Viikko leikkauksesta

Tasan viikko sitten juuri tähän kellonaikaan havahduin leikkauksen jälkeen heräämöstä (vedettiinkö jotain ulos kurkustani sillä hetkellä?) letkuissa, happiviiksissä ja ihmisiä hyörimässä ympärilläni.

Tänä aamuna ajoin uudestaan maanantaiaamuruuhkassa taksilla Kirurgiseen sairaalaan. Jälkitarkastukseen. Hitsi, että tuli jotenkin hyvä olo käydä siellä. Megakurjan viikonlopun jälkeen edes jonkinlainen optimismi taisi hiipiä (edes hetkeksi) esiin.

sairaala

Joo siis koko lauantai-iltapäivän ja maanantaiaamun välinen aika on minulle täysin blurria. Sain lauantaina uuden kipulääkkeen, jonka ajattelin ensin sopivan. No, ei sopinut. Koko sunnuntain oksensin tai koomasin puolitiedottomana, ja sekavassa päässäni pyöri (ehkä virheellinenkin) ajatus, että nyt tiedän, miltä yliannostus tuntuu. Ei puhettakaan, että olisin pystynyt edes tutustumaan antamiinne ihaniin (KIITOS!) ruokavinkkeihin – joka ikinen nielaisu tuli ulos, antibiootit ja perus-kipulääkkeetkin.

Nyt mennään siis uudestaan panadol-burana-linjalla ja lopetettiin etuajassa myös toinen saamistani antibiooteista; sekin saattaa olla alun perin pahoinvoinnin syy.

Jotenkin tulee sellainen lausahdus tässä mieleen, että tämä ensimmäinen viikko oli paljon pahempi kuin kuvittelin. Mutta kyllähän mä tiesin olevani kipeä ja niin edelleen. Mutta jotenkin se on erilaista tietysti ajatella, että millaista se on – kuin sitten että oikeasti on siinä tilanteessa. Totta kai se on… …erilaista. Jos mulla mielessäni salaa sellaisia puoliromanttisia ”toivun sitten rauhassa sängyssä ja katson paljon videoita; hei, voisin lukea vaikka kirjoja!” -ajatuksia oli, niin sanoisin niille, että HA. Enemmänkin olen maannut liikkumattomana tyrmistyneenä kivusta ja yrjönnyt elämänhaluni ulos pää syvällä lavuaarissa.

kädet poskilla

Toka päivä. Ihmeparantuminen, kun Joel kävi katsomassa…

totuusa

…ja totuus.

Mutta. Voinkohan sanoa tän ääneen vai meneekö se siitä rikki? Mutta ihan niin kuin käänne parempaan olisi jo tapahtunut.

Se on varmasti osin myös päänsisäinen: että ensimmäinen viikko on takana. Ja toinen viikko on totta kai (onhan?!?!?) helpompi kuin ensimmäinen. Viikonpäivät ja viikot ovat tietysti keinotekoisia yksiköitä; miksi niitä muuten on juuri seitsemän? Sen, että leikkauksesta on kulunut seitsemän ensimmäistä päivää ja yötä ei pitäisi olla sen kummempi rajapyyki kuin sen, että siitä olisi kulunut kuusi tai kahdeksan päivää.

Mutta se tuntuu siltä.

Ja annan sen tuntua.

Koska tämä varmasti lähtee nyt parempaan.

osasto

On tosi paljon asioita, joita mun on pitänyt kirjoittaa (ja joita multa on kysytty; anteeksi, että olen vastannut kommentteihin niin huonosti – oon ollut vaan liian huonossa kunnossa), mutta se on toistaiseksi jäänyt. Yksi niistä keskeisistä on tietysti se, että miten lapset ovat reagoineet tähän kaikkeen.

Mun rehellinen vastaus on: mä en tiedä. Eiks kuulostakin kamalalta? Mutta niin se vaan on.

Kun tulin sairaalasta kotiin kahden yön jälkeen, Seela kapsahti mun syliin ihan normaalisti ja vaati lukemaan kirjaa. Silva arasteli; oltiin varmasti liikaa varoiteltu, että äiti näyttää sitten omituiselta ja pitää olla varovainen.

