Aikuinen harrastaa

”Nuoret phojat on jhust hhjyvä, koska nhiillä on HARRASTUKSIA!”, ystäväni tiivisti tiesmonennen siiderin jälkeen.

Elettin vuotta 2008 ja minä olin juuri tavannut erään tietyn roolipelejä, piirtämistä ja jujutsua harrastavan 25-vuotiaan opiskelijapojan; itse olin ”jo” 31-vuotias toimistorott sirkustaiteilija.

”Nhiillä on intoa, elämänhhhalua. Ne ei vaan hhhaluu maata shohvalla thelkkaria khatsomassa nhiin kuin ne mhonet mheidänikäiset, jotka on jo luopuneet khaikesta thoivosta. Nuorilla phojilla on joku OMA JHUTTU, josta ne on khiinnostuneita – ja se tekee NHIISTÄ khiinnostavia”, ystävä linjasi.

Hän oli oikeassa.

Mutta analyysi pitää tietysti laajentaa koskemaan muitakin kuin nuoria miehiä. Meitä ihan kaikkia.

IMG_9645

Toinen tarina.

21-vuotiaana harrastin yhden talven showtanssia StepUpin tanssikoululla. Lapsuus-Kuusamossa mitään tanssiharrastusmahdollisuuksia ei ollut ollut (harrastin sitten lähintä tarjollaolevaa eli voimistelua), joten alkeista sitä tietysti oli showtanssit aloittava – ja niin vanhana kuin 21-vuotiaana.

Kävin koko talven tunneilla maksaen käteisellä ja kertamaksuilla, vaikka ilmoittautumalla oppilaaksi harrastus olisi käynyt paljon-paljon halvemmaksi. Miksi niin tein? Koska pelkäsin, että oppilaaksi ilmoittautuessa pitää sanoa syntymävuosi ja muut tajuavat, miten VANHA olen.

21-vuotiaana. Melkein tekisi mieli nauraa itselleni, mutta oikeasti ennemminkin haluaisin antaa sellaisen empaattisensisarellisen halauksen menneelle minälleni. Voi sitä mennyttä epävarmaa minua.

*******

Kolmas tarina – tämän olen joskus (täällä) kertonutkin.

Haaveilin joskus kolmekymppisenä sirkusharrastuksesta. Mutta äh, miten voin enää siinä iässä aloittaa jotain tuollaista.

Mutta ystävä totesi:
”Höpsis. Kun aloitat nyt, voit viisikymppisenä sanoa, että mähän oon harrastanut tätä jo 20 vuotta.”

*******

Kyllä. Harrastukset.

Muuten meidän yhteiskuntaan on lähes kaikkeen tekemiseen sisäänkirjoitettu sellainen tuottavuuden ihanne. Suoritetaan asioita. Tehdään töitä, hoidetaan lapsia, treenataan kroppaa kesäkuntoon – jotta siitä olisi jotain hyötyä. Joo kuulkaas otetaan tavoite ja sitten suoritetaan itseämme sitä kohti. Otsasi hiessä pitää sinun leipäsi ansaitseman.

Harrastaminen puolestaan; se sellainen, että tekee jotain vain siksi, että se on itselle kivaa ja se tuottaa iloa. Aika huikentelevaista hei. Ajanhukkaa. Lapsilla on harrastuksia; nuorillakin. Mutta me aikuiset; kun me tullaan tiettyyn ikään, meidän kuuluu olla vakavia ja ryppyotsaisia, eikö?

Ei.

Miksi meistä aikuisista niin moni tipauttaa sen puolen elämästään pois? Jää ”harrastamaan” sitä telkkarin katsomista muistamatta, että jokin muu sillä ajalla tehty juttu voisi tuoda elämään paljon enemmän iloa ja virtaa.

ryhmäkuva pukkari

Osaan tietysti antaa ainakin yhden vastauksenkin.

Koska harrastaminen on (usein) ”tuottamatonta” ja ”ylimääräistä”, ja aika kiireisessä arjessa on rajallinen, me kunnollisina ja velvollisuudentuntoisina kansalaisina (ja etenkin vanhempina) luovumme helposti ja ensimmäiseksi siitä omastamme. Että kyllä mä pärjään ilman tätä mun tanssituntiakin; olen nyt äiti (tai isä) ja annan mieluummin muulle perheelle. Ja se harrastushan maksaakin ja silleen. Ei se niin tärkeätä ollutkaan.

Mutta oli se! Ja on.

Harrastaminen ei ole pelkästään lasten, teinien ja nuorten juttu. Se on tärkeää ihan jokaiselle.

