Älä kasva liian pian isoksi

Päiväkodin retkipäivä, reitti kulkee meidän kodin ohi. Teen töitä keittiön pöydän äärellä, avonaisen ikkunan alla. Olet pyytänyt avaamaan ikkunan, kirpeä syysilma puskee sisään, alkaa jo paleltaa.

Odotan huutoasi.

”ÄITI!!!!”, sinä huudat, kun letkasi taivaltaa ohi.

Minä juoksen portaille ja vastaan.
”MOIKKA!!!!”

Ne ovat meidän vuorosanamme, tärkeitä. Tärkeitä niin kuin vilkutus ja heippahali. Niin kuin hyvänyönhalaus ja vauvakirjasta meidän käyttöön jäänyt lausahdus: ”suukko poskeen paina, yhdessä ollaan aina”.

Pidä kättä kädessä kadulla kävellessä niin pitkään kuin se käsi pysyy siinä eikä pakene. Kaivaudu kainaloon aamu-unisena. Tule syliin, anna hali.

Tykkäät Antti Tuiskusta ja tiedät, että se laulun hanuri on myös peppu – ja sehän sinua naurattaa – mutta tykkäät ihan yhtä paljon myös Ti-Ti Nallesta. Sitä paitsi ”Keinutaan”-biisi on lastenlaulu, koska siinähän keinutaan.

Ja kaikkihan keinumisesta tykkää.

Vaikka olet koululainen, olet myös lapsi. Saat laittaa napapaidan, mutta toinen paita pitää olla alla. Teet läksyt ja luet kirjaa ihan itsekseen, sen jälkeen alat leikkimään.

Lapsuus on parhaimmillaan, ei se vielä ole päättymässä. Ei pitkään aikaan. Et ole mikään esiteini-ikäinen vaan lapsi, ja sitä ihanaa ja tärkeää lapsuuden aikaa me vielä ruokitaan. Paljon on kivoja leikkejä jäljellä. Ja me leikitään niin pitkään kuin ikinä mahdollista!

Me pidetään kädestä vielä monet kilometrit.

Ei ole vielä mitään syytä kasvaa liian isoksi liian aikaisin.

43

You Might Also Like

  • Torey
    24.9.2019 at 12:58

    Hyvä ja tärkeä kirjoitus! Meidän koululaisella huomasi vuosi sitten miten iso vaikutus leikkeihin koululla on. Leikit muuttuivat. Oltiin enemmän kampaajaa ja eläinlääkäriä jne. Onneksi tuo pikkusisko pitää huolen siitä, että koululainen leikkii pitkään! Koska leikki on tärkeä taito! On surullista kun joskus työssä on nähnyt lapsia jotka eivät vaan osaa leikkiä. Ja sitten on entistä onnellisempi, että omat lapset ovat aina osanneet leikkiä niin yhdessä, kuin yksinkin.

    • krista
      24.9.2019 at 13:12

      Joo mä oon ajatellut tätä paljon! Muistan lukeneeni, että suomalaiset lapset lopettavat leikkimisen aikaisemmin kuin esimerkiksi muissa Pohjoismaissa, ja että sillä voi olla yhteyksiä jopa mielenterveyteen aikuisiällä. Ja tietysti sekin, että lapsuus on niin lyhyt aika ihmisen elämässä <3 Mä pidän etenkin mielikuvitusleikkejä tärkeinä! Ja tietysti kaikenlaista leikkiä monipuolisesti. Heeei voisinkin itse asiassa tehdä toisen postauksen sellaisesta "leikkipussista", joka me just viikko sitten tehtiin!

      • Torey
        24.9.2019 at 22:24

        Tee vaan! 😊 Ja siis toi mainitsemani ammattien leikkiminen on vallan ok ja kuuluuhan leikkien muuttua kun lapsi kasvaa. Mutta musta on hyvä, että myös ne barbieleikit ja muutkin pysyy mukana. Etenkin kun kuuntelee osan lasten juttuja joissa kuljetaan vaan kännykät kädessä tai pelejä pelaten kotona. Pihalla metsästetään porukalla Pokemoneja, eikä osata enää leikkiä kirkonrottaa. Se on surullista.