Mutta sen jälkeen…

Kivut ovat saaneet minut sulkeutumaan itseeni. Se jotenkin… …erakoittaa. (onko se sana?) Ei pysty eikä jaksa muita ihmisiä. Ei edes niitä, jotka ovat niitä maailman rakkaimpia. Tiedän, että mun lohduttaminen ja hoitaminen on ollut tosi vaikeaa. Kavahdan kosketusta. Se tuntuu fyysisesti pahalta. Ja puhuminen sattuu. Kovat äänet – no, kaikki muutkin äänet – ahdistavat. Koko elämän hälinä tuntuu pahalta; tekisi mieli olla yksin omassa pienessä kolossa murisemassa ja antaa vaan ajan kulua ja parantaa.

Tosi hyviä piirteitä kahden pienen lapsen äidille, he he. Joel on siis hoitanut koko viikon ajan yksinhuoltajamaisesti kaiken. Mä olen ollut lähes sataprosenttisesti pois pelistä. Olen luikkinut nurkkia pitkin huoneesta toiseen pakoon, että lapset eivät tajuaisi minun olevan paikalla ja huomaisi vaatia minulta mitään. Paennut yksinäisyyteen ihan koko ajan. Olen nukkunut yksin alakerrassa. Maailman huonoin äiti siis. Oikeasti. Mutta olen ollut niin kipeä, että en ole tuntenut edes huonoa omatuntoa. Koska en ole voinut muuta. Välillä olen yrittänyt tsempata ja mennyt härdelliin mukaan – ja alkanut kohta oksentaa. Hahaa, ja totta kai Silvallekin nousi tuossa yksi yö kova kuume (on siis ollut nyt kotona eikä hoidossa), ja Joel ja Seelakin ovat räkäisiä. Totta kai. Mitenkäs muuten.

Toisaalta tutut elämän äänet sopivasti vaimennettuina ovat tuoneet parasta lohtua. Lohduttavimpia hetkiä ovat tainneet olla sellaiset aamut, jolloin olen maannut kirjastossa ilmapatjalla ja kuunnellut suljettujen ovien läpi muun perheen normaalia aamupalameininkiä keittiössä.

Eli että kuulen mutta minun ei tarvitse olla osallisena.

Olen haaveillut (hehe lääkkeet!) jonkinlaisesta näkymättömyysviitasta, jolla saisin olla paikalla muun perheen vieressä, mutta kukaan ei ottaisi muhun mitään kontaktia. Tai lasikuvusta! Sellaisesta ääntävaimentavasta! Että olisin siinä vieressä, mutta kun joku yrittää lähestyä, niin KOPS torjunta häh häh hää!

Onkohan tämä ihan outoa? Onko muilla kovia kipuja läpikäyneillä ollut tällaisia tuntemuksia?

hymy-yritys

Epätoivoinen hymy-yritys; tasan viikko leikkauksesta ja jälkitarkastuksessa.

Mutta hei parempaan päin. Oikeasti. Todisteeksi kerron maailman huonoimman (ja vanhimman) puujalkavitsin puolen tunnin takaa.

Oltiin pukemassa lapsia ulkopäikkäreille – mäkin olin mukamas reippaana siinä auttamassa. Lapset halusivat istua mun sylissä portailla – vitsailtiin siinä, että isikin voisi tulla äidin syliin.
”Kyllä mä voisinkin sitten joskus tulla, kun äiti on vähän terveempi”, Joel sanoi.
(ja kun lapset eivät olleet kuulolla:)
”Voit sä sit kyllä tulla muuallekin kuin syliin”, mä vastasin.

Ahhahahahahahaha en voi mitenkään olla kuolemassa, kun multa irtoaa jo tuollaista läppää.

Anteeksi. Toi oli huono.

62
Like

You Might Also Like

  • Heispi
    26.10.2015 at 14:08

    Tsemppiä!