Se, että ihmisellä on ”oma juttu”, jota hän rakastaa ja jonka parissa hän pystyy hetkeksi sulkemaan mielestään kaiken muun – on se harrastus sitten tanssi tai pitsinnypläys – antaa elämään niiii-iin paljon. Ja silloin, kun on rankkaa ja kiireistä, se on nimenomaan tärkeää. Että jostain tulee virtaa. Hyvää oloa. Jaksamista. Että joku asia innostaa ja tuo jonnekin rintakehän taakse niin paljon kuplivaa iloa, että se näkyy siinä ihmisessä. Kun katsoo peiliin, niin näkee sen pilkkeen, mitä se ”oma juttu” on sinne silmiin tuonut.

Ja siitä muuten hyötyy sen ihmisen lisäksi ihan koko perhe.

Oletko aina halunnut aloittaa ratsastamisen/sirkuksen/Bollywood-tanssin/kangaspuilla kutomisen/jousiammunnan, mutta ”no emmä oikein tiedä”…? TEE SE! Oikeasti, tee se! Kokeile! Etsi oma juttusi! Jos et tiedä, mikä se on (harva varmaan kokeilematta tietää), niin kokeile monia. Kokeile kaikkea! Jos jokin ei sytytä, kokeile seuraavaksi jotain muuta!

Et ole liian vanha tai väsynyt tai huono tai nolo tai ”en mä tiedä ketään sieltä”. En mäkään tuntenut ketään näistä ihanista naisista vielä neljä vuotta sitten. Nyt tunnen! Ja me jaetaan yhdessä jotain aivan upeaa! Meille ainutkertaista ja omaa.

Koskaan ei ole liian myöhäistä etsiä se oma juttu. Se asia, mikä tuo sinulle aitoa iloa ja kuplivaa onnea.

Lupaan, että se kannattaa.

 

 

PS. Kuvat otettu eilen illalla Bollywood Kamleesien bäkkärillä Kanneltalolla, jossa Ilona Kolachanan uusi mahtava koreografia Prem Ratan Dhan Payo sai ”maailmanensi-iltansa”. Pienen väläyksen tanssin alusta voi nähdä Facebook-videona täällä. Minä vasemmassa etukulmassa :)

24
Like

You Might Also Like

  • Eedith
    25.5.2016 at 16:59

    Täyttä totta :) Lopetin itse tammikuussa (lähes kolmekymppisenä) haaveilun ja aloitin sirkuksen. Enkä kuule kadu pätkääkään vaan odotan innolla, kun tunnit jatkuvat taas syksyllä. Koskaan ennen en ole sitä tai mitään vastaavaa harrastanut.

    Ja koska kesällä ei olis muuten mitään harrastusta… Päätin sitten aloittaa nyt myös futiksen. Enkä sitäkään ole koskaan pelannut!

    Että näin :) itseä ja omaa aikaa pitää sen verran arvostaa, että nipistää itselleen aikaa mieleisen tekemisen parissa.

    • krista
      25.5.2016 at 17:37

      Mahtavaa! Mä kans silloin aikoinaan haaveilin sirkusharrasuksesta (samoin kuin Bollywoodista) vuosikausia ennen kuin aloitin – jälkikäteen ajateltuna mietin vaan, että MIKSI EN SIT ALOITTANUT vaan pähkäilin vaan, että ”oispa kiva”. Mutta onneksi sit sentään aloitin jossain vaiheessa enkä jäänyt vaan ikuisiksi ajoiksi haaveilemaan! :)

      Mulla itsellä sirkus on nyt jäänyt tanssihuuman jalkoihin (ihan ajankäyttösyistäkin tietysti), mutta kyllä mä ”henkisesti” ajattelen edelleen olevani myös sirkustelija. :) Jatkan sitten, kun aika on hyvä! Mahtava harrastus; niii-iiin palkitseva (kun huomaa kehityksensä ihan alkaen siitä, että tekee kuperkeikan eka kerran lapsuuden jälkeen) ja niin innostava ja mukaansatempaava!

      Ja KYLLÄ. Aika itselle on myös oman jaksamisen kannalta tosi-tosi tärkeää!

  • Aks75
    25.5.2016 at 18:28

    Ja sit joskus ei vaan pysty. Muistan, kun olin aloittanut flow-joogan kun vauva oli neljän kuukauden ikäinen ja esikoinen 1v 7 kk. Kävin siellä kuukauden. Rakastin joka hetkeä.

