Vaimo tässä hei. Hihi!
Eilen maistraattitoimitusten ja Koffin puisto -fiilistelyn jälkeen istuttiin lempparinepalilaisessamme, country-pubissa (Kantipur).
Joel: ”Aattele, me ollaan oltu jo kohta tunti naimisissa”.
minä: ”Ihanaa! Hei maista tätä sipulia, tää on hyvää!”
Joel: ”En mä halua puhua mistään sipulista. Aattele, me ollaan naimisissa.”
minä: ”Joo, ihanaa.”
Joel: ”Saanko mä maistaa sun dalia?”
minä: ”Joo.”
Joel: ”Puolet sun daleista onkin nyt sitten mun, vaimo.”
Eilen siis tahdottiin Albertikadun ja Bulevardin kulman tummassa tiilitalossa. Ei sormuksia, ei omia todistajia, ei prameita hääpukuja (öö paitsi mun Desigualin mekko – hei jotain nyt sentään), ei tiukkoja kravatteja, ei muuttuvia sukunimiä.
Vain minä ja Joel ja vauva ja maistraatin mies. Häävastaanotto pidettiin virtuaalisesti Facebookin ”relationship statuksen” muutoksen tykkääjiä seuraillen.
Todistettavasti naitu.
Miniperheemme kärrytteli siis eilen puolilta päivin vaunuineen maistraatin inva-sisäänkäynnille. Minä hyräilin häämarssia betonisessa porttikongissa, ja ystävällinen vahtimestari opasti meidät takakautta sisään.
”Minnekäs asioille olette menossa?”, hän kysyi.
”Naimisiin ollaan menossa”, Joel vastasi.
”Ai nytten vai?”, vahtimestari ihmetteli.
No nytten, nytten.
En saanut kameraa tuettua oikealle tasolle vaunun laitaa vasten, joten kumarsimme itse kuvaan päästäksemme…
Olin kuvitelut, että maistraattivihkiminen tapahtuu suunnilleen ankeusviraston luukulla paperit allekirjoittaen. Mutta yhtä äkkiä me seistiinkin käsi kädessä tummapukuisen henkikirjoittajan edessä, aivan kuin alttarilla ikään. Palavat kynttilät ja kaikkea, oho ja vau. Onneksi tajuttiin nostaa vauva pois vaunuista eikä kärrätty Bugiksiamme mukaan saliin.
”Avioliiton tarkoitus on perheen perustaminen”, henkikirjoittaja aloitti.
Vauva vastasi tähän isin sylistä iloisesti jokeltelemalla, ja minä sain hädin tuskin pidäteltyä jännitysnaurukohtausta.
Sitten tuli liikutus. Hymy ylsi korviin asti ja tippa nousi silmäkulmaan. Siinä me seistiin käsi kädessä, yhtä äkkiä kaikki oli kaunista ja juhlallista. Täydellistä. Joel sanoi ”tahdon” ja katsoi rauhallisesti hymyillen minuun.
Naimisissa! Me ollaan nyt naimisissa!
Hääkuvaa varten kärryteltiin viereiseen Koffariin – samaan paikkaan, jossa reilut neljä vuotta sitten tavattiin. Matkalla lähetettiin ”Mitä kuuluu? Me mentiin just naimisiin.” -tekstiviestit perheille ja päivitettiin Facebookin relationship status.
Omalla kännykällä räpsittyihin kuviin ei tarvinnut poseeraushymyjä viritellä. Nauratti, kikatutti, kiva olo kupli mahan pohjassa asti: me todellakin mentiin naimisiin!
Loppupäivän suunnitelmat olivatkin sitten ihan auki. Koska sattui sopivasti olemaan lounasaika, päätimme mennä ex-kotikulmiemme vakkarinepalilaiseen syömään. Lounaslista, säästölinja. Juhlan kunniaksi minä tilasin kuivan omenasiiderin.
