Nyt seuraa megapaljastus: Minä olin koulussa kympin tyttö. Hikari. Suorittaja. Peruskoulun päästötodistuksen keskiarvo oli muistaakseni 9,7; lukiossa 9,8.
Hikari. Minä? Olisitteko uskoneet?
Ei moni muukaan. Joskus tämä paljastus on uusissa tuttavissa aiheutanut niin voimakkaasti auki loksahtaneita leukoja, että on tehnyt mieli sanoa, että ei sun nyt sentään noin yllättynyt tarvitsisi olla… :D
*******
Näin jälkikäteen sitä tajuaa, että koulumenestykseni ei ollutkaan merkki säkenöivästä älystäni (ha!), vaan ennen kaikkea suorittamisesta.
Minä hain hyväksyntää. Kerjäsin kehuja. ”Pliis sanokaa joku mulle, että mä olen ihan hyvä – PLIIS? JOKU?” Yksinhuoltajaäitini oli (ja on) ihana, huolehtiva ja pyöritti urheasti meidän arkeamme yksin. Mutta sellaisia lämpimiä kehusanoja meidän pohjoisenjurossa kotikulttuurissamme ei juuri harjoitettu. Ja juuri sitä minä olisin avioerolapsena ja tunneihmisenä kaivannut: sitä, että joku sanoo, että olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet, sinun ei tarvitse yrittää olla yhtään enempää.
Mutta hyvistä suorituksista tuli kehuja. Kympeistä tuli kehuja. Siksi minulle kelpasivat vain ne.
*******
Suoritusputki jatkui vielä pitkään kouluiän jälkeen. Oli tärkeää jotenkin ”menestyä”, näyttää ”niille”. Kenelle? En tiedä. Piti tietysti ansaita kaikki itse, koska kotoa sitä klassista kultalusikkaa (eikä edes kuparista) ei ollut, mistä antaa: yliopistoon (töitä koko ajan opintojen ohella), vakityöhön, avoliittoon, asumaan töölöläiseen ullakkoasuntoon… ”Pliis sanokaa joku mulle, että mä olen pärjännyt hyvin elämässä – PLIIS? JOKU?”
Joskus 26-vuotiaana tuli stoppi. Väänsin gradua ja olin jo orastavassa uraputkessa. Tiuskin silloiselle avomiehelleni ja olin kroonisen onneton. Se ei ollut millään tavalla sen miehen syy – minä olin vain elämässä, jota en tuntenut omakseni. Olin itse valintani tehnyt, mutta väärin perustein. Etsin ennen kaikkea hyväksyntää, en sellaisia asioita, jotka minut tekisivät onnelliseksi.
Totuuden nimissä: miten minä olisin silloin voinut edes vielä tietää, mitä oikein elämältä haluan…?
En enää ottanut seuraavaa määräaikaispätkää vastaan. Pakkasin rinkkani ja lähdin vapaaehtoistyöhön Intian maaseudulle. Voi niitä järkyttyneitä ilmeitä. ”Kaikista maailman ihmisistä SINÄ?” ”Aiotko lähteä noissa korkkareissa?” ”Entä sun gradu?” Entä sun työ?” ”Entä sun mies?”
Entä minä?
Vellakulamin ”hotel”, eli kylän ainoa ravintola.
*******
Olin elänyt intialaisessa maalaiskylässä jo useamman kuukauden, kun kännykkä piippasi. Kyllä, aina silloin tällöin hyvällä tsägällä siellä oli kenttää, ja sähköäkin välillä sen verran, että kännykän sai ladattua. Tekstiviesti oli äidilä ja meni sanatarkasti näin:
”Minä juuri Xxxxx:n kanssa juttelin, että hienoa on että uskalsit lähteä sinne ja pärjäät siellä niin hyvin. Sinä olet rohkea tyttö. Minä olen ylpeä sinusta.”
Se oli pieni viesti, jonkun elämässä se olisi varmasti ollut ihan ohimenevä pieni päivänpiristys. Mutta minulle se oli valtavan suuri. Uskon, että se oli minun elämäni jonkinlainen käännekohta. Minä voin tehdä omia ratkaisujani, ja poiketa normista ja siitä, mitä minulta odotetaan. Ja silti (ja juuri siksi?) äiti on minusta ylpeä.