    Sitten mies joutui arkiviikoiksi töihin toiselle paikkakunnalle. Meillä ei ole isovanhempia lähellä, eikä oikein muitakaan kenelle olisin voinut lykätä muutaman kuukauden ikäisen vauvan ja taaperon hoitoon.

    Harrastus jäi. Kirjoitan tämän siksi, että tätä ehkä lukee joku, joka miettii samalla tavalla kuin minä silloin, että pitäisi harrastaa ja siitä olisi varmasti iloa ja onnellinen äiti on koko perheen onnen tae jne yms. Mutta aina ei vaan pysty.

    Ja nyt ne lapset on jo monta vuotta isompia, aloitan kesäkuun alussa vähän toisenlaisen joogan ja menen nyt tämän kirjoitettuani kuoputtamaan pihamaata. Jos ei nyt just pysty, niin tulee vielä sekin aika, jolloin ihan varmasti pystyy.

    • krista
      25.5.2016 at 18:37

      Kyllä, tää on hyvä pointti, joka oli mulla ensin mielessä mutta joka tekstissä jäi mainitsematta! Eli kyllä: elämässä (varmaan about jokaisella) ON vaiheita, jolloin EI PYSTY. Mulla itsellä raskauksissa oli pitkät taukovaiheet pakkolevon takia, ja molempien vauvojen syntymän jälkeen myös ”vasta” seuraavana syksynä jatkoin liikkumisia. Lisäksi maksan koko ajan (jo 1,5 vuotta) esimerkiksi kuntokeskusjäsenyyttä ja oon käynyt siellä vain muutaman kerran talven aikana (koko ajan on flunssia sun muita) – mutta silti haluan säilyttää MAHDOLLISUUDEN mennä, jos joskus pystyy :) Vähän tyhmää kyllä maksaa koko ajan, mutta yritän olla ajattelematta asiaa :) Ja koko ajan ajattelen, että KOHTA mä menen :D

      Mutta joo sit menee väärille urille, jos alkaa tuntea painetta siitä, että ”nyt mä en edes harrasta”. Mutta just noin pitää mun mielestä asennoitua kuin sinäkin kirjoitat. Vaikka on taukoja, niin JOSKUS taas! Ja IHANA, että oot löytänyt oman jutun siitä flow-joogasta; on ikään kuin joku ihana juttu sua odottamassa ja sitä aikaa, kun taas pystyt <3 Eli ikään kuin pitää mielen avoinna sille, että joskus taas <3

    • Miitu
      25.5.2016 at 22:31

      Me ollaan vähän tässä ”ei pysty” -tilanteessa. Tai no toki sitä pystyis, mutta ei nyt tässä elämänvaiheessa haluta. Meillä on perheen yhteistä aikaa 2-3 iltaa viikossa, muuten mennään 5-15 min vaihdoilla. Koetaan, että vaikka ees se yks harrastus / vannhempi (tai ees aikaa tavata omia kavereita) tulis tarpeeseen, niin tällä hetkellä lasten tarve viettää koko perheen yhteistä aikaa menee aikuisten tarpeiden ohi – etenkin kun iteki ihan vilpittömästi nautitaan niistä löysemmistä illoista, kun molemmat on pyörittämässä tätä rumbaa. Ei tää enää kauaa kestä. Näin kesän tullessa 5-vuotias painuu pihalle kavereita ettimään heti kun luvan saa ja kohta 2-vuotiaskin kasvaa kohisemalla. Jahka nyt järki saadaan touhuihin taas mukaan, niin iteki pystyy tekemään omia juttuja tässä sivussa.

      • krista
        25.5.2016 at 22:48

        Joo nämä on ihan varmasti näitä ”aika aikaa kutakin” -juttuja! Siihen asti sitä voi vaikka haaveilla, että ”oi mitä kaikkea mä alankaan harrastaa sitten, kun taas voin”. :) Vähän niin kuin mä jo varmaan vuoden (vai kolme) olen haaveillut kahdenkeskeisestä minilomasta Joelin kanssa joskus viiden… tai no ehkä jo KOLMEN vuoden päästä :)

      • Torey
        26.5.2016 at 11:01

        Meillä kanssa halutaan mielummin nyt pitää siitä vähästä perheajasta kiinni. Koitin syksyllä käydä jumpassa taas kun lapset oli 5kk ja 4v mutta siitä tuli enemmän pakkopulla ku nautinto sit lopulta.