        • krista
          25.9.2019 at 10:39

          Joo noi amattileikithän on just tosi hienoa mielikuvitusleikkiä! Meillä kans on ravintola varsinkin tosi yleinen ja sellainen hauskan pitkäaikainen leikki, että sitä on leikitty ihan sieltä ensitaaperosta nykykoululaiseen. Monipuolinen leikki!

          Mä olin vielä silloin (eka kertaa) raskaana, oltiin just muutettu tänne ja olisikohan ollut ensimmäinen viikonloppu ”uudessa” kodissa – muistan niin hyvin, kun sisälle kaikui, kun lähitalojen lapset juoksivat pitkin pihoja ja leikkivät ulkona kirkonrottaa. Tuli sellainen olo, että nyt on tullut kotiin <3

      • Anna
        25.9.2019 at 14:17

        Tässäpä hyvä dokumentti leikistä. Jos yhtään vaan ehtii ja kiinnostaa niin ehdottomasti suosittelen katsomaan https://areena.yle.fi/1-4581697.
        Aikuisillekin tekee hyvää leikkiä välillä niin on todella surullista että lapset lopettavat leikkimisen niin aikaisin.

        Tänään juuri viisi-vuotias tuli sanomaan että Miskalla (nukke) sattui pippeliin ja se pitää hoitaa neliönmuotoiseksi taitetulla liinalla.
        Vähän ajan päästä tuli kertomaan että Miska kuoli. Sen sydän meni rikki ja ihan murusiksi.
        Ja hetken päästä tuli kerotmaan että Miska oli jotenkin parantunut, mutta häpeäkseni joudun toteamaan että tein jotain muuta enkä keskittynyt kunnolla kuuntelemaan mitä hän minulle kertoi ja miten Miska saatiin taas herätettyä henkiin.
        Lapsi käsitteli tässä monia tosi hyviä teemoja ja kysymyksiä ihan siitä kiinnostavasta pippelistä kuolemaan ja siihen että ihmiskeho voi mennä rikki. Mutta samalla parantamista ja hoivaamista, välittämistä ja ratkoi rikki menneen syädmen ongelmaa mielikuvituksensa avulla (jotenkin se sydän jauhettiin ihan hienoksi jauheeksi ja sitten korjattiin).
        Minä onnellinen uskalsin onneksi leikkiä vielä pitkälle ala-astelaiseksi asti. Muistelisin että olin varmaan viidennellä luokalla tai jopa kuudennella kun vielä ostin Litle Monkey Lost -apinan ja kaverini osti omansa. Ei niillä koulussa leikitty, mutta vähän salaa kun käytiin toistemme luona kylässä. Vielä nykyäänkin leikin kun n. kerran vuoteen pääsen liveroolipelaamaan hyvin matalan kynnyksen pelissä. Viime kesänä Harry Potterin maailmassa, joskus muinaissuomalaisen mytölogian kiemuroissa (olin Louhi) ja joskus jotain muuta. Mitä vaan :)
        Toivoisin omillekin lapsilleni yhtä pitkää leikkitaivalta.

  • Ilves-emo
    24.9.2019 at 14:06

    Ekaa kertaa ikinä kommentoin mitään blogia, iik! Mutta oli niin omaa tilannetta koskettava kirjoitus, että ihan pakko! Mun ainokainen, rakkaani on jo 12-vuotias esiteini ( vai jo teini, ei kai sentään? ), ja tuollainen tilanne, että äiti huutaisi ovelta heipat tai ylipäänsä tervehtisi kavereiden läsnäollessa olisi maailman nolointa ikinä, siis OMG!! Nyt tartun kaikkiin tilanteisiin kuin hukkuva, kun mun seurani vielä edes joskus kelpaa, koska tiedostan hyvin, että viimeisiä hetkiä viedään. Olen seurannut sun blogia varmaan neljä-viisi vuotta, ja aivan mahtava aina huomata, että niin tosiaan, tuollaistahan se vielä muutama vuosi sitten oli meidänkin elämä, samojen asioiden kanssa painittiin. Meillä suuri muutos lapsesta (esi)teiniksi tapahtui viime kevään aikana, enkä ole ollenkaan vielä sisäistänyt ajatusta. Eli se lapsesta luopumisen prosessi pitää aloittaa mielessä jo nyt. Ja se (esi)teinin elämä, varsinkin tyttöjen, voi että se on välillä jopa raakaa. Mutta te saatte nauttia ihanien tyttärienne leikkivästä seurasta vielä monen vuoden ajan!

