Sektiosta toipuminen – omat kokemukseni

Spoiler: en ole vieläkään toipunut.

Ihan ensiksi haluan esittää vilpittömät anteeksipyyntöni kaikille näiden vuosien aikana keskusteluissa (somessa ja livenä) kohtamilleni ihmisille, jotka ovat maininneet jotain sektion jälkeisistä kivuista tai muista hankaluuksista. Olen varmasti esittänyt siinä sinänsä empaattisia kommentteja ja reaktioita (tyyliin ”aijaijai””voi, miten kurjaa” tai ”kuulostaapa ikävältä, voi ei”). Mutta en ole oikeasti ymmärtänyt.

Nyt ymmärrän.

Itselläni ei ainakaan ollut mi-tään realistista käsitystä, oikeasti miten iso ja kivulias toipuminen sektion jälkeen oikein on edessä. Jotenkin olin ajatellut, että se vauva vaan sieltä napataan jotenkin pois pienestä viillosta. Ahhaha.

Ja disclaimeröidään nyt tähän, että okei okei jotkut ehkä lähtevät lenkille viikossa – sillä aina joku haluaa kertoa, että ”mulle se ainakin oli ihan helppo nakki”. (vaikka mulle ainakin sanottiin, että neljään kuukauteen ei juoksua tai hyppyjä) Ja tietysti hyvä, jos joku pääsee vähemmällä. Tässä kuitenkin minun omat kokemukseni toipumisesta.

Oma sektioni oli kiireellinen sektio ja siihen päädyttiin kesken synnytyksen. Siitä aiemmin täällä.

Leikkauksen jälkeen

”Tämähän menee ihan hyvin”, ajattelin itsekseni, kun makailin sektion jälkeen perheheräämössä. Ei juurikaan sattunut, tunto oli palaillut alakroppaan. Mielikuvissani olen sellainen korkeakipukynnyksinen selviäjä, tästähän kuulkaas hei porskutellaan ohi ihan pokkana.

Niin. Kaikki olikin ihan hyvin niin kauan kuin sain rauhassa pötkötellä paikoillani. Mutta sitäpä ei sitten kestänytkään pitkään. Kun sektio oli illalla, seuraavana aamuna usutettiin jo jalkeille ja liikkeelle. Ja sehän olikin sitten kivun kannalta ihan eri juttu. Äitini – eläkkeellä oleva kätilö – oli kauhuissaan ja meinasi tulla puhelinlankoja (tai kännykkäverkkoa) pitkin sinne Naistenklinikalle: hänen ollessaan työelämässä sektion jälkeen pötköteltiin rauhassa monta päivää ja sairaalassakin oltiin viikko, nykyisin laitetaan sängystä ylös oikeastaan saman tien.

Joo joo mä uskon kyllä, että liikkeelle lähtöön on hyvät syyt, luotan 100 % nykyammattilaisiin: toipuminen lähtee nopeammin käyntiin ja veritulppariski laskee, näin (muistaakseni) olen kuullut. Mutta tuntuihan se nyt ihan sekopäisen hullulta. Sattui siis niin kipeää, että taju lähtee. Ihan siis kirjaimellisesti meinasin pyörtyä pienistäkin liikkeistä. Sängystä ylös pääseminen oli aivan mahdotonta, samoin selän suoristaminen pystyasentoon.

Käsittääkseni linja Naistenklinikalla on jotenkin sellainen, että ensimmäisen kerran autetaan sängystä ylös ja sen jälkeen pitäisi selviytyä itse. No, en selviytynyt. Joel oli auttamassa päivisin, öisin olin sängyn vankina. (kirjaimellisesti, koska minulla oli myös sellainen sänky, jonka laitaa ei saanut sisäkautta alas)

Kipu oli tosiaan liikkuessa aivan silmätsumentavan käsittämätöntä. Makuulla puolestaan ei sattunut juuri ollenkaan. Kroppa huusi, että älä nyt hullu liiku mihinkään, mutta tietysti sitä sitten yritti noudattaa kätilöiden ohjeita ja olla jalkeilla mahdollisimman paljon. (toisaalta pitäisi myös olla vauvan kanssa ihokontaktissa mahdollisimman paljon eikä näitä kahta kyllä voinut yhdistää)

Vahvempia särkylääkkeitä en pyytänyt, sillä aikoinaan leukaleikkauksen yhteydessä minulta todettiin yliherkkyys monille lääkkeille. En halunnut ottaa riskiä, että päätyisin taas oksentamaan tikit rytkyen. Mutta Buranaa ja Panadolia meni tietysti maksimiannokset.

Ensimmäiset päivät

Sairaalasta lähtiessä kävely autolle oli maratoniin verrattava suoritus – tai viiteen sellaiseen. Mutta kyllä se jo sujui ilman kyyneleitä, eli ensimmäisten päivien aikana tapahtuva ensitoipuminen oli kyllä nopeaa. Verrattuna siis siihen, miten kurja se lähtöpiste oli.

Kotona liikkuminen oli sitten ihan ihan eri juttu, kun kotona teki mieli liikkuakin! Oli jotain, mihin liikkua! Naistenklinikan pienessä hellehikisessä huoneessa kolme askelta seinästä seinään oli vähän eri juttu kuin normaali liikkuminen oman kodin sisällä. Tässä vaiheessa se parantuminen (henkinen ja fyysinen) oikeastaan vasta lähti käyntiin.

