Tyhjä kohtu

Tyhjä kohtu. Tyhjä kohtu. Tyhjä kohtu.

”Täällä on nyt valitettavasti tyhjä kohtu”, totesi ultraava kätilö empatiaa ja osanottoa äänessään.

Mikään empatialämpö maailmassa ei kuitenkaan voi viedä pois noiden kahden sanan kolkkoa sisältöä. Tyhjä kohtu. Kuulen sen sanaparin kaikuna mielessäni varmasti loppuelämäni.

Hei, tässä olen minä. Ja tässä on mun tyhjä kohtu.


Mitä? Mitä tämä on? MITEN? Miten voi olla? Varhaisultrassahan oli selvä syke! Miten voi olla tyhjä kohtu?

Ruutuun heijastunut ultrakuva ei kuitenkaan jättänyt mitään epäselvyyksiä. Ei näkynyt pieniä käsiä heiluttelemassa. Ei näkynyt mitään.

Minulla oli ollut jo pitkään huono aavistus. Olin lisännyt ”mutta katsotaan sitten ultran jälkeen” lausahduksen kaikkiin vauvasta puhumisen yhteyksiin. Olin osittain vitsaillut ja osittaan ollut ihan tosissani mainitessani, että ”mutta mulla on kyllä vähän liian hyvä olo”.

Pelkäsin pahinta. Toisaalta näin ehkä ihmismieli toimii; nyt voin sanoa, että aavistelin huonoja uutisia, mutta toisaalta jos siellä olisi ollut toisenlainen näkymä edessä, kirjoittaisin tässä ehkä, että ”olin jo aavistellutkin sieltä jo vähän potkuja”. Kun aavistelee kaikenlaista laidasta laitaan, on helpompi osua oikeaan, ha.

Mutta silti en osunut oikeaan.

Olin pelännyt, että kasvu olisi loppunut jossain kohdassa. Että se syke olisi alkanut kasvamaan sikiöksi, ja sitten pysähtynyt.

Mutta että tyhjä kohtu. Se pääsi yllättämään.

Keksin oikeastaan yhden ainoan selityksen. Olemme nähneet varhaisultrassa sykkeen juuri sillä hetkellä, kun se siellä on ollut. Mutta syke on vaimentunut hyvin pian sen jälkeen. Olimme päässeet näkemään katoavan lyhyen elämän pilkahduksen, joka oli sammunut heti sytyttyään.

Se oli siellä. Sitten se ei enää ollutkaan.

Kotona tein raskaustestin. Tuntui niin typerältä. Enkö ollutkaan raskaana? Tuleeko enää hailakka viiva?

No ei tullut. Edelleen niin terhakka ja selvä plussa kuin ikinä voi olla. Mitä tämä on? Olenko raskaana ilman vauvaa? Valeraskaana?

Vatsa edelleen siinä selvästi pullollaan, selvästi raskaana olevan näköisenä ja koko ajan supistellen.

Niin. Ne supistelut. Nehän alkoivat joskus viikolla kahdeksan. Nyt ehkä tajuan. Ne ovat varmaan jo liittyneet keskenmenoon. Mutta jostain syystä mitään ei ollut lähenyt sieltä tulemaan itsestään ulos.

Jälkikäteen harmitti, että en osannut kysyä, että mitä se tyhjä kohtu oikein edes tarkoitti. Okei, ei vauvaa. Sen tajusin. Mutta näkyikö siellä jotain muuta? Mitä näitä nyt on, istukkaa tai ruskuaispussia tai jotain. Koska jos se on ihan tyhjä, miksi ihmeessä sitä sitten edes tyhjennetään?

Seuraavana päivänä lääkkeellisessä tyhjennyksessä (siitä kirjoitan erikseen) kävi kyllä ilmi, että siellä todellakin oli jotain. Mitä lie kohdun materiaalia. Mutta sanotaan nyt niin, että ei sitten ainakaan ihan kirjaimellisesti ollut tyhjä.