    • krista
      26.10.2015 at 14:19

      Kiitos! <3 Mä oikeasti uskon, että nyt tästä maanantaista alkaa se ns. parempi aika taas!

  • vannikkila
    26.10.2015 at 14:22

    Tuttua. Toisaalta sitä haluaa päästä tuttujen keskelle ja ”olla hoivattavana”, mutta samalla ei kestä yhtään ketään tai mitään siihen lähelle. Sitä lähinnä haluaa olla yksin ja yrittää löytää sen yhden asennon jossa ei satu ihan niin paljoa. Ja nukkua niin pitkään, että voi herätä kivutta. Tai ainakin näin mulla on ollut.

    Esimerkiksi sellainen pieni tapahtuma kuin synnytys oli juuri tuollainen – yleensä pidän musiiksita ja toivon miestä lähelle, sillä on kivempi kun on lämmin. Nyt halusin että on ihan hiljaista (mulle tuli melkein hätä, kun mies ei osannut sammuttaa synnytyssalissa hiljaisella soinutta radiota), mieluiten vähän kylmä kuin yhtään kuuma ja mies sai olla paikalla kädenpuristamista varten.

    • krista
      26.10.2015 at 14:31

      Just noin! Mä olin itse asiassa ennen synnytystä ajatellut (en tätä muistanutkaan; tuli mieleen vasta nyt), että saatan haluta olla rauhassa ja olin siitä Joelia varoitellutkin. Mutta silloin halusinkin vaan riuskan otteen alaselästä tai muuten sellaisen… …rempseänkovan otteen. Ei mitään silitystä missään nimessä, enemmänkin kovan puristuksen. Tosi jännä, että ei voi itsestään etukäteen tietää, miten kivun tiloissa reagoi!

  • Johanna
    26.10.2015 at 14:23

    Terveen merkki. Kaksmielistä läpändeerusta :D

    • krista
      26.10.2015 at 14:29

      Niinpä! Joelin ilmekin jotenkin kirkastui. Ei jutun sisällön takia varmaan, vaan siksi, että viikon ajan lähinnä uikuttamalla puhunut vaimo yhtä äkkiä heitti tutunhuonon puujalkaläpän :D

  • X
    26.10.2015 at 15:11

    Kokemusta on pahoista kivuista, jotka ovat kestäneet päiviä ja viikkoja. Mä en liioin kestä kovaa ääntä enkä ihmisiä. Mies saa olla lähellä, se on ihanaa, mutta parempi jos ei koske. En tahdo kuulla teeveen ääntä, vaikka se mielellään saa olla päällä. Haluan vain nukkua tai jos se ei ole mahdollista, niin maata jossain siedettävässä asennossa ja katsoa teeveetä, äänettömällä.

  • Emmakko
    26.10.2015 at 15:23

    Mulla on migreenissä aina tuo fiilis, että on ihan jees maata pimeässä makuuhuoneessa, ja kuunnella oven läpi vaimeasti kuuluvia perheen ääniä. Kuitenkin toivon aina hyvin hartaasti, ettei se ovi aukea, ennen kuin olo on parempi.

  • Lintunen
    26.10.2015 at 16:00

    Tuttua mulle ainakin, viisaudenhampaat kun leikattiin ekalla kerralla (ei vielä lapsia) nukuin leikkauksen jälkeen 20h putkeen ja tolalla kerralla esikoinen meni mummulle yökylään ja kuopus oli isin hoidettavana kotona, mä nukuin ja imetin tarpeen vaatiessa. Sain nukuttua liki vuorokauden ympäri kun leikkaus oli perjantaina ja mies otti vapaata töistä. Uni toimii mulla paremmin kuin mikään kipulääke ja on jotenkin pakottava tarve nukkua.

  • Emmi Nuorgam
    26.10.2015 at 16:14

    Et ole maailman huonoin äiti, et lainkaan. Sitten jos makaisit oven takana heroiinin takia, niin voisit ollakin, mutta et todellakaan tässä tilanteessa. <3

  • Hammashoitaja
    26.10.2015 at 16:22

    Nimestä varmaan huomaa miksi nyt kovasti kiinostaa siis mitä sulle on tehty?? :) eksyin siis tänne pitkästä aikaa, enkä nyt löydä selaamalla aiemmista kirjoituksista jos siellä lukis jotain tästä. Tsemppiä sinne paranemiseen!! on varmasti kyllä kipeä.

