5+1 kertaa ”olisinpa tiennyt” (eli #kantapäänkautta)

Yhteistyössä: Piltti

Neljä vuotta sitten olin 34-vuotias ja odotin ensimmäistä lastamme.  Vuotta aikaisemmin omaan aiemmin ehdottomaan ”mä en koskaan tee lapsia” -tokaisuuni oli alkanut ilmestyä vähän sellaista ”tai ainakin katsotaan joskus paaaaljon myöhemmin” -pehmeyttä. Mutta muutamaa vuotta aikaisemmin olin ollut vielä sitä mieltä, että no way Jose, siksi kuulkaas on olemassa sellainen asia kuin ehkäisy. Eh-käi-sy.

Heh ja  kun joskus yli kolmikymppisenä kuulin, että samaikäinen puolituttu odotti toistaan, ensimmäinen spontaani kauhuajatukseni oli:
”TEINIÄITI!” …ja heti perään:
”Jotkut ne vaan ei osaa käyttää ehkäisyä.”
Kesti ainakin kymmenen sekuntia ennen kuin aivoni tajusivat, että todennäköisesti lapsi on toivottu, odotettu ja yritetty. Ai joo niin? Onneksi olkoon?

Kun oma vatsani sitten ensimmäistä kertaa alkoi pyöristyä, ajattelin… …kaikenlaista. Ai että ajattelinkaan. Ajatukseni olivat varmasti ihan järkeviä ja olennaisia siihenastisesta elämänkokemuksestani katsottuna – eikä voi tietää etukäteen tietää sellaisesta, jollaisessa ei ole ennen ollut osallisena. En osannut yhtään ajatella, että millainen minä olen äitinä.

Tuskailin jopa ääneen Joelille, että enhän minä ole yhtään äidillinen. Voi kamala mitä jos mä en rakastakaan sitä!?!?!
”Kyllä sinussa rakkautta on – osaathan sä rakastaa minuakin”, Joel lohdutti.

Mutta ai hemmetti että tuntui vieraalta ajatukselta, että sitä olisi mukamas joskus äiti. Minä? Hyvin vaikea uskoa. Ja siinä se maha sitten vaan pyöristyi eikä peruutusnappulaakaan ollut.

raskaana

Piltin ja MLL:n järjestämän ”vanhemmuuden paineet” -keskustelutilaisuuden (siitä täällä) lopuksi juteltiin myös aiheesta ”olisinpa tiennyt”. Ideana ikään kuin vähän jakaa vinkkejä, miten vanhemmuudessa voi päästä vähän helpommalla; vähemmällä stressillä. Ja kertoa ääneen muille, mitä on tullut opittua #kantapäänkautta?

(tästä on käynnissä Piltin Instagram-kilpailu – siitä lisää bloggauksen lopussa)

Itse taisin lähteä pohdinnassani vähän tuollaiselle ”henkisemmälle tasolle”. Päähän nimittäin lävähti niin voimakas muistikuva itsestäni tuolloin ensimmäisen raskauden aikaan. Voisinhan mä tietysti kirjoittaa tähän, että ”hanki kovera ruokailualusta” tai ”kiinnitä vauvan bodyn haaraneppari vauvan olkapään ympäri pepunpesun ajaksi”. Jostain syystä nämä käytännön pikkuniksit eivät tulleet kuitenkaan ensimmäisenä mieleeni. Mutta nämä 5+1 asiaa tulivat:

Eli: 5+1 kertaa ”olisinpa tiennyt” (eli #kantapäänkautta)

1. Olisinpa tiennyt, että… …ei kannata ostaa yli 600 euroa maksavaa pinnasänkyä (onneksi herranjestas sentään ostettiin se käytettynä), joka tulee toimimaan seuraavan neljän vuoden ajan ainoastaan pyykinsäilyttämistelineenä. Tai no siis nukkuihan Silva siinä sen huimat kaksi viikkoa tässä syksyllä – ovh. 45e/yö. Jea.

pinnasänky

2. Olisinpa tiennyt… …millaista on se arki vauvan/lapsen/lasten kanssa. Silloin en olisi ehkä ihmetellyt (onneksi vaan Joelille) ääneen, että ”no en mä kyllä voi ymmärtää, miten ne vauvojen vanhemmat on niin väsyneitä – vauvathan nukkuu suurimman osan aikaa. Ehkä se on jotain henkistä väsymystä; mä en kyllä usko, että mä oon kovin väsynyt sitten, kun sehän on vaan vauva. Enemmän mä oon huolissani siitä, että käy aika pitkäksi vaan olla.”

Suustani ei välttämättä olisi myöskään päässyt lausetta: ”Mä luulen, että mä sit lapsen kanssa ollessa ihan mielelläni vaikkapa laittelen tätä meidän kotia kivaksi – sisustan ja puuhastelen. Kun mähän täällä kuitenkin sitten vaan kaiket päivät kotona hengailen. Hehe joo alan leikkiä sellaista pikkuvaimoa, että sä tuut sit töistä aina siistiin ja viihtyisään kotiin.”

olkkari

3. Olisinpa tiennyt… …miten hyvin kotona lasten kanssa viihdyn. En välttämättä olisi silloin töissä sanonut, että ”mä saatan sit tulla jo vuodenvaihteessa takaisin”, kun todellisuudessa oon kotona vielä (toisen lapsen kanssa) kolme vuotta myöhemminkin. Terkut töihin! Sori!

kotona

4. Olisinpa tiennyt, että… …vanhemmuus ei ole luopumisten lista. Äitiys- ja perhevalmennuksissa yritettiin pureutua siihen, että mitä jos se vanhemmuus ei olekaan sellaista vaaleanpunaista hattaraa, mitä on etukäteen kuvitellut. Mä en yhtään samastunut tähän – mulla se oli ollut ihan toisin päin. En ollut tuohon ikään mennessä tehnyt lapsia, koska olin vakaasti ajatellut, että elämä lasten kanssa on enimmäkseen kamalaa. Että hyvästi vapaus ja kaikki ne ihanat jutut, joita pääsee tekemään, kun elää vain itselleen. Ihmettelin, miten kukaan vapaaehtoisesti haluaa luopua omasta elämästään.

Tää neloskohta on näistä asioista mulle itselleni varmaan se isoin.

Nyt kahden pienen lapsen kanssa sanon sataprosenttisen avoimesti, että mun arkielämä on ihan täysin erilaista nyt kuin ennen lapsia. Ja se ei haittaa – mä olen onnellinen siitä. Vaikka mä luulin, että se kaikki on luopumista – minulle se ei ole sitä ollut. Paljon enemmän se on sitä, että mitä olen saanut. Aivan roppakaupalla onnellisuutta! Ei mulla ollut käsitystä mistään tällaisesta. Siksi en vaan voinut tietää; kaikki näytti sieltä vanhasta elämästä katsottuna vaan luopumiselta. Ja siis ”luopunut” olen toki valtavasti asioista, joita tein ennen. Mutta se ei haittaa yhtään. Voisin toki edelleen vaikka lähteä baariin, mutta en halua. Se aika on mennyt ohi. Minulla on niin paljon muita asioita, jotka tekevät minut onnellisemmaksi kuin ennen!

Ja sitten minä itse. Olen ihan se sama minä kuin ennen. Mutta silti varmasti ihan erilainen. Joku voisi sanoa, että ”ei hemmetti että sä oot muuttunut” ja olisi ihan oikeassa. Ja joku toinen, että ”hitsi sä oot ihan samanlainen kuin ennen” ja sekin olisi oikein. Että on se ihan sama persoona, mutta siihen on tullut vaan lisää. Hyvää.

Väitän, että elämääni ja omaan itseeni on tullut lisää syvyyttä viimeisen neljän vuoden aikana.

omakuva

Syvyyttä? Myös silmäpusseihin.

5. Olisinpa tiennyt, että… …kroppa ei ”mene pilalle” raskauden, synnytyksen ja imetyksen takia. No niin. Olen rehellinen – mutta väitän, että moni muukin on ajatellut näin. Ennen lapsia siis. Että ”apua mun kroppa menee ihan pilalle” ja ”hyvästi seksielämä kaikkien synnytyshommien jälkeen”. Että sellainen 3,5-kiloinen jöötti pitäis puristaa ulos TUOLTA ja se puoliso näkee sen kaiken – ja sit myöhemmin sit vielä pitäis mukamas tuntea seksuaalista vetoa kaiken sen jälkeen. Ikuiset traumathan siitä tulee. Joo – olin nähnyt pätkiä synnytysvideoista. Että miltä se näyttää ja miten ne erinäiset eritteet lentää.