Mystiset keuhkovaivat

Tässä vaiheessa akuutiksi nousivat kuitenkin toisenlaiset vaivat. Tämä oli alkanut jo heti sektion jälkeen, mutta olin kuvitellut, että se menisi ohi kotiin tullessa. Ei mennyt.

Kerron nyt lyhyesti ja painotan, että tämä on varmasti jotain tosi poikkeuksellista.

Heti sektion jälkeisenä yönä minulla käynnistyi sellainen, että juuri kun olin nukahtamaisillaan, minulla salpautui hengitys. Eli heräsin sellaiseen uniapneatyyppiseen (?) korahteluun, kun en saanut henkeä. Tämä tapahtui ihan joka kerta, kun olin painumassa uneen, eli en siis nukkunut. Kuuteen vuorokauteen.

Eli ehkä voi kuvitella, että jossain vaiheessa alkoi vähän huolestuttaa. Toisaalta se, että kuolen hengityksen katkeamiseen unissani ja toisaalta se, että kuinka pitkään ihminen todella voi kestää täysin nukkumatta ennen kuin jotain jossain pimahtaa.

Ilmeisesti hormonibuustin auttamana selvisin kuitenkin ihmeellisen hyvin tuollaisesta kuuden vuorokauden nukkumattomuudesta.

Hah, sanoin että ”kerron lyhyesti”, joten tiivistän tämän sairauskertomuksen siihen, että esimerkiksi vauvan ollessa kolmen päivän ikäinen olin Malmin päivystyksen helteisessä megaruuhkassa seitsemän tuntia itkem… istumassa. Keuhkoveritulppaepäily, ja jotain muutakin en-muista-mitä. Muitakin lääkäri-, tutkimus- ja labrakäyntejä ensimmäiseen vauvaviikkoon tuli jokaiselle päivälle: olin sydänkäyrillä, varjoainekuvauksissa ja ties-sun-missä. Kuljin aivot nukkumattomuus- ja ”missä mun vauva, mä en saa olla mun vauvan kanssa” -itkutokkuraisena kiltisti tutkimuksesta toiseen.

Ei ollut onneksi keuhkoveritulppa, vaikka jotain sieltä löytyikin. (ei siitä sen enempää) Noin viikossa alkoi helpottaa ja kun sain niillä main ensimmäiset normaalit nukahtamiset ilman hengenhaukkomista, totesin että okei selvisin hengissä tästä(kin).

Viikon jälkeen

Viikon jälkeen tosiaan nuo keuhko-oireet helpottivat ja myös muussa toipumisessa oli tapahtunut jo aika harppaus. Ei kuitenkaan vielä puhettakaan, että esimerkiksi olisin voinut päästä sängystä ylös (tai edes kääntää kylkeä) ilman apua. Joel oli tosi hyvä nostelija – hän on tehnyt sitä työkseenkin joskus – ja meillä yhteistyö toimi hyvin. Esimerkiksi kyljelleen mennessä lantio piti nostaa ihan tiettyyn kulmaan, että pystyin makaamaan kivutta. En saanut itse lantiota käännettyä, mutta Joel nosti sen aina oikeaan asentoon.

Kävely ja sellainen perusliikkuminen pystyasennossa alkoi jo sujua, mutta tosiaan nuo makuuasennot olivat haastavia. Särkylääkkeitä söin edelleen maksimimäärät, ja napapiikkejä (keuhkoveritulppaa estämään) pistin 10 vrk ajan joka aamu. Vatsassa oli valtava määrä ilmaa ja se oli myös kivuliasta. Sen ilman liikkumisen ihan näki päälle päin vatsan liikkeinä, ihan kuin vauva siellä olisi vielä potkinut. Näytin edelleen siltä, että olin vähintään 7 kk raskaana.

Parin viikon jälkeen

Ensimmäinen viikko oli se toipumisharppaus, sen jälkeen jatkotoipuminen on ollut hitaampaa. Mutta kuitenkin koko ajan etenevää. Tässä vaiheessahan esimerkiksi ajoin autolla (parilla pysähdyksellä) koko matkan Sotkamoon ja ihan hyvin selvisin. Peppuun lähinnä sattui.

Perussärkylääkkeitä meni edelleen maksimimäärä. Nousin jo sängystä itse; kyljen kautta tietysti, mutta kuitenkin ilman toisen ihmisen avustusta. Myös kivuttomat asennot (tyynyjen avustamana) aloin vähitellen löytää makuulta itse.

Kuukauden jälkeen

Tässä vaiheessa kaikessa ei tarvinnut enää ajatella sektiota koko aikaa, oleminen oli siis jo normalisoitunut. Lattialta pystyi nostamaan tavaroita ja kävelemään sellaisia tavallisia verkkaisia päivittäiskävelyitä. Särkylääkkeitä meni vielä pari erää päivässä, ei enää täysmääräisenä.

Vatsan turvotus oli selvästi laskenut – ehkä enää vain viidennellä kuukaudella raskaana, haha.

Kahden kuukauden jälkeen

Nyt sektiosta on kulunut kaksi kuukautta ja en enää tarvitse särkylääkkeitä kuin ihan satunnaisesti. Vatsa on kuitenkin edelleen selvästi turvoksissa ja alavatsa kosketusarka. Erkauma on massiivinen.

