Synnytys, joka päätyi sektioon

Heh tämähän on kuin joku ysärin tv-sarja: edellisessä jaksossa synnyttäjä jää supistusten kanssa synnytyssairaalaan, ja sen jälkeen pitääkin sitten odottaa kokonainen viikko ennen kuin selviää, mitä seuraavassa jaksossa tapahtuu.

No, mä spoilaan heti alkuunsa: vauva on syntynyt!

Ehkä sen tiesittekin, jos Puutalobabyn Instaa seuraatte. Jos blogissa tulee joskus toistekin tällainen radiohiljaisuus, siellä kannattaa käydä kurkistamassa kuulumisia!

Eli kuinkas sitten kävikään – no näin!

Viime perjantaina iltapäivällä pomputtelin siis Naistenklinikalla optimistisena jumppapallolla ja odottelin synnytyksen käynnistymistä. Viime kirjoituksen aikaan ensimmäinen cytotec oli saatu ja toiveissa oli, että homma käynnistyisi nopeastikin.

Ensimmäiset supistukset kuitenkin harmi kyllä laantuivat ja jouduimme odottelemaan seuraavan cytotec-annoksen saamista – muistaakseni niitä pystyi saamaan neljän tunnin välein. Joka välissä tietysti arvioitiin tilanne. Parin annoksen jälkeen mietittiin, että pysäytetäänkö yöksi vai jatketaanko läpi yön. Mun toive oli, että jatketaan (jälkikäteen ajateltuna olisi ehkä kannattanut levätä), koska optimistina elättelin tuossa vaiheessa koko ajan toiveita, että koko Naistenklinikkakäynti olisi mahdollisimman lyhyt. Hah ajattelin kotiinlähtöä ennen kuin koko synnytys oli alkanut!

Niinpä jatkettiin cytotecien ottamista yön yli. Liikuin, kävelin ja pomputtelin, välillä myös lepäsin ja yritin rentoutua – sekin voi edistää synnytyksen käynnistymistä. Jossain vaiheessa aamuyötä supistukset olivat jo sen verran kovia, että sain kipupiikin. Tosi toimiva siihen kohtaan! En nukkunut mutta sain levättyä ja ajattelin, että tällaisen voisi ottaa toisenkin myöhemmin synnytyksessä. Huoneessa oli myös ilokaasumahdollisuus, jota ilolla (haha) hyödynsin.

Joskus neljännen cytotecin jälkeen, kuuden-seitsemän välillä aamulla tunsin vatsassani hassun paukahduksen. Nyt tapahtuu jotain. Soitin hälytyskelloa ja olin varautunut kertomaan pamauksesta. Mutta sillä sekunnilla, kun hoitaja/kätilö heti seuraavan supistuksen (väli noin 2-3 minuuttia) kohdalla ehti huoneeseen, tapahtuikin taas jotain uutta ja mun lause olikin: ”NYT MENI VEDET!”

Lapsiveden runsauden takia oli sovittu, että tässä kohdassa mennään synnytyssaliin. Hoitaja/kätilö aloitti järjestelyt. Vesienmenon jälkeinen seuraava supistus oli kovanlainen. Ehdin siinä kasuaalinrennosti mainita, että no nyt alkaa sattua jo aika kovasti.

Kaksi minuuttia myöhemmin seuraava supistus: AAAAAAAAAAAAARGH!

Ja sitten tapahtui jytinällä kaikenlaista. Kivut olivat aivan järjettömät, siis ihan totaalisen sekopäiset! Ja mä olen kuitenkin synnyttänyt jo kahdesti – mutta tämä kipu oli jotain ihan toisesta maailmankaikkeudenulottuvuudesta. Huusin kivusta kuin raivopäinen, menetin siinä yhdessä parin minuutin supistusvälissä ihan täydellisesti kontrollin ja muutuin rauhallisesta optimistisesta kolmossynnyttäjästä huutavaksi kontrolloimattomaksi demoniksi.

