5+1 kertaa ”olisinpa tiennyt” (eli #kantapäänkautta)

Yhteistyössä: Piltti

Neljä vuotta sitten olin 34-vuotias ja odotin ensimmäistä lastamme.  Vuotta aikaisemmin omaan aiemmin ehdottomaan ”mä en koskaan tee lapsia” -tokaisuuni oli alkanut ilmestyä vähän sellaista ”tai ainakin katsotaan joskus paaaaljon myöhemmin” -pehmeyttä. Mutta muutamaa vuotta aikaisemmin olin ollut vielä sitä mieltä, että no way Jose, siksi kuulkaas on olemassa sellainen asia kuin ehkäisy. Eh-käi-sy.

Heh ja  kun joskus yli kolmikymppisenä kuulin, että samaikäinen puolituttu odotti toistaan, ensimmäinen spontaani kauhuajatukseni oli:
”TEINIÄITI!” …ja heti perään:
”Jotkut ne vaan ei osaa käyttää ehkäisyä.”
Kesti ainakin kymmenen sekuntia ennen kuin aivoni tajusivat, että todennäköisesti lapsi on toivottu, odotettu ja yritetty. Ai joo niin? Onneksi olkoon?

Kun oma vatsani sitten ensimmäistä kertaa alkoi pyöristyä, ajattelin… …kaikenlaista. Ai että ajattelinkaan. Ajatukseni olivat varmasti ihan järkeviä ja olennaisia siihenastisesta elämänkokemuksestani katsottuna – eikä voi tietää etukäteen tietää sellaisesta, jollaisessa ei ole ennen ollut osallisena. En osannut yhtään ajatella, että millainen minä olen äitinä.

Tuskailin jopa ääneen Joelille, että enhän minä ole yhtään äidillinen. Voi kamala mitä jos mä en rakastakaan sitä!?!?!
”Kyllä sinussa rakkautta on – osaathan sä rakastaa minuakin”, Joel lohdutti.

Mutta ai hemmetti että tuntui vieraalta ajatukselta, että sitä olisi mukamas joskus äiti. Minä? Hyvin vaikea uskoa. Ja siinä se maha sitten vaan pyöristyi eikä peruutusnappulaakaan ollut.

raskaana

Piltin ja MLL:n järjestämän ”vanhemmuuden paineet” -keskustelutilaisuuden (siitä täällä) lopuksi juteltiin myös aiheesta ”olisinpa tiennyt”. Ideana ikään kuin vähän jakaa vinkkejä, miten vanhemmuudessa voi päästä vähän helpommalla; vähemmällä stressillä. Ja kertoa ääneen muille, mitä on tullut opittua #kantapäänkautta?

(tästä on käynnissä Piltin Instagram-kilpailu – siitä lisää bloggauksen lopussa)

Itse taisin lähteä pohdinnassani vähän tuollaiselle ”henkisemmälle tasolle”. Päähän nimittäin lävähti niin voimakas muistikuva itsestäni tuolloin ensimmäisen raskauden aikaan. Voisinhan mä tietysti kirjoittaa tähän, että ”hanki kovera ruokailualusta” tai ”kiinnitä vauvan bodyn haaraneppari vauvan olkapään ympäri pepunpesun ajaksi”. Jostain syystä nämä käytännön pikkuniksit eivät tulleet kuitenkaan ensimmäisenä mieleeni. Mutta nämä 5+1 asiaa tulivat:

Eli: 5+1 kertaa ”olisinpa tiennyt” (eli #kantapäänkautta)

1. Olisinpa tiennyt, että… …ei kannata ostaa yli 600 euroa maksavaa pinnasänkyä (onneksi herranjestas sentään ostettiin se käytettynä), joka tulee toimimaan seuraavan neljän vuoden ajan ainoastaan pyykinsäilyttämistelineenä. Tai no siis nukkuihan Silva siinä sen huimat kaksi viikkoa tässä syksyllä – ovh. 45e/yö. Jea.

pinnasänky

2. Olisinpa tiennyt… …millaista on se arki vauvan/lapsen/lasten kanssa. Silloin en olisi ehkä ihmetellyt (onneksi vaan Joelille) ääneen, että ”no en mä kyllä voi ymmärtää, miten ne vauvojen vanhemmat on niin väsyneitä – vauvathan nukkuu suurimman osan aikaa. Ehkä se on jotain henkistä väsymystä; mä en kyllä usko, että mä oon kovin väsynyt sitten, kun sehän on vaan vauva. Enemmän mä oon huolissani siitä, että käy aika pitkäksi vaan olla.”

