Tunnemyrskyssä

Eilen minulla tunnekuohahti – niin, että tunsin jonkin äkillisen tunneturhautumisen kasvavan ihan fyysiseksi asti.

Päädyin läpsyttämään käsilläni seinää. Oi kyllä. Sanoin varmaan aaaaaaaaaargh niin tehdessäni. Sitten katsoin ympärilleni, harkitsin (?) hetken ja heitin vielä puolipuhtaat pöksyt tuolin selkämykseltä lattialle.

Hurjaa, haha. Oikein villipeto!

Kuulostaa naurettavalta, näytti varmasti vielä naurettavammalta.

En muista varsinaisia hormonitunnekuohahduksia ensimmäiseltä raskaudelta, mutta toiselta raskaudelta muistan, valokuvantarkasti.

Olimme kävelemässä Joelin kanssa hiekkatieltä pitkin kotiin, ja jotenkin musta tuntui sillä hetkellä, että mun tunteita just siinä sekunnin sadasosalla ei huomioitu riittävällä empatialla. Tunsin sen tunteiden kuohun, muistan miten erityisen vihainen olin – ja ajattelin, että olen niin vihainen, että haluan riipiä nuo kaikki lehdet puista. Ihan valokuvantarkka muistikuva.

Kysyin Joelita, se ei tietysti edes muista mitään tällaista.

Raskana olevien tunnekuohuista puhutaan aika usein itkukohtausten näkökulmasta – ja tietysti vaikkapa sellaisena, että telkkarimainoksetkin saavat tippalinssiinliikuttumaan.

Kuvittelenko vaan, vai puhutaanko tällaisista turhaumakiukun tunnepurskahduksista paljon vähemmän?

Kuitenkin jo aikaisemmissa raskauksissa juttelin ystävien kanssa, ja tosi moni oli kokenut ihan samanlaisia. Muutamalle julkisella paikalla tapahtuneelle välikohtaukselle on naurettu myöhemmin vatsat kipeinä. Vaikka samanaikaisesti on tietysti niin, että ei raskaus ole mikään oikeutus käyttäytyä raivopäisesti. Itselleen nauraminen on kuitenkin terapeuttista, ja samalla myös ymmärtää ja sanoo ääneen myös (joskus) sekopäisen käyttäytymisensä.

Toki korjaten ja pyrkien jatkossa välttämään.

Itselläni nämä molemmat hormonitunnemyrskypuuskat ovat liittyneet jollain tavalla turhautumiseen. Sellaiseen oloon, että ei tule ymmärretyksi tunnetasolla (raskauteen liittyen) sillä tavalla kuin toivoisi.

Eli kyseessä ei ole ollut oikeastaan edes mikään riita, vaan kohtuuttoman kokoiseksi purskahtava epäreiluuden ja ymmärtämättä jäämisen tuntemus.

Pienenpieni esimerkki – niin pieni, että tästä en edes ääneen sanonut silloin tämän tapahtuessa. Kerran puoliso kysyi, että ”mikä sua harmittaa?”. Todellisuudessa olin tosi hyvällä tuulella ja oikeastaan aika erityisen onnellinen, mutta mulla oli vaan sitkeä tasainen kokopäiväraskausöklötys päällä. Tunsin turhautumisen hyökyaallon nousevan: miksi tuo ei voi ymmärtää mua – tämähän on jo kolmas kerta, luulisi että tajuaa, miltä tää raskaana ollessa tuntuu…? Mutta samanaikaisesti tajusin, että kyse on vain sanavalinnasta eikä siinä ole mitään loukkauksia kätketty sisään. Että tämä on vain mun tunne, jota en edes noteeraisi ilman hormonien heittelyä.

En siis edes sanonut silloin mitään. Kopistelin ehkä vähän tiukemmilla askelpainotuksilla yläkertaan pyykkejä ripustamaan, haha. Myöhemmin kyllä kerroin, mitä olin silloin tuntenut.

Itselläni sekä toka raskaudessa että nyt tämä tunnekuohahdushetkeni osui juuri samaan ajankohtaan alkuraskaudessa. En ihmettele, vaikka olisi tyyliin samalla viikolla.