Häämatka suuntautui takaisin omaan kotiin, jossa nukuimme vuorotellen romanttiset korvatulpalliset hääpäikkärit. Ah. Myöhemmin vielä hääkävelyretki ruokakauppaan ja Postiin palauttamaan se hemmetin sähkömittari. Illalla juhlistettiin hääpäivän päätöstä katsomalla kaksi jaksoa Breaking Badin kolmos-seasonia.
Tasaisin väliajoin huokailtiin, miten ihanaa oli, että päädyttiin tekemään kaikki juuri näin.
”Tästä lähtien muistetaan aina tämä päivä. Että miten hyvältä tuntuu, kun tehdään asiat juuri näin: ei niin kuin ”pitäisi” vaan niin kuin meistä itsestä tuntuu”, Joel totesi illalla hyvänyöntoivotusten jälkeen.
Deal.
*********
Mutta miksi siis näin? Miksi ei isoja juhlia ja notkuvia pitopöytiä?
Me emme halunneet häitä, emme juuri nyt. Emme halunneet sormustenostoja, kampaustensuunnitteluja, cateringin palkkausta, kutsujen lähettämistä, pöytäkorttien askarteluita tai häävalsseja. Halusimme mennä naimisiin.
Nepalilaisessa istuessamme ja onnesta huokaillessamme tajusimme sen ehkä selkeimmin: jos nyt olisimme matkalla hienolla ”just married” -hääautolla isoihin juhliimme, stressaisimme juuri nyt istumapaikoista, pöytäkoristeista tai häävalssin askelista. Mutta kun jätimme naimisiinmenosta pois kaiken stressaavan, pääsimme keskittymään siihen olennaisimpaan: siihen, että olemme päättäneet olla yhdessä. Aina.
Joel kertoi lukeneensa jostain (?) aika kiinnostavan näkökulman viime vuosien hääbuumiin. Avioliiton merkitys yhteiskunnassamme on pienentynyt: perhe voidaan tehdä ja asua yhdessä, vaikka koko elämän. Siihen ei tarvita enää avioliittoa. Voidaan myös erota, voidaan mennä uudestaan naimisiin. Avioliitto ei ole enää se lopullinen aamen.
Ehkäpä osittain siksi on noussut uudelleen tämä isojen häiden buumi. Ehkä avioliitto yksistään ei enää aiheuta niin suuria tunteita. Ja ehkä siksi niitä suuria tunteita etsitään niistä toinen toistaan upeimmista ja viimeiseen piirtoon asti suunnitelluista (kalliista) hääjuhlista…?
Ja miksipä ei – kukapa ei haluaisi suuria tunteita. Eläköön, suuret tunteet!
Me kuitenkin halusimme tämän juuri näin. Pienesti, ja siksi niin suuresti. Keskittyen olennaiseen. Yhdessä olemiseen. Rakastamiseen.
Aina.
ps. Okei okei, huoli pois, ystävät: kyllä me ihan varmasti joskus järjestämme ne juhlatkin! Emme ehkä lähiaikoina, emme välttämättä edes lähivuosina. Mutta onhan meillä koko loppuelämä aikaa.
2
Emmi Nuorgam
19.9.2012 at 15:58Äh, ei saa itkettää kesken työpäivän! :)
Anna Karhunen
19.9.2012 at 16:03Ah, niin ihana teksti ja juuri noin sen pitääkin mennä. Sniff!
kahden äiti (Ei varmistettu)
19.9.2012 at 16:12aivan ihana kirjotus <3 tuli ihan kyyneleet silmii :)
sanumaria
19.9.2012 at 16:14Oikein paljon onnea <3
Vierailija (Ei varmistettu)
19.9.2012 at 16:14Me myös menimme naimisiin maistraatissa, mun vanhemmat todistajina. Sieltä syömään ravintolaan. Meilläkään ei ollut varsinaista häävastaanottoa, pidimme yllätysjuhlat naimisiinmenosta kahden viikon päästä, synttärit verukkeena. Ne oli ikimuistoiset juhlat, tärkeimpien ihmisten kanssa. Ilman sitä stressaamista istumapaikoista, cateringeista sun muusta :)
Neenee (Ei varmistettu)
19.9.2012 at 16:17Liikutuksen kyyneleitä täälläkin nieleskellään. Tahtoo oman Joelin!