Neuvolan mukaan toipuminen menee kuitenkin hyvinkin normaalissa tahdissa, mikä on ollut kiva kuulla. Jossain 4-5 kuukauden kohdalla aletaan sitten laittaa lähetettä fysioterapiaan. Varmasti kaikki tällaiset tulevat minulle sitten tarpeeseen: on jo aika selvää, että ei tämä vatsa tästä ihan itsekseen ”naps vaan” -palaudu niin kuin aiempien alatiesynnytysten jälkeen.

Kylkeä voin jo kääntää unissanikin, ja sängystä nousen sujuvasti edelleen kyljen kautta. Matalalta patjalta en kuitenkaan pääse vauva sylissä ylös, samoin jos rentoudun tuolilla takakenoon vauva sylissä, tarvitsen apua nousemiseen. Eli vatsalihakset eivät vielä ole paikoillaan eikä niitä saisi vielä käyttääkään. Samoin jos esimerkiksi kuulen takaani ääniä, en voi kiertoliikkellä kääntyä katsomaan kovinkaan pitkällä säteellä.

Kaikki sellainen liikkuminen, jossa käytetään keskivartaloa (ja yllättävän monessa liikeradassa käytetään) aiheuttaa jonkin verran kipua. Se kipu on kuitenkin suuruusluokaltaan sellaista samantyyppistä kuin jos olisi tehnyt paljon vatsalihasliikkeitä ja olisi sen takia lihakset kipeinä. Eli täysin sellaista hallittavissa olevaa kipua.

Miksi post partumista ei oteta tällaisia suloisia vatsanhellimiskuvia…?

Sektiohaava minulla on pysynyt koko ajan hyvässä kunnossa ja ilman tulehduksia – kuluneen kesän helteistä huolimatta. Kivut ovat olleet suurimmat (hassua kyllä!) ikään kuin kyljissä, sivuilla. Ja sitten alavatsa (kohtu?) on tosiaan kosketusherkkänä.

Lantionpohjalihakseni itsearvioin hyvässä kunnossa oleviksi ja saan myös ”tuntuman” aikoinaan astanga-joogassa tutuiksi tulleisiin bandhoihin. Että on siellä jotain kai paikoillaankin. Suurin kesken oleva toipumiskohde minulla taitaa olla juuri tuohon erkaumaan liittyvää, ja sitäkin edelleen aika parantaa vielä.

Olen muuten koko ajan aivan pokkana käyttänyt ihoa myötäileviä kesämekkoja ja imetystoppeja enkä ole yhtään tippaa lähtenyt millekään ”mahanpiilottamispukeutumislinjalle”. Vaikka varmasti näyttääkin siltä, että vaunuissa on yksi vauva ja toinen tuloillaan.

Mutta olen aktiivisesti ajatellut niin, että ihmettelevien katseiden vastaanotto on mun pienenpieni osa raskauden jälkeisen kropan normalisointiin. Tällaista se vaan saattaa olla, ja etenkin näin sektion jälkeen.

Tämä nykyinen vatsani johtuu siitä, että sieltä on poistettu vauva sektiolla (ja sitä ennen kaksi alatiesynnytyksellä) eikä siinä ole mitään noloa, outoa, erikoista tai peiteltävää.

Tällä asenteella otan katseet vastaan enkä vedä vatsaa sisään ihmisten katseet kohdatessani.

(enkä siihen vielä pystyisikään, haha)

153

You Might Also Like

  • Anna A
    29.8.2022 at 18:39

    Oih mä olin ihan unohtanut tuon ilmaa vatsassa tuskan. Miten joku voi tehdä niin kipeää. Muistan kyllä tuon tuskan ja sen itkun vääntämisen, kun aivan kaikki sattui. Ja se mukiloitu alavatsa, kun mustelma ja turvotus valui. Otin aikanaan aika järkyttäviä kuvia siitä! Ja mulla tais muuten olla pitkän aikaa leikkaushaavan kohdalla sellainen donitsimainen turvotus..
    Et siis ole yksin. Nyt kun vauva on yli 6 vuotias tuo aika on tuskainen muisto vain. Itse olin ennen omaa kokemustani ajatellut aivan samoin sektiosta (anteeksi tosiaan kaikille), että se on se helpompi tie (itkunaurua tähän).
    Vaikka esikoisen synnyttäminen kesti ja ponnistusvaihe oli pitkä kuin nälkävuosi, niin toipuminen siitä oli lastenleikkiä sektioon verrattuna. Tämä tietenkin vain omia kokemuksiani verraten.

    Tsemppiä sinne toipumiseen ja lämmin halaus <3

    • krista
      29.8.2022 at 18:53

      Mä en muuten edes koskaan katsonut sinne leikkaushaavan tuntumaan :D Se oli muutenkin siellä mahan alla enkä olisi nähnyt ilman peiliä ja totesin, että mun ei tarvitse nähdä sitä :D

      Sama fiilis mulla, että alatiesynnyttäisin mennen tullen palatessa vaikka joka vuosi uudestaaan mieluummin kuin sektiota enää i-ki-nä. Mutta tosiaan kokemushan voi olla hyvin erilainen eri ihmisillä ja eri tapauksissa. Ja totta kai jos meillä vielä yksi lapsi joskus tulisi ja se menisi sektioon, niin siihen tietysti taas tsemppaisi. Lopputulos on tärkein tietysti <3

  • Emma
    29.8.2022 at 20:33

    Meillä eka syntyi sektiolla ja vaikka tiiviin tosi nopeesti, oli se kuopuksen alatiesynnytykseen verrattuna kivinen tie! Alatien jälkeen taisin oloani kuvailla termein ”kun olisi kakalla käynyt”, niin paljon helpompaa se oli.