Kaikessa tunteiden vyöyryssä tunnen pienenpienenpientä katkeruutta sitä kohtaan, että ”jouduin” odottamaan niin monta viikkoa. Jos olisin käynyt ultrassa jo vaikkapa viikolla kahdeksan, olisi jo huomattu, että kasvua ei ole. Nyt odotin vielä kuukauden jännittäen ja peläten – myös toki toivoen. Elimme oikeastaan koko ensimmäisen raskauskolmanneksen ennen kuin näimme…

…no sen tyhjän kohdun.

Oppitunnit ensi kertaa varten.
1. Käyn varhaisultrassa vähän tätä kertaa myöhemmin, joskus 7 + jotain. Siinä näkee jo sikiön kasvua, jos sitä on.
2. Käyn toisessa ultrassa yksityisellä joskus kymppiviikon tuntumassa. Niin ei tarvitse odottaa sinne kunnalliseen ultraan asti tietääkseen, että onko siellä se hemmetin tyhjä kohtu vai oikeasti jotain vauvanalkua.

Joel vitsaili, että hitto vie me otetaan ensi kerralla joku premium-paketti jollekin yksityiselle klinikalle. Sellainen ”tutkikaa kaikki ja vaikka joka viikko” -diili.

Ensi kerralla. Niin. Ensi kerralla.

Aivan varmasti yritämme uudestaan.

Lohtua antaa ajatus, että emme tavallaan menettäneet vauvaa – se ei ollut ehtinyt edes alkaa kasvaa – ainoastaan ajatuksen jouluvauvasta 2021. Ehkä me saadaan kesävauva 2022.

Tai jos me ei saada mitään vauvaa, meillä on onnellinen elämä jo valmiina. Me toivomme, toivomme ihan valtavasti. Mutta emme tarvitse. Jos kolmas lapsi jää saamatta, voimme siinäkin tapauksessa sanoa, että tämä oli tarkoitettu meille näin.

Paljon on asiaa jo käsitelty, mutta en nyt tuuttaa kaikkea samaan postaukseen. Tällaisia vähän erilaisia juhannuskuulumisia kuitenkin meiltä.

Ai niin: miten lapset ottivat asian vastaan.

Lapsille oli alusta alkaen kerrottu, että meille ehkä tulee vauva, ja että ultrassa käydään sitten katsomassa, että onko sinne alkanut kasvaa vauva. Sellaisessa asetelmassa oli tavallaan aika helppo kertoa, että no nyt tuli valitettavasti mälsät uutiset: eipä sitten ollut vauvaa siellä äidin masussa, ei kerrassaan mitään tällä kertaa. Ja se piti paikkansakin siis, ha.

No. Sittenhän siinä iski jotain ihan takavasemmalta. Toinen lapsi osoitti uskomattoman sosiaalisen tilannetajunsa. En siis tajunnut yhtään, mitä tapahtui. Mutta…

No, yhtäkkiä suustani oli pulpahtanut lupaus, että jos meillä ei ole ensi kesänä vauvaa vatsassa, niin voidaan ottaa kissa.

Whaaaaat? Mitä mä just lupasin? Mikä ihmeen kissa? KISSA? Mitä kävi, miten toi lapsi nyt TON teki?

”JEE JEE JEE MEILLE TULEE KISSA!!!!”, lapset hihkuivat ja hyppivät tasajalkaa innoissaan.

Että sehän meni sitten aika hyvin.

160
Like
23

You Might Also Like

  • Mira
    28.6.2021 at 20:14

    Oon tosi pahoillani :(
    Itsellä vähän samankaltainen kokemus takana. Suru oli suuri, vaikkei mitään ”näkyvää” menettänytkään. Mut ne toiveet, mut ne ajatukset, jotka kiisivät jo vauvavuodessa. Ne unelmat, ne ruusunpunaiset, joita mieli rakenteli koko ajan mitä pidemmälle raskaus eteni. Suru yllätti ja musersi. Aika pikkuhiljaa paranteli <3 Voimia ja jaksamista sinne!