    • krista
      26.10.2015 at 16:56

      Ai niin joo hitsi, täällä uuden blogin puolella ei tägipilvi toimi vielä – jos toimisi, löytyisi sanahaulla ”hammasremontti” :) Sillä sanalla luultavasti kuitenkin löytyy jotain, tuonne hakuun laittamalla…

      Mutta joo, mun alaleuka katkaistiin kahdesta kohdasta ja siirrettiin 8 mm eteenpäin. Joku oikea termi sille myös oli, sä varmasti sen heti sit tiedätkin! :)

      Hei löysinkin aika hyvän vanhan jutun, jossa tästä oli perusteellisemmin, täällä: http://www.puutalobaby.fi/eraan-purennan-tarina/

  • Elina
    26.10.2015 at 16:57

    Tuttua. Olen niin halunut vertaistukea näissä sairastamis/toipumis/kipuasioissa, ja tämä kirjoitus osui ja upposi.

    Olen ollut aikoinani pahassa liikenneonnettomuudessa josta on jäänyt kaikenlaista harmia. Minua on siis leikattu useasti vuosien saatossa (olen samanikäinen kuin sinä ja lapset on suunnilleen saman ikäisiä myös).


    Nyt toivun parhaillani oikeastaan samasta operaatiosta mitä sinulle tehtiin, mutta minulle se tehtiin jalkaan – sääriluu sahattiin poikki ja kiinnitettiin ruuvein, kiiloin ja levyin väärään asentoon – pitäisi taata kävelykyvyn jatkossa, kun toinen puoli polvesta oli jotenkin ”romahtanut”.

    Mulla on nyt kuusi viikkoa leikkauksesta. Ekat kaksi viikkoa oli tosi pahoja ja sitten alkoi helpottaa. Nyt taas tulee seuraava ”paha” ja kivulias vaihe, kun pitäisi opetella kävelemään ja SE ON TUSKAA.

    Leikkausten jälkeen, varsinkin tällaisten isojen, en tunnista itseäni äitinä tai ihmisenä ollenkaan. Sitä kutistuu niin pieneki, kääntyy kohti omaa ydintään tavalla, jota ei koskaan muuten tapahdu. Miehestä on kamalaa, että hän näkee ja tietää, että minulla on kovat kivut, mutta en voi niinä hetkinä sietää silittelyä tai muutakaan fyysistä koskettelua. Oli ”ihana” kuulla, että sinulla oli sama.

    Lohdutuksena sinulle – tunnen mittaamatonta syyllisyyttä vetäytymisestäni äitiydestä toipumisen aikana aina jälkeen päin, kun pahin on ohi. Mutta rehellisyyden nimissä – lapset ei vaikuta kärsineen mitenkään ainakaan aikaisemmista leikkauksista. Ovat ehkä vähän enemmän empaattisia sairaita kohtaan. Toki ollaan puhuttu kaikesta tästä aina kovin avoimesti lasten kanssa ja yritetty antaa tilaa heidän tunteille ja kysymyksille – kun mahtava ja kaikkivoipainen äiti kutistuu varjoksi.

    Mutta jokainen päivä on kohti parempaa!
    Voit laittaa myös sähköpostia, jos haluat/kaipaat vertaistukea. Täällä sairaslomalla pötköttelen siis jalka kohti kattoa, eli aikaa on :)

    Halaus!