    Tsemppiä toipumiseen! Ottaa aikansa, mutta lopussa kiitos seisoo :)

    • krista
      31.8.2022 at 14:37

      Joo siis ja vaikka mulla alatiesynnytyksetkään eivät menneet ihan oppikirjan mukaan (ponnistusvaiheet ei ihan menneet putkeen), niin toipumiset olivat kyllä ihan eri planeetalla kuin tässä sektion kanssa. Sektion kivut jälkeenpäin ihan eri sfääreissä. Ja heh teitysti tässä vielä kun kesken cytotec-hulluustuskien synnytksen meni sektioon, niin sain SEKÄ synnytyksen kivut että sektion toipumisen, hip hei :D

      Ja kiitos! Toipuminenhan on tietysti jo ihan tosi hyvässä vaiheessa alkuun verrattuna. Nyt ei enää silleen satu, mutta lähinnä tämä on tällaista hidasta loppusuoraa :D

  • Lallaa
    29.8.2022 at 22:40

    Hyödyin valtavasti parista äitiysfysioterapiakäynnistä sektion jälkeen. Yksityisellä siis ja oli parhaiten käytetyt eurot pitkään aikaan. Ilman niitä en olisi vieläkään kuullut haavahieronnasta, ettei haava tee kiinnikkeitä ja aiheuta kipuja tai rajoita liikeratoja jatkossa. Tämä ei tietenkään koske kaikkia mutta itselläni kiinnikkeitä tuli ja olisi tullut pirusti enemmän, jos en olisi haavaa aktiivisesti liikutellut. Myös kakkajakkaraa suositeltiin😊 Neuvola toimii meillä hienosti raskauden aikana ja vauvan suhteen, mutta kokemukseni on, että synnyttänyt putoaa palveluissa tyhjän päälle varsinkin fyysisten oireiden ja vaivojen suhteen hetimiten, kun lapsi on maailmassa.

    • krista
      31.8.2022 at 14:40

      Mä sain neuvolasta ihan tulostettuna nuo hierontaohjeet! En ollut sitä ennen tuollaisesta hieronnasta kuullutkaan.

      Mulle kans varmasti tuo äitiysfysioterapia tulee tarpeeseen. Neuvolasta sanottiin, että sieltä saa sitten lähetettä, mutta jos se tie jostain syystä tyssää, niin varmasti sitten yksityiselle.

  • Tonttu
    30.8.2022 at 09:38

    Minä taidan kuulua siihen nopeasti toipuvien joukkoon, sillä viikon jälkeen kävelin jo muutaman kilometrin päivässä (selkälihaksilla :D) ja 1,5 viikon kohdalla jätin särkyläkkeet kokonaan. Nyt vajaa kaksi kuukautta operaatiosta haava on toki yhä kosketusarka ja mahassa vielä selvästi vähän turvotusta. Erkaumaakin on vähäsen. Lallaan tapaan minusta on kuitenkin tuntunut, että sektiosta parantumisen kanssa on aivan oman onnensa nojassa. Tikit poistettiin neuvolan kotikäynnillä, mutta sen jälkeen sektiosta toipumisesta ei ole kyselty. Tuntuu että ne ohjeet on vain luokkaa ”älä anna haavan vaikuttaa mitenkään vauvanhoitoon, mutta älä tee mitään muuta”. Jotkut on saaneet kai sairaalasta ohjeet toipumista edistäviin jumppaliikkeisiin, mutta minulle ei ohjeistettu ainakaan tästä mitään. Jossain oli maininta, että kuukauden kohdalla saa alkaa liikkumaan, mutta mitä kaikkea silloin saa tehdä? Kuuluuko vauvan kanniskelu kantorepussa normaaliin vauvanhoitoon, jota saa tehdä? Tuo 4 kk:n juoksukielto oli uusi, masentava tieto! Itse pelkään välillä tekeväni hallaa toipumiselle, kun en varo mahaa mitenkään arjessa, vaan pungerran itseni makuulta ja istumasta ylös normaaliin tapaan. Olen siis todella kiitollinen tästä omasta nopeasta toipumisesta, mutta turhautunut systeemiin!

    • krista
      1.9.2022 at 12:19

      Vau, sulla on ollut hyvä toipuminen! Mäkin jo viikon jälkeen kävelin – en kyllä varmaan muutamaa kilometriä, mutta kuitenkin – mutta kyllä tunsin kävelleeni sen jälkeen ja särkylääkkeitä tosiaan meni pitkään!

      Mä en kans sairaalasta saanut mitään muuta ohjetta kuin suihkuttelu ja tikinpoistoajan varaus (muistaakseni). Mutta neuvolasta sitten oon saanut enemmän, just haavanhierontaohjeet ja vinkkejä ihan ensimmäisiin harjoitteluihin (se oli ihan vaan hengittelyä) ja vinkit Instagram-tileihin, joissa hyviä treeniohjeita. Eli on kyllä tosi hyvä tsägä käynyt minulla neuvolassa, tiedän että tämä ei ole itsestäänselvää.