Suustani ei välttämättä olisi myöskään päässyt lausetta: ”Mä luulen, että mä sit lapsen kanssa ollessa ihan mielelläni vaikkapa laittelen tätä meidän kotia kivaksi – sisustan ja puuhastelen. Kun mähän täällä kuitenkin sitten vaan kaiket päivät kotona hengailen. Hehe joo alan leikkiä sellaista pikkuvaimoa, että sä tuut sit töistä aina siistiin ja viihtyisään kotiin.”

olkkari

3. Olisinpa tiennyt… …miten hyvin kotona lasten kanssa viihdyn. En välttämättä olisi silloin töissä sanonut, että ”mä saatan sit tulla jo vuodenvaihteessa takaisin”, kun todellisuudessa oon kotona vielä (toisen lapsen kanssa) kolme vuotta myöhemminkin. Terkut töihin! Sori!

kotona

4. Olisinpa tiennyt, että… …vanhemmuus ei ole luopumisten lista. Äitiys- ja perhevalmennuksissa yritettiin pureutua siihen, että mitä jos se vanhemmuus ei olekaan sellaista vaaleanpunaista hattaraa, mitä on etukäteen kuvitellut. Mä en yhtään samastunut tähän – mulla se oli ollut ihan toisin päin. En ollut tuohon ikään mennessä tehnyt lapsia, koska olin vakaasti ajatellut, että elämä lasten kanssa on enimmäkseen kamalaa. Että hyvästi vapaus ja kaikki ne ihanat jutut, joita pääsee tekemään, kun elää vain itselleen. Ihmettelin, miten kukaan vapaaehtoisesti haluaa luopua omasta elämästään.

Tää neloskohta on näistä asioista mulle itselleni varmaan se isoin.

Nyt kahden pienen lapsen kanssa sanon sataprosenttisen avoimesti, että mun arkielämä on ihan täysin erilaista nyt kuin ennen lapsia. Ja se ei haittaa – mä olen onnellinen siitä. Vaikka mä luulin, että se kaikki on luopumista – minulle se ei ole sitä ollut. Paljon enemmän se on sitä, että mitä olen saanut. Aivan roppakaupalla onnellisuutta! Ei mulla ollut käsitystä mistään tällaisesta. Siksi en vaan voinut tietää; kaikki näytti sieltä vanhasta elämästä katsottuna vaan luopumiselta. Ja siis ”luopunut” olen toki valtavasti asioista, joita tein ennen. Mutta se ei haittaa yhtään. Voisin toki edelleen vaikka lähteä baariin, mutta en halua. Se aika on mennyt ohi. Minulla on niin paljon muita asioita, jotka tekevät minut onnellisemmaksi kuin ennen!

Ja sitten minä itse. Olen ihan se sama minä kuin ennen. Mutta silti varmasti ihan erilainen. Joku voisi sanoa, että ”ei hemmetti että sä oot muuttunut” ja olisi ihan oikeassa. Ja joku toinen, että ”hitsi sä oot ihan samanlainen kuin ennen” ja sekin olisi oikein. Että on se ihan sama persoona, mutta siihen on tullut vaan lisää. Hyvää.

Väitän, että elämääni ja omaan itseeni on tullut lisää syvyyttä viimeisen neljän vuoden aikana.

omakuva

Syvyyttä? Myös silmäpusseihin.

5. Olisinpa tiennyt, että… …kroppa ei ”mene pilalle” raskauden, synnytyksen ja imetyksen takia. No niin. Olen rehellinen – mutta väitän, että moni muukin on ajatellut näin. Ennen lapsia siis. Että ”apua mun kroppa menee ihan pilalle” ja ”hyvästi seksielämä kaikkien synnytyshommien jälkeen”. Että sellainen 3,5-kiloinen jöötti pitäis puristaa ulos TUOLTA ja se puoliso näkee sen kaiken – ja sit myöhemmin sit vielä pitäis mukamas tuntea seksuaalista vetoa kaiken sen jälkeen. Ikuiset traumathan siitä tulee. Joo – olin nähnyt pätkiä synnytysvideoista. Että miltä se näyttää ja miten ne erinäiset eritteet lentää.

