Nyt seuraa megapaljastus: Minä olin koulussa kympin tyttö. Hikari. Suorittaja. Peruskoulun päästötodistuksen keskiarvo oli muistaakseni 9,7; lukiossa 9,8.
Hikari. Minä? Olisitteko uskoneet?
Ei moni muukaan. Joskus tämä paljastus on uusissa tuttavissa aiheutanut niin voimakkaasti auki loksahtaneita leukoja, että on tehnyt mieli sanoa, että ei sun nyt sentään noin yllättynyt tarvitsisi olla… :D
*******
Näin jälkikäteen sitä tajuaa, että koulumenestykseni ei ollutkaan merkki säkenöivästä älystäni (ha!), vaan ennen kaikkea suorittamisesta.
Minä hain hyväksyntää. Kerjäsin kehuja. ”Pliis sanokaa joku mulle, että mä olen ihan hyvä – PLIIS? JOKU?” Yksinhuoltajaäitini oli (ja on) ihana, huolehtiva ja pyöritti urheasti meidän arkeamme yksin. Mutta sellaisia lämpimiä kehusanoja meidän pohjoisenjurossa kotikulttuurissamme ei juuri harjoitettu. Ja juuri sitä minä olisin avioerolapsena ja tunneihmisenä kaivannut: sitä, että joku sanoo, että olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet, sinun ei tarvitse yrittää olla yhtään enempää.
Mutta hyvistä suorituksista tuli kehuja. Kympeistä tuli kehuja. Siksi minulle kelpasivat vain ne.
*******
Suoritusputki jatkui vielä pitkään kouluiän jälkeen. Oli tärkeää jotenkin ”menestyä”, näyttää ”niille”. Kenelle? En tiedä. Piti tietysti ansaita kaikki itse, koska kotoa sitä klassista kultalusikkaa (eikä edes kuparista) ei ollut, mistä antaa: yliopistoon (töitä koko ajan opintojen ohella), vakityöhön, avoliittoon, asumaan töölöläiseen ullakkoasuntoon… ”Pliis sanokaa joku mulle, että mä olen pärjännyt hyvin elämässä – PLIIS? JOKU?”
Joskus 26-vuotiaana tuli stoppi. Väänsin gradua ja olin jo orastavassa uraputkessa. Tiuskin silloiselle avomiehelleni ja olin kroonisen onneton. Se ei ollut millään tavalla sen miehen syy – minä olin vain elämässä, jota en tuntenut omakseni. Olin itse valintani tehnyt, mutta väärin perustein. Etsin ennen kaikkea hyväksyntää, en sellaisia asioita, jotka minut tekisivät onnelliseksi.
Totuuden nimissä: miten minä olisin silloin voinut edes vielä tietää, mitä oikein elämältä haluan…?
En enää ottanut seuraavaa määräaikaispätkää vastaan. Pakkasin rinkkani ja lähdin vapaaehtoistyöhön Intian maaseudulle. Voi niitä järkyttyneitä ilmeitä. ”Kaikista maailman ihmisistä SINÄ?” ”Aiotko lähteä noissa korkkareissa?” ”Entä sun gradu?” Entä sun työ?” ”Entä sun mies?”
Entä minä?
Vellakulamin ”hotel”, eli kylän ainoa ravintola.
*******
Olin elänyt intialaisessa maalaiskylässä jo useamman kuukauden, kun kännykkä piippasi. Kyllä, aina silloin tällöin hyvällä tsägällä siellä oli kenttää, ja sähköäkin välillä sen verran, että kännykän sai ladattua. Tekstiviesti oli äidilä ja meni sanatarkasti näin:
”Minä juuri Xxxxx:n kanssa juttelin, että hienoa on että uskalsit lähteä sinne ja pärjäät siellä niin hyvin. Sinä olet rohkea tyttö. Minä olen ylpeä sinusta.”
Se oli pieni viesti, jonkun elämässä se olisi varmasti ollut ihan ohimenevä pieni päivänpiristys. Mutta minulle se oli valtavan suuri. Uskon, että se oli minun elämäni jonkinlainen käännekohta. Minä voin tehdä omia ratkaisujani, ja poiketa normista ja siitä, mitä minulta odotetaan. Ja silti (ja juuri siksi?) äiti on minusta ylpeä.
Aika iso itku tuli siellä Intiassa.
