuksiin (ompelukoneiden ostot ja niin edelleen). Sijoitti siis. Koska uskoi Katariinaan niin paljon. Ja kun Katariinan suunnittelema lastenvaatemallisto valmistuu, kenties serkku voisi saada uudenlaisia mielenkiintoisia töitä itselleen.

Ystävä totesi, että ”sä tarvitset nettisivut – mäpäs teen ne nettisivut”. Hän kaipasi omaa tekemistä oman lapsensa hoitamisen vastapainoksi. Työllisti itse itsensä.

Toinen ystävä – sattumoisin eräs blogia pitävä tyyppi (joo, siis minä) – pähkäili Facebookissa, että mistä löytyisi hyvä mekko blogigaalaan. Katariina totesi, että ”ton mä haluan tehdä”. Ja syntyi tämä.

Kolmas ystävä näki Facebookista meidän keskustelua ja totesi, että ”hei nyt tapahtuu jotain mielenkiintoista, pääsenkö mukaan?”. Hän tuli ideoimaan Katariinan liiketoimintaa, kirjoitti nettitekstejä ja loi pian julkaistavan ”luottovaate”-konseptin – ja hänkin on kahden lapsen kanssa kotona, etsii uutta paikkaansa työelämässä ja voi käyttää tekemisiään uutena työnäytteenään.

Työhuone löytyi lyhyen matkan päästä kotoa – ja vieläpä samalta kadulta, jossa Katariina on asunut koko lapsuutensa. Teollisuuskiinteistössä piileskelee valoisa ihana työhuone, josta avautuu mielettömät näkymät kevääseen heräävään siirtolapuutarhaan. Ne mekkokuvat on otettu samassa metsässä, jossa Katariina leikki lapsena.

Samaan aikaan muitakin työtilauksia alkoi jo tulla – esimerkiksi juuri ennen minun mekkoani  valmistui kuusi seepranraitaista disco-tanssiasua nuorten tanssikilpailuihin.

LOKS. LOKS. LOKS. Niin loksahteli palasia kohdilleen, ja yhtä äkkiä oltiin siinä lauantaiaamussa, jolloin minulla oli käsissäni mielettömän kaunis, uniikki gaalamekko ja Katariinalla tehtynä ensimmäinen iso mittatilausiltapuku. Ja työpaikkana oma tila, jossa työllistää ihan itse itsensä. Tehden juuri sitä, mitä elämässään haluaa tehdä.

Ja missä on ihan hemmetin taitava.

graffiti

Tässä pienessä tarinassa oli paljon juttuja, joista halusin teille kertoa.

Ensinnäkin tietysti on tämän ystävän vahvuus rimpuilla itsensä vastoinkäymisten ohi – että minä selviän tästä. Elämässä on kuoppia, mutta hän näki niiden yli.

Toiseksikin: kannustaa lähtemään sille tielle, mitä oikeasti haluaa tehdä. Sitä voi ajatella vaikka koko elämänsä siinä ”kahdeksasta neljään” -toimistotyöputkessa, että voi oikeasti mä haluaisin vaan ommella omassa rauhassa. Eikä koskaan tarttua siihen. Miksi? Koska se on ihan hemmetin pelottavaa, tietysti. ”Yritystoiminta – whaaat, en ole käynyt kauppakorkekoulua enkä tiedä siitä mitään.” Mutta niin voi tehdä. Eikä sitä tarvitse tehdä salkku kädessä maksimaalisia voittoja laskien ja hiuksia stressissä päästä repien ja jotain ultimate-menestystä tavoitellen. Sen voi tehdä omasta rakkaudesta sitä tekemäänsä asiaa kohtaan.