No. Kropan palautumiskyky on ihmeellinen. Mä olen alatiesynnyttänyt kahdesti ja imettänyt yhteensä kolme vuotta. Ihmisten kropat ovat erilaisia, mutta omalta kohdaltani sekä ”synnytysosasto” että ”imetysosasto” ovat ihan samanlaisia kuin ennen. Hehe niiden välisessä alueessa on toki muutosta, mutta eipä puhuta siitä nyt. Ja jos jotain muutosta on, niin ihme kyllä se ei enää haittaa. On saanut muuta. Jotenkin ne elämänarvot ovat muualla. Heh ehkä niissä ”osastoissa” onkin mullakin jotain muutosta, mutta oma armelias silmä ei sitä edes näe. Tällainen mä nyt vaan oon.

Ja mitä siihen seksielämään tulee. Ei huolta. Parhaassa tapauksessa lasten saaminen vaan vahvistaa kumppanien tunnesidettä – ja se ei ainakaan huono juttu tässäkään mielessä ole.

 

…ja vielä PLUS YKSI

Vauvautumisen jälkeen varmaan oma isoin henkilökohtainen paskaäitikriisini on ollut tämä: purkkiruokahelvetintuli. Mä ihan oikeasti siinä hormonihuuruissani kriiseilin, että olenko mä nyt ihan paska, kun en pysty väkisin muuttamaan itseäni sellaiseksi ihmiseksi, joka ilolla täällä soseuttaa jotain perhanan bataattia. Ja vaikka tämän uuden MLL:n ja Piltin tutkimuksen (täällä) mukaan 81 % vastaajista kokee, että on täysin hyväsyttävää antaa lapselle valmista lastenruokaa, niin mä olen sitten kai saanut kuulla mielipiteitä niiltä 19 prosentilta. Tai sitten olen omaan epävarmuuteni takia silloin aikoinani ollut sen kanssa liian herkkäkorvainen.

+1. Olisinpa tiennyt, että… …valmiit lastenruoat ovat ihan hyvä vaihtoehto kotiruoalle. Niistä ei ole mitään syytä tuntea huonoa omatuntoa. Meillä molemmat tytöt aloittivat puolivuotiaana niillä (ja päälle sormiruoalla) ja siirtyivät niistä vähitellen kotiruokaan. Tällä hetkellä Silva syö (tietysti) normaalia kotiruokaa, mutta Seela vielä silloin tällöin (kiireessä tai liikkeellä ollessa) syö purkistakin. Molemmat tytöt rakastavat ”pruuttia” liikkeelläolovälipaloina.

Ihan hyvä.

vaunussa

Allekirjoitatko jonkun näistä kohdista? Mistä asioista sinä ajattelet, että ”olisinpa tiennyt, että…”

Piltillä on siis käynnissä tähän aiheeseen liittyen Instagram-kisa – nimeltään siis #kantapäänkautta. Ideana on miettiä (vapaavalintaisesti joko syvällisenä ajatuksena tai kepeänä heittona) joku asia, minkä on oppinut vanhemmuudesta #kantapäänkautta. Ja jakaa se Instassa muille. Parhaat vinkit palkitaan viikoittain Piltin tuotepalkinnoilla, ja koko kilpailun voittaja pääsee perheineen Flamingoon kylpylälomalle.

Kilpailu on käynnissä 17.12. asti.

Eli kuva Instaan merkinnöillä #kantapäänkautta ja @pilttipiiri ja olet kisassa mukana. Tarkemmat kilpailun ohjeet ja säännöt täällä.

Mä tässä just mietin, että laitanko jonkun näistä kuvista vai otanko uuden… Katsotaan!