Ihmiset juoksivat, joku hieroi rauhoittavasti (ahhahaha, en rauhoittunut) selkää, joku yritti puhua minulle. MINÄ HUUSIN. Minua kärrätään hississä paareilla. Kiljun ja huudan. Ilokaasu piti jättää aiempaan huoneeseen ja ottaa pari matkalla ehtivää supistusta vastaan ilman kipulääkettä. Kiljuin, huusin apua, itkin kivusta ja anelin, että tehkää pliis jotain. Ympärillä oli käynnissä vuoronvaihto (siksi ihmisiä oli niin paljon), ihmiset esittäytyivät ja yrittivät kertoa, mitä tapahtuu. MINÄ HUUSIN.

Kohta olin synnytyssalissa, minua nostettiin paareilta toiselle ja anestesialääkäriä hälytettiin paikalle (en ihmettele, vaikka hän olisi tullut juosten). Minulla on hyvin vähän mielikuvia, mitä siinä tapahtui ja – kaikki pyöri siinä kipusumussa. Huusin epiduraalia, mutta minulle laitettiin ensin jokin toinen puudute – no ihan sama mikä, kunhan tämä kipu poistuu. Myöhemmin (heti perään? tunnin päästä? en tiedä) laitettiin vielä ensimmäinen epiduraalikin.

Maailma alkoi vähitellen saada ääriviivansa takaisin. Huh huh mikä kokemus. Totta kai kahdessa aiemmassa synnytyksessä on ollut hullut synnytyskivut myös, mutta tuo oli hitsi vie jotain ihan muuta. Ilmeisesti tuo cytotec toimii eri ihmisillä vähän eri tavoilla ja ei kannata säikähtää mun kokemusta. Mutta mulle tosiaan se aiheutti aivan kuvittelemattomissaolevanjärjettömät raivohuutokivut.

Jaahas, missäs sitten olenkaan…? Epiduraalin jälkeen keräilin itseäni ja tilannetta – synnytyssalissa siis näköjään olen ja totesin, että selvisin. Hengissä edelleen, vaikka luulin, että en olisi. Toivottavasti muistin kiittää kätilöä. Aika näyttävän sisääntulon ainakin tein, haha.

Kello oli nyt seitsemän aamulla ja käynnistimme juhannuspäivän armeliaalla epiduraalin ja ilokaasun yhdistelmällä. Sillä koin selviäväni: epiduraali antoi yleispuutuneen olon, sitä sai lisää kahden tunnin välein. Parin minuutin välein tulevat supistukset otin vastaan ilokaasulla. Jumppapallolle en päässyt pomputtelemaan kuten aiemmissa synnytyksissä, vaan minun piti olla makuulla.

Juhannuspäivä edistyi. Synnytyspaikkojen avautuminen ei.

Tai no edistyi sekin, mutta kipuihin nähden yllättävän hitaasti.

Mutta se, mikä ei edistynyt juuri yhtään, oli vauvan laskeutuminen.

Aamuseitsemältä siis aloitettiin. Jossain kohdassa muistan, että kello oli kaksitoista tai yksi. Siinä vaiheessa aloin jännittää, että (maailman parhaan) kätilön vuoro loppuu, koska en olisi mitenkään halunnut luopua hänestä – mutta hänpä kertoikin tekevänsä tuplavuoron iltaan asti. Jesh, jesh, jesh! En jotenkin meinannut uskoa tuuriamme, että saimme just hänet synnytyssaliin. Synkkasi niii-iiii-iiin hyvin ja siinä oli (olosuhteisiin nähden, haha) hyvä olla.

Jossain vaiheessa vähän huvitti, kun mun jalka oli kätilön rintaa vasten ja hän teki sisätutkimusta sormet jossain uumenissa asti ja Joel katsoi tyynenä vierestä – kätilö siis oli mies – että ihan en olisi uskonut, että tällaisessa tilanteessa vielä joskus ollaan, että mua uusi vieras mies tuolla lailla kaivelee ja oma puoliso siinä vaan katselee. Mutta kaikki oli siis superluontevaa.