        Kunhan päästään joskus muuttamaan pois täältä maalta kaupunkiin niin haaveilen aloittavani tanssin. Täällä siihen ei ole mahdollisuuksia koska kun mies tulee illalla kotiin en jaksa lähteä ajamaan kaupunkiin. Matkoihin menisi sen verran että siinä menisi koko yhteinen aika ainakin yhdeltä illalta. Mutta meidän tytöt on koko aika isompia ja sitä myötä heillä alkaa olla harrastuksia ja touhua niin että minäkin voin jossain välissä karata miehen kanssa omiin harrastuksiimme tanssin ja maastopyöräilyn pariin. :)

    • Iitanen
      26.5.2016 at 11:30

      Suosittelen tosi paljon kokeilemaan Youtube-joogaa, mä olen harrastanut sitä säännöllisen epäsäännöllisesti varmaan 5 vuotta! Puoli tuntia omaa aikaa joogamatolla video-ohjauksen parissa tekee jo ihmeitä, vaikka saattaa aluksi kuulostaa pöhköltä. Mun lempikanava on Ekhart Yoga, heillä on jonkun verran maksuttomia videoita ja jos kunnolla hurahtaa, kaikki videot saa käyttöön kuukausimaksull,a joka taitaa olla jotain 12€ luokkaa. Mutta suosittelen ehdottomasti kokeilemaan :)

  • Elli
    25.5.2016 at 18:59

    ”Höpsis. Kun aloitat nyt, voit viisikymppisenä sanoa, että mähän oon harrastanut tätä jo 20 vuotta.”

    Tää lause tulee mieleeni aina kun mietin, että en mä nyt enää voi ku oon näin vanha (eli 27). Sopii harastusten lisäksi moneen elämäkriiseilytilanteeseen. :D Itse koitan aina mahdollisuuksien mukaan päästä tanssimaan ja takaisin akrobatian pariin, kyllä mä vielä joskus opin sen käsiseisonta/puoliksi silta jutun.

    Bongasin muuten aiheeseen sopivan videon, https://www.facebook.com/enemmantarinoita/videos/10154363533073394/?pnref=story

    • krista
      25.5.2016 at 19:18

      Totta – toi pätee niii-iiiin monessa jutussa!

      Mulle lattiakro oli aina vaikeaa, mutta oh nuorallakävelyä ja erilaisia trapetsikeikkumisia <3 On kyllä vähän ikävä! Joskuys taas!
      -
      Toi "skeittimummo" on kyllä niin paras; mun jotkut ystävät alkoivat harrastaa skeittusta muutama vuosi sitten ja he puhuivat "skeittimummosta", oletan että se on tämä sama tyyppi. Ihan mahtava elämänasenne, ja sirkustelee myös! Mä NIIIII-IIIIN aion olla samanlainen kuuskymppisenä!

  • Sara
    25.5.2016 at 19:10

    Heippa! Täysin postauksen aiheeseen liittymätön kysymys tulossa. :D Kuinka pitkälle taaperoikään teillä oli käytössä Emmaljungan Vikingit? 1,5v pojallamme on Brion superraskaat yhdistelmät ja himoitsen Vikingejä, mutta pohdin kuinka pitkään ne olisivat pojalle sopivat.

    • krista
      25.5.2016 at 19:16

      Edelleen päivittäin käytössä – eli sanotaan nyt ainakin 4 v 2 kk :D Eli meillähän tytöt nukkuu noissa päikkärit eli niitä käytetään joka ikinen päivä ja tykätään ihan hurjasti. Eniten käytetään tuplaominaisuudella (koska nää tosiaan nukkuu yhtä aikaa), mutta yhden lapsen kanssa liikkuessa myös yksöisrungolla. Bugikset on olleet käyttämättä helmikuusta 2015 asti (pakattuna matkapakkaukseen Espanjan-matkan jäljiltä), koska Vikingit on vaan kivemmat :)

      Minkä kokoinen poika teillä on? Silva on nyt vähän alle metrin ja vähän alle 13 kg muistaakseni, Seela 87 cm ja 12 kg. Ei vielä mitään mahtumisongelmia!