    • krista
      24.9.2019 at 16:11

      Tadaa, näin meni siis sun kommentointineitsyys, kiva että annoit sen tälle tontille! <3 :D Eihän kirpaissut edes kovasti, kommentoi siis toistekin! :)
      -
      Ja siis iik aika haikeaakin ajatella, että ehkä neljä vuotta enää aikaa, kun saa kävellä vaikka käsi kädessä äidin kanssa "julkisesti" <3 <3 <3 <3 Niiiiisk! Toki tietysti tosi paljon riippuu lapsestakin, että milloin ne "noloilut" alkaa. Toivottavasti saa vielä kotiovien sisälllä (muilta piilossa) silti antaa VÄHINTÄÄNKIN nyt aamu- ja iltapäivähalit. Ihan hurjaa ajatella, että joskus nekin halit ovat sitten kortilla, mutta tietysti sitä irtipäästämistähän tämä vanhemmuus myös pitkälti on. Mutta toivottavasti vielä piiiiiitkään! <3
      -
      Joo siis 12-vuotias, laskenko oikein että kuudennella? Siinä varmaan aletaan olla tosiaan jo isoja, mutta silti tietty aika pieniä <3 Ja yläasteelle meno sitten kans varmaan monelle rajapyykinä! Mä itse muistan lapsuudesta, että oltiin kauhuissamme yläasteelle menoa ennen, että eikö KUKAAN TOSIAANKAAN EDES TWISTIÄ HYPPÄÄ VÄLITUNNILLA. Että SIELLÄKÖ VAAN SEISOTAAN PAIKOILLAAN välkällä. En muista, hypättiinkö sitten twistiä vielä seiskalla. Varmaan vaan seisottiin ja yritettiin olla cuuleja. Voi ei :D

  • Maiju
    24.9.2019 at 15:34

    Ihana teksti! Meillä onneksi vielä 9- ja 6-vuotias pitää kädestä kiinni, siitä nautin niin pitkään kun sitä riittää.

    • krista
      24.9.2019 at 16:20

      Kyllä! <3 Vielä on edessä kilometrejä, kun voidaan kävellä käsi kädessä <3 Mä muuten RAKASTAN käsi kävelemistä, kävelen aina lasten kanssa käsi kädessä, vaikka ei mitään "oikeaa syytä" (vaaran paikka tms) olisikaan. Tai Joelin kanssa kahdestaan ollessa myös kävellään melkein aina käsi kädessä :) Se vaan tuntuu paljon kivemmalta kuin yksin kävely :)

  • Lilah
    24.9.2019 at 18:19

    Meillä nyt 4lk harmitteli toissakesänä, kun 2 vuotta vanhempaa siskoa ei enää saanut mukaan legoleikkiin, mikä siihen asti oli ollut koko kesäloman kestävä juttu. Petshopit ovat yhä tärkeitä, mutta keräilymielessä. Halata saa ja kainaloon pujahtaa edelleen aina tilanteen tullen. Aika harvoin olen noloin mutsi ever. Keskustellaan paljon kaikesta maan ja taivaan välillä. Jaan itsekin hänen kanssaan aikuisten asioita, en toki kuormita lasta murheillani. Kuulustelen kokeisiin kun lapsi pyytää. Kuskaan harrastuksiin. Ja peittelen joka ilta nukkumaan. Viimeistään silloin, kun lapsi laittaa viestin alakertaan ”tuu jo” ❤