Sitten kello oli kolme ja vihdoinkin alettiin puhua siitä, että paikat ovat auki ja valmiit.

Mutta vauva ei ole. Hän ei ole laskeutunut.

Siinä vaiheessa alkoi minuakin jo akuutisti ryydyttää. Epiduraalia sai lisää parin tunnin välein, mutta näillä main sen teho ei enää riittänytkään koko ajaksi. Ja sain todeta, että ne cytotec-supistukset siellä epiduraarin alla ovat edelleen tosi kovat.

Kello tuli viisi. Koomasin ilokaasuletku kaulalla ja jossain kohdassa aloin tajuta, että pitäisi löytyä vielä voimia ponnistukseenkin. Ai mistä? Olin ihan loppu. (myöhemmin kävi ilmi, että mulle oli noussut korkeahko kuume). Kätilön ja lääkärin puheisiin alkoi ilmaantua sana sektio, ja itsekin aloin miettiä sitä mahdollisesti parhaana vaihtoehtona. Heidän kannaltaan kai kyse oli siitä, että vauva ei vaan laskeudu ja omalta kohdaltani tuon lisäksi se, että en uskonut siinä tilassa enää jaksavani ponnistaa.

Sektio kuitenkin myös jännitti. Mulla on leukaleikkauksen yhteydessä todettu voimakas yliherkkyys useille morfiinipohjaisille (?) vahvoille kipulääkkeille ja jos siinä tokkurassa oikein ymmärsin, sektiossa laitetaan selkäytimeen juuri sellaista. Minulle kuitenkin kerrottiin, että pistettynä aine ei aiheuta useinkaan samanlaisia oireita ja että jos niitä tulisi, siihenkin löytyisi keinot.

Koin, että myös minun näkemystäni kuultiin ja arvostettiin, ja viiden jälkeen iltapäivällä sekä minä että kätilö ja lääkäri olimme samaa mieltä. Sektio, kiireellinen sektio. Päätöksen jälkeen alkoi taas tapahtua nopeasti – olin siitä kiitollinen, koska epiduraalin vaikutus oli taas lopussa ja sanoin, että menetän ihan kohta kykyni kommunikointiin – ja saimme ohjeita ja tietoa tilanteen kulusta. Joel sai valkoiset vaatteet ja lähti vaihtamaan niitä. Minä jouduin luopumaan ilokaasuletkusta juuri siinä vaiheesa, kun epiduraalin vaikutus oli lopussa ja cytotec-hulluussupistukset saivat naisesta taas vallan.

Tein siis jo tämän saman synnytyksen aikana toisen näyttävän (huuto)sisääntulon paareilla juoksukärrättynä seuraavaan huoneeseen eli leikkaussaliin.

Leikkaussalissa laitettu puudute alkoi pian taas viedä raivohuutokivut pois. Toivottavasti muistin taas kiittää ja pyytää anteeksi.

Sen jälkeen olin rauhallinen. Ihmiset hääräsivät ympärillä – heitä oli taas paljon – aikamoisella kiireellä mutta kaikki vaikuttivat niin varmoilta ja asiansa tuntevilta, että koin olevani turvassa ja olo oli… hyvä. Mulla oli varmuus, että sektiopäätös oli oikea. Ja kaikki tuntui sujuvan sieltä leikkausteltan toisella puolella oppikirjamaisen hyvin. Tai no mistä minä tiedän, mitä heidän oppikirjoissaan lukee, haha.

Mutta mulla oli hyvä ja turvallinen olo. Kätilö oli myös paikalla ihan koko ajan: kertoi, että kohta saattaa kuulua vauvan äänet – ja että vauva ojennetaan ensin juuri hänelle. Jos kaikki on hyvin, hän tuo vauvan meille nähtäväksi. Mutta jos on jotain vialla (se ei todennäköisesti ole mitään vakavaa), vauva kiikutetaan nopeasti virvoitushuoneeseen.

Puudutus toimi, jaloista hävisi tunto, kanyylia pistettiin lisää, joku kaiveli selvästi mun mahaa (mutta mitään kipua ei tuntunut).