    • krista
      30.6.2021 at 11:05

      Kiitos! <3 On ollut jotenkin hassulla tavalla tosi lohdullista ymmärtää, että ei ole yksin ja ainoa, vaan niin moni näitä on joutunut käymään läpi - ja selvinnyt <3

  • Sipe
    28.6.2021 at 20:22

    Todella kurjaa. 😔 Meilläkin kävi niin, että menin ultraan jo rv 7. Sykettä ei näkynyt. Viikon päästä näkyi. Lääkäri onnitteli. Tuolloin oli rv8 ja sikiö oli kokoa 6+1. Olin aika epäileväinen, mutta iloinen. Syntymäpäivänäni alkoi sitten tuhruvuoto. Se kesti viikon, eikä julkisella suostuttu ultraamaan. Lopulta menin yksityiselle rv 11 ja hän totesi, että raskaus oli keskeytynyt 6+1. Mun kohdalla tyhjennys oli horror ja sitä materiaalia todellakin sieltä tulee, huh. No, mutta siitä selvittiin ja ehkä näin oli tosiaan helpompi, ajattelin. Ihan sellainen minivauva ruudulla ilman sykettä olisi ollut julmempaa. 😔 Onneksi meilläkin jo entuudestaan lapsi ja kyllä hänestä oli km jälkeen vielä onnellisempi. 💖 Meillä toinen raskaus alkoi alle 2kk sisään, kiitollinen olen tästäkin nyt 9kk ikäisestä pötkylästä. Pidän isosti peukkuja, että pian teilläkin taas plussataan. 💖💖💖 Mutta kyllä mä yhä muistelen tuota keskenmenoa, lähes joka päivä, ensi kuussa hän täyttäisi vuoden. Mulla se otti niin koville. 😭 5-vuotias esikoinen myös yhä muistelee kuinka hänen siskonsa lensi taivaaseen kasvamaan. Mistä lie päättänyt, että vauva olisi ollut tyttö. 😅 Mutta hän kuulemma tietää, että tyttö se oli.😅💕 Kiitos kun olet niin avoin, näistä asioista pitäisi puhua enemmän. 💔

    • krista
      30.6.2021 at 11:11

      Nämä onnelliset tarinat on niin tärkeitä, kiitos <3 Toivottavasti meille käy yhtä ihanasti! <3
      -
      Itse koen kans tosi vahvasti, että mulle itselleni olisi ollut paljon traumaattisempaa nähdä "ihmisen näköinen" pieni alku ilman sykettä, eli koen päässeeni helpommalla, kun ei ollut ns. mitään jäljellä. Mutta tietysti tässä sitten omat "ei vauvaa ollenkaan" -pettymystuntemuksensa, eikä suruja voi tietysti vertailla - mutta jotenkin itselle lohdullista aina löytää itselle sellaisia "onni onnettomuudessa" -puolia, joista saa lohtua <3
      -
      Ja niin paljon lohtua tulee tosiaan näistä, että keskenmenon jälkeen on tullut onnistunut raskaus! Ihanaa, että teillä on nyt tuollainen pötkylä <3

  • Nanna
    28.6.2021 at 20:36

    Muutama kyynel valui tyhjän kohdun puolesta, rakkautta teille. <3

    • krista
      30.6.2021 at 11:12

      Kiitos! <3

  • P
    28.6.2021 at 20:52

    Voi, olen niin pahoillani teidän puolesta. Tuntuu epäreilulta kun tietää kuinka odotettu hän oli teidän perheeseen. ❤

    Itse en ole kokenut keskenmenoa mutta mun pikkusiskoni on kuollut äitini kohtuun. Se on suru joka on seurannut mukanani koko elämäni. Koskaan en sisarusta saanut vaikka häntä meidän perheeseen niin kovasti toivottiin vaan jäin ainoaksi lapseksi meidän perheeseen.