Kolmanneksi: Katariinan tarinassa on monta henkilöä, jotka ovat ilmestyneet jostain auttamaan, tukemaan ja kannustamaan. Kaikki heistä on sattumoisin naisia ja pienten lasten äitejä – ja yhtä lukuunottamatta kaikki hoitovapaalla. Tavallisia naisia – ei mitään bisnesguruja – jotka ovat samalla saaneet itse itselleen myös jotain. Työnäytteitä toki, mutta ei yhtään pienimpänä juttuna se ”mielekästä omaa tekemistä lastenhoitoarkirutiinien keskellä” -näkökulma. Ketään heistä ei tarvinnut ”tilata” tai houkutella auttamaan – he vain olivat siinä.

juhlamekko metsä

Uskoivat. Kannustivat.

Itselleni tämä on ihan herkistymiseen asti koskettava tarina.

Tarina siitä, että kannattaa uskoa itseensä. Ja myös elämään, vaikka se joskus kolhiikin.

Paljon hyvää on vielä edessä.

146

You Might Also Like

  • Mirka
    27.4.2016 at 13:40

    Ihana juttu! Yks tärkee pointti, mikä mun mielestä tässäkin välittyy on se, että asioita kannattaa jakaa, kannattaa puhua unelmistaan ja kannattaa kertoa keskeneräisistäkin jutuista, koska sillä tavoin niistä tulee todennköisemmin valmiita ja totta.

    • krista
      27.4.2016 at 15:33

      Totta! Toi on muuten ihan ÄLYTTÖMÄN hyvä pointti – joskus tuntuu, että joillain on sellainen ”ei tästä vielä voi puhua, kun ei ole mitään varmaa” -pelko, mutta siitä pitäis vaan päästä yli! Suuta auki vaan!

  • coxia94
    27.4.2016 at 13:47

    Hitsi miten upea (onnistumis)tarina! <3

    • krista
      27.4.2016 at 15:42

      Eiks olekin! Mä oon niin iloinen, että Katariina antoi luvan kirjoittaa tän <3

  • Heispi
    27.4.2016 at 14:00

    Ihana tarina! Ja ihanaa, että Katariina uskalsi! Ja ihania ystäviä <3 tsemppiä jatkoon! Ja kiinnostavalta kuulostaa lastenvastemallisto! :)

    • krista
      27.4.2016 at 15:48

      Katariinan puolesta kiitos! <3
      (se sanoi, että ei uskalla tulla lukemaan kommentteja, mutta mä lupasin välittää kaikki terveiset :) )

  • Vannikkila
    27.4.2016 at 14:00

    Tätä mä tarvitsin. Just nyt (siis oikeasti JUST nyt, en enää huomenna).

    Sitten jos vielä saisi rykäistyä ja uskaltaa ottaa askel tekemään ns. lisähommina valokuvausta. Ehkä minä syksyllä uskallan :)

    • krista
      27.4.2016 at 15:52

      Ihan mahtavaa, kiva kuulla! Mulle itsellekin tuli tästä tarinasta mieleen, että tän mä HALUAN kertoa – just inspiroivana esimerkkinä uskaltamisesta! Tsemp tsemp tsemp valokuvaamiseen – itsekin näin blogia ”itseilmaisuun” pitäen haluan rohkaista, että se on niii-iiiin palkitsevaa, kun tekee jotain ikään kuin omaehtoista, josta nauttii!

      • Vannikkila
        28.4.2016 at 14:45

        Niimpä! Huomaan, että aina kun tiedossa, että pääsen kuvaamaan, olen jo monta päivää etukäteen ihan fiiliksissä. Ja se jatkuu aina vielä sen itse kuvauksen (ja kuvien käsittelyn sekä eteenpäin antamisen) jälkeenkin.