34

You Might Also Like

  • Jossu
    29.11.2015 at 11:24

    Musta on jotenkin tosi surullista, että tuoreille (tai kenellekään) äideille luodaan kovat paineet olla joku ”supermutsi” ja haukut saat heti, ellei syötä sitä lastasi kotitekoisilla soseilla, täysimetä puolta vuotta jne.
    Ihan jokaisella äidillä kun tulisi olla se sama mahdollisuus nauttia uudesta perheenjäsenestä ilman sitä takaraivossa hakkaavaa ”teenkö mä nyt oikein vai ei”- mantraa…

    Minä voin ihan rehellisesti myöntää, että ikinä en ole lapselleni antanut yhtäkään purkkiruokaa. Ikinä en ole myöskään antanut lapselleni tipan tippaa korviketta. Mutta, minä en TODELLAKAAN ole tätä asiaa tuonut edes esiin missään muiden kuullen, ellei ihan varta vasten ole kysytty, saati että olisin ikinä kritisoinut toisten valintoja. En myöskään ole itse keneltäkään kysynyt miten he lastaan ruokkivat ja mllä soseella, enkä ole kiinnostunut muiden imetyksestä tai imettämättömyydestä. Minä olen lapseni hoitanut näin ja olen siihen tyytyväinen, jokainen tehköön asiat oman lapsensa kanssa ihan omalla tavallaan. Ja se jokaisen oma tapa on ihan varmasti hyvä ja oikea just sille perheelle.

    En todellakaan koe olevani ketään muuta parempi äiti ja juuri siksi en viitsi näistä asioista edes puhua, ettei kukaan vaan luule niin.

    Syy, miksi minä en anna purkkiruokaa, on ihan niinkin yksinkertainen että en voi SIETÄÄ niitä mauttomia soseita. Siis ihan oikeasti, ne on varmaan ainoa asia maailmassa joista saan ihan todella heti spontaanin yökkäysreaktion! Ihan varmasti niissä soseissa ei ole todellakaan mitään vikaa, mutta olen jotenkin rajoittunut ruokailujeni suhteen siinä mielessä, että jos ruoka on soseena, niin mun pitää ainakin vähintään nähdä että mitä siihen on laitettu :D Ja ihan tästä omasta ällötyksestä johtuen en sitten halunnut tarjota niitä lapselle – en TODELLAKAAN voi kuvitella maistavani yhtäkään purkkisosetta, vaikka aina niitä käsketään itse maistaa ennen lapselle antamista.
    Ja tätä perustelua käyttäen en todellakaan edes voi kritisoida muiden soseiden syöttämistä :D

  • Suvi
    29.11.2015 at 14:02

    Hyvä kirjoitus! Tää oli niin lohduttava tällaisen akateemisen, pitkittynyttä nuoruutta elävän, äitiyttä pelkäävän kaupunkilaisen näkökulmasta. Lapset jotenkin kuuluu mun tulevaisuuden kuvaan (ja haluan niiden kuuluvan :) ), mutta samalla se tuntuu ihan kauhealta ja pelottavalta ajatukselta. Tää oli siis just hyvä kirjoitus. MUTTA HITSI, tulin kommenttiosioon lukemaan lisää lohduttavia kommentteja aiheesta, niin täällä keskustellaankin vain vauvasoseiden puhtaudesta………. Apua!!

  • jennikki
    30.11.2015 at 11:38

    Rehellisesti sanottuna minua ei pelottanut valvominen eikä se, etten pääse baariin vaikka olinkin vasta 20 ensimmäisen ja tällä hetkellä ainoan lapsen synnyttyä. Eniten pelkäsin sitä että pilaan kroppani, ja siltä se kyllä tuntuikin raskauden viimeisinä kuukausina… Arpia tuli varsinkin jalkoihin paljon ja itkin kaunista vartaloani enemmän kuin mitään muuta niissä hormonihöyryissä. Mutta ihmeesti se kroppa on nyt 4kk synnytyksestä palautunut! Arvet toki on edelleen, mutta ei ne enää synnytyksen jälkeen ole samalla tavalla painaneet mieltä kun on tuo ihana vauva olemassa <3 en myöskään kokenut heti sitä rakkautta, enkä varsinkaan raskausaikana, vaan nyt olen alkanut rakastaa lastani päivä päivältä enemmän, ihan niin että pelottaa ja sattuu. En osaisi kuvitella elämääni enää ilman häntä, enkä varmaan siksi ole jäänyt katkeraksi raskauden tuomien, nyt jo ymmärrän että vähäisten sellaisten, takia. Ja onhan minulla toki mies, jonka silmissä olen aina ollut kaunis, parhaimmillani ja omasta mielestäni pahimmillani. Varmasti vaikutus on hänellä ollut suuri siihen, että hyväksyn kehoni nyt paremmin kuin ennen raskautta.