    Kiitos kun jaat myös näitä vaikeita ja surullisia asioita blogissasi. Se tekeekin sun blogista niin aidon ja rehellisen. Toivon teille voimia toipumiseen. ❤

    • krista
      30.6.2021 at 11:20

      Kiitos! <3 Yritän ajatella, että tämä ei ollut vieleä valmis kasvamaan vauvaksi asti, mutta toivottavasti tulevaisuudessa tulee vielä sellainenkin syke, joka kasvaa oikeaksi vauvaksi meille <3

      • Salallaa
        30.6.2021 at 22:53

        Niinpä, samankaltaisin ajatuksin itsekin omat keskenmenoni kasitellyt, siskon/veljen ei ollut vielä aika saapua, hän tuli sitten ajallaan….

        Osanottoni ❤️

  • myötätunnolla
    28.6.2021 at 21:23

    Voi kurjuus.
    Mulla oli kaksi keskenmenoa ennen kuin onnisti. Ei mitenkään dramaattisia, mutta kyllä kolmannella kerralla oli koko ajan pelko että onko se vielä siellä. Kävin siinä alussa kerran yksityisellä ylimääräisessä ultrassa, ihan mielenrauhan takia. Sitten vähän myöhemmin kävin avoimessa neuvolassa ylimääräisen kerran ihan vaan kuuntelemassa sydänääniä..

    Onnea teille uuteen yritykseen!

    • krista
      30.6.2021 at 11:21

      Kiitos! <3 Ja joo, varmasti seuraavalla/seuraavilla kerroilla tämä kokemus kulkee mukana lisäjännitystä tuomassa. Mutta niin ihana kuulla just näitä, että keskenmenojen jälkeen sitten onnistaa <3

  • Anna A
    28.6.2021 at 21:29

    Lämpöisiä halauksia sinne <3

    • krista
      30.6.2021 at 11:22

      Kiitos <3

  • Marsikka
    28.6.2021 at 21:34

    Oon tosi pahoillani että kävi näin. <3

    Tosi upeaa kyllä että jaksat puhua tästä, varmasti antaa monelle niin hyvää vertaistukea.

    Mä ajattelen nää asiat jotenkin tähän suuntaan: pieni sielu kävi opettamassa ja/tai oppimassa täällä jotakin, ja nyt tähtenä taivaalla tarkkailee että tarvitaanko häntä täällä maan päällä vai jääkö ainiaaksi vain tähdeksi tuikkimaan. Enkä koe että tässä on mitään uskonnollista, tää on vaan jotenki hirveen lohdullista mulle. Ja kaunistaa tähtiä entisestään.

    <3 <3 <3

    • krista
      30.6.2021 at 11:23

      Kiitos <3 Ja tuo tavallaan pitää paikkansa ainakin siinä, että tämä orastava alku näytti meille, että haluaisimme vielä sen kolmannen lapsen - ilman tätä kokemusta se tunneymmärtäminen olisi todennäköisesti jäänyt kokematta. Eli tällä oli tarkoituksensa <3

  • Jenni
    28.6.2021 at 21:35

    Olen niin pahoillani puolestanne. Itse olen joutunut kuulemaan osaaottavat sanat, että täällä ei nyt kyllä valitettavasti näy sykettä. Samaan aikaan teki mieli pyytää toista arviota ja samalla sen kuitenkin tiesi. Oli ollut koko ajan fiilis, että kaikki ei ole kunnossa, vaikkei ensimmäisessä raskaudessa tietenkään ole mitään vertailukohtaa.

    Toipuminen sekä fyysisesti että henkisesti vei aikaa. Oikeastaan henkinen puoli alkoi toipua vasta, kun fyysinen toipuminen oli tapahtunut. On muuten hullua, että lääkkeellisessä tyhjennyksessä ei mitenkään tarkasteta, että kohtu on oikeasti tyhjä vaan luotetaan ainoastaan raskaustestiin. Itselläni se näytti negatiivista vaikka raskausmateriaalia oli vielä jäljellä. Toivottavasti toivut nopeasti ja ensi kesänä teillä on joko kissa tai vauva tulossa (tai molemmat).