      Mutta siis mä oon kuullut liikkumisesta vaan tuo ”ei neljään kuukauteen” ja en muuta. Ja että kävellä kannattaa :) Kantoreppua mä muuten oon itsekin miettinyt ja en ole käyttänyt, kun oon ajatellut, että se kyllä osuu just kipeisiin paikkoihin. Mulla on viikon päästä (vasta) jälkitarkastus, oon ajatellut että kysyn asiaa sitten.

      • Tonttu
        2.9.2022 at 08:03

        Vaikuttaa tosiaan olevan työntekijästä kiinni, saako niitä ohjeita vai ei. Itse etsin YouTubesta jotain videoita, mutta niiden luotettavuudesta ei aina oikein tiedä :) Ja olen itse kanniskellut refluksivauvaa kantorepussa jonkin aikaa nyt, koska hän ei vähän aikaa nukkunut päivisin lainkaan makuulla. Se yllättäen ei satu haavaan, ja toivottavasti aktivoi hyvällä tavalla syviä vatsalihaksia. Jos se haittaakin toipumista, valitsen silti mieluummin sen kuin vauvan joka ei nuku päivällä lainkaan🙃 Mulla on myös jälkitarkastus ensi viikolla, joten katsotaan mitä siellä asiasta tuumataan!

    • Jops
      1.9.2022 at 15:58

      Mä olin myös niitä onnekkaita, joille toipuminen on ollut helpommasta päästä. Sairaalassa meni pari päivää epiduraalisesti kipulääkettä(epiduraalikatetri laitettiin samalla kun spinaalipuudutus ennen leikkausta), mutta sen jälkeen pärjäs Buranalla ja Panadolilla, jotka pystyi lopettamaan 10 vrk:n kohdalla kun poistettiin tikit(ne kiristi ja pisti turvotuksen vuoksi). Lenkkeilyä vältin kuukausia, mutta arkiset liikkumiset normaalisti siitä tikinpoistosta eteenpäin. Alkuun piti sängystä nousta kyljen kautta pyörähtämällä polvilleen lattialle ja siitä ylös. Lantiota ei saanu keskivartalon lihasten avulla liikkumaan kivuitta makuulla ollessa, mutta housun reunasta sopivasti vetämällä sai lantiota liukumaan niin että asennonvaihdot onnistui itse. Minä en myöskään saanut terveydenhuollosta mitään kuntoutusohjeita, mutta kuvittelin sen liittyvän siihen, että olen lääkäri ja arvelivat lie, että tiedän. Väärä luulo tosin, koska olen geriatri, enkä ole äitiysneuvolaa päivääkään tehnyt enkä ole fysioterapeuttikaan. Tässä(kin) olisi meidän terveydenhuoltojärjestelmässä kehittämisen paikka, kuntoutusohjeistus rutiinisti kaikille leikatuille.

  • Annu
    30.8.2022 at 15:56

    Mulla olo kanssa aikoinaan kiireellinen sektio ja muistan sen tuskan, kun aamulla oli kammettava avustetusti ylös sängystä! Pyysin pyörätuolia tueksi, jotta mun ei tarttei repimällä repiä itteäni heti tikku suoraksi ja pääsisin vessaan. Kuitenkin suhteellisen nopeasti se kävely luonnistui normaalisti ja vauvan piteleminen, tosin vauveli painoikin vain noin 2kg… Muistan, että vielä kotonakin (oltiin viikko sairaalassa) sängystä nousin pitkään kyljen kautta ja kipuilin, tosin en muistanut aina ajallaan lääkkeitä. Perus buranalla ja panadolilla mentiin täälläkin. Ja nenilmavaivalivut!! Siis ehkä jopa pahempaa kuin muut. Koen päässeeni suht vähällä eikä erkaumaa mulle tullut, joten mulle tämä oli ehkä parempikin vaihtoehto.. Mutta ymmärrän, ettei se jokaisella ole sama. Kuten ei mistään synnytyksestä toipuminen. Hetki kerrallaan ja rauhassa, synnytys on kuitenkin kropalle järkyttävä rasitus, tyylistä huolimatta.

    • krista
      1.9.2022 at 12:22

      Joo siis se ilma vatsassa oli kyllä tosi kivuliasta! Yllättävää, että sellainenkin vaiva voi olla. Mä yritin kysellä, että miten se pääsee sieltä vatsasta POIS se ilma (kun sehän ei ollut suolessa tms. vaan siellä onteloissa), mutta en saanut oikein vastausta :D Ilmeisesti vaan jotenkin… imeytymällä vähitellen :D

      Ja kyllä, tässä varmasti kannattaa vaan olla kärsivällinen ja antaa kropalle aikaa toipua <3

  • Fiarlán
    30.8.2022 at 17:10

    Meillä kans kiireellinen sektio helmikuussa Helsingin Naistenklinikalla. Leikkaus aamupäivällä ja illalla kammettiin jo ylös sängystä. Ekana yönä vauva myös kiidätettiin vauvojen teholle sokeritippaan ja sinne puoliso kärräsi minut mukaan pyörätuolilla. Aamulla onneksi kätilöt ottivat asiaksi ohjata minua maidon nostatuksessa ilman vauvaa. Vauva oli teholla kolmisen päivää ja sitten vielä synnyttäneiden vuodeosastolla seurannassa. Minut kotiutettiin ennen vauvaa joten tuolla vuodeosastolla en itse saanut mitään apuja. Edes kurkkusuorana huutavan vauvan nostamiseksi syliin. Kun molemmat päästiin kotiin mun toipuminen kyllä nopeutui. Hyödyin itse kovasti yksityisestä äitiysfyssarin vetämästä palautumisjumpasta jossa sain juuri noita arven hierontaan liittyviä yms vinkkejä. Neuvolassa ei tikkien poiston jälkeen kenelläkään kiinnostanut mun vointi ja toipuminen.