harhaanjohtava
19.9.2012 at 16:20Juuri näin minäkin sen haluaisin tehdä. Olen kade. Onnea!
nansk
19.9.2012 at 16:44Maailman ihanin teksti. Olette suloisia, onneksi olkoon! Vaikken välttämättä itse osaisi koskaan kuvitellakaan meneväni maistraatissa naimisiin, olen myös nähnyt sen parhaimmillaan – ollut todistajana isäni mennessä uudelleen naimisiin (: Paljon onnea yhteiseen elämään, ihania vuosia!
Vierailija (Ei varmistettu)
19.9.2012 at 17:00Ihana hääjuhla teillä! Onneksi olkoon!
Hmm.. Mielenkiintoinen tuo näkökulma isojen häiden buumista. Jotenkin olen lähipiirissäni ollut huomaavinani, että juuri isoja häitä ei enää niin järjestetä vaan naimisiin mennään juuri niinkuin tekin: arkipäivänä, maistraatissa, sukulaisille yllätyksenä ja ilman prameita vastaanottoja. Tuntuu, että tällainen maistraatissa kahdestaan avioituminen olisi se trendi nyt. Ehkä tämä onkin terve vastaliike kalliille, stressaaville ja isoilla häille – toki sekin on joillekin juuri se oikea juttu, ja hyvä niin!
Isot onnittelut teille vielä – avioitumisesta, lapsesta, kodinostosta; kaikesta!
joy de luxe (Ei varmistettu)
19.9.2012 at 17:00Täydellisiä ja just nappiin osuneita ajatuksia. Just noin sen pitää ollakkin! Ihanaa! Onnea ihan hirmusesti teille kolmelle!
Mamma
19.9.2012 at 17:55Onnea :)
Liisa
19.9.2012 at 17:55Silmäkulma märkänä jouduin minäkin lukemaan tarinaasi. Onnea vielä kerran!
Trendeistä ja buumeista en tiedä, mutta me järjistimme pari vuotta sitten omanlaisemme häät. Arvelimme, ettei meillä tulisi järjestettyä juhlia enää myöhemmin, siksi pidimme ne perinteisesti. Mutta pienissä puitteissa, lämminhenkisesti, kymmenien kynttilöiden tuikkiessa syystalvisessa illassa. Ja minä pääsin suunnittelemaan, järjestelemään ja askartelemaan sydämeni kyllyydestä! Jei! :D
Juhlat olivat kivat ja niistä jäi lämmin muisto, mutta avioliitto on se joka on arjessa joka päivä läsnä. Ja oikeasti läsnä, mielestäni se muutti suhdettamme. Ihanasti. :)
Vierailija (Ei varmistettu)
19.9.2012 at 17:57Niin, tuntuu että isoista häistä on tullut mielikuva niin stressaavana asiana, että sen takia ei joko mennä naimisiin ollenkaan tai sitten juurikin näin ääriminimalistisesti kahdestaan ja läheisille yllätyksenä. Itse järjestin perinteiset hääjuhlat, mutta budjetti oli muutama tonni, aikaa kolme kuukautta ja vieraita alle 80. Eli sellaiset keskikokoiset varmaan? Sukulaiset auttoi tosi paljon kaikessa, eli itse ei tarvinnut tehdä kaikkea. Mulla ei ollut mitään ennakko-odotuksia, halusin vaan järjestää jotkut juhlat nyt kumminkin. Hassua kyllä, siitä kyllä tuli kuin tulikin ehdottomasti yksi elämäni onnellisimmista päivistä. Meille jäi ihanat muistot ja vieraatkin vielä muistelevat kuinka hauskaa häissämme oli. Monet vanhemman polven edustajista, jotka tunnen, ovat menneet aikanaa tosi pienimuotoisesti naimisiin. Isot häät olivat ehkäpä yleensä lähinnä porvarien ja ”ison talon tyttärien” juttu. Jotain vastaanottoa nyt kuitenkin piti olla tietenkin, mutta esimerkiksi omat vanhempani järjestivät kirkon jälkeen pullakahvit sukulaisille isäni vanhempien luona. Suureelliset häät joka kansanluokassa on kyllä nykytrendi. Hienoa, että on tullut rinnalle tällaista vaatimattomampaakin. Tämä teksti todistaa, että voi olla vähintään yhtä romanttista! Että tosiaan, rohkeutta kaikille tehdä niinkuin ITSE parhaaksi näkee, ei kannata stressata sukulaisten ja kaverien miellyttämisestä!