    Kiitos vielä, että olet jaksanut ja halunnut jakaa tämän julkisesti. On ollut omanlaista terapiaa lukea näin rehellistä tekstiä. Niin samoja ajatuksia ollut itsellä vuosi sitten.

    • krista
      30.6.2021 at 11:27

      Kiitos! <3 Ja just tuolta se kyllä tuntui, toisaalta epäusko mutta toisaalta silmät näkivät itsekin, että näin se nyt vaan on.
      -
      Joo siis tämä on tosiaan hullua, että se on vaan neljä viikkoa odotusta, nega testi ja se siitä. Ei mitään jälkitarkastuksia! Oon miettinyt, että mihinköhän yksityiselle voisi mennä jälkitarkastukseen, jos kerran kunnallinen ei sitä anna. Kuitenkin aika tärkeästä asiasta kyse. Kirjoitan tuosta lääkkeellisestä tyhjennyksestä vielä erikseen, ehkä tänään tai huomenna. Itse silloin lääkkeiden vaikutusta odottaessa googlasin kovasti muiden tarinoita ja senkin takia tuntuu tärkeältä, että jaan myös omani. Muutenkin oon kokenut tärkeänä näitä jakaa, ja etenkin Insta.-viestien kautta on tajunnut, että ei todellakan ole yksin <3

  • A
    28.6.2021 at 21:37

    Halit kurjiin uutisiin <3 Toivon että tulevaisuus tuo tullessaan hyviä uutisia ja uuden odotuksen (ja hei, teidän lapsethan sen jo varmisti, eli ainakin kissa :) <3 <3 <3)

  • Riika A
    28.6.2021 at 23:14

    Voi ei! 😢 Jaksamista teidän koko perheelle, toivottavasti pian saat kertoa uudesta plussasta! ❤️

  • Wewwaton
    28.6.2021 at 23:17

    Toi on niin kurjaa, mutta sulla on ollut ihanan avoin asenne alusta asti. ❤ Meillä oli kaksi km ennen kun kolmas sitten kasvoi vauvaksi asti, niin muistan miten kamalalta tuntui kertoa siitä km, kun ei ollut ehtinyt kenellekkään vielä kertoa sitä ilouutista koko raskaudesta.

    Ekassa raskaudessa mentiin yksityiselle varhaisultraan tipputtelujen takia rv 10, kun julkisella eka ultra ois ollu vasta rv 12 tai jotain, ja kun siellä sitten löytyi keskeytynyt km (eli kehitys pysähtynyt, mutta ei tullut itsestään ulos) niin se aivan tilannetajuton lääkäri oli sitä mieltä, että voisin pari viikkoa odotella jos se lähtisi itsekseen tulemaan ulos. 😵 se on aika paljon ihmiselle joka on jo vuoden verran yrittänyt tulla raskaaksi. No, soitin terkkarille ja olin jo sitten seuraavana päivänä polilla arviossa ja sain lääkkeet. Silloin jostain syystä jättivät mut osastolle yöksi, ja oli aika kamalaa olla siellä yksin. 😪

    Toisessa raskaudessa sain km taustan varjolla kunnaltakin varhaisultran, ja kun siellä ei ensin näkynyt viikkoja vastaavaa ruskuaispussia (mitä ihmettä ne nyt olikaan), niin sain toisen ajan viikon päähän (oli muuten pitkä viikko) ja siellä sitten selvisi että taas keskeytynyt km rv 9 ja lääkkeelliseen tyhjennykseen. Toisella kertaa sitten onneksi pääsin kotiin itkemään menetystä miehen kainaloon, ei tarvinnut olla yksin osastolla…

    Muistan miten kamalalta muiden raskausuutiset tuntuivat sen vajaan parin vuoden yritykden aikana. Ne oli kuin henkilökohtaisia loukkauksia, iskuja mahaan. Oli todella vaikeaa onnitella toista, ja yrittää olla purskahtamatta itkuun siihen paikkaan. Km puhuminen oli helpompaa vasta sen jälkeen, kun oli saanut oman vauvan syliin asti.