******
Käänne ei tietysti tapahtunut silmänräpäyksessä – en lahjoittanut palatessani kaikkea omaisuutani hyväntekeväisyyeen ja noussut jonkun paalun päälle meditoimaan. Mutta vähitellen opin tekemään omia ratkaisujani ja oppimaan irti suorittamisen taakasta.
Kaiken ei tarvise olla niin täydellistä.
Kodin ei tarvitse olla niin siisti.
Elämän ei tarvise olla niin järjestelmällistä.
Minun ei tarvitse olla aina parhaimmillani.
Minun ei tarvitse päteä tai yrittää todistaa fiksuuttani.
Seurassa minun ei tarvitse olla se nokkelin. Kovaäänisin. Hauskin. Näppärin. Nätein. Kärkevin. Mitä nyt milloinkin olin yrittänyt olla.
Ja niin edelleen. Suorittajatytön muutos riippumattotytöksi vei aikaa, mutta kyllä se onnistui. Ei tarvitse kuin vilkuilla täällä puutalossa ympärilleen, niin se on huomattavissa. Täällä asuu onnellista porukkaa. Ei täydellistä, siistiä, järjestelmällistä, parhaimmillaan olevaa tai pätevyytään todistelevaa. Vaan onnellista ja omanlaistaan.
Totta kai suorittajatyttö silloin tällöin vielä nostaa päätään. Alkaa vaikkapa stressata ihan turhasta. Onneksi satuin menemään naimisiin maailman ehkä vähiten suorittajatyypin kanssa, joten monesti jo muutama niiden ruskeiden silmien silmienpyöritys palauttaa minut takaisin maan pinnalle. ”Okei, ei tämäkään ehkä ole niin vakavaa.”
Luultavasti suoritusstressistä irtioppiminen myös pidensi eliniänodotettani vuosilla. Ainakin se siloitti orastavat otsarypyt, ja toi tilalle silmäkulmien naurunrypyt.
*******
Ei tarvitse tavoitella kympin elämää. Kasi riittää ihan hyvin, ja vähemmälläkin pärjää.
7
Miitu (Ei varmistettu)
4.2.2013 at 21:33Aika samoilla lähtökohdilla mennään, vaikka kirjoittaes huomaanki, että erojaki löytyy. Esimerkiksi se hopealusikka olis ollu, mutta sen käyttö ehdottoman tuomittavaa. Lääkkeet on vanhemmat kustantanu, kunnes aloitin työt.
En osaa oikein sanoa, oonko ollu suorittajasuorittaja, mutta jotain varjoa se on heittäny ylle ja heittää yhä. Aika nuorena keksin jo, että pyrin parhaimpaani, ja jos se joskus riittää ”vain” siihen 9-, niin sitten olkoon niin. Enemmän rasitti koulukaverit, jotka haki pönkitystä omille tuloksilleen ”mä sain paremman arvosanan ku SÄ”. Koulu sinne lukion loppuun asti oli mulle aika helppoa, joten kouluaikana ne suurimmat suorituspaineet tais tulla niistä tuhannesta ja yhdestä harrastuksesta, jotka oli pitäny itelleen haalia ja joista ei tietenkään yhdestäkään voinu luopua – ennen kuin tuli lähtö opiskelemaan ja paikkakunnan vaihto. Nyt sitten joutuu kamppailemaan sen kanssa, että onko sitä nyt oikeesti hyvä jossain, kun ne (usein aika laihat) ponnistelut on tullu eteen vasta myöhemmin. Tuntuu, että monesti menee sieltä, missä aita on matalin, minkä vuoksi usein on aika alisuoriutunu olo (ha! aloin kirjoittaa muuten tätä työsilmälaseilla, kunnes tajusin, että pätee myös tähän äitiyteen). Ja kun on piru vie tullu ympäröityä ittensä nii turkasen fiksulla porukalla. Ja sit vielä pitäis eri tahoille perustella, miksi juuri minun työtäni kannattaisi tukea.
Näillä eväillä purkamaan omia suorituspaineita :P Ehkä minäkin oon sitten muutaman vuoden päästä samassa tilanteessa, että olen saavuttanut noin seesteisen tilan itseni kanssa. Toivottavasti.
Kristaliina
4.2.2013 at 22:55Tää on kyllä niin mahtavaa: itse kun kirjoittaa henkilökohtaisesti avautuen, niin yhtä äkkiä kommenttikenttäkin on pullollaann henkilökohtaisia, ajateltuja kertomuksia. Mullakin tuli tippa linssiin useassa kohdassa näitä lukiessa. Että hatunnosto meille, niin kuin S-S sanoo!