Aika iso itku tuli siellä Intiassa.
******
Käänne ei tietysti tapahtunut silmänräpäyksessä – en lahjoittanut palatessani kaikkea omaisuutani hyväntekeväisyyeen ja noussut jonkun paalun päälle meditoimaan. Mutta vähitellen opin tekemään omia ratkaisujani ja oppimaan irti suorittamisen taakasta.
Kaiken ei tarvise olla niin täydellistä.
Kodin ei tarvitse olla niin siisti.
Elämän ei tarvise olla niin järjestelmällistä.
Minun ei tarvitse olla aina parhaimmillani.
Minun ei tarvitse päteä tai yrittää todistaa fiksuuttani.
Seurassa minun ei tarvitse olla se nokkelin. Kovaäänisin. Hauskin. Näppärin. Nätein. Kärkevin. Mitä nyt milloinkin olin yrittänyt olla.
Ja niin edelleen. Suorittajatytön muutos riippumattotytöksi vei aikaa, mutta kyllä se onnistui. Ei tarvitse kuin vilkuilla täällä puutalossa ympärilleen, niin se on huomattavissa. Täällä asuu onnellista porukkaa. Ei täydellistä, siistiä, järjestelmällistä, parhaimmillaan olevaa tai pätevyytään todistelevaa. Vaan onnellista ja omanlaistaan.
Totta kai suorittajatyttö silloin tällöin vielä nostaa päätään. Alkaa vaikkapa stressata ihan turhasta. Onneksi satuin menemään naimisiin maailman ehkä vähiten suorittajatyypin kanssa, joten monesti jo muutama niiden ruskeiden silmien silmienpyöritys palauttaa minut takaisin maan pinnalle. ”Okei, ei tämäkään ehkä ole niin vakavaa.”
Luultavasti suoritusstressistä irtioppiminen myös pidensi eliniänodotettani vuosilla. Ainakin se siloitti orastavat otsarypyt, ja toi tilalle silmäkulmien naurunrypyt.
*******
Ei tarvitse tavoitella kympin elämää. Kasi riittää ihan hyvin, ja vähemmälläkin pärjää.
7
Liisa
4.2.2013 at 12:28Hyvä kirjoitus taas.
Minä kärsin kilttityttöydestä, mikä taitaa olla aika läheistä sukua suorittajatyttöydelle. Mutta itsekin olen kovasti pyristelemässä siitä pois. Vaikka sitten sinne riippumattoon. Tai itse olen kutsunut sitä Huvikummuksi.
Taidan olla melko samanlaisesta pohjoisesta jurottajaperheestä kotoisin. Piti tietää että on rakastettu ja hyväksytty, ei sitä ääneen sanottu. Tiesin toki, mutta olisi se ollut kiva joskus kuulla. Siksi olenkin jo aikaa sitten päättänyt, että itse toimin toisin. Miehen kanssa olenkin kovasti harjoitellut sitä jo kymmenen vuoden ajan. ”Minä rakastan sinua” ei kulu, sen voi sanoa montakin kertaa päivässä. Kehuja ja kiitostakin riittää yltäkyllin, niitä voi antaa itsestäänselvyyksistäkin, kuten roskapussin viennistä tai tiskikoneen tyhjennyksestä. Ilokin, vaikkei paljon vielä puhetta ymmärrä, ymmärtää jo selvästi kun kehun häntä: ”Hyvä hyvä! Hienosti avasit suun lusikalle!” ja ”Hienosti tulit itse vessasta pois!” Ja voi kuinka se pieni naama silloin loistaa!