    • krista
      1.9.2022 at 12:25

      Voi kurjuus! Mulla valitettavasti joiltain osin samat kokemukset ja täytyy sanoa, että kyllä tuosta jonkinasteiset traumat jäi. Suurin osa hoitajista oli IHANIA ja tuntuu siksi epäreilulta melkein edes kertoa tällaisia, mutta joo silti. Meillä muuten kans vauvan sokerit laski, mutta ne saatiin nousuun jollain sokeritahnalla – mutta siinä oli tilanne, että jos ei olisi noussut nopeasti, niin olisi joutunut lastenosastolle.

      Joo mä kans varmasti tarvitsen äitiysfyssarin apuja! Jos ei tule julkiselta (mulle vähän mainittiin, että voi saada julkiselta lähetteen sitten 4-5kk kohdalla), niin yksityistä mäkin sitten etsiskelen.

  • KL
    30.8.2022 at 18:19

    Minulla on kaksi sektiota takana ja muistan kuinka tuskallista se alkuun oli. Sängystä tosiaan kammettiin ylös jo 24:n tunnin sisällä, vaikka sattui julmetusti ja vauvaakin piti yrittää sairaalassa samalla hoitaa. Aivan mahdoton yhdistelmä. Onneksi se kipu itsellä alkoi helpottaa kahden viikon tietämissä ja nykyään vuosien päästä sektioista, arven alue on tunnoton, mutta arpi siisti ja vatsa muuten ok. Tuli mieleen tuosta erkaumasta ja keskivartalon heikkoudesta, että auttaisiko sulle sellainen tukivyö, joka on juuri synnytyksestä palautumista varten? Itse käytin sellaista molempien synnytysten jälkeen ja en tiedä johtuuko siitä, mutta minulla ei ole erkaumaa eikä selkä-tai keskivartalon heikkoutta ole ollut raskauksien jälkeen.

    • krista
      1.9.2022 at 12:29

      Joo siis tosi hankala yhtälö! Ja kun samaan aikaan piti olla mahdollisimman paljon liikkeellä ja pesiä mahdollisimman paljon vauvan kanssa ihokontaktissa. Ööö joo kiitti, eli teki kumpaa vaan niin voi kokea huonoa omatuntoa siitä, että toinen on tekemättä :D

      Mä oon miettinyt sellaista tukivyötä ja yksi tuttu mulle jopa sellaista tarjosi <3 Asia on jäänyt venymään (haha vähän niin kuin mun vatsanahka), kun en nyt ollut ihan varma, onko se ok sektion jälkeen kipeän vatsan kanssa vai ei... Kun sehän painaa just noita kipeitä kohtia ja käsittääkseni vatsan sisällä olevia tikkejä. Sitäkin voisin vielä jälkitarkastuksessa kysyä, se on tosiaan ensi viikolla.

  • Lilah
    30.8.2022 at 22:28

    Alatiesynnytys imukuppiavusteisesti, mistä syvät repeämät. Asiaa ei käsitelty kanssani kuin kotiutettaessa jossain sivulauseessa, ”totuus” valkeni hiljalleen särkyjen kestäessä. Jälkitarkastuksessa 6-7vkon jälkeen todettiin että paraneminen on ”hyvässä vauhdissa”, eikä paranemiseeni palannut yksikään ammattilainen sen jälkeen. En saanut juuri muita ohjeita kuin liikkua runsaasti. 7kk myöhemmin olin viimein suht kivuton pidemmän vaunukävelylenkin jälkeenkin. Synnytys oli kyllä ”helppo ja nopea”, mutta jälkivaivat osin pysyviä. Erkauma tuli vasta viimeisen odotuksen myötä. Aika vähän puhutaan synnytyksen riskeistä olipa synnytystapa mikä tahansa. Ei kai haluta pelotella, mutta moni myös kokee synnytyksen traumaattisena jos todellisuus on aivan muuta kuin mitä odotti.

    • krista
      1.9.2022 at 12:35

      Joo tosiaan vaurioita voi jäädä alatiesynnytyksestäkin, ja just pitkäaikaisia! Mulla tuli kans niistä tikkejä, repeämiä, episiotomiaa ym – hehe että ei nekään mitään suitsaithommia olleet :D

      Tuo muuten onkin tosi kaksipiippuinen juttu: että kerrotaanko riskeistä ja jälkivaivoista vai ei. Pelottelu ei ole hyödyllistä, toisaalta sitten kun jälkivaivoja tulee, niin niiden kanssa on helposti ihan kauhuissaan, että miksi mä en tiennyt tällaisesta. Siis mähän en edes tiennyt jälkivuodosta aikoinaan esikoisen kanssa! :D Tai siitä, että synnytyksessä voi tulla ulos tavaraa muistakin aukosta kuin siitä, mistä vauva tulee. En vaan tiennyt, kun ei kukaan ollut kertonut!