Suorittajuus on tosiaan varmaan jotain sukua kilttityttöisyydelle – tai itsessäni ainakin on ollut jälkimmäistäkin vikaa. Kai se on jotain sellaista, että sitä peilaa vain itseään muiden silmin ja hakee tosiaan sitä hyväksyntää itsensä ulkopuolelta. Mutta aikuistuminen tosiaan tuntuu hyvältä niin kuin Vierailija-Johanna sanoo: kun on terve itsetunto, tuntee itsensä (ja hyväksyy sen) ja seisoo omilla jaloillaan, on tosiaan hyvä mennä eteenpäin – samaa mieltä!
Vaikka tilapäisiä heikkoja hetkiä toki ainakin tämän näppäimistön takaa löytyy.
Millis tuolla alussa sanoo tosi monta juttua, jotka minäkin voin allekirjoittaa! Just tuo sama: että voi olla oma hömppä itsensä. Senkin myös omalta osaltani allekirjoitan, että mulle lapsen saaminen on myös ollut oppitunti tässäkin mielessä: lapsi kun ei vaan toimi minkään käyttöohjeiden mukaan.
Eikä muuten myöskään Intia :D
Ai niin, mulle se Intia oli tosiaan vapauttava kokemus myös tuossa mielessä: siellä järjestöllä ”työskennellessä” ihan täydellisesti menetti koko arjenhallinnan kontrollin. Asioita vain tapahtui ympärillä eikä niistä tajunnut mitään. (varsinkin kun itse en puhunut tamilia ja siellä vain muutama puhui englantia) Aikansa siitä yritti ottaa selkoa ja sitten vain löysäsi ja meni virran mukana. Jos joku järjestön työntekijä viittoili, että astu autoon, niin sitten sitä astui – eikä mitään käsitystä, minne mennään ja ollaanko siellä esimerkiksi yötä vai tullaanko tunnin päästä takaisin.
Suosittelen siis lämpimästi Intiaa meille kaikille suorittajille. On yllättävän vapauttavaa.
Vierailija (Ei varmistettu)
5.2.2013 at 00:52Mietin tässä tekstiä ja kommentteja lukiessa, en minä kyllä oikeastaan ole suorittaja. Vaikka hyviä numeroita koulussa tulikin. Mutta sitten muistin viime kevään koulutyöt ja tentit jotka kasautuivat yhtäkkiä kaikki samalle kuulle parin viikon sisälle. Ja kun samoihin aikoihin osui raskauden keskeytys, tuntui ettei ole voimia tehdä mitään (sairauteni takia päädyin tuohon ratkaisuun, vaan mitäpä se kellekään kuuluu). Äidille silloin itkin puhelimessa kaikkea ja erityisesti etten jaksanut koulutehtäviin paneutua. Hän on aina sanonut että hyviä numeroita ei tarvi heidän takia kantaa kotiin, ne ovat meitä itseä varten. Ja nyt hän sanoi ettei minun niistä tehtävistä ja tenteistä tarvitse saada parasta numeroa(tämä lause herätti, ei minun oikeasti tarvitse olla paras), että teen tehtävät ja tentit niin hyvin kuin kykenen ja palautan ja unohdan ja siirryn seuraavaan.
Otin neuvosta vaarin (ehkä) liiankin hyvin. Lopputyö ei tunnu etenevän nyt ollenkaan… syksy meni sairastellessa ja aihetta hakiessa ja nyt on motivaatio kadonnut. Löytyisköhän sekin sieltä Intiasta :D
Kiitos hyvästä tekstistä taas kerran :)
Mia-Elina
5.2.2013 at 05:26Yhteneväisyyksiä paljonkin. Itselläkin lähti elämä aivan uusille urille nimenomaan kun lähti viettämään vuotta aivan toiselle puolelle maailmaa. Hyvä tarkistaa aina välillä, kenelle sitä elämää todella kuvittelee elävänsä. ;) Onnittelut oman tiesi löytämisestä!