Ja sitten: vauvan ääniä! Kätilö kertoo, että kaikki on hyvin! Itkemme vähän, kohta näen sivusilmällä kinaisen pienen vauvan, jonka Joel saa pian syliinsä.

Vauva, meillä on vauva!!!

Niin kiitollinen, niin onnellinen, niin täynnä rakkautta!

Selvisi myös todennäköinen syy, miksi kaikki oli mennyt niin kuin oli mennyt. Vauva oli ollut tulossa kasvot edellä, eli virhetarjonnassa edelleen. Vauvaparalla oli otsassaan tästä syystä valtava synnytyspahka sekä kasvoilla aika pahan näköinen, lähes pyöreän muotoinen verestävä vaurio. Se vähän säikäytti – onko hänellä kaikki hyvin? – mutta hyvin pian selvisi, että nämä vauriot todennäköisesti paranevat pian itsestään.

Voi onneksi mentiin sinne sektioon eikä pitkitetty vauvan (ja äidin) kärsimystä enempää.

Joo, joten voi ehkä sanoa, että tämä kolmas synnytys ei nyt kyllä mennyt ihan putkeen. Perheheräämössä kätilö tuli juttelemaan ja kysymään, tarvitsenko debriefingiä (tavallisten synnytyskeskusteluiden lisäksi) ja oli valmis antamaan omat yhteystietonsa, että saan suoraan häneen yhteyden. Mutta mulla ei ollut mitään muuta tunnetta siinä kuin valtava helpotus ja kiitollisuus.

Se, että noin kävi, ei ollut kenenkään syy. Se vain oli niin ja kaikissa tilanteissa toimittiin mun mielestä kaikissa kohdissa ihan täysin oikein. Annoin synnytyskeskustelun lomakkeella synnytykselle kehnon kokonaisarvosanan 30/100, mutta kätilölle ja hoitohenkilökunnan yhteistyölle täyden kympin. Työvuorotkin osuivat vielä maailmankaikkeudessa tosiaan niin hyvin yksiin, että sama kätilö vietti meidän kanssa juhannuspäivänsä aamuseitsemän huutavasta synnytssisääntulosta perheheräämön onnelliseen seesteisyyteen asti – olisikohan iltaseitsemän ollut kellossa, kun siinä kiitettiin ja hyvästeltiin.

Ja noiden arvosanojen takana seison (sektiosta selvinneenä pystyn jo seisomaankin) edelleen ihan täysin. Sama kympin arvosana kuuluu myös joka ikiselle ihmiselle, jonka siinä juhannusaaton ja juhannuspäivän aikana kohtasin. Aivan valtavaa asiantuntemusta, empatiaa ja osaamista.

Olen läpikotaisin kiitollinen, kiitos!

Tämä synnytystarina päättyköön nyt sinne Naistenklinikan perheheräämöön. Vauva oli kapaloissa Joelin sylissä, minulla alkoi tunto palautua jalkoihin. Viimeisenä ihanana kiitoksenaiheena vielä kerrottakoon, miten perheheräämön hoitaja/kätilö kädestä pitäen käsinlypsi rinnoistani (heh annoin luvan, kun en itse ihan heti tekniikkaa sisäistänyt) ensimmäiset rasvaiset maitotilkat ja keräsi ne ruiskuun ja vauvan suuhun.

Meistä huolehdittiin erinomaisen hyvin.

Ja meillä oli nyt uusi vauva ja hän on täydellinen.

235

You Might Also Like

  • LeenaK
    1.7.2022 at 15:50

    Onnea vielä kerran! Tämä aynnytyskertomua oli melkein yksyhteen mun esikoisen syntymän kanssa, poislukien cytotec-käynnistys (mulla meni vedet) ja kuumeen nousyn lisäksi oksensin jotain 7 kertaa synnytyksen aikana. Vauvan laskeutumattomuuteen ei meillä löytynyt mitään ayytä (vaikka olikin isohko 4290g ja Oy 37 niin olisi kuulemma pitänyt mahtua). Nyt toivon teille ihanaa yhteiseloa pikkuisen kanssa (jolla on mitä kaunein nimi!) Ja toipumista sektiosta. Onnittelut vielä koko puutaloperheelle!