No. Kropan palautumiskyky on ihmeellinen. Mä olen alatiesynnyttänyt kahdesti ja imettänyt yhteensä kolme vuotta. Ihmisten kropat ovat erilaisia, mutta omalta kohdaltani sekä ”synnytysosasto” että ”imetysosasto” ovat ihan samanlaisia kuin ennen. Hehe niiden välisessä alueessa on toki muutosta, mutta eipä puhuta siitä nyt. Ja jos jotain muutosta on, niin ihme kyllä se ei enää haittaa. On saanut muuta. Jotenkin ne elämänarvot ovat muualla. Heh ehkä niissä ”osastoissa” onkin mullakin jotain muutosta, mutta oma armelias silmä ei sitä edes näe. Tällainen mä nyt vaan oon.

Ja mitä siihen seksielämään tulee. Ei huolta. Parhaassa tapauksessa lasten saaminen vaan vahvistaa kumppanien tunnesidettä – ja se ei ainakaan huono juttu tässäkään mielessä ole.

 

…ja vielä PLUS YKSI

Vauvautumisen jälkeen varmaan oma isoin henkilökohtainen paskaäitikriisini on ollut tämä: purkkiruokahelvetintuli. Mä ihan oikeasti siinä hormonihuuruissani kriiseilin, että olenko mä nyt ihan paska, kun en pysty väkisin muuttamaan itseäni sellaiseksi ihmiseksi, joka ilolla täällä soseuttaa jotain perhanan bataattia. Ja vaikka tämän uuden MLL:n ja Piltin tutkimuksen (täällä) mukaan 81 % vastaajista kokee, että on täysin hyväsyttävää antaa lapselle valmista lastenruokaa, niin mä olen sitten kai saanut kuulla mielipiteitä niiltä 19 prosentilta. Tai sitten olen omaan epävarmuuteni takia silloin aikoinani ollut sen kanssa liian herkkäkorvainen.

+1. Olisinpa tiennyt, että… …valmiit lastenruoat ovat ihan hyvä vaihtoehto kotiruoalle. Niistä ei ole mitään syytä tuntea huonoa omatuntoa. Meillä molemmat tytöt aloittivat puolivuotiaana niillä (ja päälle sormiruoalla) ja siirtyivät niistä vähitellen kotiruokaan. Tällä hetkellä Silva syö (tietysti) normaalia kotiruokaa, mutta Seela vielä silloin tällöin (kiireessä tai liikkeellä ollessa) syö purkistakin. Molemmat tytöt rakastavat ”pruuttia” liikkeelläolovälipaloina.

Ihan hyvä.

vaunussa

Allekirjoitatko jonkun näistä kohdista? Mistä asioista sinä ajattelet, että ”olisinpa tiennyt, että…”

Piltillä on siis käynnissä tähän aiheeseen liittyen Instagram-kisa – nimeltään siis #kantapäänkautta. Ideana on miettiä (vapaavalintaisesti joko syvällisenä ajatuksena tai kepeänä heittona) joku asia, minkä on oppinut vanhemmuudesta #kantapäänkautta. Ja jakaa se Instassa muille. Parhaat vinkit palkitaan viikoittain Piltin tuotepalkinnoilla, ja koko kilpailun voittaja pääsee perheineen Flamingoon kylpylälomalle.

Kilpailu on käynnissä 17.12. asti.

Eli kuva Instaan merkinnöillä #kantapäänkautta ja @pilttipiiri ja olet kisassa mukana. Tarkemmat kilpailun ohjeet ja säännöt täällä.

Mä tässä just mietin, että laitanko jonkun näistä kuvista vai otanko uuden… Katsotaan!

34

You Might Also Like

  • Heispi
    27.11.2015 at 12:12

    Tosiasiassa toiset äidit myös luo niitä paineita. ”Meidän eskopekkasakari syö vaan itse tehtyä sosetta. Vitsi jos sille kelpaisi purkki mössöt, mutta ei kelpaa..” Mä oon pääasiapääasiassa tehnyt molemmille pojille soseet isona annoksina pakkaseen, mutta hedelmät on aina syöty purkista (jotta c-vitamiinit säilyy ja välillä myös pääruoka. Varsinkin reissussa. Vieläkin pidän kaapissa hätätilanteeseen varmuuden vuoksi purkkipöperöä. Jos jääkaappitilanne on ankea, on parempi antaa isoveljellekin (2v9kk) pilttiä kuin ahtaa vaan leipää tms.

    Kroppa on mulla ainakin parempi kuin ennen raskauksia ja -10kg :)

    • krista
      27.11.2015 at 13:56

      Meillä kans on aina kaapissa sekä lihasoseita että hedelmäsoseita ja noita ”pruuttia”.

      Hedelmistä muuten tuli toooosi kiinnostavaa tietoa tuolla tilaisuudessa Piltin tuoteturvallisuusasiantuntijalta. Lastenruoissa on nimittäin niin niin niin tiukat kriteerit puhtauden suhteen (ei torjunta-ainejäämiä eikä raskasmetalleja), että esimerkiksi ”mangonmetsästys” on heillä jatkuva projekti. Lastenruoan mangolla on siis paljon tarkemmat kriteerit kuin perusruokakaupan mangolla (tai millä tahansa muullakaan tuotteella). Ja joskus ei vaan löydy riittävän puhdasta mangoa ja silloin mangososehylly on tyhjä. Kysyin rautalangasta vääntäen, että tarkoittaako tämä sitä, että jos ostan ruokakaupasta mangon ja annan sitä lapselle… Että se ei välttämättä puhtaudeltaan pääsisi Piltin purkkiin. Kyllä. Sitä se juuri tarkoittaa.

      Samoin riisi oli TOSI pysäyttävä. Riittävän puhtaan riisin löytäminen on vaikeaa, koska riisi sisältää arseenia (kyllä, se ihan tavallinen kaupan riisi ja riisivalmisteet). Normaalikokoisissa annoksissa aikuiselle siitä ei pitäisi olla haittaa (Eviralla aiheesta täällä: http://www.evira.fi/portal/fi/tietoa+evirasta/asiakokonaisuudet/vierasaineet/tietoa+vierasaineista/arseeni+ja+riisi) mutta lastenruokien laatukriteereihin sopivaa riisiä on tosi vaikea löytää. Siksi usein lastenruoissa on jotain muuta kuin riisiä – ja kun riisiä on, niin se on sitten tosi harvinaisen puhtaana jostain löydetty. Mä itse asiassa ehdotin, että voisko Piltti sitten alkaa tuottaa näiltä sen ”puhtailta harvinaisuustiloilta” löydettyä riisiä ihan ”lastenriisinä”. Veikkaan, että sillä ois menestystä! Me ainakin ostettais! Me syödään tosi paljon riisiä ja tuo arseenihomma alkoi kyllä vähän jännittää.

      Pssst mulla on muuten sellaisena salaisena ajatuksena, että mäkin olisin vielä ”elämäni parhaassa kunnossa” joskus tulevaisuudessa. Siis että paremmassa kuin ennen lapsia; henkisesti ja fyysisesti. Saas nähdä :) Katsotaan, onko ihan utopiaa :) Toteutusta en ainakaan ole edistänyt :D

      • kotiruokaäiti
        27.11.2015 at 15:05

        Heh, elämäni kunnossa…joka lapsen jälkeen olen ajatellut että pistän tästä itseni kuosiin. Sitten onkin ollut seuraava tulossa ennenkuin olen ehtinyt, koska imetysajan (runsas vuosi kohdallani) on ollut ihan ok säilyttää pari lisäkiloa, sitten töihin palattua on ollut ok viettää illat hoidon aloittaneen lapsen kanssa, sitten tulee seuraava lapsi ja sama toistuu… Nyt, kohta 10 vuotta esikoisen odotuksen alkamisen jälkeen kiloja on 5-8 enemmän kuin ennen lapsia. Alipainosta on päästy normaalipainoon. Lihaksiakin on niin että jaksaa arjen touhut, se saa riittää. Ehkä sitten kun kaikki lapset on kouluiässä ja harrastaa iltaisin, jää äidillekin enemmän omaa aikaa. Vai jääkö?

      • Heispi
        27.11.2015 at 15:33

        Vau! En tiennyt riisistä tota! :/ pitääkin ehkä yrittää siirtyä ohraan. Mä tykkään kaikkein eniten kaikkein huonoimmasta riisistä = valkoinen basmati tai jasmiini :) pitäisi tykätä tai ainakin laittaa täysjyvää, mut se ei oo hyvää.