Celia
19.9.2012 at 19:01Onnea!
Meidän naimisiinmenomme tapahtui samaisessa maistraatissa. Todistajina pari parasta kaveria, lounaalla tilaisuuden jälkeen seitsemän hengen seurue. Siellä skumppaa, Kaivarissa lisää skumppaa ja illaksi kaksin Pariisiin. Vanhemmat ja sisarukset tiesivät etukäteen, kaverit saivat kuvaviestin tai ihmettelivät Facebookissa mun uutta sukunimeäni. Ai niin, ja ei sormuksia. Myöhemmin tosin oon itse ruvennut käyttämään perintösormusta, mies on yhä rinkulaton. En muuttaisi mitään!
Vierailija (Ei varmistettu)
19.9.2012 at 19:05Ihanaa ja onnea avioliittoon!
Mekin päädyttiin viime kesäkuussa samaan ratkaisuun, tosin pidettiin sitten pienimuotoiset juhlatkin anoppilassa lähimmän suvun kanssa, keskellä traktoreita ja muita maataloushommia :D
Aivan ihanan rento päivä oli, juuri meidän näköinen ja voin ihan täysin allekirjoittaa sun tekstin: Keskityttyen olennaiseen.
Mun mekko maksoi 20 euroa Seppälän alessa, ja illan ohjelma oli ilmainen karaoke. Ei sen aina tarvitse olla niin suurta. :)
Vierailija r (Ei varmistettu)
19.9.2012 at 19:27Me on pohdittu, että jos joskus lapsi saadaan (on työn alla jo, ei vain ole tärpännyt vielä), niin samalla kun lapsi kastetaan niin voisi pyytää, että pappi vihkisi meidätkin. Tämä pidettäisiin yllärinä myös sukulaisille, jotta hekään eivät turhaan stressaisi pukeutumisen, kampausten yms suhteen, kun ei me itsekään jakseta. :) mutta nyt on alkanut pyöriä mielessä, että mitä jos sitä lasta ei koskaan saakaan, niin kyllä minä silti haluan naimisiin tuon toisen puoliskon kanssa. En myöskään halua isoja hääjuhlia, joten voi olla, että jos tuo ”plan a” menee pieleen niin pitää kehitellä joku vastaava plan b.
gaudeamus (Ei varmistettu)
19.9.2012 at 19:41Aivan tippa tuli linssiin, kaunista ja romanttista! Me menimme naimisiin vuosi sitten perinteisesti ja kutsuimme paljon vieraita, mutta en stressannut yhtään. Ajattelin että kunhan kirkossa saamme sanottua ’tahdon’, millään muulla ei ole väliä. Ja juhlat sujuivat tajuttoman hyvin kun niitä ei jännittänyt!
Paljon onnea teidän perheelle!
Pirre (Ei varmistettu)
19.9.2012 at 19:49Onnea ihan sikana! Ihana, että teitte niinkuin itse halusitte, eikä niin kuin muut haluavat :)
inkkudaa (Ei varmistettu)
19.9.2012 at 19:59onnea! :)
Mindeka
19.9.2012 at 20:10Onnea, iloa ja rakkautta!
Mä hymyilin ja nyökyttelin lukiessani tätä tekstiä: Joo, tää on just niiden oloinen juttu,. Ihanaa, kun ihmiset uskaltaa tehdä just niinku haluaa. Siis ihan kuin teidät oikeasti tuntisi! (Kuulostaa vähän friikiltä, mutta älä pelästy).
;)
Vielä kerran: ONNEA!