millis (Ei varmistettu)
4.2.2013 at 13:10Toinen samanmoinen ilmoittautuu! Täälläkin päässä siis suorittajatyttö, se, jolle täyttä kymppiä huonommat arvosanat olivat harmitus (siillä miinuskin perässä tarkoittaa virhettä, VIRHETTÄ!;)), jolta kultalusikka puuttui, joka halusi pärjätä omillaan, opiskella tehokkaasti, päästä hyvään työhön jne jne. Nyt toki oon tyytyväinen, että opiskelut on hoidettu, tehokkaasti tietty, alta pois, mulla on hyvä koulutus ja työpaikkakin aika jees (joskin siitä ei makseta tietystikään niin hyvin, kui suoritajaminäni haluaisi, mutta muuten se on tosi jees). Mutta se kiire, minne lie nyt ollutkin, on jotenkin ohi. Mulla on vieläkin jotakin selviä jäänteitä, pitää kuitenkin olla se työ (vaikka esim. etenemistä ei hakaile), pitäisi olla vähän laihempi, pitäisi olla siistiä (ja vieraita varten siivotaan armottomasti, koka meillä ei todellakaan ole yhtään siistiä). Mutta enää mun ei tarvi olla kokoaikafiksu, mä voin olla ihan oma hömppäni. Mä voin mennä ilman meikkiä kauppaan, röhnöttää pieruverkkareissa vaikka tulee vieraita (no okei, en mä kerkeiskään niitä vaihtaan vieraita-tulee-paniikki-siivoamiselta;)), lukea pelkkää hömppää, katsoa pelkkää hömppää, jutella hömppää jne. Mä oon huomannut, että mulle tepsii se, että elämässä on muutakin kuin suorittaminen, esim lapsi.:) Ja sitä paitsi, se lapsi on kyllä elämäni paras suoritus se. <3 Ja se, että elämässä on kuitenkin jotain tavoitteellista, missä voi edistyä harrastusten muodossa. Mä muuten tykkään suorittajaminäni siitä polesta, että mä uskallan aina kysyä, jos en tajua. Sitä mun ei oo koskana tarvinnu todistella, että tietäisin asioista, joista en tiedä. Koska vaikka kuinka on kympin tyttö, ei voi tietää kaikkea. :) Mutta hyvä sinä, oot kyllä upea ja tää sun blogi on niin ihana hyvänmielenblogi! Mä yritän ottaa perässä näitä vauvanaskelia vielä rennompaan suuntaan. :)
Siitä Sinkkosstressistä mun piti kirjoittaa, mutta en kerennytkään, että meillä on tehty lapsen kanssa samalla lailla. Siis että isä on hoitanut paljon ja isä kelpaa yhtä hyvin kuin äitikin. Ja tämä äiti lähtee töihinkin jossain vaiheessa, kun lapsi on vielä ”liian pieni”. Mä en mitenkään jaksa uskoa, että kaksi osallistuvaa, rakastavaa vanhempaa voi olla mitenkään huono juttu. Mun mielestä niin paljon tärkeämpää on, että vanhemmat voivat ja jaksavat hyvin. Ja sitä paitsi, kyllä sun miehes opiskelutaustan vuoksi olis puhaltanut pelin poikki, jos tällainen ois jotenkin haitallista. Mä ritän välttää kaikkia maailman lastenhoito-oppaita, että en vedä niistä stressiä, vaan yritän oman parhaan tietoni ja taitoni ja maalaisjärkeni mukaan toimia. Tulee niitä kunnollisia ja onnellisia ihmisiä huonommistakin oloista ja lähtökohdista. Kai? :)
9,3 (Ei varmistettu)
4.2.2013 at 13:11Suorittajatyttö kiittää herättävästä kirjoituksesta. Kyllä minä nautin itseni haastamisesta ihan opiskelumaailmassakin, eikä parhaaseen suoritukseen tähtäämisessä ole mielestäni mitään pahaa niin kauan kuin oma maailma ei romahda siitä, jos saakin vain toisiksi parhaan arvosanan. Että maailmassa on muitakin asioita, ja että elämä on ihan hyvää vaikka välillä myöhästyy, löysäilee, tekee vähän sinnepäin ja joku muu pärjää paremmin. Rajut epäonnistumiskokemukset ovat auttaneet pääsemään edes vähän irti suorittamispakkomielteestä, ja niistä tervehdyttävistä kolautuksista olen selvinnyt nimenomaan muilta saadun rakkauden ja hyväksynnän avulla. Elämä kantaa ja maisemareitti on tyylipuhdasta suorituslinjaa opettavaisempaa.
minä-tässä-hei
4.2.2013 at 13:28Ihana kirjoitus! Minä taas olen melkein kympin tyttö vahingossa -kastia, koska koskaan en ole suorittanut mitään, vaan ottanut melko rennosti kaikki elämän suuret etapit. Uskon, että jutut saa suoritettua parhaiten, kun ottaa rennosti.