      • Sara
        25.5.2016 at 23:14

        Hei jes hienoa! Poika on nyt vähän reilut 80 cm pitkä ja painaa 11 kg eli mahtunee siis vielä pitkään. :)

  • MarjaH
    25.5.2016 at 19:39

    Mä harrastan leipomista. Rakastan tehdä kauniita ja hyvämmakuisia kakkuja. Sitä voi onneksi tehdä lähes aina kun siltä tuntuu.
    .
    Miehen kanssa ollaan 2 vuotta harrastettu kilpatanssia, jota ei todellakaan oteta vakavasti. Meistä on hullun hauskaa nauraa itsellemme tunneilla, vaikka ollaan kyllä jotain opittukin. Se jää nyt valitettavasti sattuneesta syystä tauolle joksikin aikaa. Tunneilla jaksoin kuitenkin käydä 36+5 saakka, jolloin ne loppui :D

    • krista
      25.5.2016 at 21:46

      VAU tuolle kilpatanssille (ja tietty kakuille myös), vähänkö hienoa tuollainen yhteinen harrastus! Mä oon niii-iiin yrittänyt aikoinaan houkutella Joelia innostumaan pariakrobatiasta – mun mielestä me oltais tosi hyviä, se ois hyvä ”base” ja mä taas tykkään olla se ”lentäjä”. Mutta se väittää olevansa kömpelö ja tiputtavansa mut. Vaikka ei se edes ole niin kömpelö kun luulee olevansa! Oi, mun pitää kyllä joskus ottaa taivuttelut uudestaan käyntiin; sitten joskus, jos on aikaa. Nykyään kun tuo tanssi vie kaiken ”harrastusajan”.

      Tanssitpa pitkälle asti raskautta, tosi hienoa! Vähän kateellisena tää nimimerkki ”makuulla raskausviikosta 23” tai jotain :D

      • MarjaH
        25.5.2016 at 22:14

        Mulla kesti kuusi (6) naimisissa olo vuotta, ennen kuin sain sen houkuteltua tanssimaan. Filosofisen tiedekunnan promootio aika lailla tasan kaksi vuotta sitten sai sen pään kääntymään. Sittenkin piti vielä etsiä paikka ja sopiva teini lapsenvahdiksi.
        .
        Parisuhdeharrastus on kyllä kiva, ihan pientä vauvaa vaan en raaski vielä jättää edes tutulle teinille. No, ehtii sitä runsaan vuoden päästä taas.

  • Tilia
    25.5.2016 at 20:49

    Olispa aina lastenkin harrastukset sellaisia, että ne on kivoja ja tuottaa harrastajalleen iloa. Vaan toistakin tuolla kentän laidalla ja musiikkiopiston käytävillä näkee. Aikuisethan niitä harrastuksia paljolti valitsee eikä hauskuuden vaan kehittävyyden silmälasit silmillä. Ja sama alkaa valua aikuisillekin: nykytyömarkkinoilla harrastustenkin pitää näyttää cv:ssä hyvältä.

    Anteeksi jos meni taas ohi aiheen. Mulla on tämmöinen harrastus kuin blogien kommentointi…

    • krista
      25.5.2016 at 21:51

      Totta! Tätä oon itsekin pohtinut, vaikka asia ei ole edes ajankohtainen (tytöt niin selvästi rakastavat omia harrastuksiaan): että miten sitä sitten mahdollisen tilanteen tullessa eteen osais olla just oikealla herkkyydellä ”kuulolla” niiden lasten harrastusten kanssa! Että jos vaikka lapsi kieltäytyy harrastuksesta, milloin on paras pehmästi kannustaa jatkamaan (jos on ohimenevää) ja milloin taas ymmärtää, että lapsi ei OIKEASTI halua. Mä itse olin lapsena megaharrastaja, mutta osa oli sellaista, mistä en oikeasti tykännyt. Mua ei VARMASTI painostettu ja ihan sanottiinkin, että lopeta jos et tykkää (mm. pianonsoitto), mutta mä itse vaan hammasta purren jatkoin. Myöhemmin sitä itsekin ihmettelee, että MIKSI. Jokin kumma ”periksi ei anneta” -synrdooma varmaan. Kun sain musiikkikoulun suoritettua läpi, en ole sen jälkeen pianoon koskenut. Se on sääli :(

      No, nyt eksyin aiheesta minäkin :D Mutta pointtina, että harrastuksen pitäisi tuottaa ILOA ja siitä pitäisi myös osata luopua, jos se ei sitä tee!

      Hihitys tuolle viimeiselle :)

  • Piipo79
    26.5.2016 at 06:39

    Juuri näin! Mä olin itse 27-vuotias (auts, 10 vuotta sitten) kun meni ihan ekalle tanssitunnille ikinä. Sinne Stepupille muuten minäkin! Ja aivan 20 jalkaa ja kättä mutta silti päätin et tätä haluan tehdä, olin aina halunnut. Eli koskaan ei oi liian myöhäistä eikä liian noloa aloittaa harrastusta. Aloiyin samaan tapaan aikuisiällä piirtämisen. Ihanaa! Realiteetit nyt meillä tosin sellaiset ettei tähän harrastukseen ole samaan tapaan aikaa(paitsi kotona poirtelyyn lasten kanssa, muttei se ole sama!) ps. Haaveilen parkourista. Ehkä toteutan sen haaveen 40-vuotiaana!