Tämä on nyt tietysti tällaista maallikkopäättelyä: voisiko olla, että hormonien muutos tuntuu tässä alussa erityisenä poikkeamana aiempaan –  ja että silloin tavallaan se oma muuttunut kuohuntaherkkyys voi yllättää raskaana olevan itsensäkin? Sitten myöhemmin ehkä se hormonimuutos tasaantuu (tai siihen tottuu). Tai toisaalta ehkä isoimpana juttuna ehkä itse tiedostaa hormonikuohunnan ja pystyy sen ansiosta sitä myös hillitsemään.

Ettei päädy heittämään puolipuhtaita housuja lattialle. Haha hurjaa.

Tämä housujen heittäminen lattialle johti tosi hyviin jutteluihin, sekä puolison että koko perheen kanssa. Itse koen, että on tosi tärkeää, että esimerkiksi puoliso ymmärtää, että just nyt näinä viikkoina ei kannata alkaa vängätä jostain ihan turhasta. Mieluummin ennaltaehkäistään riitatilanteita, siihen voi vaikuttaa sekä raskaana oleva itse että hänen läheisensä. Mekin esimerkiksi keskusteltiin hormoneista lasten kanssa – että mitä ne ovat, ja miten ne nyt äitiin saattavat vaikuttaa.

Ja että se tunnemyrskyyn johtanut tilanne oli ihan tavallinen tilanne, mutta koska äidin vartalossa tapahtuu nyt mahdollisen vauvan takia muutoksia, äiti on nyt herkempi kuin tavallisesti.

Heh pidän nyt aika suotavana, että muut perheenjäsenet eivät lähtisi ihan tieten tahtoen testaamaan, että minkä puolipuhtaan vaatekappaleen se seuraavaksi tujauttaa lattialle.

Lapsetkin aika hyvin tietysti tietävät, miltä tuntuu, kun tunne kuohahtaa. Tällaisia kuohahduksia tietysti opetellaan hallitsemaan, kanavoimaan ja sanoittamaan, mutta on vaiheita, jolloin niitä saattaa sattua herkemmin kuin toisissa vaiheissa. Jokainen joskus suuttuu, mutta ilmaisee sitä vaan eri tavoilla. (tai jotkut sulkevat hiljaa sisäänsä)

Meinasin jo lähteä tahtoiästä ja murrosiästä keskustelemaan, mutta lapset siinä olivat jo sujuvasti vaihtaneet puheenaihetta ja lauloivat barbien musikaalilauluja, haha.

Onko sulla kuohunut raskausaikana? Onko osunut alkuraskauteen niin kuin minulla?

9
Like
2

You Might Also Like

  • ~ anoyymi ~
    20.5.2021 at 19:17

    Onkohan naisten hormonitoiminta jotenkin muuttunut aikain saatossa? En muista omista raskauksistani mitään tunnekuohuntaa enkä muidenkaan raskauksista. Ehkä aika kultaa muistot, mutta tuon miehen ainakin luulisi muistavan, jos olisin ollut erityisen riiviömäinen. :D

    • krista
      20.5.2021 at 19:28

      Hih enpä osaa kyllä sanoa! Tai ehkä tää on jotenkin näitä ihmiskohtaisia, joillekin tulee ja joillekin ei. Ja tosiaan, kyllähän nykyään ainakin puhutaankin, että tunteiden myllerrys on tavallaan yksi osa ”raskausoireita” – voisko myös olla, että niistä puhutaan mahdollisesti enemmän ja avoimemmin kuin ennen? (esim. https://www.terveyskyla.fi/naistalo/raskaus-ja-synnytys/raskauden-tuomat-muutokset-ja-yleiset-huolenaiheet/tunteet-ja-mieli) Ehkä sellainen saa muut kertomaan myös omista kokemuksistaan, ja siksi ne tuntuisivat yleisemmiltä kuin ehkä ennen, en tiedä, tällaista spekulointia :)

  • Anni
    20.5.2021 at 19:58

    Mä muistan ensimmäisestä alkuraskaudesta melkein kuudentoista vuoden takaa suuren harmistuksen, kun keittiönkaapin sarana jotenkin temppuili eikä ovi meinannut aueta. Näytin toimimatonta saranaa illalla miehelleni ja silloin se tietenkin toimi. Mua itketti ja harmitti ja suututti ihan kamalasti, tuntui että sekä kaappi että mies pilkkaa mua ja ajattelee että olen ihan tyhmä kun en edes osaa kaapinovea avata. En usko että mies muistaa mitään.😂