Kodin ei tarvitse olla aina tiptop. Huomennakin ehtii siivota. Eikä gradulla tai laudatureilla ole mitään painoarvoa elämässä.
Minulle on vain valitettavasti käynyt niin, että puolisoni on kaikkimulleheti -tyyppiä, ja se ottaa joskus pannuun.
Mutta niin se on, vastakohdat löytävät parisuhteessa hyvän tasapainon, jos osaavat arvostaa toistensa erilaisuutta :)
Mondeeni (Ei varmistettu)
4.2.2013 at 14:23Viisaita sanoja. Liialliseen muiden miellyttämiseen tai hyväksynnän hakemiseen perustuva elämä hävittää allensa juurikin sen minän. ”Entä minä?” on ihan hyvä kysymys.
mondeeni.blogspot.fi
Tanuki (Ei varmistettu)
4.2.2013 at 15:14Täällä myös suorittajatyttö ilmoittautuu. Itse havahduin asiaan vasta, kun oli lukion toinen vuosi menossa, masennusta takana melkein 10 vuotta ja tuoreena avioerolapsena elämä otti ja heitti kuperkeikkaa. Kuukauden lepojakso lääkärin määräyksestä suljetulla osastolla helpotti jo huomattavasti.
Tosin elämästä alkoi kunnolla nauttimaan vasta tavattuani kihlattuni sekä vuoden ikäinen mukula pitää yllättävän onnellisena. Kaikista suurin muutos suorittamiseen lähti siitä, kun terapeutti totesi, että pieni poikani voi parhaiten, kun äitikin osaa olla onnellinen ja nauttii olostaan! Nykyään nautin siitä pienestä suorittamisesta, kun sen avulla saa sentään siivottua kodin edes kerran kuukaudessa :D
Vierailija (Ei varmistettu)
4.2.2013 at 15:18Ai eikö todellakaan voi 26 vuotiaana tietää mitä haluaa?
Tiesin 20 kymppisenä että haluan perheen ja lapsia ja niitä on nyt 2, kotini on siisti, kaunis ja järjestyksessä ja teen aina kaiken niin hyvin kun osaan.
Enkö voi olla onnellinen kun elämäni on tällainen?
Olen hyvin onnellinen ja voin hyvin ja olen 26………….!!!
En ymmärrä…
S-S
4.2.2013 at 15:22Kylläpä osasit valita jälleen kerran ajatuksia herättävän aiheen!
Oma ”vammani” on tavallaan päinvastainen ja kuitenkin niin samanlainen; olen vuosikausia taistellut tietynlaisen henkisen laiskuuden kanssa. Sillä sitä se on ollut, vaikka olen asiaa yrittänyt itselleni ihan muuksi naamioida. Naamio on ollut nimeltään ”hankala lapsuus ja erilaisuus”. Sen taakse on aivan liian helposti päässyt piiloon sitä, etten ottanut kunnolla vastuuta elämästäni ennen kuin muutama vuosi sitten. Oli niin helppo vältellä kokeisiin lukemista ja kerätä huomiopisteitä väittämällä ettei huoliltaan voinut oikein keskittyä johonkin niin epäolennaiseen kuin vaikkapa matikankoe. Onnekseni järjetöntä laiskuuttani (luin kokeeseen ensimmäistä kertaa muistaakseni hieman ylioppilaskokeiden alla) ei juuri huomattu, sillä oppi tarttui päähäni suhteellisen helposti ja numerot olivat kasin ja ysin luokkaa.
Tämä pöhkö ajatusmalli toi mukanaan sen, että koska tiesin jo lähtökohtaisesti olevani laiska, koin itseni myös aina muita huonommaksi. Oikeastaan kaikessa. En uskaltanut heittäytyä kunnolla haluamaan ja tavoittelemaan mitään kunnolla ja tosissani, sillä tiesinhän jo etukäteen että epäonnistun surkeasti.