Mia-Elina
5.2.2013 at 05:28Niin joo ja sitä piti myös sanoa, että kyllä ne kympit ja ysit yleensä on vaan osoitus siitä, että on valmis tekemään töitä haluamansa eteen. Pitää vaan olla tarkkana siitä, mitä havittelee ja havitteleeko oikeista (kestävistä) syistä. :)
MirvaK
5.2.2013 at 10:22Mahtava kirjoitus, joka sai tajuamaan että itsekin oli koulussa suorittaja. Peruskoulun ka oli päälle 9, samoin vielä lukiossakin. Mun pitäisi olla siis älykäs yms. Todellisuus on tärähtänyt päälle. Opiskelessa olen älykäs (ja amk:ssa olin, koska osasin käyttää maalaisjärkeä), mutta muuten välillä mietin, että miten voin olla niin ”tyhmä”. Kirjoituksesi siis sai minulle ahaat. Pahus, olen normaali, joka vain haluaa suoriutua mahdollisimman hyvin ja näin ollen pingottelee opiskellessa. ITse asiassa ihana huomata olevansa vain ”normaali”. Ja sain itse käyttämäni perfektionistin tilalle paremman sanan: suoriutuja. Perfektionistin tunnuspiirteet eivät ihan täyty itsessäni, mutta suoriutujan kyllä.
Itse olen kokenut suurimman muutoksen nyt kolmannen lapsen myötä. Opiskelujien jälkeen halusin loistaa (suoriutua erinomaisesti) töissä ja tämähän toi ahdistusta. Uraäiti jäi kauhun sekaisin tuntein kotiin viime kesänä. Miten mä nyt pärjään kun ei ole niitä haasteita? Pääsenhän mä onneksi pian takaisin töihin jne. Mutta nyt olen huomannut, ettei mun tarvi päteä töissä, miten ihanaa on olla kotona vailla niitä ahdistavia tavoitteita yms. Uraäidistä on tullut kotiäiti.
Anteeksi sekava kirjoitus, mutta korvapotilasvauva ei oikein annan äidin keskittyä niin hyvin kuin äiti toivoisi. :)
jultsukka (Ei varmistettu)
5.2.2013 at 11:07olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet, sinun ei tarvitse yrittää olla yhtään enempää.
<3
Vierailija (Ei varmistettu)
5.2.2013 at 11:28Hyvä kirjoitus! Olin itse peruskoulussa seiskan oppilas ja varsinkin ala-asteelle kadehdin vähän kasin-ysin tyttöjä. Luulin, että he vain luontaisesti osaavat paremmin kuin minä, ei lapsi tajunnut että he varmaan tekivät läksyt kunnolla ja lukivat kokeisiin :)
Vanhempani eivät juuri kiinnittäneet huomiota koulunkäyntiimme tai puhuneet arvosanoista mitään. Jälkeenpäin ajatellen tosi hyvä juttu, koulu kumminkin sujui ihan ok:sti ja energiaa jäi leikkeihin ja lapsena olemiseen.
Sittemmin kirjoitin lukiosta ällät ja luin hyvin arvosanoin maisteriksi vanhempieni tavoin mutta koskaan en tuntenut suoritusstressiä, koska odotuksia ei ollut.
Kelttikangas-Järvinen mm. puhuu itsetunto -kirjassaan juuri kiittämisen problematiikasta. Jos vanhemmat kovasti kiinnittävät huomioita arvosanoihin ja vuolaasti kiittävät niistä, lapsesta saattaa alkaa tuntua että hänellä on ”velvollisuus” toimittaa niitä.
Suosittelen kaikille vanhemmille jonkinlaista perehtymistä kasvatuspsykologiaan, etenkin itsetunnon kehtiyksen osalta.
niela
5.2.2013 at 11:46Hyvin kirjoitettu :) Minä olen ihan viime aikoina tajunnut myös olleeni, tai oikeastaan olevani edelleen suorittaja, ja mikä pahinta olin kovaa vauhtia kasvattamassa tajuamattani myös tyttärestäni samanlaista.
Tämän valtavan valaistumisen koin neuvolassa, kun juteltiin tyttäreni temperamentista ja kuinka hän vaatii itseltään niin paljon ja on hurjan itsekriittinen. Neuvolantäti katsoi minuun ja sanoi, että niin, olet tainnut itsekin olla sellainen suorittaja ja kiltti tyttö. Ensin takeltelin vastaan, mutta tajusin, että niinhän se juuri on. Minun vanhempani ovat aina arvostaneet ihmisiä heidän tekojensa mukaan, ei sen mukaan mitä he ovat, ja se asenne on jättänyt jälkensä minuunkin. Nyt olen sitten tietoisesti harjoitellut pois siitä suorituskeskeisyydestä, mistä edellinenkin kommentoija kirjoitti, ja kerron tytölle kuinka rakastan häntä siksi kun hän on juuri hän, enkä niinkään kehu hänen askartelutöitään tai lukutaitoaan.
ii-na (Ei varmistettu)
5.2.2013 at 14:32Kiitos, tämä ihan liikutti ja tuntui niin omalta.