  • A
    1.7.2022 at 16:59

    Onnea hirmuisesti! Synnytyskertomukset on mielenkiintoisia luettavia ja itselleni varsinkin tällaiset, joissa kaikki ei mene ihan nappiin ja kivuttomasti, helpottavat omaa epäonnistumisen tunnetta omista synnytyksistä. Molemmat käynnistettiin lääkehoidollisen radin takia laskettuna päivänä. Esikoisella kesti syntyä 4vrk, käynnistyksessä kokeiltiin kaikki keinot ja lopulta hän syntyi imukupin avustuksella. Cytotec ei tehnyt mulle juuri mitään ja oksitosiini oli kamalaa. Kuopus syntyi sentään jo helpommin ja nopeammin ja pääsin kokemaan ponnistamisen tarpeen (ja nopean ponnistusvaiheen), mitä esikoisessa en tuntenut yhtään kaikkien lääkkeiden keskellä. Silti välillä haaveilen kolmannesta synnytyksestä, jos saisin kuitenkin kokea kerran luonnollisen synnytyksen käynnistymisen. Avautumisvaiheen voisinkin sitten jättää väliin ja siirtyä suoraan loppuhuipennukseen. :D

  • Vyyhti
    1.7.2022 at 17:05

    Onnea äidille, vauvalle ja koko perheelle! Hienoa että kaikki meni lopulta hyvin hurjasta kokemuksesta huolimatta.

  • Hanna
    1.7.2022 at 19:08

    Onneksi olkoon ihan hirmuisesti vielä tätäkin kautta. Huh mikä tarina, mun vaan-suunnittelematon-hätäsektio-synnytys oli ihan leikkipeliä tuohon verrattuna. Onneksi kaikki on nyt hyvin. Ja viidennentoista kerran: muista ottaa oikein-oikein rauhallisesti, sektiohaavat ovat aivan persiistä.

  • P
    1.7.2022 at 19:25

    Lämpimät onnittelut! Ihan koko perheelle. ❤ Huh huh, mikä synnytyskertomus! Onneksi loppu hyvin kaikki hyvin. Olen kuullutkin kerrottavan että cytotec-supistukset on jotain ihan toisesta maailmankaikkeudesta. Itse en ole niitä kokenut mutta kahdessa synnytyksessä ihan normisupistuksetkin oli niin kipeitä että oon satavarma että taju olis lähtenyt ellen olis saanut puudutuksia. Ja ilokaasusta sai kivat pöhnät. Lääketieteelle kiitos!

  • Norppa
    1.7.2022 at 20:33

    Paljon paljon onnea ja vauvan tuoksua koko perheelle ❤️ ihana synnytyskertomus, vaikkei kaikki mennytkään suunnitelmien mukaan, ja harvoinhan se meneekään.

    Minun kuopukseni oli koko loppuraskauden ajan isosta koostaan (4kg ja 55cm) huolimatta jatkuvasti poikittain kohdussa ja lopulta hänet viikolla 38 käännettiin ulkoapäin ja käynnistettiin, jottei pääsisi enää kääntymään takaisin. Ainut vaan, ettei käynnistäminen yksinkertaisesti toiminut, hän ei ollut valmis tulemaan ulos. Koska pelkään sektiota erittäin paljon, tultiin siihen tulokseen lääkärin kanssa, että ei jatketa
    ”väkisin” käynnistämistä enempää vaan menin kotiin odottelemaan. Synnytys ei sitten kuitenkaan käynnistynyt itsekseen, eikä vauva onneksi enää kääntynyt takaisin poikittain, joten käynnisteltiin uudelleen rv41+5. Kaikki eteni silti erittäin hitaasti, tosin sitä tiesin odottaa, koska esikoinen syntyi 42+6 ja vaiheet ennen ponnistusta kesti silloin monta monta päivää.