    • krista
      30.11.2015 at 11:59

      Ihanasti kirjoitettu! Itselläni palautuminen ei mennyt (etenkään toka lapsen osalta) noin nopeasti, mutta noin vuoden kuluttua molemmista synnytyksistä oli… …kröhöm… …kaikkialla sellainen IHAN NORMAALI OLO. Etukäteen – heh jos mulle ois kerrottu, että vuoden päästä susta tuntuu normaalilta – ois toi aika tuntunut varmaan toooo-ooosi pitkältä. Mutta jälkikäteen ajatteltuna pieni pyrähdyshän se vaan on ihmisen elämässä :)

      Arvostava ja rakastava kumppani on tuossa oman kropan hyväksymisessä kyllä tärkeää. Mullakin on arvet. Mutta ne ei haittaa.

      Miksiköhän tuosta ”kroppa menee pilalle” -ajatuksesta tuntuukin niin… …tulenaralta puhua. Tuota bloggausta kirjoittaessa yritin kirjoittaa kieli keskellä suuta, ettei sitä tulkittaisi pinnallisuudeksi. Mutta kyllä mä ajattelin/pelkäsin sitä! Ja tiedän, että niin tekee aika moni muukin. Jälkikäteen se tuntuu just tuolta niin kuin säkin sanot: ettei ne paina mieltä, kun on jotain muuta. Mutta kun etukäteen sitä ”jotain muuta” ei vielä ole, niin ei sitä silloin voi vielä tietää :) Ihan vilpittömiä pelkoja ne mulla oli, silloiseen elämäntilanteeseen liittyviä. Vaikka pinnallinen ihminen en (oman arvioni mukaan, heh) ollut silloinkaan :)

  • Pilvi
    30.11.2015 at 21:16

    Minulla on kolme lasta ja olin 21, kun sain ensimmäisen. Ajattelin sinisilmäisesti, että on luonnollista, kun tulee lapsi ja tottakai jaksan sen kanssa ja olen hyvä äiti jne. Toinen raskaus heti perään oli oikeastaan vahinko. Kolmas lapsi syntyi tästä kolmen vuoden päästä oikeastaan ajatuksella, että tehdään se nyt (halusimme molemmat kolme lasta) , jotta saadaan nämä pikkulapsiajan ”alta pois”. Minulle tämä aika on ollut enemmän luopumista. Tai ONHAN NE LAPSET RAKKAITA, RAKASTAN, RAKASTAN <3, mutta kyllä on mieli järkkynyt välillä pahastikin, kun itselle ei ole jäänyt aikaa, eikä ole tuntunut vapaalta. Eli nyt sanoisin itselleni, että opiskele ensin, elä ensin sitä vapaata nuoruutta. Tällä hetkellä voimaa antaa ajatus, että lapset kasvaa ja PAKKO tän on helpottaa vähitellen. Ja sekin kyllä tuntuu ihanalta, että 35-vuotiaana nuorin lapsista on 10 v. Uskon, että silloin elämä on jo erilaista ja voimme elää silloin sen "menetetyn nuoruuden". :) tuolloinhan ei elämä oo välttämättä edes puolivälissä…

  • Koo
    1.12.2015 at 15:16

    Mulla tuohon ”olisinpa tiennyt ennen raskautta”-kategoriaan kuuluu ainoastaan se, että en tajunnut, että keittiön tasoja ja pöytää täytyy siivota niin usein (siis jos haluaa niiden olevan siistit). Kun koko ajan on laittamassa jotain sapsukaa – aamupala, lounas, välipala, päivälinen, iltapala – niin eihän siinä koko ajan jaksa siivota jälkiään :D Ja sitten siinä ruokapöydän äärellä tehdään ihmislapsen kaikki askareet – koska oman huoneen kirjoituspöydän äärellä on ihan tyhmää – niin sekin on aina kaikenmaailman legoukkoje ja glitterin peitossa.