  • RLO
    30.8.2022 at 23:35

    Kiitos, että kirjoitit tästä aiheesta! Sosiaalisessa mediassa sektiosta annetaan usein hyvin ruusuinen ja vaivaton kuva ja puolestaan suunnitellun sektion haluavat kokevat, että terveydenhuolto liioittelee riskejä. Minusta he eivät liioittele, koska niiden ääni ei kuulu, kenelle ne pienet riskit osuvat. Itsellä myös molemmat tavat alatie ja sektio testattu ja koen, että sektiosta valitettavasti jäi myös peruuttamattomia terveyshaittoja. Samaa mieltä muiden kommentoineiden kanssa, että aivan liian köykäisin ohjein kotiin. Kyllähän esim. jonkun nilkka/käsileikkauksen jälkeen varmasti tulee fyssarit kaupan päällisinä ja jälkiseurantaa. Sektio on kuitenkin isoimpia puudutuksella tehtäviä leikkauksia ja aivan oman onnensa nojassa saa kyllä toipua. Mutta hei, näitähän tehdäänkin vain naisille.

    • krista
      1.9.2022 at 12:41

      Mulla oli tosiaan itselläkin syntynyt sellainen vaivaton kuva kaikesta, mitä olin kuullut! Olin kyllä sillä tavalla tietoinen, että ”toipuminen siitä on paljon hankalampaa”, mutta en mä ollut OIKEASTI tiennyt, että millaista esimerkiksi se kipu on ja miten pitkään sitä kestää.

      Multa on leikattu aiemmin umppari, leukaleikkaus ja nyt tämä. En varmaan osaa laittaa kipuja suuruusluokkaan – varmaan kuitenkin se leukaleikkaus oli kivuliain – mutta tämän sektion erottaa muista just se, miten ”keveästi” siihen tosiaan jotenkin suhtaudutaan. Totta kai on erittäin ok ja erittäin hyvä, että esimerkiksi synnytyspelkoiset sektion halutessaan saavat, en mitenkään sitä halua vähätellä. Mahtavaa, että sellainen mahdollisuus on olemassa nykylääketieteessä – puhumattakaan tällaisissa ”pakkotilanteissa”, kun voisi käydä hullusti jos sektiomahdollisuutta ei olisi. Mutta silti mä ajattelen, että sektioa jotenkin ”vähätellään” toimenpiteenä ja ainakin itse sen läpikäynnin jälkeen vasta tajusin, miten iso operaatio se kropalle oikein on. Ja tosiaan siitä toipumiseen jätetään aika yksin, myös synnytyssairaalassa oli jotenkin sellainen asenne.

  • Hortensia
    31.8.2022 at 20:18

    Kyrsii ihan suunnattomasti se naistenklinikan kova tyyli, kukaan ei auta ja potkitaan ylös sängystä vittumaisin sanakääntein. En anna sitä koskaan anteeksi. Enkä sitä etten saanut sektion jälkeen vauvaa syliin, kuulemma heräämössä syöpäpotilaat voivat loukkaantua kun siellä vauva itkee. Sektiosta paraneminen tuntui vaikealta täälläkin. Eikä vieläkään ihan hyvältä kropassa tunnu. Koko homma on jotenkin niin naisvihamielistä eikä mitään resursseja laiteta tuon pyörittämiseen. Paras oli vielä kommentti lähtiessä sairaalasta, että voit sitten poistaa tikit 7 vrk päästä itse. Kaveri kävi ne sitten poistamassa.

    Toivottavasti paranet pian ja voit muutenkin hyvin jatkossa❣️ Hyvä asenne 🤍

    • krista
      1.9.2022 at 12:46

      Apua, mitkä kokemukset! Ja joo siis TAAS sanon alkuun, että mulla osui 99 % ihania hoitajia siellä MUTTA myös erittäin kurja kokemus erityisesti yhdeltä yöltä. Se on jotenkin niin mälsää, kun aikoinaan Kätilöopistosta jäi vaan sydämenkuvat silmiin, mutta Naistenklinikkaa ajatellessa tulee olo, että apua toivottavasti ei joudu sinne enää koskaan. Aika traumaattinenkin kokemus siis minultakin, vaikka toisten hoitajien empattinen suhtautuminen tapahtuneen jälkeen senhetkistä olotilaani kovasti korjasikin. Ja mäkään en anna ikinä anteeksi sille yhdelle henkilölle, joka tämän aiheutti. (ja hänen asenteestaan näki, että hän ei anteeksiantoa kaipaakaan vaan se on hänen tapansa tehdä töitä, voin kuvitella että on itkettänyt siellä vuosien aikana muitakin kuin minua)

      ”Voit poistaa tikit”, kääk! Mua ohjattiin siis varaamaan neuvola-aika ja siellä ne tikit poistettiin. Hui jos ois itse joutunut ottamaan!

  • Ullis
    2.9.2022 at 00:34

    Mulla kaksi sektiota, ensimmäinen suunniteltu ja jälkimmäinen polikliininen, kun jo yliajalla olleen kuopuksen synnytys ei edennyt.