    Ja muistaakseni raskaustesti näyttää plussaa niin kauan kuin sisällä on pienikin pala istukkaa, ja tyhjennyksen/km/synnytyksen jälkeen voi mennä monta viikkoa/yli kk ennenkuin se näyttää taas negaa 😔

    Mutta toivottavasti teille vielä vauva tulee, tavalla tai toisella. ❤

  • S
    29.6.2021 at 07:00

    Voi ei, kuinka kurjaa!

    Tästä herää niin paljon ajatuksia, että jos kaiken kirjoittaisin tulisi järjettömän pitkä kommentti. Mutta meillä kävi niin että odotettiin vuosi sitten toukokuista ja ekassa ultrassa selvisi ettei häntä tulekaan. Silloin harmitti nuo mainitsemasi menetetyt viikot jolloin olisi voinut uutta yrittää, menetetyt ajatukset kesästä vastasyntyneen kanssa jne. Onneksi joka kerta olen tullut helposti raskaaksi ja heti kun mahdollista odotettiinkin jo syyskuista ja lopulta saatiinkin elokuinen ❤ ehkä teillekin on taas huhtikuinen tarkoitettu 😉

    Ps. Jos lääketieteellisesti jotain jäi epäselväksi, voisiko OmaKannan kirjauksissa olla jotenkin selvemmin kerrottu, mitä kävi? Tai mahdollisuutta soittaa vielä perään?

  • Lilah
    29.6.2021 at 08:51

    Voi ei, olen pahoillani puolestanne! Kaikista epävarmuuslauseista huolimatta (joilla yrittää suojella itseään), meilläkin kahden ensimmäisen saatuaan alkunsa kovin helposti (alle 30 vuotiaana), olin kuitenkin sisäisesti optimistinen kolmannen kanssa. Väliin tulikin keskenmeno ja kohdunulkoinen. Alkunsa saivat kaikki kuitenkin hyvin helposti ja lopulta kolmas tuli niin, että kaikki lapset ovat syntyneet kuukauden sisään. Jälkikäteen totesin, että mitä sitä tuli yritettyäkään väärään vuodenaikaan ;-) Vaikka ihminen voi lisääntyä ympäri vuoden, muilla nisäkkäillä lisääntymisaika on tyypillisimmin keväällä.

  • pikkukalanen
    29.6.2021 at 09:00

    Itku tuli kun luin sun huonot uutiset instasta viime viikolla. Toki siihen varmasti sekoittui omatkin pelot, mutta kyllä olin myös aidosti surullinen teidän puolesta. Ja osaltaan ehkä vaikutti sit siihen, etten uskaltanutkaan kertoa raskausuutisia perheelle vielä juhannuksena vaikka niin olin suunnitellut. On tää alkuraskaus aika raastavaa aikaa kaikkine epätietoisuuksineen. Toivottavasti te saatte vielä uuden mahdollisuuden <3

  • Heli
    29.6.2021 at 09:18

    Voi ei, lämmin osanottoni menetykseen <3

  • MMinne
    29.6.2021 at 10:20

    Voih eih, lähettelen lämpimiä ajatuksia! <3

  • Jenisei
    29.6.2021 at 22:01

    No voi että, en olekaan käynyt täällä blogin puolella reiluun 1-2 kuukauteen ja nää kaikki on mennyt multa ohi. :(