Näistä lähtökohdista ei ole ollut mitenkään superhelppoa saada kasvatettua itsestään vastuuntuntoista ja tasapainoista aikuista. Olen kuitenkin onnistunut siinä! Yhä edelleen vanhat ajatusmallit ja möröt nostavat välillä päätään ja löydän uusia kompastuskiviä sekä pölyttyneitä käyttäytymismalleja, mutta pikkuhiljaa opin ja osaan. Hatunnosto siis meille! :)
maian (Ei varmistettu)
4.2.2013 at 15:42Äääk! Täällä istun töissä ja vollotan tämän tekstin luettuani. Juuri näiden asioiden kanssa olen painiskellut juuri nyt, en edes osaa ilmaista miten kipeään paikkaan tämä osui. On raskasta suorittaa elämää, mutta tuntuu niin mahdottomalta päästää irtikään ja antaa itselleen lupa olla epätäydellinen.
lindaa
4.2.2013 at 15:49Ihana juttu!!
Vierailija (Ei varmistettu)
4.2.2013 at 16:13Ihana kirjoitus! Juuri tätä olen ihaillut blogissasi, sinussa ja teissä: olet aidosti oma itsesi ja olette niin onnellinen perhe! Ihanaa, että olet tähän päässyt.
Lotteriet&son (Ei varmistettu)
4.2.2013 at 16:23Sinä olet ihana ihminen <3 itku tuli, koska tarina olisi voinut olla omani. Vielä en kyllä ole osannut irtautua suorittamisesta. Annoit kuitenkin rohkeutta yrittää.
Lotteriet&son (Ei varmistettu)
4.2.2013 at 16:24Sinä olet ihana ihminen <3 itku tuli, koska tarina olisi voinut olla omani. Vielä en kyllä ole osannut irtautua suorittamisesta. Annoit kuitenkin rohkeutta yrittää.
Kristaliina
4.2.2013 at 16:46Ihania kommentteja, kiitos! <3
Kiiruhdan kohta sirkustunnille, joten vastaan vain pikaisesti Vierailija 15:18:lle ja palaan lisäkommenteilla myöhemmin!
Eli Vierailija 15:18 – oi ei, älä missään nimessä ymmärrä minua väärin: siis minä en 26-vuotiaana tiennyt, mitä elämältä haluan! Kyllä muut voivat tietää ja varmasti tietävätkin, mutta kirjoituksessani nimenomaan sanoin, että minä en tiennyt, koska olin siihen asti vain suorittanut elämää enkä miettinyt, mitä minä itse haluan. Kyse oli siis ihan vain minun omasta henkilökohtaisesta kypsymättömyydestä siinä iässä!
Ihan ehdottomasti ja sataprosenttisen varmasti sinun tapasi olla onnellinen on juuri oikea, kun kerran olet onnellinen! Minulla itselläni vaan kesti vähän pidempään, ennen kuin pääsin tähän tilaan, että tiedän, mikä minun omassa elämässäni tekee minut onnelliseksi.
Tällainen pikainen väärinkäsityksen oikaisu vain tähän väliin, ja palaan myöhemmin!
Ihanat ihmiset olette <3
kkf (Ei varmistettu)
4.2.2013 at 16:54Voi miten ihana teksti! Tuli itku…
Oon ite aina ollu aikamoinen hikari ja kltti tyttö. Huomasin kuitenkin aika nuorena, että niillä kympeillä ei saa kavereilta hyväksyntää, vaan pelkkää nälvimistä. (Ei siis tainnu olla kovin hyviä ystäviä loppupeleissä…..). Siispä tein täyskäännöksen ja aloin vähätellä ja huonontamaan itseäni. Halusin niin kovasti sopia joukkoon. Siis siihen joukkoon, jotka keskenään naureskellen vertaili kuka pääsi täpärimmin läpi kokeesta. En enää uskaltanut olla hyvä (ainakaan julkisesti), vaikka se tuli jo luonnostaan. Kaikki tää siis sen takia että halusin tulla hyväksytyksi. Mitään muuta en halunnut niin paljon, vaikken sitä ehkä tieodostanutkaan samalla tavalla kuin näin jälkeenpäin.