    • krista
      26.5.2016 at 22:35

      No niin, eli nyt voit sanoa, että ”joo kymmenen vuotta mä oon jo tanssinut”. Hei ihan PRO!

      Mun lapsuusystävä just laittoi Facebookiin, että suunnittelee aloittavansa parkourin. Joo todellakin! Sitähän voi sit (kai?) harrastaa vähän kaikkialle; ja hei mieti, minkä vaikutuksen muihin lapsiin tekee hiekkalaatikon reunuksilla pomppiva äiti….? Mä sain kerran (mulla oli vain Silva silloin ja olin palannut sirkusharrastukseen) ison fanijoukon ympärilleni leikkipuistossa, kun aloin itsekin kieppua rekillä ja telineissä :D

  • mminne
    26.5.2016 at 08:58

    Me käydään miehen kanssa opiston kielikurssilla, ollaan käyty jo useampi vuosi. Ihan vaan huvikseen. Osalle se tuntuu olevan vähän outoa. Niin miksi te siellä käytte? Tarviitteko sitä jossain? Tuliko teille töihin joku kielivaatimus? Niinpä niin, pitää, tarvii, täytyy.. Mutku ei tarvii. Ihan vain tykätään siitä. Leppoisaakin on näin aikuisiällä, ei pistareita, ei tenttejä, uuden oppimisen iloa vain..

    • krista
      26.5.2016 at 22:35

      No just näin! Miksi aina pitäis olla SYY tehdä jotain; tai onhan se syy sekin, että SE ON KIVAA :)

  • Mii
    26.5.2016 at 10:36

    Tää on niin totta! Mä palasin muutama vuosi sitten rakkaan lapsuuden harrastukseni pariin, porukasta about puolet on siitä ihan alkuperäisestä kokoonpanosta ja se on aivan mahtavaa. Olen moneen kertaan todennut, että tämä harrastukseni on varmasti suurin yksittäinen teko meidän koko perheen hyvinvoinnin edistämiseksi, en olisi selvinnyt pikkulapsiaikaa järjissäni ilman jotain omaa juttua.

    • krista
      26.5.2016 at 22:38

      Kuulostaa just hyvältä! Mulle kans on ollut iso juttu harrastusten jatkaminen; sekä silloin Silvan lähestyessä yhtä vuotta että nyt Seelan kanssa. Helppoa se aloittaminen ei ole mulle ollut; ei etenkään Silvan ollessa vauva, jolloin irrottautuminen ”imettäjänroolista” oli tosi vaikeaa edes muutamaksi tunniksi. Mutta sitten se KUITENKIN teki niin hyvää. Ja se, että on ikään kuin ”pieni oma paikka maailmassa” myös tämän kotielämän (niin rakasta kuin se onkin) lisäksi. Muutama tunti viikossa Jossain Ihan Muualla. Sitten taas jaksaa kotonakin!

  • A
    26.5.2016 at 13:34

    Mä mietin että miksi tää harrastusasia ei herätä mussa vastakaikua. Siis ei minkäälaista tunnetta tai kaipuuta harrastaa yhtään mitään (disclaimerina se että periaatteessa ehkä ”harrastan” fillarointia, mutta sekin on pääasiassa vain kulkuväline paikasta toiseen liikkumiseen, vaikka hauskin liikkumismuoto ikinä ja ompelen lapselle vaatteita, mutta sekään ei ole erityisesti jotain mistä nautin, siis lähes jokainen työvaihe on musta p*rs**stä, lopputulos vaan palkitsee, jos sattuu onnistumaan).