    Mulle tuli toista lasta yrittäessä kaksi keskenmeoa peräkkäin (08/2016 ja 08/2017) ja tosta jälkimmäisestä kävi just noin ku teille! Ultra-aika oli vasta joskus viikolle rv13 ja mun vatsa jo vähän pyöristyi ja tissit tuntu tenakemmilta yms (selvät raskausoireet). Sitten ultrassa ilmotettiin, että siellä ei ole mitään elämää. Että jossain vaiheessa sikiö( vai alkio) onkin muuttunut kaikeks verimassaksi takaisin tai jotain kryptista. Hajonnut sinne tai jotain. Mun maailma kaatui siihen. Sain tyhjennyslääkkeet mukaan ja neuvon ottaa heti se särkylääke minkä sai. Vuoto (ja supistukset) alkoi kunnolla vasta keksiyöllä ja siinä ei enää se alkuperännen lääke vaikuttanut mitään. Mä koko yön makasin kylppärin lattialla puolialasti ja vuodin käytännössä katsoen kuiviin kauheissa synnytyskivuissa (supistuksissa) ja luulin, että kuolen. Olin niin heikkona, etten pystynyt enää kävelemään saatikka ryömimään että olisin saanut miehen hereille tai vaikka huudettua sille, että soittaisi ambulanssin, ei. Mies nukkui kuin tukki.. Mä vaan makasin kylpytakin päällä kylppärin lattialla ja rukoilin, että selviän aamuun. Aina välillä ponnistin/synnytin veriklimppejä lattiakaivoon ja sitten taas pyörryin.
    Seuraavana päivänä en pystynyt edes kävelemään, makasin vaan koko päivän sängyssä. Sen lisäksi että olin tullut fyysisesti tosi kipeäksi (ja en ollut milloinkaan tuntenut niin kovia kipuja, koska kotona mulla ei ollut mitään kivunlievitystä, toisinkuin sairaalassa kun synnyttää tai on vaikka kaavinnassa (been there, done that)), olin myös psyykkisesti aivan rikki. Meni jonkin aikaa että selvisin.. Mutta löydän aina valon.
    04/2019 syntyi vihdoin toinen lapsemme. <3

    Nyt on alkanut minulla kyteä ajatus kolmannesta lapsesta, johon mies ei ole lämmennyt. Mikä sai teidät haluamaan kolmatta lasta? Tarvitsiko toisen ylipuhua toista? Olen kovasti itse käynyt nyt kolmannen lapsen plussia ja miinuksia läpi (esim. vähäisemmät yöunet, riittääkö tila…), mutta myös miettinyt miten jaksan, jos tulisikin taas keskenmenoja keskenmenojen perään…..

    Tahdon toivottaa kaikkea hyvää perheellenne ja sinulle jaksamista. Onneksi Joel vaikuttaa (blogin perusteella) turvalliselta ja rakastavalta mieheltä, joten olet hyvissä käsissä. <3

  • Ida
    30.6.2021 at 00:11

    Olen pahoillani, että jouduitte käymään tämän läpi.

    Mullahan 2013 silloin ei löytynyt sikiötä. Olin selvästi raskaana, kaikki muu löytyi, vain sikiö puuttui.

    Nyt kahden ihanan lapsen äitinä pystyn ajattelemaan asian menneen juuri niinkuin kuului. Tämä meidän kuopus on ehdottomasti se joka meidän kuului saada! ❤

    Mutta siihen ajatukseen päästäkseen, että asialla oli tarkoituksensa, ottaa aikaa päästä. Voimia. ❤

    https://naissanelioissa.wordpress.com/

  • Pire
    30.6.2021 at 10:17

    Paljon sydämiä ja lämpöinen halaus sulle ja teidän perheelle <3<3<3 Olet tosi rohkea kun kirjoitat aiheesta avoimesti, autat varmasti monia samassa tilanteessa olevia. Kiitos kirjoituksista aiheeseen liittyen ja toivon tosissaan, että vielä teillä tärppäisi <3

  • Miitu
    30.6.2021 at 21:16

    Voih, omat sanat tuntuu näissä tilanteissa aina niin riittämättömiltä. Siispä lähetän halauksen ja hiljaisen läsnäolon ❤️