    • krista
      26.10.2015 at 20:17

      Tosi lohduttavaa kuulla samantyyppisistä tuntemuksista! Ja tosiaan tajuta, että se on varmaan ihan normaalia. Just se ”omaan ytimeen kääntyminen”, mulle on käynyt just niin. Mä kanssa oon välillä ollut vähän huolissani, että miten lapset tämän ottaa. Mutta jotenkin nuo tuntuu olevan niin… …vilpittömiä. Että äiti on nyt kipeä ja kohta äiti taas paranee <3 Niin kuin se olisi maailman luonnollisin asia - ja sehän on! Kun Silvalla oli kovin kuume nyt flunssassa, se halaili mua ja sanoi, että "nyt me sovitaan niin hyvin yhteen, kun ollaan molemmat kipeitä" <3 <3 <3
      -
      Iso kiitos vertaistuesta ja kovasti sinullekin tsemppiä toipumiseen! Apua, jalan kanssa tietysti nuo kävelemisetkin vielä... Mullakin on tietysti puhumisen "uudelleenaloittaminen" ja leuan liikeradat ja ilmeet sun muut, mutta kuulostavat ainakin pienemmältä kuin kokonainen käveleminen. Voimia sinnekin! Ehkä voitais laittakin meiliä puolin ja toisin :) Halaus sinnekin!

  • Miitu
    26.10.2015 at 18:15

    Et todellakaan oo huono äiti, et todellakaan. Sä oot pirun kipee. Mulla noi ”torjun lapset ja kaikki muutkin” on liittyny ensimmäiseen viikkoon synnytyksen jälkeen, kun olin kummankin synnytyksen jälkeen a) niin huonossa kunnossa ja b) varsinkin keskoskokemuksen aikaan lamautettu kontrollin puutteesta niin omaan kroppaan ku lapsen hoitoonkin, että ”tulkaa lapset äidin luo” tuli kuvioihin mukaan vasta kotiuduttua. Kovasti nyt yritän ainakin itelleni selittää, ettei nää oo täysin traumatisoitunu tästä varhaisen vuorovaikutuksen puutteesta.

    Mulla ei oo kokemusta luuleikkauksista, mut muutamasta isommasta – mukaan lukien sektiot – kyllä. Eka viikko ja alun toista on ne pahimmat, toisen viikon jälkeen tulee eka selvä käänne. Kuukausi leikkauksesta alkaa olla suht normaali olo. Täs leikkauksessa ei taida päästä niin vähällä, mut jos nyt kipu ei ihan olis enää pääosassa.

    • Elina
      27.10.2015 at 11:25

      Toisaalta kun oon sängyssä pakkolevossa ja liikkuminen on huonoa, niin antaa itelleen enemmän armoa siinä tahdissa, että koska osallituu lasten ”normielämään”, ruokailuun ja ulkoiluun sun muuta… Eli puolensa kaikilla. Ja tosiaan että saa pitää omat ilmeensä ja äänenestä ja syödä mitä huvittaa (ruokahalu kipujen ja lääkkeiden takia täälläkin kateissa, mutta ei ole syömäongelmia niin voi vetää just sitä mitä suinkin saa alas). Eli puolensa ja puolensa :)

      Mutta toivottavasti sulla helpottaa pahin pian! Mä uskon aina kahden viikon rajapyykkiin ja sitten kun saat enemmän aukoa kitaasi niin voi tulla ”takapakkia”1 kipujen suhteen. Eli varaudu siihen!

      Mulle siis shokki on se, että koska olen tietenkin kaikkivoipa ja oikeastaan koko maailma ei pyöri ilman mun panostusta (ei ainakaan meidän perhe) niin sitten taas huomaa, että ei olekaan korvaamaton noissa arjen touhuissa. Ihan terapeuttista mun jättimäiselle egolleni! Muistaa taas olla nöyrä :)

      Ja toisaalta mun kohdalla kestää taas varmaan pitkään, että sitten kun elämä taas normalisoituu niin muistaa naatiskella täysin rinnoin kaikesta triviaalista.

      Mieti kun meette vaikka joskus teidän lempiraflaan ja sä vaan muina naisina tilaat jotain herkkua ja lappaat kitusiin?

  • Minna
    26.10.2015 at 18:24

    Tsemppiä, voimia ja kaikkea hyvää toipumiseen!