    Sitten taas vähän vakavammasta aiheesta – eli esikoisen vauva-ajasta nyt jälkeenpäin ajateltuna olisi voinut jäädä pois se miehen syyllistäminen. Mulla oli suht helppo vauva, joka nukkui päivisin paljon ja mulla oli paljon omaa aikaa, mutta kun joka tuutissa toitotetaan kuinka lapsen hoito pitää jakaa ehdottomasti 50/50 niin olin työntämässä vauvaa miehelle heti kun töistä pääsi, ei raukka saanut edes syötyä ensin :D Ja toinen asia, että syyllistin miestä kun hän vietti aikaa pikkuvauvan kanssa esim. siten, että vauva nukkui sitterissä ja mies pelasi pleikkaa välillä jalalla sitteriä tönäten. No daa – mitä väliä loppujen lopuksi, kun vauva on 1kk vanha ja nukkuu. Mä hätäilin että he eivät bondaa ollenkaan kun yhdessäolo on tollasta :D (plus siis painotan sitä, että meidän perheessä ei mitään todellista ongelmaa ollut – onhan niitä sellaisiakin isiä ja äitejä joilla on oikeasti tässä kohtaa ongelmaa). Kuopuksen kanssa relasin, ja annoin isän viettää aikaa lapsen kanssa miten tahtoo, ja sai syödäkin ennenkuin rupesi vauvan hoitoon ;)

  • Toveri
    1.12.2015 at 16:05

    Minä olisin halunnut tietää, että synnytyksestä palautuminen voi kestää tosi pitkään ja voit olla todella kipeä sen jälkeen. Ja minulla ei edes ollut mitään erityisiä vaivoja, mutta silti se yllätti. Kun olisi halunnut nauttia vauvasta, mutta oli huono olo ja joka paikkaan sattui. Minulla kun ei ole mitään leikkauksia takana niin ei ollut mitään kokemusta mistä olisi voinut asiaa vähän päätellä. Ja niistä sairaalan verkkopikkuhousuista olisi pitänyt varoittaa. Trauma.
    Toinen asia: vaaterumba. Että joka paikka on täynnä pieneksi jääneitä vaatteita ja seuraavan koon vaatteita ja koko ajan mietit että onko hanskoja, kenkiä, lapasia, housuja, juhlavaatteita yms. Ja kyttäät aleja ja kirppiksiä ja välillä saat joltain kaverilta jonkun nyssäkän. Ja sitten mietit että miten näistä pääsee eroon ja yrität myydä niitä facebookkirppiksillä tai jollain muulla kirppiksellä ja sitten lopulta lahjoitat ne pois. Apua.
    Kolmas asia: vanhemmuus on jatkuvaa oppimista. Minulle oli jotenkin mainostettu vauva-ajan olevan sellaista aivotonta hommaa. Nukutat, imetät ja vaihdat vaippaa. Mutta minulla kyllä ainakin on koko ajan raksuttanut ja olen miettinyt ja ottanut selvää. Miten tämän rinnalla raivoavan saa syömään? Miten tuo nyt oppisi nukahtamaan ilman tunnin huutamista kaikesta tassuttelusta huolimatta? Missäs välissä mun olisi paras käydä suihkussa? Miten mä saan pidettyä tuon kaverin nyt hereillä vielä tunnin? jne jne jne Juuri kun olet jotkut kikat oppinut, ei ne enää toimikaan kun lapsi on jo kehittynyt taas.
    Elämän muuttumisesta. Kyllähän se muuttuu. Mutta ei lapsen saaminen ole kai ainoa asia, joka muuttaa elämää. Minusta elämä on muutenkin yhtä muutosta, on se sitten työelämään siirtymistä opiskeluista tai vaikka eläkkeelle siirtymistä. Oma aikakin on aika suhteellinen asia. Okei, minulla ei ole enää aikaa katsoa kaikenmaailman roskasarjoja tai lukea kirjoja tai hengata netissä. Ne ei ole kauhean suuria menetyksiä, varsinkin kun uskon että jokusen vuoden päästä taas on. Ravintoloissa ollaan edelleen käyty ja ollaan matkusteltu. Onhan se erilaista, mutta kuitenkin. Sen myönnän että kävisin mieluusti useammin kampaajalla tai hieronnassa tai elokuvissa. Tosin ei me pariskuntanakaan selvitty elokuviin asti kuin ehkä kerran vuodessa :D Elämä on muutenkin aika pitkälti sitä arjen pyörittämistä ja lapsen kanssa ne perusasiat korostuu. Tämä on tavallaan mahdollisuuskin. Voi mennä aikaisemmin nukkumaan, syödä itsekin terveellisemmin ja säännöllisemmin ja ulkoilla enemmän.
    Ja sitten vielä pakko kommentoida tätä valmisruoka/sosekeskustelua. Minua hämmästyttää se miten paljon tällaisiin käytetään aikaa ja energiaa, mutta kukaan ei puhu vuorovaikutuksesta. Missä on vuorovaikutusvinkit facebookryhmä? Jotenkin nämä aiheet on niin mekaanisia ja välillä mietin että jos äidillä on aikaa somessa kommentoida ja kirjoittaa tuntikaupalla JA vielä tehdä itse lapselleen kaikki viisi ateriaa päivässä, niin jostain sen on oltava pois. Tämä on vähän ilkeä ajatus, tiedän. Pahoittelen sitä.