  • Ninni_B
    24.9.2019 at 19:52

    😍😍😍😭😭😭😍😍😍

    • krista
      25.9.2019 at 10:40

      <3 <3 <3

  • Hilmukka
    24.9.2019 at 19:53

    Teen tällä hetkellä töitä ikäihmisten parissa ja muistan varmasti ikuisesti yhden mummun sanat. Sanoin hänelle lähtiessäni vitsillä, että lähden tästä toisiin töihin kun haen lapset päiväkodista ja koulusta. Hänelle nousi tippa silmäkulmaan ja hän totesi, että vaikka tuo elämänvaihe tuntuu kuluttavalta, hän haluaisi edes päivän elää pikkulapsiarkea. Hänen elämässään kun ei ollut enää mitään, lapset asuivat kaukana ja puoliso ja ystävät olivat kuolleet. Se hetki sai minut tajuamaan vielä selkeämmin, että tämä vaihe on niin ainutlaatuista ja ohimenevää, etten edes tajua sitä ennen kuin tämä kaikki on jo ohi. Rakastan arkea tällä hetkellä, kaikkine monttuineen ja mäkineen.

    • krista
      25.9.2019 at 10:43

      Just tällaiset on kyllä niin niin niin herättäviä! <3 Ja vaikka sen tietääkin, sen jotenkin "unohtaa" halposti perusarjessa. Mutta siis tämä on just niin totta: tämä on varmasti juuri se aika, jota vielä monta kertaa kaiholla muistelee. Ja oikeastaan se on tapahtunut jo nyt: oon jo alkanut kaiholla muistella (aika kultaa muistot) myös sitä aikaa, kun lapset olivat vielä pienempiä, esimerkiksi 1 ja 3 tai 2 ja 4. Aivan ainutkertaista elämänvaihetta, se aika ei koskaan tule takaisin <3 <3 <3 Eikä tämäkään aika, pitäisi vaan muistaa imeä joka hetki itseensä ja nähdä se kaikki hyvä ja ihana, jota vielä joskus ikävöi <3 <3 <3
      (okei nyt vähän herkistyin)

  • Oliver
    25.9.2019 at 10:27

    Meillä ekaluokkalaiselle ei hankittu vielä kännykkää pääosin siksi, ettei se tulisi viemään aikaa esim. leikkimiseltä. Arvaa ottaako päähän kun tosi monilla kavereilla on jo kännykkä, ja niitä pitää sitten häpeltää silloin kun on meillä leikkimässä :( Ulkonakin ollessa kännykkä on usein isossa roolissa leikeissä. Monesti olen sanonut lapsen kaverille, että voisitko nyt laittaa sen puhelimen pois. Voisiko älykännyköille vaikka lätkäistä jonkun ikärajan tai jotain.. Jos haluaa lapsen saada kiinni päivän aikana, niin se onnistuu ihan vanhanaikaisella perusluurillakin.

    • krista
      25.9.2019 at 10:50

      Sama täällä! Me ollaan (kop kop puuta) siinä mielessä vielä onnekkaassa ”asuinkolossa”, että täällä/lasten lähiystäväpiirissä kännykät eivät vielä ole ”vallanneet tilaa” muulta leikiltä, vaikka osalla kavereista kännykkä on ja osalla ei (meillä siis tarkoituksellisesti ei). Joskus jollain kaverilla saattaa olla kännykkä mukana meillä, mutta ihme kyllä aina se on eteisessä kassissa eikä sitä ole otettu edes ulos sieltä. Mutta on toki ollut niitäkin tilanteita, kun lapset ovat olleet jossain kylässä ja siellä on vaan pelattu ja kuulemma oli ollut tylsää, kun on vain katsottu sitten vieressä. Mutta (kop kop puuta!) tosiaan harvemmin, joten onnekkaita ollaan ja ehkä harvinaisiakin. Mutta ihan samanikäisiä näkee esimerkiksi aamulla koulun pihalla ”kännykkäringissä” ja oon kyllä iloinen, että ”nää meidän tyypit” suuntaavat kiipeilytelineelle tai leikkimään vaikka nurkkajussia tai peiliä <3

      • Oliver
        25.9.2019 at 11:37

        Hyvä juttu että jossain noinkin! Ei näilläkään koulun pihalla ole kännykkärinkejä. Huh, onneksi!