Vierailija (Ei varmistettu)
5.2.2013 at 17:28Yksi parhaita pitkään aikaan lukemiani tekstejä!
phocahispida
5.2.2013 at 21:30Saako ilmoittautua ollenkaan, jos on (suurimman osan ajasta) onnellinen ja tasapainoinen suorittaja? : D
aire (Ei varmistettu)
5.2.2013 at 21:32Ihanaa, että olet löytänyt onnen, olen vilpittömän iloinen puolestanne, vaikken teitä henkilökohtaisesti tunnekaan. Samalla hieman ihmettelen, itsekin helsinkiläisenä… miehesi on opiskelija (en tietysti tiedä, kuinka päätoiminen) ja sinä olet lapsen kanssa kotona. Miten ihmeessä olette saaneet rahanne riittämään niihin pitkiin reissuihin ja nyt tuohon puutaloon. Itselleni tuntuu melkein mahdottomalta yhtälöltä nämä pk-seudun asumiskustannukset ja haaveet perheestä, matkustelusta, työelämässä luovimisesta ja vähästressisestä elämästä. Toivon kuitenkin ihania hetkiä teille ja näitä mukavia juttuja luettavaksi jatkossakin. :)
Kristaliina
5.2.2013 at 22:58Mahtavaa, hyvä keskustelu jatkuu – kiitos kaikille!
Tästä tuli itse asiassa samalla minulle itsellenikin oppitunti: aloin vielä enemmän miettiä tuota kehuasiaa/kasvatusta, mistä mm. Vierailija (11.28) ja niela puhuvat. Helposti sitä tosiaan tekisi itsekin sen, että kehuu ”ansioita” eli just vaikkapa askartelutaitoja ja ”unohtaisi” (tai ainakin liian vähän) sanoisi sitä, että rakkautta ei tarvitse ansaita, vaan rakastaa lasta juuri siksi, että hän on hän <3 Niin kuin Liisakin jo tuolla alussa sanoo, myös minä olen päättänyt, että meidän lapsi saa varmasti kuulla, että vanhemmat häntä rakastavat (eikä tosiaan silleen ”no totta kai, kyllä se sen tietää” -tyyliin niin kuin meidän siinä pohjoisen-kotikulttuurissa rakastettiin). Samoin Silva saa nähdä sen, että vanhemmat pusuttelevat paljon toisiaan, ja Silvaa myös – meillä ei läheisyydenosoituksia aiota piilotella.
Mia-Elinalla on muuten myös tosi hyvä pointti: että kyllä ne numerot ovat myös osoitus siitä, että on valmis tekemään töitä jonkun asian eteen. Mun kohdalla tuo pitää täysin paikkansa: oon tarvittaessa kyllä tosi-tosi-TOSI sitkeä, jos jotain oikein haluan – jopa ärsyttävyyteen asti :)
aire: Joo täällä pääkaupukiseudulla asuminen on kyllä ihan hullun kallista, ja pankinhan tämä talo tietysti virallisesti on :) Itse ehdin olla 9 vuotta kokopäivätyössä ennen vauvaa – siltä ajalta matkustelut. Ja Joelillahan on nyt siis töissä (opinnot tauolla). Jossain vaiheessa sitten minä palaan töihin, jotta Joel saisi opiskella loppuun.
Säästöjen ja lainan lisäksi mulla kävi ihan käsittämättömän hyvä tuuri asuntomarkkinoilla: erotessani aiemmasta avoliitostani oli just se aika, jolloin pankit antoivat sellaisia hulluja 30 vuoden lainoja minimarginaalilla. Mä otin rohkeasti sellaisen ihan pähkähullun kokoisen lainan ja ostin oman asunnon Punavuoresta. No, siellä asuessani asuntojen hinnat sitten vaan nousivat ja nousivat, ja lisäksi asunnossa tehtiin siellä asuessani putkiremppa – ja kappas, yhtä äkkiä tajusin, että mulla on käsissäni asunto, jonka arvo on noussut ihan älyttömästi. Sitten puutalohaaveet nostivat päätään, ja sitä ajatellen myin asuntoni sitten sellaisella hetkellä, kun kuulin (naapurilta – meidän rapussa oli tehty just parit hyvät kaupat) että hinnoissa oli piikki, ja muutin väliaikaisesti Joelin nurkkiin… Hyvää tuuria siis rutkasti matkassa, noin ison lainan kanssa olisi voinut käydä huonostikin.