    Mutta sit tajusin että se johtunee siitä että työ on mun harrastus ja mun harrastus on mun työ. Siis se mitä teen työkseni on jotain sellaista, josta tykkään ja jonka parissa olisin vaikkei siitä kukaan maksaisi…ja jota olen tehnyt silloinkin kun olin esim. äitiyslomalla ja iltaisinkin saattaa mieli askarrella työjuttujen parissa ihan vaan siksi että haluaa jonkun ongelman ratkaista (tämä koskee siis sitä kivointa osuutta mun työstä, tokihan töissä on palavereja ja säätöä joka ei oo niin kivaa tai ollenkaan kivaa). Voisin siis kuvitella, että mun harrastuspaukut menee tähän ja siksi mulla ei ole intoa vapaa-ajalla tehdä mitään kehittävää tai tavoitteellista. Onnekkaaksikin voisin itseäni sanoa, eipä kaipa ihan jokaiselle makseta (oikein kohtuullista) palkkaa siitä että tekee jotain mitä haluaisikin tehdä. Myöskään oman ajan tarve töissä ollessa ei ole ollenkaan niin akuutti, kun kotiäitinä ollessa, koska sitä on yksinkertaisesti niin paljon helpompi järjestää (meillä kertyneet ylitunnit voi pitää liukuman puitteissa vapaana ja näitä hyödynnän usein, enkä suinkaan ryntää hakemaan lasta päiväkodista etuajassa, vaan käytän ajan itsekkäästi itseeni, kahvilassa istumiseen, fillarilenkkiin, uimareissuun tai vaikka kirpparilla pistäytymiseen…näitä kaikkia teen lapsenkin kanssa tosin, mutta joskus oma seura on paras seura).

    • krista
      26.5.2016 at 22:20

      Toihan on ihan parasta, sullahan on ihan optimitilanne; ja harvinaista varmasti, etten sanoisi! Meillä on perhepiiriin kuuluvalla ihmisellä just näin, eikä se IKINÄ tule jäämään eläkkeelle, koska se HALUAA tehdä just sitä niin kauan kuin ikinä pystyy, se on se intohimo. Vaikka onkin myös työ. Mutta siis vau, ihan mahtavaa. JA myös se, että työ/harrastuksestasi ei ole lähtenyt into ja palo, vaikka se onkin työtä – sekään ei ole itsestäänselvää. Joelhan ”pelkää” siksi piirtää työkseen; että siitä ei lähtisi se palo. Siksi sillä on toinen ammatti tulossa; että sen intohimon saisi pitää omana juttunaan eikä ”myydä sitä muille”. Vaikka ei se VÄLTTÄMÄTTÄ tietysti noin mene (sä olet selvästi esimerkki siitä), mutta vaara siinä tietysti varmaan (työstä riippuen) saattaa olla…

  • Kielo
    26.5.2016 at 16:39

    Moikka, oon nyt varmaan reilu pari viikkoa aamu-uutisselailun sijaan lukenu sun blogia! Siis jotenkin niin hauskaa lukea arkisesta lapsiperhe-elämästä ihan erilaisessa ympäristössä kuin missä me itse elämme. Terkut vaan täältä maalta, missä lähimpään kauppaan tai ihan mihin vaan palveluun on 17km ja lähimpään Prismaan pitää ajaa tunti. Mun blogi päivittyy hiiiitaasti nykyään, mut on siellä vanhoja hyviä juttuja :) ja kyllä sinne silloin tällöin tupsahtelee niitä uusiakin. Sieltä voi käydä kurkkaan pieniä elämän hetkiä maalla jos kiinnostaa. Mutta itse aiheeseen, itselle yksi harrastus on ollut sydämen asia koko elämän eli hevoset. Ne on kulkeneet aina kun elämässä mukana, paitsi kun muutin miehen mukana kauas ja syntyi neljä lasta, silloin tuli useamman vuoden tauko. Mutta nyt kun isoimmat tytöt alkaa olla juuri heppahöperö iässä ja vanhin aloitti säännölliset tunnit alkuvuonna niin ajattelin että hitot, kun sinne tallille nyt kuitenkin ajetaan se 47km suuntaansa joka viikkoa niin eiköhän tässä jo itsekin ansaitse päästä takaisin rakkautensa pariin ja niin ilmottauduin tytön kanssa samalle tunnille. Ja ai että mä tykkään, siitä saa niin ihanaa virtaa, eikä haittaa yhtään vaikka tunti on aika aloittelijoille ja itse on ratsastanut koko ikänsä, kunhan pääsee taas tuntemaan sen ihanan yhteyden mahtavan eläimen kanssa!