        Minäpä hieman spämmään sua sähköpostilla ;)

  • Heispi
    27.4.2016 at 14:08

    Katsoin nona k desing sivuja ja jos tähän saa antaa vinkkipalautetta niin voisi olla ehkä enemmän ompelijaa itseään siellä. Vaikka ”nona k desingin tarina” tms.
    Tai vaikka linkki tähän sun postaukseen :) kun olisi omaa persoonaa esillä enemmän niin ei niin hukkuisi muiden joukkoon :) mutta kivat sivut muuten :)

    • krista
      27.4.2016 at 15:55

      Samaa mieltä! :) Ystävä itse taitaa olla vähän sellainen, että hän ei tunne luotevaksi ikään kuin ”tuoda itseään esiin” liikaa – mutta ehkäpä voisin vinkata just linkkaamaan tänne blogiin. Täällähän se tarina on jo jonkun toisen kertomana :) Hyvä idea, kiitos! Myös sivulle on tulossa uutta (siitä luottovaate-ideasta ym.), kunhan Katariinalla vielä viimeiset valmistumiskiireet helpottavat :)

  • Iitanen
    27.4.2016 at 14:14

    Tää hieno tarina kiteyttää monet pienyrittäjän kokemukset, joista monet ovat sattuneet omallekin kohdalle. Hyviä neuvoja ovat: Uskalla hypätä, äläkä mieti liikaa. Tehdessä oppii, eikä kukaan ole valmis yrittäjä. Aloita pienesti, ja katso mihin se vie. Pyydä apua muilta, aina ei tarvitse rahaa jos voi tarjota vastapalveluksia. Löydä ympärillesi hyviä tyyppejä, jotka kannustavat ja joilta voit pyytää mielipidettä. Rakasta työtäsi, mutta muista ettei oman jutun toteuttaminen ole aina ruusuilla tanssimista. Tulee pettymyksiä, vaikeita tilanteita ja jossain vaiheessa kaipaat vakityön kuukausipalkkaa.

    Oma yrittäjäntie on kaksi vuotta pitkä ja siinä pisteessä, että kaikki yrityksen kulut sekä eläminen saadaan maksettua. Ei tällä vielä omaa asuntoa osteta, mutta kun uskoo omaan potentiaaliin, tiedän että sekin päivä tulee, kun kirjoitan asunnon ostopaperit. Se on ison työn takana, mutta vielä kertaakaan ei ole harmittanut aamulla mennä töihin. Asiakkaat ovat tämän työn paras asia ja peili omalle osaamiselle. Jokainen kiitos on tärkeä <3

    • krista
      27.4.2016 at 16:01

      Tosi hyviä ja osuvia kokemuksia – kiitos, kun jaoit nämä!

      Mun&Katariinan lauantaiaamujuttelussa me muuten kans puhuttiin just kans siitä, että ei tarvitse olla mikään ”businesguruyrittäjätyyppi”, vaan oman elinkeinon luominen on tavallaan ihmiselle sellainen ihan ”luonnollinen” juttu. Että vaikka alkaa tehdä jotain, missä on hyvä, ja elää sillä, että muut ostaa sitä palvelua. Ei siihen välttämättä tarvita sitä ”yrittäjätyyppiä” eikä yrittäminen tarkoita sitä, että ”nyt mä tällä lyön rahoiksi”. Vaan se voi olla itsensä työllistämistä mielekkäällä tavalla tekemällä sitä, mitä rakastaa tehdä <3

      • Iitanen
        27.4.2016 at 16:14

        Totta puhut, on niitä tyyppejä, jotka lähtee yrittäjiksi siksi, että haluaa toteuttaa itseään. Ja niitä, jotka lähtee tekemään hommaa dollarinkuvat silmissään. Kumpikaan ei ole väärä, mutta polku, jolla päämäärään pääsee on erilainen – niin erilainen kuin päämääräkin on. Toiselle onnistunut yritys tarkoittaa miljoonien liikevaihtoa ja satoja työntekijöitä. Minulle se tarkoittaa tyytyväisiä asiakkaita, jotka arvostavat työtäni niin paljon, että voin heidän maksamilla laskuillaan rahoittaa oman elämisen. Tämän vuoksi aloittavan yrittäjän kannattaa myös harkita, ketä kuuntelee. On aina niitä, jotka liputtavat ison liikevaihdon ja voiton puolesta, mutta yrittäjän on harkittava mikä on itselleen, yrityksen imagolle ja ennenkaikkea asiakkaille parasta :)