  • Tiba
    26.10.2015 at 18:36

    Heräämishetkelläsi sinut on extuboitu, intubaatioputki on siis otettu pois. :)

    • krista
      26.10.2015 at 20:13

      Siltä se tuntuikin, mutta en ollut varma, oliko se totta vai kuvitelmaa! :)

  • Karin
    26.10.2015 at 20:49

    Jotenkin mullekin tuli mieleen synnytys. Yö osastolla ja aamuyöstä alkoi kunnon supistukset, joiden väli oli reippaasti alle minuutin. Mylvin kivusta eikä mikään auttanut (osastolla ei edes ollut mahdollisuutta hoitaa kipua kunnolla), muistan vaan miten millään ei periaatteessa ollut väliä ja sisätutkimukset sai tehdä, koska toivoin että niiden jälkeen saisin kivunlievitystä ja ne oli pakko tehdä, että tietäisi miten tilanne etenee.
    **
    Miehelle en pystynyt ilmoittamaan että tulisi paikalle, koska kännykkä ei olisi pysynyt niin kauaa kädessä, että olisin saanut ilmoitettua asiasta. Toisaalta en myöskään halunnut miehen näkevän minua niin, huutamassa, ilman kontaktia ulkomaailmaan. Tajusin tuolloin, miksi kuolevat eläimet hakeutuvat koloon kuolemaan. Enkä olisi kestänyt kosketusta.
    **
    Positiivista tuossa oli, että tiesin ettei se kestäisi päiviä, enkä kuolisi kipuun. Itkeminen ei tullut mieleenkään, koska siihen käytetty energia olisi ollut pois kivusta selviämisestä, ja todennäköisesti itkeminen olisi pahentanut kipua.
    **
    Mutta silti, kipu + paha olo + oksentaminen on varmaan ihan hirveä yhdistelmä. Uskon, että pahin on takana (tuo uusi kuva on jo tosi hyvän näköinen ja näytät siltä että olet elävien kirjoissa), vaikka kunnon kipulääke ei valitettavasti toiminut sulla.

  • Hyväksi käytetyn äiti
    27.10.2015 at 00:48

    2kk nyt mieluisa leikkauksesta ja niihin muistan sen kivun . Olkaa hiljaa ja antakaa mun olla. Panacod vei suoraan kauhutripille ja ensiapuun vaihtamaan lääkkeet .. Kylmää kylmää, kylmää, lääkkeet saivat jäätävän ummetuksen ja kun sitä purettiin lääkityksellä ja samaan aikaan syöt lääkkeitä jotka ummettaa, etkä voi syödä soseita, kun et pysty nielemään (kieli ei tee työtään) ja ruoka jonka et voi syödä. Ei tue sitä ummetus lääkettä , että suoli toimisi normaalisti niin ei vaan pää kestä … Mulla on sukka väärin päin ongelmia! Voimia sinulle ja paljon !!
    Itse käytin hunajaa kielen alle antamaan energiaa , kun ravinnosta ei millään saanut sitä riittävästi.. Minulta taisi tippua 7kg (61) mutta nou hätä , hyvin on tullut takaisin..

  • Någon Annan
    27.10.2015 at 08:31

    Oon harvakseltaan sairastanut migreeniä, ja sen kautta ainakin luulen vähän ymmärtäväni tuota tunnetta – erotuksena vain se, että migreenissä mä (toisilla on tietenkin toisin, mulla on aika lievät oireet) oon poissa pelistä vain yhden päivän. Ei pysty muuta kuin olemaan sen kivun kanssa, toisia ihmisiä, edes lapsia ei oikein pysty ottamaan huomioon.

    Oon usein miettinyt migreenien ja esim. synnytyskivun kokemusten kautta, miltä tuntuu krooninen kipu. Sulla on jo varmasti paljon enemmän sanottavaa siitä, kun kipukokemus on noin pitkä. Siihen on vaikea eläytyä, koska kuitenkin synnytyksessä ja migreenissä tietää, että tämä ei ole pitkäkestoinen tila, että koko ajan ollaan lähempänä kivun loppumista.

  • Någon Annan
    27.10.2015 at 08:32

    Niin ja tsemppiä, se unohtui kommenttini lopusta!