    • krista
      26.5.2016 at 22:27

      Aamukahvia ja puutalobabya – toivottavasti on aamut lähteneet hyvin käyntiin etkä ole (kovin monesti) saanut kahveja kurkkuusi :)
      .
      Ja JOO, kiinnostaa! Ehdottomasti menen lukemaan, kuulostaa hyvältä :) Ja tosi hieno harrastus muuten; hyvä sinä, että aloit uudestaan! ”Itsekin ansaitsee päästä takaisin rakkautensa pariin” > JUST NÄIN! <3 <3 <3

  • Pieta
    26.5.2016 at 16:40

    Kiitti tästä! Just eilen sanoin miehelle, että edelleen nelikymppikerhon lähestyessä haaveilen osaavani lentää helikopterilla tai Cessnalla. Sitten se aina iskee *näin vanha, kallista, mullon rillit, miten muka jne… Onneksi saa haaveilla ja taidankin tästä googlata lentolupakirjan kiemuroita. :D

    • krista
      26.5.2016 at 22:24

      No hei VAU! Siis TOI ois aika siistiä, en ehkä kestä! NYT TEET SEN! JA KERROT SIT TÄÄLLÄ, ETTÄ OOT TEHNYT!!!! Mä itse oon tehnyt laskuvarjohyppykurssia pitkälle (siis peruskurssit useita itsenäisiä hyppyjä jo) ja sukellus-padinkin suorittanut, mutta TOI… Siis niinku että TOI… Äääk. Ihan poskettoman siistiä.

  • coxia94
    27.5.2016 at 03:27

    Ite herättelin syksyllä 2014 jalkapalloharrastukseni takas henkiin (yhden kaverin persuuksille potkimisen avulla) ja meillä on ihan mahtava jengi, jossa ikähaitari 20-50v ja vähän väliä tulee uusia pelaajia (ja toisaalta koko ajan joku on äitiyslomalla tai muista syistä pidemmän jakson pois). Ja tykkään ihan hirveesti! Sillon kun vaan oon kunnossa että pystyn pelaamaan. Usein oon kyllä kattomassa reenejä vaikka ite olisinkin liian kipeä osallistumaan. Taukoa ehti olla siis vaan reilu 3 vuotta, mutta taukoa joka tapauksessa.

    Ja nyt oon vähän alotellu samaa ratsastuksen suhteen. Tauko alko 2012 kun talli lopetti alta, ja nyt oon alottanu yhdessä ryhmässä, missä pääsee 4 kertaa käymään ilmaseks ratsastamassa/tallilla, ja mun riemuks se mun vanha ratsastuksenopettaja opettaa tuolla uudella tallilla kahtena päivänä viikossa! 😍 Se piti meidän tunnin eilen, ja oli ihan huippua. Toiveissa ois tän ryhmän jälkeenkin päästä ees pari kertaa kuussa käymään ratsastamassa, ja se on aika pitkälti rahakysymys, mutta kävi niin että äiti tarjoutu että vois pari tuntia kuussa maksaa ja se mahdollistaa tän sit ilmeisesti jatkossa. <3 (Oon siis vasta 22 ja opiskelija joten ei ois todellakaan varaa muuten…) Tosi hauska päästä jatkamaan saman opettajan opissa missä oon aiemmin ollut jo 12 vuotta.

  • Turpelo
    27.5.2016 at 21:30

    Totta joka sana. Itse olen AINA harrastanut. Ihan aina, lapsena montaa asiaa yhtä aikaa, myöhemmin vähän maltillisemmin, mutta tänne kolmikymppiseksi asti koko ajan jotakin. En osaisi olla ilman. Ja minulle liikunta on aina ollut ennemminkin elämäntapa, harrastukseksi kelpaa vain tanssi-/teatteri-/musiikkijuttu, jossa ei suoriteta vaan saa LEIKKIÄ, kokeilla, haastaa itsensä ja uppoutua flow-kokemuksiin. Ei toki aina, välillä osuu tylsä tanssikurssi tai ei millään pääse homman imuun, mutta kun viikottain ilmaantuu paikalle, löytyy se sieltä taas jossain vaiheessa. Tuntuu, etten osaisi ollenkaan elää ilman vakituista harrastamista.

    Mun puoliso ei harrasta mitään ohjattua, ilmeisesti pitkälti siitä traumatisoituneena, että lapsena pakotettiin harrastamaan niitä lajeja, joita isä halusi – eikä niitä, mitä olisi itse halunnut. Harrastaminen oli siten pitkälti pakkopullaa. Koetin pitkään aina välillä tuuppia sitä jonnekin jalkapallojoukkueeseen, mutta viimein olen ymmärtänyt, että se vaan harrastaa eri tavalla. Kehittelee omia projektejaan, innostuu ja ottaa selvää. Usein, kuten tuossa jollain edelläkin, on puolisolla harrastus jossain vaiheessa paisunut työksi, josta sitten nauttii saman kaltaisella intohimolla, kuin itse harrastuksistani.

    Onneksi harrastaa voi siis monin eri tavoin, mutta jokin iloa tuottava oma juttu, jossa pääsee toteuttamaan itseään, on kyllä tärkeä olla!