Sitten kun aloin aikuistuessani pikkuhiljaa päästä johonkin tasapainoon tässä kaikessa suorittamisessa ja hyväksytyksi tulemisessa, huomasinkin että oon ihan pihalla. Oon ihan sekaisin omasta elämästä ja siitä että mitä mä haluan. Oon melko varma että tää ala ei oo mulle just se oikee, mutta toisaalta oon alkanu enemmän ja enemmän miettimään että ehkä se ura ei oo mun juttu. Haluun tehä töitä elääkseni, en elää tehdäkseni töitä. Mutta ainakin oon sen oppinut että lähimmät ihmiseni kyllä hyväksyvät mut tällasena, olin sitten surkea tai iloinen, hyvä tai huono tai vaan ihan muuten vaan sekasin.
Mulle vaikein asia vielä hyväksyä on se, että iso osa asioista ei vaan oo mun käsissä, vaan elämään tulee surullisia ja vaikeita asioita ja vastoinkäymisiä. Haluisin pystyä kontrolloimaan kaikkea ja ohjaamaan tätä elämää sinne onnellisempaan suuntaan. Mutta en vaan voi aina päättää kaikesta itse. Pitäis vaan oppia hyväksymään se.
Sun teksti kosketti ihan hurjan paljon, kiitos ihan älyttömästi! Tää autto järjettömän paljon mun ajatustyötä.
Vierailija (Ei varmistettu)
4.2.2013 at 18:01Lainaus: ”Totuuden nimissä: miten minä olisin silloin voinut edes vielä tietää, mitä oikein elämältä haluan…?”
Kuulostaa mun korvissa siltä että miten muka niin nuorena edes tietäisi mitä elämältä haluaa…
Kyllä sitä ehtii myöhemminkin tehä töitä ja reissata, vaikka lasten kanssa,
ja ”toteuttamaan itseään” vaikka 60 kymppisenä..
Kristaliina
4.2.2013 at 18:19Vierailija: Selitin tämän jo tuossa kommentissani yllä – tarkoitin siis itseäni (”…miten minä olisin” jne…). Pahoittelut, jos tuosta yhdestä irrallisesta lauseesta saa väärän käsityksen. Koko tekstin lukemalla varmasti ymmärtää, että puhun itse omasta itsestäni tuon ikäisenä, en minkään ikäisistä ihmisistä yleisesti.
Toivottavasti tämä väärinkäsitys on nyt korjattu!
Pulina (Ei varmistettu)
4.2.2013 at 19:18Minäkin olin se hikari, ja osin olen edelleen. Lukion jälkeen olen yrittänyt hellittää, tehdä miten parhaaksi näen, ilman, että siitä saisin kiitosta keneltäkään muulta kuin itseltäni. Silti edelleen kaivertaa se, että en ole suorittanut muiden odotuksia vaan ennemminkin toteuttanut itseäni. Onneksi minulla on mies, jonka mielestä olen tehnyt valtavan viisaita päätöksiä, eikä odota minun tuovan kotiin kympin tokareita vaan oman onnellisen itseni.
Vierailija (Ei varmistettu)
4.2.2013 at 19:59Olin kirjoittamassa kommenttia siitä kuinka hieno ja pysäyttävä kirjoituksesi oli: kommentti olisi ollut muotoa ”minulla x monta tutkintoa, x työpaikkaa, oma yritys ja ikää 24 vuotta” kunnes huomasin: tässä sitä taas ollaan cv:tä latelemassa, s u o r i t t a m a s sa. Suorittamisesta on hyvin vaikea päästää irti, olla vaan. Omaa ”intiantekstaria” odotellessa… :)
Vierailija (Ei varmistettu)
4.2.2013 at 20:05Hieno kirjoitus!
Juuri tästä syystä aikuistuminen on niin kivaa, koska ainakin itselleni se on tarkoittanut oman itsensä, vahvuuksiensa ja itsetuntonsa löytämistä. Seisomista omilla jaloillaan. Kun tämä puoli on kunnossa, on helppo mennä eteenpäin!
Kiitos muutenkin kivasta blogista!
T: Johanna