        • krista
          27.4.2016 at 16:17

          Joo! Just tämä! <3

  • raleigh
    27.4.2016 at 14:25

    Täällä pala kurkussa luin tätä tekstiä, voiko noin onnekkaasti oikeasti käydä? Itselläni tulee syksyllä täyteen 5 vuotta kotona ja työpaikkani meni viime kesänä konkurssiin. Ei siis ole paikkaa johon palata. Pelko persiissä odotan sitä valaistumisen hetkeä, että JOO! tätä mä haluan tehdä loppuelämäni. Koska yllättävää kyllä, näin 35v:nä, mulla ei ole vielä hajuakaan ja jos ei se idea kohta iske, minähän siirryn suoraan työkkärin kortistoon.

    • krista
      27.4.2016 at 16:10

      Monen muun onnekkaan jutun lisäksi tuossahan oli myös se onni, että ystävä tosiaan pohjimmiltaan TIESI, että mitä oikeasti-oikeasti haluaisi tehdä. Hän siis aloitti ompelijanopinnot vasta hoitovapaalla ollessaan, aiemmin oli ihan eri alalla. Mutta siinä vaiheessa oli jo jotenkin sellainen suunta olemassa tai asia, mikä (oman perustyön lisäksi) kiinnosti.

      Tuo sun kuvaama tilanne on varmasti niii-iiiin yleinen. Vaikka teoriassa vakituinen työpaikka olisikin olemassa (eikä monella edes ole) ensimmäistä kertaa äitiyslomalle jäädessä, tuollaisessa 4-5 vuodessa voi tapahtua PALJON. Toivotan sinulle kovasti tsemppiä ja intoa silleen positiivisella tavalla (haaveillen, ei tuskaillen) ideoida, että millainen työtulevaisuus sulla vois olla – lähtien vaikka siitä, että ”unelmamaailmassa, mikä ois mun ultimate-duunihaaveeni”. Sellainen ihan visiohaave tyyliin ”musta tulee presidentti”. Sit voi alkaa sitä katsastamaan realistiseen henkeen tyyliin ”no pitäisköhän miettiä kunnallisvaaleja ensin”. Hahahaha, mikä esimerki – heitin sen ihan ilmasta :D Mutta ehkäpä se silleen vois lähteä hahmottumaan! :)

      • Raleigh
        27.4.2016 at 17:31

        Mulla on itseasiassa jo toinen kotiäitiputki tässä menossa. Välissä ehdin opiskella ammatin, jota en todellakaan halua tulevaisuudessa tehdä, ja 6 vuotta töitä. Lapsena mun haaveammatti oli lastentarhan ope, mutta nyt kun omia lapsia on neljä, en jaksa edes ajatella työtä lasten parissa. Muuta ura/ammattihaavetta ei oo koskaan ollut. Tavallaan mahtavaa, että voin ryhtyä mihin vaan, mutta samalla tosi pelottavaa. Just nyt tuntuu ettei ole uskallusta mihinkään, mutta ei onneksi ole kiire. Ainakin vuoden voin vielä olla kotona ja haaveilla rauhassa, mikä musta tulis isona.

        • krista
          27.4.2016 at 22:06

          Haaveilu on hyvästä! <3 Ja eiks ole tavallaan aika mahtavaa, että tietyllä tavalla "maailma on auki" vielä senkin jälkeen, kun on tehnyt lapsiakin. Että ei se ole vain harmaa putki jostain iästä x eteenpäin vaan aina voi tarkistaa suuntaa ja tähdätä niihin asioihin, jotka tuottaa itselle iloa! Jotenkin aika ihana ajatus.