    Mutta kuopuksen kanssa kun vihdoin vuorokauden käynnistelyn jälkeen tunsin ponnistamisen tarvetta, sanoi kätilö juurikin, että vauva ei ole lainkaan laskeutunut, se on todella ylhäällä. Mutta kun ponnistutti niin ponnistutti. Kätilö oli soittelemassa imukuppiavustajaa, mutta ei ehtinyt kun vauva tuli ulos ja päälaki edellä. Eli ulkokäännöksestä huolimatta vauva ei koskaan mennyt oikeisiin ”asemiin”, jonka vuoksi synnytys ei oikein käynnistynyt ja eteni hitaasti. Siinä sitä kyllä oppi paljon siitä, miten synnytyksessä kaikki vaikuttaa kaikkeen ja se on todellakin vauvan ja äidin yhteistyötä ja siinä apuna ammattitaitoiset kätilöt taitavasti kuulostelee ja arvioi tilanteita ❤️

  • Eija
    1.7.2022 at 21:23

    Suurenmoiset onnittelut helteisestä Sotkamosta.

  • Irja
    1.7.2022 at 21:58

    Paljon paljon onnea uudesta vauvasta! Olipa ihana asia, että kaikki meni sitten hyvin.
    Olen käynyt joka päivä sen edellisen postauksen jälkeen katsomassa, onko tullut mitään päivitystä tähän blogiin. En käy millään muilla foorumeilla lukemassa blogia kuin vain täällä. Nyt ilahduin, kun oli tämä tullut tänne.

    Hyvää jatkoa teille kotiin! Seuraan elämäänne mielelläni.

    .Kolmen lapsenlapsen mummi

  • Nadja
    1.7.2022 at 23:13

    ONNEA koko perheelle 3<3<3

  • Oliver
    1.7.2022 at 23:27

    Onnea vauvasta ja tsemppiä toipumiseen! Hurjan kuuloinen reissu.

  • Kirmi
    2.7.2022 at 07:27

    Paljon onnea koko perheellenne! ❤️ Onneksi vaiherikkaan synnytyksen jälkeen nyt saatte rauhassa nuuhkutella vauvaanne helteisessä kesässä. Toivon sinulle hyvää toipumista.

  • Oravanpyörässä oravaperhe
    2.7.2022 at 08:00

    Paljon onnea koko perheelle! ❣

  • Tiina
    2.7.2022 at 09:41

    Paljon Onnea ja iloa! Vaikka matka oli kolhuinen, niin onnen täyttymys on se, mikä ratkaisee! Instasta luin vauvan nimen ja sehän on soma. Minulla oli saman niminen täti, mutta kaikki kutsuivat häntä lempinimellään Sassaksi.

    • krista
      2.7.2022 at 11:05

      Kiitos! Aaa ja me ollaankin mietitty, että vakiintuukohan Sanelmalle lempinimi ja mikä se vois olla. Oi Sassa onkin tosi kiva lempinimi, hmmm <3 Mulla on mielessä käynyt Salme, Salma tai jopa Alma - JOS nyt haluaa nimeä lempinimitarkoituksessa lyhentää :D Joel on sitä mieltä, että kun on kaunis nimi niin sitä ei lyhennellä :D Mutta joskus se tulee luonnostaan, että mieli alkaa keksiä lempinimiä puheeseen <3 Sassa on kyllä tähän mennessä ihani, terveiset tädillesi!

    • anonyymi
      3.7.2022 at 10:44

      Minulla myös oli Sanelma-niminen täti – Santuksi kutsuttu.

  • Miitu
    2.7.2022 at 11:37

    Lämpimät onnittelut koko perheelle pikku-Sanelmasta ❤️

    Meillä kuopus oli myös otsatarjonnassa, joten päädyimme lopulta viiden päivän käynnistyksen + synnytyksen ja imukuppiyrityksen jälkeen hätäsektioon. Mut on aikanaan leikattu kiireellisesti samasta syystä. Ei mitään hajua, voiko olla perinnöllistä (lantion rakenne tms.), mutta taidan kyllä muistuttaa tästä omia lapsia, jos joskus saavat omia lapsia. Suunniteltu (kiireellinen) sektio oli vähemmän horror kuin hätäsektio.