    • krista
      21.5.2021 at 09:03

      Hih just näin – kun siis normaalitilassa ajattelisi, että ”no oho, nyt se sitten toimiikin!”, niin hormonitilassa voi ajatella, että ”toi kaappi pilkkaa mua!” :D

    • ~ anonyymi ~
      21.5.2021 at 16:13

      Olet varmasti oikeassa ja hyvä että puhutaan. Saa vertaistukea. :)

  • Nuppunen
    20.5.2021 at 20:52

    Pizzan ja suklaan perään olen ainakin itkenyt… :D Ja juurikin niin, että se tunne on vain yhtäkkiä kuohahtanut ja sitä on itsekin melkein seurannut vierestä, että mitä hittoa tässä nyt taas tapahtuu :D

    • krista
      21.5.2021 at 09:04

      Joo, just tuolta se tuntuu! Että itsekin tavallaan ihmettelee, että miten tää mulla nyt näin kuohuu, mutta silti kuohuu vaan! :D

  • Laura
    20.5.2021 at 21:31

    Oi kyllä. Pääasiassa olin (muistaakseni) suht tasainen, mutta yks tapaus on jäänyt mieleen. Opettelin raskausaikana laittamaan ruokaa kun iski paniikki että kyllähän kunnon kotiäiti vääntää pöperöt kun pöperöt käden käänteessä. Tulin raskaaksi siis pari vuotta omillaan asuneena 20-vuotiaana opiskelijana, ja olin elänyt kanawokilla ja makaronilaatikolla siihen asti ne pari vuotta 😅

    Noh, olin sitten silloisen miehen työpäivän aikana vääntänyt kanakeiton joka onnistui tosi hyvin! Mies ei tiennyt tästä ja tuli töistä kotiin. Sanoin ylpeänä, että keittiössä on kanakeitto valmiina, johon mies vastas kepeesti että ”kiitos, mutta kävin mäkkäristä työmatkalla ni syön myöhemmin”. Ai saakeli mikä kiukku ja turhautuminen kun p*ska mies ei arvostanut mun vaivannäköä 😂 Kypsänä kippasin sitten lavuaariin koko kattilallisen kanakeittoa. Hävetti ja nauratti jälkeenpäin.

    • krista
      21.5.2021 at 09:06

      Hihi ihanan dramaattista – mutta siis voin hyvin kuvitella! :D Ja velä MÄKKÄRISSÄ, kun raskaana oleva puoliso siellä täydellä rakkaudella kokannut, auts :D

  • Lilah
    20.5.2021 at 22:11

    En muista moista omilta raskausajoilta. Enkä kyllä edes synnytysten jälkeen ole kokenut mitään massiivisia hormonimyrskyjä. Olen aika tasainen luonne muutenkin. Mutta (työ)uupumus on selkeästi lyhentänyt pinnaa ja silmät kostuu nykyään ihan kaikesta, olipa sitten liikuttavaa, kiukuttavaa tai väsyttävää. Hurjaa (ja kurjaa), että lääkärien ensimmäinen ratkaisu tähän olisi masennuslääkkeet ”tasaamaan mielialoja” vaikkei siitä ole kyse. Kas kun niitä ei raskaana olevillekin tarjota! (vitsi)

    • krista
      21.5.2021 at 09:18

      Saattaa hyvinkin olla, että perusluonnekin tällaisiin vaikuttaa, eli että kovin rauhallinen luonne ei lähde räiskymään hormoneissakaan – hah tosin tämä ihan mun omaa spekulaatiota, en oikeasti tiedä :D