        Mä luulen, että kun on saanut kasvatettua kaks tyyppiä (pienellä ikäerolla) aikuisiksi asti, on ainakin henkisesti ja psyykkisesti verrattavissa johonkin 20 vuotta meditoineeseen joogiin :) eikä sillä fyysisellä oikeastaan ole väliä, kunhan on kiva olla omassa kropassa.
        (Munkin paino tippunut ihan itsellään. Mitään kummempaa sen eteen en oo tehnyt. )

        • Karin
          28.11.2015 at 03:16

          Valkoinen riisi ja erityisesti basmati kaiketi on ne missä on vähiten arseenia. Tummassa riisissä on enemmän, kun arseeni kai kertyy siihen kuoriosaan. Eli sinällään ihan hyvä ”huono” valinta :D

      • viv
        27.11.2015 at 19:14

        Hyödyllisiä tietoja muuten tuo mango ja riisi myös niille perheille joissa soseita tehdään itse! Omien lasten vauva-ajoista on jo paljon aikaa, en muista ohjeistetaanko jossain neuvolan matskuissa tämmöisistä asioista? Omissa sosekokkailuissa kotimaisten raaka-aineiden ja luomun suosiminen varmaan kannattaa ihan ylipäätään.

        • krista
          27.11.2015 at 21:57

          Mä kuulin ainakin näistä vasta ensimmäistä kertaa! Ja kyllä: varmasti luomu on kotiruokana turvallisempaa. Se Piltin ravintoasiantuntijakin muuten sanoi, että heilläkin raaka-aineita metsästäessä usein se tiukat kriteerit täyttävä raaka-aine ON luomua, vaikka sitä eri erityisesti pakkaukseen merkittäisikään. Mutta että niillä tietysti todennäköisimmin niitä torjunta-ainejäämiä on vähemmän ja ne todennäköisesti kelpaavat lapsenruoaksikin. Ja pyrkivät saamaan ainekset siitä Turun lähistöltä, jossa heillä tehdas (heh no okei mangoa ei saa :D). Mutta kyllä: luomu ja kotimaisuus varmasti turvallisinta niin kotiruoassa kuin purkeissakin!

      • Lapseton hedelmien ystävä
        27.11.2015 at 21:24

        Omia lapsia ei ole, joten sikäli en ole pätevä kommentoimaan tätä purkkiruoka-asiaa siitä näkökulmasta, että pitääkö arjessa olla aikaa omien soseiden tekemiseen vai ei (siis kun en siinä rumbassa elä ja tiedä kuinka kuluttavaa vanhemmuus on), mutta tätä hedelmäasiaa piti kommentoida! Se on totta, että nuo lasten purkkiruuat ovat äärimmäisen puhtaita- ei oo torjunta-aineita, mutta onko mitään muutakaan? Toki lisätyt c-vitamiinit yms. joita löytyy hedelmistä luontaisesti muutenkin. Olen joskus nuorempana ostanut hätäevääksi itsellenikin erilaisia pilttejä, mutta kun hankin blenderin ja siirryin omien smoothieden pariin ja ostin taas pilttiä olin lähinnä… järkyttynyt. Kun oli puljannut ”the real dealin” kanssa niin paljon pilttihedelmien maku, koostumus ja KAIKKI tuntui vaan purkkikamalta. En siis oikeastaan ymmärrä, että miksi sen banaanin tai päärynän syöttäisi mieluummin purkista kuin muussattuna kamana. Matkaevästykset ja muut asiana toki erikseen.

        • krista
          27.11.2015 at 22:08

          Mun omalta kohdaltani se on se helppous. Tai okei nyt kun tiedän tuosta turvallisuuspuolesta, niin myös se – mutta loppujen lopuksi sekin on vähän niin kuin alibi tuolle helppoudelle :) Kun lapsi oppii syömään kökkäreisempää ruokaa tai esimerkiksi banaania, niin sen jälkeen se on kyllä sitten enemmän banaani käteen tai hedelmäviipaleita lautaselle – ja ne pruutat taas on käyttöliittymältään lähinnä nerokkaita matkalle, kun niistä pienikin tyyppi pystyy syömään sottaamatta vaikka vaunissa istuessaan, jos ollaan kiireessä ja meinaa nälkähepuli iskeä.

          Että oikeastaan vaikka mä puhun, että meillä on annettu purkkiruokaa, niin oikeastaan se on ollut purkkiruoan ja muun ruoan yhdistelmää aika paljon. Ainakin on ollut leipä tai kurkkuviipale lapsella kädessä jos ei muuta.

        • viv
          27.11.2015 at 22:51

          Kaupan hedelmäsoseet eivät tosiaan ole ”rel dealia” – vilkaisin kaapissa olevaa mangososepurkkia ja siinä on mangoa 69%. Loput on vettä ja tapiokatärkkelystä (jolla vedellä jatkettu sose on ilmeisesti sakeutettu muistuttamaan enemmän aitoa sosetta?). Ei ne minustakaan aidolle tavaralle pärjää vaikka ihan kätsyjä joissakin tilanteissa ovatkin. Sosepurkkiajat on meillä kaukana takanapäin mutta edelleen ostan toisinaan juuri tuon mangopurkin, sillä on kätevä maustaa kastikkeita tms. Smoothiehin en niitä itse laittaisi.

          Meillä tehtiin hedelmä- ja marjasoseet ja vihannessoseet silloin aikoinaan pääsääntöisesti itse mutta niitä lihapitoisia pääruokasoseita ostettiin kaupasta. Syynä oli niiden silkkisen hieno rakenne joka miellytti vauveleita alkuvaiheessa enemmän. Kotitekoisista kasvissoseista sai tarpeeksi hienoa mössöä, se meni aina mukisematta. Tehtiin kyllä omia lihasoseita myös, välillä sekoitettiin niitä kaupan soseeseen ja sillä tavalla pikkuhiljaa opetettiin poikaset myös karkeampaan ruokaan. Olihan se suorastaan henkilökohtainen loukkaus kun eines maistui paremmin kuin äipän rakkaudella tekemä ruoka! x) Nykyään on onneksi toisin päin. :)

          Mulle se että ruoka on itse tehty hyvistä raaka-aineista, on arvo sinänsä . (Tiedän toki ettei kaikille ole eikä tarviikaan olla.) Tykkään tehdä ruokaa ja tykkäsin tehdä soseitakin, se oli musta oikeasti kivaa – ja tiesin myös että ne itse tehdyt soseet olivat hyvää ravintoa mun lapsilleni. Edullistakin se oli. Win-win-win.

          En mä silti kaupan soseita tai eineksiä kokonaan dissaa, on niissäkin ihan laadukkaita vaihtoehtoja tarjolla ja toisinaan niitä itsekin ollaan käytetty ja käytetään. Jos joku ei tykkää tehdä ruokaa tai se ei jostain syytä muuten ole vaihtoehto, on ilman muuta hyvä juttu että kaupasta saa valmistakin evästä.

          • krista
            28.11.2015 at 22:12

            Tosi hyvä kommentti! Tällaista just tän(kin) aiheen keskustelun pitäisi olla – että vaikka oma ratkaisu on toinen, niin silti ymmärtää ne toisenkin ratkaisun hyödyt just sille toiselle ihmiselle. Joskus silloin epävarmana ekan lapsen äitinä… …no itse asiassa: varmasti kuulin just tällaisia fiksujakin kommentteja! Mutta sitten omaan korvaan tarttuivat kuitenkin ne ”mähän en tuollaista moskaa lapsilleni syötä” -kommentit. Nyt jälkikäteen tajuaa tosi hyvin, että nämä ovat niitä kuuluisia ääripäitä – että kovimmin sanoo se ääripääihminen, vaikka suurin osa sijoittuu kauniisti siihen väliin :) …ja sitten kun kuitenkin haluaa tehdä sille lapselleen ”parasta” ja kuulee ne kriittiset kommentit. Siitä ne paineet ja ahdistukset sitten varmasti tulevat :( Ekan lapsen kanssa kaikki on niin… herkkää. Mulla ainakin oli.