    Oon tosi onnellinen teidän puolesta, että isä sai olla mukana koko ajan. Meillä miehelle on ollut vaikeita kohtia nuo, kun ei ole päässyt leikkaussaliin mukaan (pikkukeskosen kohdalla sairaalan linjaus, jälkimmäinen tosiaan hätäsektio nukutuksessa). Melkoisen polun oli ehtinyt kuluttaa sairaalan lattiaan uutisia odottaessa. Kuopuksen kohdalla meni vielä niin, että lapsen syntymästä sai kuulla, mutta minun voinnin perään piti kysellä. Huoli oli ollut kova, kun melkoisen sotatantereen keskelle jäi seisomaan minua kiidätettäessä leikkaussaliin.

    Kuten ehkä huomaa, kyllä nämä kokemukset jälkensä jättää, mutta onneksi haalistuvat ajan myötä. Kipujen helpottaminen noin kuukauden jälkeen oli ainakin omalla kohdalla selkeä merkkipaalu tämänkin suhteen. Toisaalta myös hyvä käsitellä, että ei jää mielenpohjalle kaivertamaan.

    Ihania, leppoisia kesäpäiviä uuteen perheenjäseneen tutustuessa! Hurmaavat isosiskot siellä myös apuna ❤️

  • Sanna V
    3.7.2022 at 15:50

    Paljon onnea! Ja voimia toipumiseen!

    Tunnen myötätuntoa noita raivohuutosupistuksia kokenutta kohtaan… Hienosti kyllä selvisit, eikä todellakaan tarvitse muistaa pyytää anteeksi siinä vaiheessa! 😃 Mulla sietämätön, kommunikointikyvyn vienyt kipusumu tuli ihan luonnollisista supistuksista, mutta ehkä en sitten huutanut tarpeeksi (en pystynyt, kun oksensin), koska epiduraalia sai odottaa tuntikaupalla. Viisi vuotta ja hieman kehoterapiaa kesti toipua siitä kokemuksesta. Onneksi sun tuska otettiin todesta ja henkilökunta muutenkin superia! Suomessa kyllä pääsääntöisesti on hyvä synnyttää, vaikka menisikin vaikeimman kautta.

    Onnea ja iloa vielä teidän perheelle!

  • Lilah
    4.7.2022 at 15:43

    Onnea koko perheelle! Menipä vähän dramaattisemmin loppuraskaus ja synnytys – onneksi loppu hyvin.

    Debriefingiä ajatellen sairaalaan varmaan voi soitella koska vaan jälkikäteen, jos siltä tuntuu. Mulla esikoisesta oli mahtava kätilö, jonka kanssa synkkasi hyvin. Mutta imukuppi teki aika syvät repeämät, mikä selvisi mulle oikeastaan vasta kun kotiutettaessa sain paperit käteen. Debriefingiä en osannut kaivata silloin, halusin vain kotiin toipumaan, koska en sairaassa saanut edes riittävää kipulääkitystä (osastolla oli ihan horror-henkilökunta, mm. patistelivat minua jatkuvasti jalkeille vaikka joka reissulla pyörryin verenhukasta). En silti siinä hetkessä kokenut minkään menneen pieleen (hormonit, eka synnytys). Muutamaan kuukautta myöhemmin, kun en edelleenkään ollut kunnossa, koin tarvetta keskusteluun ja sellaisen vaivatta sainkin. Ei jäänyt pelkoja.

    Olisipa kiinnostavaa tietä paljonko vauvoja vuosittain käännetään ulkokäännöksellä ja kuinka suuressa osassa käännöksiä ja niitä seuraavia synnytyksiä tulee jotain komplikaatioita. Jotenkin tuntuu, että luonnostaan kääntyvät ne lapset, joilla hyvä edellytykset kohdussa siihen on.