Ja sitä samaa lainaa siis maksellaan edelleen (tsihihi oon 58 vee, kun se on maksettu), mutta nykyiseen Helsingin vuokratasoon verrattuna ton lainan kuukausilyhennykset ovat jopa yllättävän pieniä – tällä samalla kuukausisummalla me saatais vuokralle maksimissaan vaan tyyliin joku remontoimaton pikkukaksio! Ihan älytöntä kyllä, aivan järjettömiä nämä Helsingin (varsinkin keskustan) asumiskulut…
Oho, meninpä vähän tarkoitustani syvemmälle raha-asioihin näin niin kuin sivulauseessa :)
ja phocahispida: SAA! Tärkeintähän on just se, että on onnellinen siinä, mitä on.
Ari Tanninen (Ei varmistettu)
6.2.2013 at 09:15Mielettömän hyv kirjoitus. Kolahtaa ja kovaa! :o)
Eltsu (Ei varmistettu)
6.2.2013 at 15:07Ihan mahtava kirjoitus, musta tuli just vielä enemmän sun fani! :) Olen seurannut blogiasi jo pitkään, mutta en ole koskaan ennen kommentoinut. Olen itse tosi suorittajatyyppi – paljolti samoista syistä mitä kirjoitit itsestäsi. Suorittajuudesta pois pyrkiminen on pitkä projekti, mulla jatkunut jo vuosia ja oon esim. sairastellut sen vuoksi jne. Olen ihaillut sun rentoa asennetta, mutta en ois ikinä uskonut että olet ollut samanlainen suorittaja kuin minä. Wau, tämä antaa uskoa et itekin opin vielä enemmän rentoutumaan ja nauttimaan suorittamisen sijasta :)
Kainaloinen kana
6.2.2013 at 15:44Kiitos mielenkiintoisesta tekstistä. On aina hienoa, kun joku vähän uskaltautuu avaamaan omaa persoonaansa :) Ehkä minäkin kohta palailen taas näppiksen ääreen…
Seregi
7.2.2013 at 20:47Mulla on ollut useampikin burnout. Viime syksynä sairaalassa maatessani tajusin maailman pyörivän ilman minua ja että maailmassa on muutakin kuin hyvät tutkinnot, aktiivinen seuraelämä ja työt. Siinä vaiheessa kun pileissä ollessa ajattelee opiskelua tai kun mukavaan harrastukseen ei jaksa mennä, vaan se tuntuu suorittamiselta on jotain pielessä.
Ongelmana on se, että elämmä suorittaja yhteiskunnassa. Kun sain maisteriopinnot tehtyä ja olisin halunnut olla hetken rauhassa, minun odotettiin jo pyrkivän tekemään väikkäriä. Kun noin hyvin olet hoitanut järjestöhommat, niin varmaan haluat ja jaksat puheenjohtajaksikin. Delegoiminen on tärkeä homma osata.
Vierailija88 (Ei varmistettu)
10.2.2013 at 01:58hyvä teksti! olisi kiinnostavaa joskus kuulla tuosta vapaaehtoistyöstä! itseänikin kiinnostaisi, mutta en oikein tiedä miten/minne. :)
Jullu
11.2.2013 at 12:30Ooooh, kiitos Kristaliina kun jaoit tän tekstin meidän kanssa. Juuri tästä syystä sun blogi on paras ikinä: niin aito, hauska ja mielenkiintoinen. Kertaakaan en oo jättäny yhtään kirjotusta lukematta, vaikka oma elämäntilanne onkin aika erilainen (en oo äiti, enkä edes koskaan asunu omakotitalossa :D)
Vieralija88: Ite oon ollu vapaaehtoistyössä KVT:n (Kansainvälinen vapaaehtoistyöjärjestö) kautta. Kyseessä oli kolmen viikon työleiri (kuulostaa pahemmalta kun on!) Pariisissa luomufarmilla. Omat kokemukset ainakin oli hyviä, joten käypä katsomassa järjestön nettisivuja (http://www.kvtfinland.org/) josko sieltä löytyis jotain sullekin. :)