  • kotiruokaäiti
    27.11.2015 at 12:58

    Toiset ihmiset (ei suinkaan vain äidit) voi toki luoda paineita, jos avoimesti kauhistelee tai negatiivisesti kommentoi toisen lapsen syödessä purkkiruokaa. Mutta mielestäni jos joku tuskailee ääneen sen kanssa, että omalle lapselle ei purkkipöperö kelpaa, ja toinen ottaa siitä ne paineet niin vika on kyllä jälkimmäisen korvien välissä. Sillä se ”vain tissi ja kotiruoka kelpaa” -tiekään ei ole aina ongelmia vailla: imetys ei silti välttämättä suju helposti alusta loppuun ja äiti on tässä tilanteessa täysin sidottu lapseen mahdollisesti aika pitkäänkin, spontaanit lähtemiset vähenee, kun aina pitää miettiä ruoka-ajat ja kotipöperön säilyvyys jne. Se tuskailu voi siis olla ihan aitoa eikä piilokeino osoittaa, että toisten ruokailutottumuksissa olisi paheksuttavaa. Jos äiti on itse sovussa tekemänsä ratkaisun kanssa, olipa se mikä hyvänsä, ei tarvitse tehdä aiheettomia tulkintoja muiden sanomisista (todellisesti paheksuviakin kommentteja on, tiedän. Meillä se kotiruoka on etnisistä syistä erilaista kuin suurimmalla osalla ja onhan sitäkin paheksuttu, että pilaamme lapsen kun ruoka on mausteisempaa, mikä ei tietenkään ole sama kuin suolaista).

    • krista
      27.11.2015 at 14:03

      Joo näissä asioissa on varmasti sekä ”herkkäkorvaisuutta” (itselle epävarma asia) ja sitten sellaista suoraa arvostelua. Mun mielestä esimerkiksi sellaiset ”mä en ainakaan omalle lapselleni sellaista roskaa syöttäisi” menee jo jälkimmäisen piikkiin. MUTTA noi on jo niin törppöjä kommentteja, että ne voi tietysti jättää omaan arvoonsa. Mutta jos on itse ”herkillä”, niin ne voi osua. Nettikommentitkin. Mullekin niitä on tullut, oi miten paljon :)

      Tuo mausteisuus! Siitä tuli ihan kiinnostava juttu: lapsi nimittäin oppii äidin syömiin makuihin jo vatsassa! Siksi kannattaisi syödä (hups; ei kyllä tullut syötyä) raskausaikana monipuolisia/terveellisiä makuja – lapsikin sitten todennäköisesti tykkää niistä. Samoin imetysaikana. Eli varmasti jos sä oot vaikka syönyt maustettuja ruokia raskausaikana, niin ne on teidän lapselle TAVALLISTA :) Mä kans oon kyllä chiliä popsinut, niin raskaana kuin imettäessäkin. Ja meidän tytöt syökin mukisematta suht mausteista ruokaa niin, että etenkin vanhemmat sukulaiset on ihmeissään…

      • kotiruokaäiti
        27.11.2015 at 15:00

        Joo meillä ei mausteet ole olleet koskaan ongelma. Parivuotiaina halusivat kaikkiin ruokiin ”kastiketta” mikä tarkoitti makeaa chilikastiketta :-D

        • krista
          27.11.2015 at 15:02

          Namnam! :)

      • kotiruokaäiti
        27.11.2015 at 15:08

        Ja juustot, vuohenjuusto, Aura, Emmentalit, mitä maistuvampi, sen parempi. Yllättävän hyvin menee myös lehtivihreä, mistä joku kokki joskus sanoi, että jos johonkin makuun totuttaisi lasta pienestä asti niin siihen. Viherpirtelöä siis lapsille mukiin pienestä pitäen :-)

  • Stea
    27.11.2015 at 13:00

    Hedelmäsoseet on ihan ykkösiä. Ei niistä ainakaan kannata tuntea huonoa omatuntoa. Meillä vielä viisivuotias syö niitä säännöllisesti väli- tai iltapalaksi. Ja satunnaisesti myös tokaluokkalainen. Ja yo-kirjoituksissahan niitä söi itsekin. :)

    • krista
      27.11.2015 at 14:05

      Mä kans oon niitä syönyt joskus opiskeluaikoina! Ja ois ne itse asiassa vieläkin aika hyviä esimerkiksi rahkaaan… Jotenkin sitä ei vaan raaski rohmuta lasten soseita :D Mutta etenkin tähän mun soseensyöntielämänvaiheeseen noi ois kyllä hyviä. Hitsi! Taidanpa käydä hakemassa sosekeittoni jälkkäriksi just yhden hedelmäsoseen :)

      • Anna
        28.11.2015 at 10:25

        Terkkuja yhdeltä ammattikorkealaiselta, joka natustelee pilttejä luentovälipalana :D Toiset vetää rahkaa, meikkis vetää pilttiä. Namskis.

        Ja sitten toiseksi lyhyet terkut siitä, että luin tätä blogia Lilyssä lähes sen alkuajoista lähtien ja kävin siellä välillä kommentoimassakin. Sitä vaan, että luen edelleen innolla joka postauksen vaikken kommentoikaan (: mut täällä ollaan edelleen!

        • krista
          28.11.2015 at 21:24

          Jee, kiva kun oot edelleen mukana! :) Aattele, yli 3,5 vuotta jo! Saa kommentoida jatkossakin :)

  • Nellisi
    27.11.2015 at 13:03

    Mää itse asiassa oon aina ollut tosi varma, että musta tulee äiti ja ajatellut olevani myös aika hyvä äiti. Koko raskausajan menin itselleni ihan poikkeuksellisella ”kaikki menee varmasti hyvin” -asenteella. Tiedostin, että ongelmia voi tulla, koliikki voi olla pahaa, olla allergioita tai mitä ikinä. Mut jotenkin luotin siihen, että mää osaan.

    Ja täytyy myöntää, että mulla on edelleen sellanen fiilis. Miinus, että parin kolmen ekan kuukauden aikana tapahtui notkahdus. Eli minun OLISINPA TIENNYT ETTÄ -kohtani olisi: Olisinpa tiennyt, ettei kaikilla rakkaus omaa lasta kohtaan syty hetkessä. Olin todella ahdistunut välillä, kun kaverin kysymykseen ”tunnetko nyt suurta äidinrakkautta” en osannutkaan vastata. Totuus oli se, että en tuntenut. En sillon synnärillä todellakaan hulmahtanut täyteen äidinrakkautta ja vauvaakin opin rakastamaan ajan kanssa. Nyt sitä rakastaa niin, että sattuu! ;)

    Mutta liian vähän puhutaan siitä, että on normaaliakin, ettet heti rakasta aivan outoa tyyppiä, joka sun elämään tupsahtaa ja jota sun nyt ”pitäisi” rakastaa.

    • krista
      27.11.2015 at 14:12

      Toi on niii-iiiin hyvä! Hei mäkin oon kirjoittanut siitä – hitsi kun en muista, millä hakusanalla alkaisin etsiä linkkiä… Mutta just on puhuttu siitä, että aina se rakkaus ei synny ensisekunnilla ja SE ON IHAN NORMAALIA. Mulla Silvan (kun oli eka ja keskonen) kohdalla oli ensin päällä vaan huoli ja paniikki, ja se rakkaus tuli sitten perässä myöhemmin. Mutta ihan yhtä vahvana ja hyvänä kuin ”ensisilmäyksellärakastuminenkin” <3
      -
      Toi on tosi tärkeä puheenaihe! Tuollaisesta oikeasti saattaa tuore äiti järkyttyäkin, että "apua onko tämä normaalia". ON SE.

    • Torey
      27.11.2015 at 22:48

      Jep! Esikoisen kohdalla tunsin suunnatonta onnea ja sellasta leijonaemon suojeluhalua, mut se rakkaus kasvoi siinä hiljalleen suuremmaksi kun pieneen tutustui. Kuopuksen kanssa rakkaus syttyi kai heti. Ehkä koska vähän tiesi mitä tulossa on ja kun myös tiesin, että se rakkaus ei välttämättä heti syty. Ja silti olen huomannut että yhä sitä päivä päivältä rakadtaa noita murusia enemmän kun näkee niiden oppivan uusia juttuja ja ne persoonat tulee aina vaan paremmin esiin.

  • Mari
    27.11.2015 at 15:30

    Allekirjoitan kohdan 4. Ihan täysin. Elämä kyllä heittää häränpyllyä kun on vastuussa yhtäkkiä jostain toisesta kuin itsestään – hyvällä tavalla! Mä taas en kokenut mitenkään hankalaksi heittää yhtä pottua höyryttimeen, unohtamaan sen sinne ja sitten samalla koneella blendasin sen muusiksi. Mulla oli ja on vieläkin joku Philipsin laite jolla tein vauvanruoat. Välillä toki koitin purkkeja mutta ei ne maistuneet pojalle, ei sitten millään 😊

    • krista
      27.11.2015 at 15:57

      Joo, todellinen häränpyllynheitto kyllä! Mulla se on vaikuttanut muuten myös itsesuojeluvaistoon – tuli tästä mieleen! Esimerkiksi hyppäsin ennen laskuvarjoa; nyt ei enää tekisi mieli… Enkä lähtisi 18 metriin sukeltamaan; snorklaaminen turvallisesti veden pinnalla riittää. Vaikka sitä ei tietoisesti ajattele, että ”suojelen itseäni, etteivät lapset jäisi ilman äitiä”, niin jokin sellainen siellä varmaan takaraivossa on. Ehkä.