  • kao kao
    27.4.2016 at 14:41

    Tämä on kyllä ihana tarina, mä olen muutenkin miettinyt et voisi teettää enemmän mekkoja, kun noissa normiliikkeissä ne rennot on liian lyhyitä toimistokäyttöön..

    • krista
      27.4.2016 at 16:14

      Mä itse aion niii-iiin työllistää tuota Katariinaa, kunhan se tuosta ehtii :) Mulla on varmaan kymmenen ideaa – tyyliin lempparitakista pitää vaihtaa vuori (se on riekaleina), Joelin yhdestä Tansianian-paidasta voisin teettää itselleni mekon ja vaikka mitä. Niin saa JUST sellaista, jotka istuu itselle hyvin. Mulla on itse asiassa ollut vähän haave löytää sellainen ”luotto-ompelija” ja nyt on kyllä aika huippua, että se löytyi omasta ystäväpiiristä!

      • coxia94
        27.4.2016 at 17:38

        Musta toi kuulostaa ihanalta, että voit työllistää ystävää ja saada itelles luotto-ompelijan! Ystävien kanssa on monesti vielä paljon helpompi saada kommunikaatio ja ymmärrys pelittämään täysin, kuin jonkun ventovieraan kanssa. Mun kaveri leikkas mun hiuksia kun oltiin nuorempia, ja se just aina tajus puolesta sanasta mitä tarkotan (ja joskus se korjaili oikean kampaajan jälkiäkin, jos en ollu siellä osannu ilmaista itteäni tarpeeks hyvin) ja ties millanen tyyli mulle sopii ja kaikkea. :)

        • krista
          27.4.2016 at 22:17

          Joo ja mä oon tässä vieläpä viime aikoina just ajatellut, että PALJON mieluummin ottaisin omista vanhoista vaatteista pohjan ja uudistaisin niitä kuin ostaisin mitään uutta. Mulla on niii-iiin paljon esim. hameita, paitoja, jakkuja, joita vois käyttää materiaalina johonkin ihan uuteen vaatteeseen. Mun mielestä ois niin mahtava juttu, jos pääsisi sellaiseen tilaan, että ”uudet vaatteet” ois aina mieluummin omista vanhoista muokattuja kuin kokonaan uusia…. Ja mä oon miettinyt näitä jo tässä ennen kuin Katariina koko ompelimon perusti. Nyt on sellainen olo, että JESH mä kannan sulle koko 20 kiloa vaatetta :D

  • Rosanna/Naiseudesta
    27.4.2016 at 14:49

    Aah, tulen aina niiiiin iloiseksi tällaisista tarinoista. Paitsi oman uran löytämisestä, myös erityisesti siitä, kun naiset auttavat toisiaan. En vaan mitenkään osaa ajatella, että toisen auttaminen olisi itseltä pois. Tätä tarvitaan, toisten naisten esiinnostamista ja esimerkkejä siitä, että asiat voivat mennä (vaikeuksienkin keskellä) hyvin. Hyvä Krista, Katariina ja kaikki Katariinaa auttaneet äidit!

    • krista
      27.4.2016 at 16:25

      Just näin – ja tässä tapauksessa tää kaikki oli vaan vielä niin… …luontevaa. Kaikki saivat myös itselleen ja kaikki tapahtui silleen spontaanisti. Ja kaikki ollaan superonnellisia Katariinan puolesta! Niin ihana nähdä tosiaan se, kun joku löytää oman juttunsa!

  • Ninni_B
    27.4.2016 at 15:02

    Kiitos kun jaoit tään, rohkaisevan tarinan – ehkä joskus minäkin!