  • jonnaa
    1.12.2015 at 16:18

    Purkkiruoka on jees, omat 7 ja 3v on syöneet sekä omia soseita ja kaupan valmista.3v vetää edelleen tuotä prööttiä isoveljen lätkä treeneissä jos iskee nälkä kiukku äkillisesti.
    Kroppani ei kokenut juurikaan muutosta vaikka tähän vajaaseen 50kg tulikin molemmista 30kg lisää…silmiin pistävin muutos on tuo sektio haava josta molemmat löysivät tiensä ulos. Itse olin todella se teini äiti…ikää 18. Ei tullut tarvetta lähteä viettää omaa aikaa kun ehkä vasta nyt kun lapset on vähän isompia. Kai se pitää paikkansa että rankka duuni vaatii rankat huvit…mutta tätä oma aika on silti harvoin. Ehkä max 4 kertaa vuodessa. Silloin saa unohtaa koti jutut ja elää kun viimistä päivää…siltikään en vaihtaisi päivääkään…en ede nyt kun pienempi on levittänyt koiran kuiva ruuan juurin pestylle matolle..

  • viv
    1.12.2015 at 19:28

    Ääh, tää alkaa olla jo vanha juttu mutta kommentoinpa vielä omalta osaltani. Mun ”olisinpa tiennyt” –jutut on oikeastaan aika henkilökohtaisia kaikki. Jollekin näitä juttuja ei ole tullut vastaan ollenkaan tai sitten kokee asiat eri tavalla. Mutta just mulle nämä olisivat olleet tosi tärkeitä. No, tulipahan opittua.

    – Kaksoset eivät ole katastrofi. Tai on tavallaan, mutta ei kuitenkaan. Kaksoset on ihana spesiaalijuttu ja erityisesti esikoisina ovat myös mm. rajuhko mutta toimiva kurssi suhteellisuudentajun kehittämiseen! x)

    – Tämä seuraava olisi ollut tosi tärkeää tietää mutta löysin tiedon vasta jälkikäteen: En tiennyt että tuttipulloruokintaa ja korvikkeita pyritään jo ihan rakenteellisesti tekemään näkymättömäksi ja olemattomaksi mm. rajoittamalla terveydenhuoltohenkilöstön mahdollisuuksia kertoa korvikkeista ja neuvolaa jakamasta tuttipulloruokintaan liittyvää materiaalia. (THL:n taannoinen imetyksen edistämiseen tähtäävä ”vauvamyönteisyysohjelma” yms. )

    Tämä oli hyvin mulle hyvin hämmentävää ja vaikeuttaa varmaan nykyäänkin tiedonsaantia harmillisen paljon silloin kun perheessä käytetään korvikkeita. MUTTA tämä ei missään nimessä tarkoita etteikö korvike olisi monessa tapauksessa oikein hyvä (ja usein ainoa mahdollinen) ratkaisu vauvan ravitsemiseksi. Laadukkaista korvikkeista saa olla kiitollinen! :) Äärimmäisen tienjanoinen esikoisten äiti vaan turhautui totaalisesti siihen imetystietotulvaan kun kunnon tietoa olisi pitänyt saada nimenomaan tuttipulloruokinnasta, korvikkeista ja maidon pumppaamisesta. Ja mielellään kootusti ettei tiedonmurusia olisi tarvinnut metsästää sieltä täältä googlaamalla ja terveydenhuoltoihmisiltä kiristämällä.