      • Mari
        27.11.2015 at 18:11

        Joo sama ! Kaikki tekeminen pitää riskiarvioida 😊

  • Sari
    27.11.2015 at 15:53

    Olipa ihana ja koskettava kirjoitus. Pitäisi varmaan itse kunkin sujahtaa vielä noihin syövereihin. Aika moni asia yllätti.

    Hih, jäi naurattamaan tuo pinnasänky-kohta! Aika kalliit yöt ;)

    Hyvää viikonloppua :)

    • krista
      27.11.2015 at 15:55

      Kalliimmat yöt kuin meillä tulevalla reissulla Thaimaassa! :D …koko porukalta! :D

      Joo, jännä ettei noita tule enää edes silleen ajateltua… Mutta sitten, kun joku tällainen sykäys tulee, niin me muistot ikään kuin pulpahtavat pintaan…

      Hyvää viikonloppua sinnekin!

  • Sattunnainen
    27.11.2015 at 19:17

    Kiitos! Eka raskaus puolivälissä ja mahan kasvaessa alkaa ymmärtää, että vauva siis ihan oikeesti todennäköisesti tulee meille. APUA! Välillä pelottaa, että kroppa menee, seksielämä menee, työpaikka menee ja järki nyt vähintäänkin menee varmasti. Vaikka, sitten joskus iltaisin mahaa silittäessä uskaltaa vähän haaveillakin…
    Kuitenkin, joskus järkevimmilläni asiaa realisoidessani tulin siihen tulokseen, että elämä voi mennä (huonollakin tavalla) uusiksi koska vain; voi ajaa kolarin ja vammautua,mies lähtee ja ura karahtaa karille. Että, joskus on vain pakko uskaltaa ottaa askel uuteen, jos perheen haluaa (me ollaan ainakin ajateltu haluavamme). Kiitos tästä rohkaisevasta postauksesta. :))

    • krista
      27.11.2015 at 22:10

      Se on niin totta: koskaan ei voi elämässä TIETÄÄ. Siksi täytyy vain tehdä niitä ratkaisuja, jotka TUNTUVAT hyvältä ja toivoa, että se kantaa <3 ...ja joskus ne ratkaisut voivat tietysti käydä hupsis-tyyppisesti (kuten meillä etenkin jälkimmäinen) ja sitten kuitenkin loppupeleissä tietää, että juuri niin pitikin käydä!
      -
      Toivottavasti kirjoitus antoi rohkeutta! Mä vähän niin kuin ajattelinkin sitä mennyttä minää, jolle olisin tuon tekstin kirjoittanut :)

  • Nnuu
    27.11.2015 at 20:44

    Ite taas koin hyvin vahvana sen että jään paitsi kaikesta/oma elämä on menetetty. Luulin ennen lapsia ettei tällaista fiilistä tulisi ja harmittaa kun sitä on välillä vähän katkera tästä oman elämän menetyksestä.
    Meillä mies tekee vuorotöitä ja hoidan paljon lapsia yksin. Eikä ole yhtään sukulaista joka auttaisi. Palkattiin muutaman kerran lastenvahti mutta se tuli niin kalliiksi + tuttu hoitaja lopetti joten siitäkää ei sit tullu mitään.

    • krista
      27.11.2015 at 22:14

      Voi harmi, että teillä on tilanne tämä :( Auttaako sellainen ajatus, että se ON kuitenkin lyhyt hetki, kun lapset ovat pieniä! Mä ajattelen näin. Kyllähän mä olen ”menijä” esimerkiksi noissa mun reissuseikkailuhaaveissa, mutta ajatuksissani on jatkaa niitä ”isompia” seikkailuja sitten, kun lapset ovat isompia. Että vaikka mä tein lapset aika myöhään, niin silti ihan ”hyvässä iässä” ollaan jo siinä vaiheessa, että lapset on luultavasti omillaan ja me vanhemmat voidaan pussailla ja matkustella. Mä ajattelen jotenkin, että elämää on ihan hurjan paljon vielä sielläkin! Että vaikka nyt onkin tällaista, niin sitten joskus on taas ihan jotain erilaista. Auttaako sellainen ajatus yhtään?

  • -Jenni-
    27.11.2015 at 21:34

    Muistan kun esikoinen oli muutamia viikkoja vanha ja katsoin häntä. Tuli ihan suunnaton ahdistus siitä että mä en ole enää ikinä samalla tavalla huoleton. Koko mun lopun elämää hän on varmasti aamun ensimmäisiä ja illan viimeisiä ajatuksia ja tuskaa siitä että kun kaikki vaan menisi hyvin eikä mitään sattuisi. Sitä kun pysähtyy miettimään meinaa tulla hulluksi kun tietää ettei pysty suojelemaan niin paljon kuin haluaa.

    • krista
      27.11.2015 at 22:15

      Tääkin on niin totta. Joel puki tän sanoiksi joskus Silvan juuri synnyttyä – ihan just saman ajatuksen. Niin totta. Ihan riipivääkin. Ja sit se, että se lapsi ei sitä koskaan tule sillä tavalla ”tajuamaan”; sitä vanhemman huolta. Ennen kuin sillä on itsellä omia lapsia :)

  • Vannikkila
    27.11.2015 at 21:47

    Noista tuo 4. Tai tavallaan vain sen loppu. Minusta tuli nimittäin vain varmemmin minä. Kuulostaako ihan sekopäiseltä? :D Eli en koe, että muutuin, minä vain lopetin pitämästä jotain (vaikkakin kevyttä) roolia päällä. Minä olen yhä sovittelija luonteeltani, mutta käytän sitä vain asioissa, joista oikeasti välitän ja annan turhan stressin olla. Työstressistä en tätä kokonaan voi sanoa, mutta pyrin jättämään sen pois kotoa. En minä ole korvaamaton kuin poikani äitinä :) Vaikka en ennen osannutkaan etukäteen olla tästä asiasta mitään mieltä (en ollut edes ajatellut sitä), tajusin tämän olleen suurin muutos. :)

    (Toisena ehkä sen, että äitiys on tehnyt minusta järjestelmällisemmän. Usko tai älä :D )

    • krista
      27.11.2015 at 22:20

      Itse asiassa ei yhtään sekopäistä vaan ihan ymmärrettävää! Tai siis mä luulen ymmärtäväni! Jotenkin ehkä… …omalta kohdaltani ajatellen siis… …että mitä jos tämä onkin se ”minä”, joka on vain ikään kuin odottanut toteutumistaan kaikki ne vuodet, kun mä ajattelin elää vain itselleni. Että tämä onkin se ”minä”, joksi mun oli tarkoitus kasvaa!

      Mulle on tullut ihan hurjasti epäitsekkyyttä, pitkäpinnaisuutta ja sellaista jotain… …erilaisten näkökulmien ymmärtämistä. Tuo viimeinen liittynee eniten siihen, että aiemmin sitä tuli vietettyä aikaa vain jotenkin ”omanlaisten” ihmisten kanssa – tai työpaikalla ehkä erilaisten/eri-ikäisten, mutta silti samalla alalla työskentelevien eli jotenkin kuitenkin samantyyppisessä seurassa. Kun taas sitten, kun on tutustunut ihmisiin vaikkapa leikkipuistoelämässä, jolloin ensimmäinen yhteinen tekijä on ”me ollaan äitejä yhtä aikaa”, sitä onkin päässyt ikään kuin paljon monipuolisemmin näkemään erilaisia… …jotenkin arvoja ja näkemyksiä. Hyvässä ja pahassa, jos näin tämä nettielämä myös otetaan lukuun .D

      • Vannikkila
        28.11.2015 at 14:19

        Minä siis hain takaa, että minusta taas on tullut juuri itsekkäämpi ja sillä tavalla rohkeammin minä – en koe enää samanlaista ”tuskaa” kuin ennen keskittyä ajoittain puhtaasti omiin (ja tämän pienen perheeni) asioihin. En kriiseile, jos pitää todeta, ettei minua kiinnosta puhua tuntia puhelimessa vain ystäväni tutun sanomisia (jos kyse ei oikeasti edes ollut niin isosta asiasta) vaan totean, että minä haluan antaa aikaa myös pojalleni ja myös minun asiani ovat tärkeitä. Olen minä aina ollut enemmän kotihiiri, vaikka sosiaalinen olenkin, nyt vain myönnän sen myös muille helpommin :) Minulla tämä on siis aina ollut se todellinen minä, nyt vain annan sen näkyä :)

        Ja tämä on ollut jännä huomata, sillä olen aina ollut hieman päällepäsmäri ja pätijä, mutta silti huomaan piilotelleeni todellista itseäni. Ehkä minun pitää tosiasiassa vielä oppia toteamaan itselleni, että kenties olen oikeasti herkempi kuin annan kenenkään ymmärtää :) eli kaiketi tämä itsensä löytäminen on vielä kesken, vaikka suuren oivalluksen koen jo tehneenikin.