      Ja phuuh joo tosi hurjaa, ja kurjaa. Lääkkeille on ihan varmasti paikkansa monissa tilanteissa, mutta vähän kyllä ihmetyttää niiden tarjoaminen ensiratkaisuna – luulisi, että ensin pyrkisi ratkaisemaan syytä (vaikka kevennetty työ, työpaikalla työtehtävien jako uudelleen jne) ja sitten vasta toissijaisesti hoitamaan lääkkeillä oireita, jos tilanne on akuutti tai muu ei auta. Ihan eri juttu, mutta myös omakohtainen kokemus: aikoinaan työpaikalla mulla yhdessä työpisteessä oli niin kova veto, että näyttöön kiinnitetyt liimalaput väpättivät tuulessa. Veto tuli suoraan niskaan niin, että sen ihan tunsi. Sain siitä jäätäviä selkä- ja niskakipuja – ja mä olen vieläpä niitä harvinaisia hyväselkäisiä, ei mulla ole ollut sellaisia ennen eikä jälkeen. Yritin hoitaa asiaan ratkaisua, että työpistettä/ilmanvaihtoa ym. korjattaisiin, ja yritin myös työteveyden kautta, josko sieltä otettaisiin kantaa niin, että asia etenisi. Ratkaisu oli kolmiolääkeresepti käteen ja sellainen ”tämä on toimistotyöntekijän ammattisairaus” -tyyppinen vastaus, toki ymmärtäväinen mutta ei ratkaisua hakeva. Lääkkeet oli ihan kamalia, helpotti hetkeksi mutta kokonaisuudessaan tulin vielä kipeämmäksi. Asia ratkesi siinä samalla päivämäärällä, kun työpaikalla myllättiin sijainteja ja mun työpiste siirtyi toiseen paikkaan. Kivut loppuivat siihen eikä ole ikinä tulleet takaisin! Joku muu siihen vetopaikkaan sitten tietysti joutui taas istumaan :(

      Sori aiheesta eksyminen, mutta tuli niin elävästi mieleen!

  • Tilia
    21.5.2021 at 08:06

    Ei ole täälläkään mitään muistikuvia tuollaisista myllerryksistä. Olin seesteisen onnellinen raskausajat, sellainen Mona Lisa -hymy kasvoilla koko ajan, niin että työkaveritkin kyselivät, mitä onnellista on tapahtunut – jo ihan liian aikaisilla viikoilla. Ihan mielelläni olisin raskaana ollut useamminkin ja jos lapset pysyisivät aina 0-1-vuotiaina imetettävinä palleroina eivätkä kasvaisi haistatteleviksi teineiksi, joiden kanssa kyllä kuohahtaa äidilläkin…

    • krista
      21.5.2021 at 09:21

      Oi, ihana seesteinen Mona Lisa <3 Mä en olen ihan sellaista päässyt kokemaan: ekalla raskaudella oli paniikki, tokalla raskaudella edellisen vauva-ajan väsymys ja nyt kolmannella... no, aika tavallinen varmaan, plus tuo hormonihepuli. Ehkä tästä voisi vielä jotenkin Mona Lisaksi kääntyä! :)
      -
      Hih ja apua, voin kuvitella! Tuohon aikaan pitäisi luonnon kyllä kans järjestää vanhemmille jotain monalisahoromoneja :)

  • Maria
    21.5.2021 at 12:19

    Täällä! Ensimmäisen raskauden aikana itkeä pillitin vaikka minkä turhautumisen johdosta. Ensimmäisenä tulee mieleen se kun luulin alkuraskaudesta että oli tullut raskausarpia (ei ollut), kun tein ruokaa ja suolakurkut olivat pilalla (ihan hyviä olivat), ja kun itse itselleni vitsailin että mieheni on jättänyt mut metsään yksin (ei ollut, käveli vain nopeampaa tahtia, kun yhdessä sovittiin että menee edeltä hoitamaan jonkun homman).

    Nyt olen toista kertaa raskaana ja tämä onneksi on ollut henkisesti vähän helpompi raskaus. Eilen kuitenkin kävi niin että jäin illalla vielä yksin alakertaan kun muut menivät jo nukkumaan. Siinä sitten muistelin jotain omaa juttuani ja sain hervottoman naurukohtauksen, joka ei meinannut millään loppua, josta johtuen säikähdin että vauva lähtee syntymään sen hytkynnän vuoksi. 😅 mies sitten tulee ihmeissään katsomaan mitä tapahtuu alakerrassa kun ensin kuuluu järkyttävää kikatusta, joka salamana vaihtuu lohduttomaan paniikki nyyhkytykseen. Eli hormonit pitää otteessaan ihan loppuun saakka. Onneks vain kaksi viikkoa laskettuun aikaan, ja sitten päästäänkin uuteen hormonimyrskyyn vauvan synnyttyä!