    – Päiväkoti voi olla tosi mieluinen paikka lapsille – ja päiväkodin henkilökunta voi olla oikeasti lämminhenkistä, empaattista ja lapsen persoonallisuuden huomioivaa. Mulla oli aikamoisia pelkoja ja ennakkoluuloja ennen kuin päästiin aidosti tutustumaan päiväkotielämään. Ihan varmasti on toisenlaisiakin kokemuksia mutta ainakin meidän tapauksessa oli turhaa kammoksua päiväkotia etukäteen. Avoimin mielin oisin päässyt vähemmällä stressillä.

    – Minä en ihmisenä kovin radikaalisti muutu lasten saamisen myötä. Jotain ihmeellistä persoonan muutosta odotin kiinnostuneena ja jännittyneenä. Elämä muuttui kyllä mutta äipästä ei silti tullut loputtoman pitkäpinnaista, pullantuoksuista emoa tms. Näin on hyvä.

  • Crrer
    2.12.2015 at 01:45

    Se just, että vauvavuosi oli aika kauhea raadollinen pudotus uudenlaiseen arkeen ja mietin, että kadunko, etten tehnyt aborttia jatkaakseni entistä sekopäistä elämääni. Onneksi en tehnyt. Koska enhän mä olisi voinut ikinä mitenkään tietää, miten ihana ja rakas pikku lapsi mulla voisi joskus olla.

    Ajattelin aikoinani myös, etten koskaan tahdo lapsia ja suorastaan inhosin lapsia ja perheihmiset ärsyttivät.
    Nykyään olen itse tällä toisella puolella ;) ja huvittuneena tunnistan tuntemattomien ”vihaan lapsia” ihmisen näköalattomuuden, koska joskus olin itse samanlainen.
    Nykyisin symppaan esim vaunuilijoita hisseissä ja julkisissa ja julkista imetystä ym ym! :D Asioita, mistä mulla ei ollut harmaata aavistustakaan lapsettomana ja harmikseni sanon, ettei kyllä olisi voinut silloin vähempää kiinnostaa.
    Olen siis muuttunut ja se on hyvä! Myötätunto on kasvanut räjähtämällä! Lapset ympäri maailmaa koskettavat mua nyt ja erilaisten perheiden elämä, kyynel silmäkulmassa helposti..

    Odotan jännityksellä tulevia vuosia lapsen rikastuttamana, odotan innolla niin monia asioita, mutta ajattelen myös, että ”älä nuolaise ennenkuin tipahtaa”, koska tietenkin myös pelkään tapahtuvan jotain, etten saisikaan kokea yhteisiä hetkiä pienen perheeni kesken. Uskallan silti toivoa kaikkea hyvää meille ja haaveilla.

  • Karkkis
    7.12.2015 at 11:42

    Oi, mä allekirjoitan melkein kaiken! Eka lapsi on nyt 5 kk ja tämä on ollut ihan erilaista kuin kuvittelin. Ennen raskautumista luin MONTA kertaa sun vauvakuumeettomuuskirjoituksen, kun vauvakuumetta ei ollut ja lapsen saaminen pelotti. Jotenkin silti sitä lasta uskalsin yrittää ja onneksi siinä menikin jonkin aikaa. Suurin osa peloista väistyi jo raskausaikana, mutta kyllä silti jännitti. Ja tämä on ollut paljon lähempänä sitä vaaleanpunaista ruusuhöttöä, mitä etukäteen sanottiin, että sitä se vauva-arki ei ainakaan ole. Tietysti on vaikeat hetket ja päivät, mutta noin kokonaiskuvaltaan. Mäkin kuvittelin meneväni töihin jo ensi syksynä… No, ”joudun” ehkä menemään noin vuoden päästä kuitenkin, kun mies haluaa jäädä kotiin, mutta tämä on ollut paljon kivempaa kuin kuvittelin. Ja vaikuttaa siltä, että vielä hauskempaa on luvassa, kun vauva alkaa koko ajan enemmän touhuta (toki luvassa on myös enemmän kiirettä).

  • 1 2