        Tulipas filosofisen oloista :D

  • Vissy
    27.11.2015 at 22:47

    Olisinpa tiennyt… juuri sitä samaa ihmettelin minäkin, että miten muka ei ehdi jumppaan? Sehän vie jotain pari tuntia ja mitä viikossa nyt on, 168 tuntia. Enpä tiennyt mitään siitä, mitä väsymys tarkoittaa. Että ei vaan jaksa, ei huvita, ei kykene. Ja toisaalta en myöskään tajunnut, siis niin kovin aikuinen ihminen kuin olenkin, että välttämättä en juuri silloin pääse, kun jaksaisin – koska lapsi tarvitsee hoitajan. Heh. Sama homma kaikkien omien menojen suhteen. En tajunnut, että ne oikeesti loppuu pitkäksi aikaa.

    En osannut pelätä kropan muutoksia, ja oikeastaan niitä ei kilojen lisäksi tullutkaan. Tästä on kai kiittäminen geenejä, ja kun oma äiti on aina ollut hyvässä shapessa, oli se tietenkin oletus omallekin kohdalle.

    Heh, täytyy kyllä sanoa, että enemmän on asioita, joita ONNEKSI EN tiennyt, koska en varmaan olisi ikinä hankkinut lapsia. En voinut kuvitella, mitä väsymys tarkoittaa, vaikka olin nähnyt äitini harhaisuuteen asti väsyneenä lapsikatraansa keskellä. En tajunnut, että univelkaa ei oikeasti saa välttämättä nukkua pois, ja vaikka lapsen saakin hoitoon, ei parin vuoden univelkaa kuitata yhdellä hyvin nukutulla yöllä. En tajunnut, että saatan vain itkeä paskaa elämääni. Tai että kun lähden ovesta ulos, en muista, minne olen menossa.

    Vaikka perheytymiseen liittyy hirveän paljon yllätyksiä, olen jostain syystä onnistunut säilyttämään tietoisuuden siitä, että se pahin säätämisvaihe on hyvin lyhyt. Tai näin ainakin nyt kuvittelen :) Ja sillä uskolla on jaksettu.

    Näissä väsymystiloissa ruuan laatu on ollut aivan samantekevää, pääasia on ollut, että kaikki tulevat ruokituiksi. Ja olen sentään ruokafanaatikko, tai ehkä ennen olin :D

    • krista
      28.11.2015 at 21:27

      Tosi hyvä kommentti – tätä se just on! Ja joo, on paljon myös niitä ”onneksi en tiennyt”. Ja sitten taas toisaalta aika armeliaasti aiheuttaa unohduksen eli jälkikäteen sitä ei varmaan edes tajua, miten karseita ne karseat hetket on :D

      Hehe joo toi ”miten niin ei muka ole aikaa”. Niii-i. :D Ja toi väsymys… Luulin ennen uniongelmaisena tietävän, mitä univelka on. EN TAJUNNUT :D

  • piupali
    28.11.2015 at 00:21

    Hei taas tätä purkkiruoka vs kotisose -keskustelua käydään. Ei syytellä tai kinastella, mut musta tuntuu että tää teema toistuu. Vai oonko se vain minä? :) Meillä eka söi alkuun lähinnä purkkiruokaa, toka pelkkiä kotisoseita reissuja lukuunottamatta. Mä luulen että sulle se vauvan kotiruoan tekeminen tuntuu erityisen hankalalta just siks, ettet sä muutenkaan laita ruokaa? Siis se on ihan fine, kunhan vaan mietiskelin. Kun mun mielestä se oli ihan iisiä, kunhan pilkkoi ja heitti kattilaan ja soseutti. Tein niin isoja satseja että kokkailin vaan joka toinen viikko. Ja uskallan sanoa näin vaan siksi että munki esikoinen oli purkkiruokailija. :D

    • krista
      28.11.2015 at 21:30

      Ihan varmasti toistuu! Tää oli mulle jotenkin niin iso juttu silloin, että kyllä se aina pulpahtaa pintaan sopivan tilaisuuden suhteen VAIKKA en enää siitä kriiseilekään :D Näitä kestoaiheita :D

      Ja oot sataprosenttisen oikeassa! Se oli just niin vaikeaa mulle just siksi, koska en muutenkaan laita ruokaa. Tai siis silleen, että tavallaan ihan ymmärrän, että miten se tapahtuu ja ettei se ydinfysiikkaa ole ja ettei se käytännössä ole niin vaikeaa, mutta siihen kytkeytyy joku henkinen ”mun pitää nyt ollakseni ”hyvä” olla jotain sellaista, mitä en ole” -este kai. Tai jotain :D

  • Karin
    28.11.2015 at 03:24

    Meillä mennään molemmin tavoin, purkeilla ja kotisoseilla. En jaksa potea huonoa omaatuntoa purkkiruoasta, mutta johtunee osittain siitä ettei lapsi kokonaan purkkiruoalla ole.
    Itse olen ainakin törmännyt sekä netissä että livenä äiteihin, jotka saarnaa purkkiruokien myrkyllisyydestä. Koska näkeehän sen niiden pitkistä säilöntäajoistakin… Tässä kohtaa yritän selittää, että jos itse saisin tehtyä puhtaisiin purkkeihin riittävästi kuumennettua ruokaa, se säilyisi ihan yhtä pitkään.
    En todellakaan jaksa tehdä pöperöitä päivittäin. Kun teen, teen isompia satseja kerralla. Ja varmaan pitää sekin paikkansa, että jos tekee muutakin ruokaa, ne perunat, porkkanat ja bataatit on aika helppo keittää. Soseutus on itselläni akilleen kantapää, kun vihaan niiden laitteiden pesua.

    • krista
      28.11.2015 at 22:17

      Noi ”myrkyllisyysluulot” on jossain syvällä. Samoin se, että sisältäisi lisäaineita – no ei sisällä. Tai no kaikista maailman purkkiruoista en tietysti voi sanoa, kun en tiedä! Mutta näistä meidän käyttämistä, joista kyllä ainakin alkuun luin etiketit tarkkaan. Esimerkiksi en valinnut sokeroituja hedelmäsoseita, mutta sellaisiakin on paljon (suurin osa?), joissa lisättyä sokeria ei ole.
      _
      Haha ja pakko sanoa sellainen: siellä tilaisuudessa oli paikalla se Turun yliopiston ravitsemustutkija, joka on nimenomaan tutkinut suomalaisten lasten ravinnon terveellisyyttä – eikä mitään kytköksiä Pilttiin, oli siis ihan luennoimaan kutsuttu ulkopuolinen tutkija. Ja hän sanoi äitinä tasan saman kuin sinä tässä: osa on tehty itse ja osa on tullut purkista. Ja täysin hyvällä omatunnolla, koska se on hyvää ruokaa :)

  • ElinaBeE
    28.11.2015 at 11:40

    Mulla oli vähän pessimistiset fiilikset ekan raskauden aikana. Voi kun silloin olisin jo tiennyt, että elämä muuttuu, mutta että tulen silti olemaan onnellisempi kuin koskaan – ok, silloin kun esikoinen ei nukkunut ja luulin jo sairastuneeni paranoidiin skitsofreniaan väsymyksen takia en kyllä ollut hirveän iloinen, mutta siis YLEISESTI elämä on tullut paremmaksi ihan jokaisella osa-alueella.

    Toki ajattelen myös sitä, että kun kuopus on 20-vuotias, mä olen 45. Hyvässä lykyssä mulla on silloin vielä jopa yli puolet elämästä jäljellä, mutta huomaan kyllä jo nyt toivovani, että me saadaan lapsenlapsia, joita voin sitten silloin hoitaa. Toiveissa olisi kyllä myös viettää vaikka kokonainen vuosi Afrikassa ja muutenkin matkustella ihan kaksisteen miehen kanssa, mutta toisaalta voisin kyllä ihan mielelläni ehkä pyöräyttää lisää lapsia vaikka 15 vuoden päästä (jos biologia sallii) :D Mies voisi olla tästä suunnitelmasta vähän toista mieltä!