    • krista
      24.5.2021 at 14:43

      Ooooo, suolakurkkuja! Ja hihitys myös tuolle, että ensin itse itselleen vitsailee ja siten suuttuu siitä <3 Ai että! <3 Mäkin muuten "harrastan" joskus mielikuvitusriitelyä jonkun toisen osapuolen kanssa, ja jossain vaiheessa huomaan olevani vihainen, vaikka olen vaan KUVITELLUT toisen osapuolen repliikit :D Voi apua :D (tätä oon siis tehnyt myös silloin, kun en ole raskaana)
      -
      Hihi ja tuo itkunauru :D Kirjaimellisesti tunteiden vaihtelua laidasta laitaan! Mutta onneksi osaa itselleen nauraa sitten jälkikäteen, se on tärkeää!

  • Lyy
    21.5.2021 at 16:03

    Aavistelin olevani raskaana, kun olin n. viikon ajan just ennen oletettua menkkojen alkamispäivää jatkuvasti tosi vihainen ja kireä, ihan kaikki ärsytti (mukaan lukien se, kun työkaveri oli liian kohtelias :DD). Yleensä pms-oireisiin kuuluu yks tai kaks vastaavaa päivää, joten viikon jälkeen aloin miettiä että het-ki-nen. Muutoin mulla oli raskausaikana paljon tasapainoisempi ja tunnekuohuttomampi olo kuin normaalisti.

    • krista
      24.5.2021 at 14:45

      Ai mäkin odotan, että tämä tunnepurskausolo jää tähän alkuraskauteen! Ainakin ennen on (heh muistaakseni) tosiaan jäänyt, toivotaan samaa myös nyt! Ei jaksaisi itsekään draamailla :D

  • Anna
    21.5.2021 at 17:58

    Minulle nuo myllerrykset ovat tuttuja aina pari päivää ennen kuukautisia. Minä muutenkin tunnen kaikki tunteet tosi voimakkaina ja olen herkkä kaikenlaisille hormonivaihteluille.
    Sen kerran kun jouduin vähän aikaa käyttämään keltarauhashorminia niin ihan ihmettelin miten tasaista voi olla elämä. Ei tullut kertaakaan pusertavan onnellista oloa, ei polttelevaa kiukkua, henkeä salpaavaa ahdistusta. Kaikki tunteet kulkivat keskikäyrällä, kun yleensä sahaavat ylös ja alas ja edestakaisin. Vaikka oli ihanaa kun ei suuttunut mistään (suuttuminen on aika raskasta henkisesti) niin myös tosi harmaata kun ne ilon pisarat eivät säväyttäneet entiseen malliin.

    • krista
      24.5.2021 at 14:48

      Mulla on tosiaan ennen kuukautisia vaan sellainen ”paskaa paskaa maailma on paskaa” -olo, toi hormoniärtymys ei jotenkin niin iske pms:ään mulle… Ehkä se tulee sitten senkin edestä näin alkuraskaudessa :D

      Totta muuten, suuttuminen on henkisesti tosi raskasta! Mutta sitten jos ne pursuilevat ilotkin jäisi kokematta, en sellaistakaan haluaisi! Vähän tuuliviiriä kaipaan elämääni kuitenkin :D Mutta en kyllä tosiaan noista suuttumisista itsekään tykkään, mä en tykkää muutenkaan yhtään riitelystä nykyään. Nuorempana kyllä osasin olla aikamoinen drama queen (valitettavasti), mutta enää ei jotenkin vaan… jaksa :D

  • Minna
    23.5.2021 at 21:44

    Itsehän heitin puolisoani perunan palalla, kun siinä hetkessä olivat muka mielestäni liian isoina keittoon pilkottu 🙈 mutta onneksi kainuulainen mies ymmärsi, että raskaus ja pieleen mennyt pottujen pilkonta ei ole niin maata kaatava asia 😄

    • krista
      24.5.2021 at 14:40

      Hihi! Nää saa ajattelemaan (samoin siis omat tunnepurskaukset), että tahtoiällä, murrosiällä ja raskaana olemisella on yllättävän paljon samaa :D