    Esikoisen jälkeen naikkarilla olisi pitänyt hoitaa vauvaa itsenäisesti heti ensimmäinen yö, ja kun pyysin apuja, sain melkoisen tylyä kommenttia, mikä on jäänyt mieleen. Kun sektio oli suunniteltu ja sen jälkeen oli kipeänä ensimmäiset päivät, maidon nousuun meni useita päiviä ja imetyksen kunnolliseen sujumiseen varmaan kuukausi.

    Toisen sektion jälkeen oli paljon helpompaa, ehkä siksikin, että synnytys oli kuitenkin lopulta lähtenyt käyntiin. Imetys sujui heti ja muutenkin tiesin, mitä odottaa. Jorvissa synnyttäjän kohtelu oli myös inhimillisempää. Olisimme päässeet kotiin jo seuraavana päivänä, mutta koska kotona oli julkkariremppa kesähelteillä menossa ja vasta ostetun uuden asunnon remppa käynnissä, jäimme lähinnä miehen toiveesta päivää pidemmäksi ajaksi sairaalaan.

    Vaikka toivuin varsinaisesta leikkauksesta suhteellisen nopeasti ja helponkin oloisesti, mulla meni kymmenen vuotta kuopuksen syntymästä siihen, että löysin ammattilaisen ohjauksessa treenin kautta taas tuntuman alavatsalihaksiin ja tunnon niiden hermotuksiin. Tästä oli seurauksena se, että kun alavatsan lihakset olivat pitkään poissa pelistä, kompensoin niitä muilla lihaksilla ja alaselkä oireili pahasti vuosikausia. On aivan erinomaista, että nykyään on fyssaripalveluja myös sektion käyneille, ettei tarvitse näin pitkää polkua käydä.

    Fyssaripalveluja pitäisi tarjota kaikille synnyttäneille ja varmistaa, että synnytystavasta riippumatta saisi ammattilaisen tukea toipumiseen. Muistaakseni olen kuullut, että Saksassa kaikille synnyttäneille tarjotaan viisi fyssarikertaa.

  • Mirellajanette
    6.9.2022 at 15:51

    Minusta sektiosta toipuminen oli yllättävän helppoa ja tällä tarkoitan, että olin varautunut kovempaan kipuun. Positiivinen yllätys oli, että jos ei liikkunut, mihinkään ei sattunut! Kovin kipu jota olin aikaisemmin kokenut, oli migreeni, ja siinähän pahimmillaan sattuu pelkkä hengittäminen ja elossa oleminen.

    Toinen huomio näin 17 sitten tehdystä sektiosta, että edelleen sisukaluihin muodostuneet arvet muistuttavat välillä, jos liikahdan ripeästi tietyssä asennossa. Öisin saatan herätä, jos käännän rivakasti kylkeä. Tämä on kuulemma ihan normaalia liittyen mihin tahansa vatsan alueen leikkaukseen.

  • Sarvis
    8.9.2022 at 21:02

    En nyt laiskuuttani ehtinyt kaikkia kommentteja lukea, mutta oliko kivunlievitys sektion jälkeen todellakin vain Buranan ja Panadolin varassa? Minä olen kahden sektioni jölkeen ollut jonkin aikaa kiinni kipupumpussa, ja kyllä etenkin toisen sektion jälkeen opiaatti oli ihan enemmän kuin tarpeen että pystyi liikkumaan. Joskin koin painostusta kätilöiden taholta sekä a) liikkua mahdollisimman paljon ja ottamaan tarvittaessa kipulääkeannoksia pumpusta b) olemaan liikkumatta, jotta en tarvitsisi kipulääkettä. Helppo nakki!
    Mutta edelleen tuntuu, että sektion, siis muissa hommissa sanottaisiin LAPAROTOMIAN, jälkeinen kivunhoito on ihan kuraa! Se on iso leikkaus ja kivut pitää hoitaa hyvin. PISTE! Minkä tahansa muun ison avoleikkauksen jälkeen ei takuulla pihtailtaisi (imettäjällekin turvallisissa!!) lääkkeissä. Mutta synnytyshän on luonnollista! (Niin on umpisuolentulehduskin, mutta kyllä sen poiston jälkeen lääkitään kunnolla!).
    Menee mulla aina tunteisiin!

    • krista
      8.9.2022 at 21:45

      Mulle sanottiin jossain vaiheessa (leikkaussali tai heräämö), että pyydä rohkeasti lisää lääkettä, jos burana ja panadol ei riitä – mutta minäpä tietysti mukamas selviytyjäasenteella tamppasin eteenpäin ilman :D Ei kyllä sellaista kukaan synnyttäneiden osastolla ehdottanutkaan. Mutta mulla oli taustalla myös sellainen, että mun leukaleikkauksen jälkeen mulla todettiin yliherkkyys muutamalle vahvemmalle kipulääkkelle. Sain sellaisen yliannostus-tyyppisen olon megaoksennuksineen, ja tämä tapahtui useammasta lääkekokeilusta. Sen takia en nyt uskaltanut lähteä kokeilemaan lääkkeitä: ois ollut kamala oksentaa niillä tikeillä, apua. (ei se kivaa ollut leukaleikkauksen jälkeenkään kiinni niitatun leuan läpi)

      Joo mullakin oli kahteen suuntaan painostus: liikkumaan paljon ja makaamaan paljon ihokontaktissa vauvan kanssa. Tosiaan näiden molempien toteuttaminen yhtä aikaa pik-ka-sen mahdotonta.