    • krista
      28.11.2015 at 22:45

      Mäkään en ekan raskauden aikana ollut varsinaisesti onneni kukkuloilla… Vähän jopa kamalaa sanoa :) Mulle oli ihmiset silleen ”oooooooi ooooooi ooooooi onnea onnea ONNEA” ja mä olin jotenkin ihan vaikeana. Että ”kiitos”, mutta sitten rehellisesti en mä itse niin innoissani osannut olla. Oli vaan outo olo – ja että mihin hemmettiin sitä on itsensä tullut laitettua…

      Hitsi sä oot kyllä vielä nuori sit, kun sun lapsetkin on jo ”aikuisia”! Todellakin, sit ehtii kyllä vielä vaikka ja mitä! …jos ei päätä tehdä lisää niitä lapsia :) Tän just mä olisin halunnut sanoa ”nuoremmalle minälle” (ja hoen tätä usein nykyään, sori): että elämä ei ole jossain vaiheessa ohi. Jos terveys pysyy (ja se voi toki mennä nuorellakin), ihminen voi pysyä elinvoimaisena piiii-iiiitkään! Mä oon nyt 38 enkä tunne oloani yhtään ”vanhemmaksi” kuin 28-vuotiaanakaan. Tasapainoisemmaksi kyllä, mutta oma oleminen on vaan muuttunut vuosi vuodelta paremmaksi! Mä kans odotan niitä matkoja ja seikkailuja, joita me Joelin kanssa käydään yhdessä sitten, kun lapset ovat omillaan. Ja aikaa ON: Mun äiti oli… …laskee… 64-vuotias, kun se reppureissasi mun kanssa ympäri Intiaa. Söi sormin banaaninlehdiltä ja kierteli Delhin pikkukujia (liian) myöhään yöllä mun kanssa majapaikkoja etsimässä :)

      • ElinaBeE
        29.11.2015 at 14:54

        No niin just!! Monet tuntuu kuvittelevan (minä myös!), että se oma elämä on sitten ohi kun saa lapsia ja kun lapset on aikuisia, on itse jo vanha, raihnainen ja tyyliin toinen jalka haudassa. Toki elämä lasten kanssa on ihan erilaista, mutta kyllä mä edelleen koen eläväni ihan itseni näköistä ja omaa elämää. Ja 45-vuotias ei tosiaan ole nykyään mikään ikäloppu – mun vanhemmat on nyt reilu 50 ja reilu 60 ja ne kiertelee kaksisteen Alppeja, Afrikkaa ja what not. Kuulemma matkustelu lasten kanssa on kyllä paljon, paljon hauskempaa (ehkä ne vaan sanoo niin?) :D Vaikka pakko kyllä myöntää, että perhematka Balille alle 1-vuotiaan kanssa on ehdottomasti mun top 5 – reissuissa. Ensi vuonna mennään sitten kahden kanssa johonkin lämpimään… Saas nähdä mitä siitä tulee :D

  • Torey
    28.11.2015 at 14:48

    Näytät muuten aivan ihanalta ison masusi kanssa ekassa kuvassa!

    • krista
      28.11.2015 at 21:22

      Kiitos! <3 Taisi olla viikko ennen kuin vedet meni, eli jotain vko 30 menossa :)

  • Karin
    28.11.2015 at 16:01

    Ja mitä olisin halunnut tietää… En tiedä olisinko kyennyt ymmärtämään, mutta…
    1. Vaikka hormonit tekevät äidistä (minusta ainakin) suojelevan vastasyntynyttä kohtaan liiallisuuksiin asti, se rakkaus saattaa syttyä myöhemmin. Itselläni oli paljon ristiriitaisia tunteita siitä, rakastanko oikeasti vauvaa enemmän kuin perheen lemmikkejä vai en.
    *
    2. Me emme tehneet lasta parisuhdetta pelastamaan, vaan koska halusimme lapsia. Luojan kiitos! Kuvittelin kuitenkin, että kun meidän parisuhteeseen lisää lapsen, meistä tulee taianomaisesti perhe. Ei tule. Me olimme edelleen pariskunta, nyt vain lisänä oli lapsi, josta pitää huolehtia. Perheeksi kasvetaan, ja olemme mielestäni nyt perhe, mutta uskon että kasvu perheeksi jatkuu edelleen.

    • krista
      28.11.2015 at 22:53

      Hitsi tästä tuli mieleen… Just muisteltiin meidän Italian-matkaa, Silva oli silloin just 1 vuotta täyttänyt. Joel totesi, että ”silloin me oltiin vasta pariskunta, jolla on lapsi”. Ja tää oli niii-iiiin osuva! Jotenkin just tää ”perheeksi kasvaminen”, Ensin sitä kasvaa äidiksi/vanhemmaksi, ja vasta myöhemmin sitä kasvoi perheeksi. Tai niin meidän osalta kävi. Jännä juttu, kun sen tajuaa!

  • ohikulkija
    28.11.2015 at 16:28

    Tää kommentti ei nyt liity tohon kisaan mitenkään, koska lapsi on vasta tuloillaan, mutta mua pelottaa lähinnä, että mulle käy kuten Nnuu:lle! Ihmetyttää, miksei tällaisia kommentteja juuri ikinä näy missään blogien kommenttiosioissa.. Miksei niistä negatiivisista tunteista puhuta? Tsemppiä sulle, Nnuu!

    Tilanteeni on siis se, että olen päälle kolmekymppinen ja odotan ensimmäistä lastani. Elelen juuri läpi ensimmäisen kolmanneksen pahimpia oksuvaiheita. Raskaus ei ollut suunniteltu, mutta mieheni on asiasta tosi onnellinen.. Mulla päässä pyörii juuri tuon 4 kohdan jutut! Mulla on aina ollut paljon unelmia ja suunnitelmia.. jotka liittyy pitkälti siihen, että oon viettänyt paljon aikaa eteläisellä pallonpuoliskolla. Sen oman tien löytäminen ei oo ollut mitenkään helppoa, mutta oon aina ajatellut, että kyllähän mä nyt itsestäni pystyn pitään huolta kun tuun pienellä toimeen.. Tai yhdessä ollaan ajateltu – joskin mieheni on ollut paljon myötämielisempi perheenlisäyksen suhteen. Tiedostan, että lapsen saanti ei välttämättä rajoita omien unelmien toteuttamista, mutta kyllä se voi rajoittaa! Mulla päässä pyörii lähinnä pelot: se, mikä voi mennä vikaan ja se, miten voin joutua omista suunnitelmistani luopumaan. Tai pahimmassa tapauksessa se, että muutun ihmisenä jotenkin negatiivisella tavalla ja katkeroidun – tai etten rakasta lasta. Pelottaa vaan kaikki ja ahdistaa. Ja pahemman tästä tilanteesta tekee se, ettei meillä ole tämänhetkisessä asuinmaassamme minkäänlaista tukiverkostoa ja tunnen olevani tosi yksin tämän kanssa.

    No joo, tästä tuli aika synkkä kommentti. Olipahan kerrankin tilaisuus avautua. :P Ja kiitos kuitenkin kivasta kirjoituksesta, se antaa vähän toivoa! ;)

    • krista
      28.11.2015 at 23:08

      <3
      -
      Tämä voisi olla mun kirjoittama tasan neljä vuotta sitten - ihan sataprosenttisen samat tuntemukset! Enkä mä voi LUVATA mitään; ainoa, jolle voisin sataprosenttisesti luvata, on se neljän vuoden takainen minä, jos jotenkin pääsisin "back to the future" -tyyppisesti aikahyppäämään hetkeksi sinne. Mutta toivon, että voin antaa edes yhden esimerkin siitä, että se VOI olla teille suurin onni ikinä. Että säkin sit neljän vuoden kuluttua ajattelet, että kaikki meni juuri niin kuin piti ja haluaisit palata taaksepäin lohduttamaan sitä mennyttä minääsi <3
      -
      Mä ihan oikeasti vilpittömästi sanon, että lapsen saaminen muuttaa (no, suurimmalla osalla ainakin) PALJON. Etenkin se ensimmäinen puoli vuotta menee kyllä yleensä (?) aika höyryissä... Mutta jos antaa sen tulla elämään sellaisena kuin on ja samanaikaisesti ei ala itseään väkisin muuttamaan mihinkään muottiin (paljon muuttuukin, mutta se on "luonnollista" muuttumaa - itselleni taas eniten ahdistavalta tuntuu, jos pitäisi väkisin olla jotain, mitä ei ole), niin asiat vähitellen tasaantuvat ja sitten se lapsi voi olla vain ihana lisä siihen omannäköiseen elämään. Varmasti joudutte tekemään asioita eri tavalla kuin ilman lasta - mutta parhaimmillaan se ei haittaa! Teette edelleen niitä asioita, joita haluatte, mutta lisäksi teillä on niin valtavasti uutta rakkautta siinä teidän kanssanne, että sitä ei voi ennalta edes tajuta!
      -
      Heh en tiedä, oliko tuossa mitään järkeä. Tai auttoiko tuo yhtään vai ahdistiko vaan lisää. Mutta jos tuo sun kommentti olisi "minältä" neljä vuotta sitten, minä sanoisin, että älä huolehdi. Elä siinä hetkessä ja luota elämään <3