        • krista
          25.9.2019 at 11:55

          Joo mä pelkäsin, että k-a-i-k-i-l-l-a olisi kännykät – ja sitä kun tosiaan paljon näkee… Mutta onnekkasti ystäväpiiriin on osunut muitakin kännykättömiä sekä sellaisia, joilla puhelin on kyllä mutta sen käyttö on vähäistä/olematonta. Toistaiseksi ainakin :D Mutta hyvä näin!

  • Ilves-emo
    25.9.2019 at 12:28

    Heti oli pakko kommentoida lisää…
    Ei meillä ole saanut halata kotioloissakaan enää varmaan vuoteen ilman lupaa, ja se lupa heltiää harmillisen harvoin, nyyh.
    Tuntuu, että juuri tuossa iässä 11 – 13 vuotta lapset kehittyvät kovin eri tahtiin, varsinkin fyysisesti, meidänkin tyttö jo huimat 170cm pitkä. Kaverit toki vaikuttavat sitten siihen henkiseen kasvuun myös, kuinka kauan ”saa” olla lapsi.
    Tyttö käy yhtenäiskoulua (?), eli samassa koulussa ollaan eskarista ysiin asti, tuo ehkä helpottaa sitä yläkouluun menoa. Hänen koulussansa valitettavasti saa olla yläkoulun puolella välitunnit sisällä, enkä ymmärrä tuota yhtään. Nyt kutosella niillä on sentään yksi pidempi, puolen tunnin, välkkä, jolloin oikeasti potkivat jalkapalloa tms.

  • .M.T.
    26.9.2019 at 20:07

    Leikin itse vielä 14-vuotiaana, tuolloin tosin yksin omassa huoneessani mutta kuitenkin. Yhä rakentelen legoilla toisinaan ja rakastan kun töissä lapset tulee pyytämään leikkimään mukaan (sijaisena sitä onneksi ehtii tehdä). Ihana on myös partiossa ”pakottaa” teinejäkin leikkiin, vaikkakin leikit ovat hippaleikkejä, piilosleikkejä, laululeikkejä yms. mutta leikkejä kuitenkin ja ilman harrastustaan he eivät todennäköisesti leikkisi. On tullut päiviä vastaan kun he ovat vastaanhangottelevia eivätkä muka tykkää leikkiä mutta useimmat kasvavat niistä vaiheista yli. He oppivat että heittäytyminen on ok ja poruukalla tehdessä se ei ole julkisessa puistossakaan noloa. Olen yhdet teinit ”kasvattanut” tämän vaiheen yli ja nyt katson kun he ”kasvattavat” omia ryhmiään joista osa on vielä innokaita leikkijöitä ja toisia joutuu yllyttämään.

    Olen aina iloinen kun jossain otetaan leikkejä, myös silloin kun ne kaikki muut osallistujat on aikuisia joita selkeästi hävettää, väsyttää, ei huvita ja klassinen ”emme me ole mitään lapsia” kommentti näkyy vaikka ei kuuluisikaan. Aikuisetkin saavat leikkiä. Se tekee hyvää osata välillä heittäytyä ja ravata kuin hevonen tai pompata lätäkköön kuin olisi se päiväkoti-ikäinen lapsi taas. Vaikka opiskelenkin korkeakoulussa tykkään yhä leikkiä ja suosittelen sitä kaikille vauvasta vaariin.

  • .M.T.
    26.9.2019 at 20:10

    Niin ja vielä sekin on pakko kommentoida että oman äidin kainaloon pujahdan yhä! Ja myös isän :) Yhä äidillä yökyläillessä tai kotikotona iskän luona ollessa parasta on ne iltahalit <3 Menenkin tästä laittamaan päivän kuulumiset ja hyvän yön viestit vanhemmilleni :)