    • krista
      27.4.2016 at 16:28

      Kiva kuulla, JUURI SIKSI halusin tän jakaa! Kannattaa ehdottomasti lähteä siihen suuntaan, mihin unelmat vievät! <3

  • Karoliinan
    27.4.2016 at 17:34

    Ihana tarina! Mä oon koko äitiysloman murehtinu että mitä lähtis tekeen ja mihin päädytään asuun tästä opiskelijakämpästä. Päällimmäisin hullu haave on muuttaa helsingin seudulle ja perustaa alpakkafarmi (ei mitään hajua miten niitä hoidetaan) ja haave omasta pienpanimosta myös. Haluan olla lähellä luontoa mutta lähellä kaupungin sykettä. Oma puusauna pihan laidalla ja korvissa humiseva hiljaisuus. Haaveilen työstä jota tarvisi tehdä vain 2x/viikko ja lopun aikaa omia harrastuksia. Miksi emme toteuttaisi? :) ihmiset arkailee tosi paljon eikä uskalla toteuttaa itseään ja se aiheuttaa kaikenlaisia sairauksia. Elämää ei pidä ottaa liian raskaasti! Siitä pitää tehdä oman näköinen ja nauttia matkasta. :)

    • krista
      27.4.2016 at 22:28

      Ihania unelmia! Me nii-iiiin tultais teidän alpakkafarmille :D

      Ja todellakin; niin monesti kuulee sen ”mun unelma ois… …mut ei se ole mahdollista”. MIKSI EI? No okei ei kaikki ole aina mahdollista, mutta jos ottaa esimerkiksi vaikka tuon sun hullunmahtavan alpakkafarmin niin HEI MAAILMASSA ON IHMISIÄ, JOILLA ON ALPAKKAFARMEJA. Eli MIKSI sellainen ihminen ei vois olla JUST SÄ :)

      Liian usein sitä ehkä puskee jossain putkessa eikä uskalla tehdä irtiottoja. Tavallaan nämä äitiyslomat (ja yt-neuvottelutkin joskus; ihan ystäväpiirissä oon huomannut) on hyvijä ”katkaisijoita”. Kun saa vähän etäisyyttä niihin ”putkiin”, on ehkä helpompikin ottaa niitä uusia suuntia.

      Mäkin haaveilen kahden työpäivän viikosta! Tavallaan oon siinä jo nyt; toisaalta sitten tekemiset ja tekemättömyydet lomittuvat niin toisiinsa, että vaikea edes tietää, mikä on työtä ja mikä harrastusta. Ja se on hyvä :)

  • Karoliinan
    27.4.2016 at 17:37

    Lisäys: haaveillaan että elettäis aina ”mökillä” ja omistettais myös pieni asunto helsingistä johon menisimme aika ajoin tankkaamaan kaupunkielämää :D

    • krista
      27.4.2016 at 22:29

      Teidän täytyis muuttaa tänne meidän puutaloalueelle :) Ratikkareitin ulottuvissa, mutta ihan ”mökillä” silti! :)

      • Karoliinan
        28.4.2016 at 13:11

        Puu-Käpylä on kyllä niin kaunis. Mitä kautta löysitte kotinne? Oikotiessä ja etuovessa ei oo koskaan sieltä juuri mitään

  • Sari
    27.4.2016 at 23:45

    Voi Katariina… Niin iloisia kun aina ovat tavatessa, koko perhe. Onneksi on kuitenkin aurinkoakin näkyvissä. Täytyykin miettiä josko minäkin tarttisin puvun johonkin tapahtumaan, kun tässä naapurissakin sopivasti ollaan. Onnea oman yrityksen kanssa!

    • krista
      28.4.2016 at 09:38

      Aivan ihania he koko perhe ovat kyllä <3
      -
      Joo, laita ihmeessä mieleen! Tai jos kaapinpohjalla on jotain vaatteita, jotka ovat "melkein, mutta ei ihan", niistä voi uudistaa vaikka ja mitä! Itsellä siis käynnissä just sellainen ideointi, että mistä kaikesta vois tehdä ja mitä :)