      • ohikulkija
        29.11.2015 at 14:00

        Kiitos. <3 Kyllä se auttoi, ja sitä mä ehkä juuri tarviinkin: toivoa. Sitä, että joku sanoo, että ei asiat hei välttämättä mee sen pahimman kaavan kautta. Tuo sun viimeinen lause on ehkä osuvin: pitäis opetella elään hetkessä ja luottaan elämään enemmän! :)

  • a
    28.11.2015 at 22:03

    Mä pelkäsin ennen lasta sitä kun ei saa nukkua…ja siis olihan se väsymys jotain ihan jäätävää, ihan kamalaa ja ehkä vielä pahempaa kuin pystyin kuvittelemaan (nekin päivät, jolloin ei saanut edes päiväunia ja vaan odotti iltaa…todetakseen ettei tänäkään yönä nukuttu). Se mitä opin oli kuitenkin, että niistäkin päivistä selviää…ei hyvin, mutta selviää kumminkin. Ja nyt kun lapsi nukkuu pääosin yöt, niin yksikin huonosti nukuttu yö (nimimerkillä joskus valvon kolmeen unta odotellen, herätys klo 6) saa taas aikaan se jäätävän väsymyksen, mutta nyt jo tietää, että on todennäköistä että seuraavana yönä saa nukkua. Mut joo, tää kroppa ei taivu valvomiseen.

    Sit se entinen elämä ei oo enää täällä…mun tyttö on nyt melkein 4v. ja mä niin näen että se entinen elämä pikkuisen jo pilkistää…tai siis että lapsi on kohta niin iso että se tahtoo yökylään ja sit saadaan yhteisiä vapaailtoja miehen kaa (nyt todellakin kortilla, joten ”ulkoilut” tehdään pääosin erikseen). Siis ei tietysti se entinen elämä palaa siinä mielessä, että ei tehdä äkkilähtöjä Berliiniin tai ei voi tehdä ex tempore päätöstä lähteä arkipäivänä miehen ja kavereiden kanssa töistä Vaasankadulle kinkiin ja kapakoiden kautta kotiin joskus aamuyöllä…jatkaakseen sit aamulla duuniin, mutta toisaalta samojen kavereiden kanssa voi tehdä sit vähemmän ex tempore juttuja (mukana myös molemmpien perheiden minityypit). Niin ja en ole kasvanut ihmisenä niin etten kaipaisi entistä elämää, en todellakaan. Siis tämä sillä huomiolle että lapsi on ihana ja elämä on oikein hyvää, mutta on päiviä jolloin kovasti kaipaan dinkku-pariskunnan huolettomia päiviä ja iltoja (ja ah, niitä öitä jolloin tiesi että aamulla saa nukkua niin pitkään kuin huvittaa). En vaihtaisi nykyistä elämää siihen, en todellakaan, mutta kyllä jotakin aspekteja kaipaan (ja kuten sanottua, lapsi täyttää kohta neljä ja pystyn jo näkemään mun, miehen ja kavereiden Berliinin viikonlopun muutaman vuoden päästä :)).

    Meidän perhe ei purkkiruokiin pahemmin koskenut (noita 100% hedelmää smoothiepusseja käytetään satunnaisesti kyllä vieläkin) ja näen että lastenruokavalmistajalla on oma lehmä ojassa puhuessaan ruuan puhtaudesta…mutta eipä purkkiruuan välttely ole mitään autuaaksi tekevä juttu..omat äitiyden kipukohdat on sit kertakäyttövaipat (meillä piti käyttää kestoja, mutta eipä ollut resursseja kun hiukkasen väsytti) ja korvikkeen käyttö (imetys oli ihan kamalaa ja vauva voi huonosti mun maidolla kunnei tajuttu että se on allerginen, korvikkeella kasvoi sit tyytyväisempi laps). Imetysjutut mua pikkaisen kirpaisee vieläkin, mutta oikeasti tiedän että meillä tehtiin parhaamme ja ainut mitä ois voitu tehdä paremmin, niin ois ollut tajuta että vauva voi oireilla allergiaa (mutta jälkiviisas on helppo olla, vaikea on tajuta kun ruoka-aineallergisia ei kummankaan lähisuvussa edes ole).

    • krista
      28.11.2015 at 23:17

      Tuo väsymyksen määrä kyllä… Uhh. Ja se on just noin – siinä sumuputkessa sitä jotenkin vaan tarpoo. Mutta sit jos on hetki parempaa ja sit tulee vaikka muutama huono yö. Niin BANG se koko saavutettu väsymys on taas kerralla siinä päällä! Se on varmaan jotenkin silleen, että kroppa ei ole vielä kuitenkaan lopullisesti toipunut. Tarvitsisi varmaan nukkua vuosi ainakin putkeen hyvin ennen kuin ne huonot yöt taas kestäisi :)

      Kyllä mäkin haaveilen just yhteisistä lomista vaikka Joelin kanssa. Mun yks haave on ollut sellainen 5-7 päivää jossain etelä-Euroopan pikkukylissä. Että nukutaan pitkään ja herätään ikkuna auki, valkoinen verho lepattaa tuulessa ja kuuluu äänet kadulta. Peitot on paksut ja kaivautuu vielä kainaloon. Hih tuo on mulla sellainen silmissä oleva kuva. Siitä mä haaveilen. Mutta tiedän, että joskus on sen aika – sitten kun tytöt on tarpeeksi isot olemaan yhtä aikaa mummilassa hoidossa sen ajan. Saattaa siihen mennä se kymmenen vuotta (tai no vajaa oikeasti), mutta se aika TULEE. Ja ne tuulessa lepattavat valkoiset verhot ja paksut täkit ovat siellä edelleen olemassa. Siellä ne meitä odottaa <3

      • Ninnu
        30.11.2015 at 15:08

        Pakko vähän hihittää tolle Etelä-Eurooppa -ajatukselle. Me oltiin miehen kanssa viime kesänä juurikin Sloveniassa ihanassa pikkukylässä, herättiin ikkuna auki ja verho lepatti. Mutta kuumuus oli kyllä sitä luokkaa, ettei täkkiä voinut mennä lähellekään! :D Tai jos on ilmastointi, vaihtoehtoisesti se ikkuna tekee mieli pitää visusti kiinni. Hitsi, pääsispä takas sinne valoon ja lämpöön, tässä pimeydessä sitä kaipaisi!

  • 2lasta
    28.11.2015 at 22:28

    Hei! Suurin yllätys oli mulle valtava väsymys ja univelka. Aiemmin luulin olleeni väsynyt pitkien työputkien tai yötyön jälkeen, mutta kuinka väärässä olinkaan. Meidän lapset nukkuu ihan kohtuu hyvin, ei koliikkihuutoja tms… Mutta 2,5v katkonaisia yöunia alkaa tuntua… Toki pikkuvauva-aika oli pahinta. Nyt kuopus jo 9kk. Mutta kokonaisia öitä odotellen… Tsemppiä muillekin univelkakivirekeä kiskoville!!!

    • krista
      28.11.2015 at 22:46

      Sama. Ihan sama. Hihi toisaalta oon onnellinen, että en tiennyt! Ja toivon, että pian unohdan :D

      Samoin, tsemppiä sinne! Et ole ainoa, ja TÄSTÄ KUULKAAS SELVITÄÄN! <3

  • Krista K
    29.11.2015 at 10:21

    Toi 5 kohta toi helpotusta itselle, koska se on suurin kriisini. Pelkään että mies ei enää halua ja hylkää mut sitten lapsen kanssa kaksin. Mutta onneksi Krista sanoo ettei kroppa mene pilalle. :D

    Nimim. ensimmäistään odottava

  • 1 2