Se tunne, kun…

…vedät kiireessä paljaat jalat ulkoportailla olleisiin kumisaappaisiin – ja liikenteessä autoa ajaessasi tajuat, että kaasupolkimen puoleiseen saappaaseen oli viime yönä muuttanut lukkiyhdyskunta.

perhonen varpaalla

Monsteri varpaalla Vietnamissa.

Pari viikkoa sitten, Silvan metsäkerhon ensimmäisenä tutustumispäivänä ohjaaja hihkaisi:
”Sulla on tosi iso sudenkorento sun niskassa!”

Minä tulkitsin intohihkaisun joksikin muuksi ja spontaani reaktioni oli:
”ÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄK!!!!” (ja valtavaa huitomista)

”Olisin näyttänyt sen lapsille”, ohjaaja harmitteli.

Okei, okei. Erä-äiti taitaa poistua tästä kahville.

*******

Minulla on tässä päällä vähän (paljon) henkilökohtainen(kin) kriisi. Syy ei teitä varmasti yllätä; siis tämä pakolaiskriisi, josta olen kirjoittanutkin täällä. Ehkä jo liikaakin jonkun mielestä.

Mutta se on minulla nyt läsnä koko ajan. Vatsanpohjassa painaa noin kymmenen kilon kokoinen surumöykky. Kannan sitä mukanani kaikessa tässä perusperhehärdellitohuissa; kuralätäkössä pomppiessa, lasten kanssa iltapalaa syödessä. Kaikessa taustalla sellainen voimakas surumielisyys, joka tulee ilmi vain silloin tällöin sellaisena liian syvänä huokauksena. Oikeastaan vain tanssitreeneissä möykky on hetkeksi aikaa unohtunut; tanssia tuleekin tälle viikonlopulle taas yhteensä viisi tuntia – hyvä niin, tulee tarpeeseen niin monella eri tasolla.

Katson omia lapsiani ja omaa perhettäni ja tajuan taas kerran, että minä olen niin h*lvetin onnellinen.

Ja se minun oma onnellisuuteni… Yhtä äkkiä se tuntuu aivan ylimitoitetulta; miksi minä saan olla näin?

Puhumattakaan siitä, kun katselen tätä meidän taloa.
”Meillä on kahdeksan muumimukia. Miksi meillä on kahdeksan muumimukia? Meille riittää kaksi. Kenelle minä voin antaa nämä kuusi?”, minä tuskailin (lähes henkeä haukkoen) illalla keittiössä lasten nukahdettua. Sen jälkeen, kun olin ääneen pähkäillyt, että mahtuisiko meille pakolaisperhe asumaan.

Joel kannusti, että minun kannattaisi nyt vaan tehdä kaikkea, mikä minusta tuntuu oikealta. Ikään kuin kohdistaa omaa tunnetta sellaisiin tekoihin, joilla pystyn edes jotain tekemään.
”Ennen kuin olet siinä tilassa, että olet padonnut tuota tunnetta niin kauan, että lahjoitat kerralla kaiken pois.”

Ha ha. Niin vois kyllä käydä.
”Se on ehkä lähempänä kuin kuvitteletkaan”, minä ajattelin, mutta en sanonut ääneen mitään.

Listasin mielessäni kaikkia sukulaisten ja tuttujen asumisjärjestelyitä ja järjestelin sänkypaikkoja, että kuka muuttaisi mihinkin niin, että saataisiin pakolaisille majoitustilaa.

No okei. Niitä pieniä juttuja. Lisäsin tuonne sivupalkkiin tuollaisen SPR:n keräyslippaan. Bongasin Blogiringin bloggaajakollegan kautta tuollaisen, joka oli erityisesti blogeja varten suunniteltu.

Laitoin sinne itse summan, joka vastaa meidän perheen noin viikon ruokalaskua.

Pieni summa koko maailman kriisiä ajatellen sekin.

Millä me se ”puuttuva” viikko sitten eletään? No, mä vaikka tarvittaessa myyn ne hemmetin muumimukit.

Sivupalkissa siis keräyslipas, josta klikkaamalla lahjoittaminen katastrofirahastoon on tosi-tosi helppoa. Ja testasin linkin toimivuuden itse – pitäis toimia.

 

PS. Tajusin juuri, että tuhansia-ja-tuhansia bannereita on blogissa vuosien varrella näkynyt, mutta tuossa on nyt ensimmäinen itse valitsemani ja laittamani banneri. Tällaisia bannereita mä blogiin haluan. Nyt saa itse päättää, JEA!

34
Like

You Might Also Like

  • Anni G.
    6.9.2015 at 12:18

    Yhdellä porukalla suunnitelmissa lähteä hakemaan äitejä ja lapsia vastaanottokeskuksista ja viedä heitä mm. Leikkipuistoihin. Siinäkin yksi tapa auttaa :)

    • krista
      6.9.2015 at 12:20

      Joo, mäkin luin tällaisesta jossain ja se kuulosti tosi hyvältä ”pikkujutulta”!

  • Riksu
    6.9.2015 at 12:50

    Voi Krista! I feel you. Mulla ei ole lapsia, perhe koostuu ainoastaan omista karvaisista kissalapsista sekä eläinsuojeluyhdistyksen hoitolaisista, mutta kyllä eilen nousi kyyneleet silmiin kun aamulla lueskelin Hesaria. Tuntuu niin pieneltä ja hyödyttömältä joskus.

    Mutta pakko ajatella tässäkin, kuten eläinsuojelutouhuissakin, että pakko sen on joskus parempaan vaan kääntyä. Ja että ne pienetkin teot ja ajatukset, asennekäännyttäminen, toimii, ja saa aikaan maailmasta paremman paikan.

    Voimia. Kyllä tämäkin tilanne paremmaksi muuttuu. <3

    • krista
      6.9.2015 at 13:10

      <3
      Näin on pakko ajatella. Että jokainen pieni teko ja pieni ääneensanottu ajatus vie asioita ja asenteita ainakin oikeaan suuntaan. Jo se, että tällä tontilla on pystytty jakamaan ja purkamaan näitä kriisin aiheuttamia ajatuksia ja auttamismahdollisuuksia, on mun mielestä niii-iiin hyvä. Mulle ainakin näistä (ja niistä fb:n auttamisryhmien toiminnoista) rakentuu uudelleen sitä kuvaa, että inhimillisyys ja empaattisuus silti loppujen lopuksi voittavat <3

  • Kvvh
    6.9.2015 at 13:11

    Mä todellaki tiiän mistä puhut. En pysty kattomaan uutisia ilman, että kyyneleet valuu silmistä, en vaikka siinä näytettäis SOININ naamaa puhumassa pakolaisista. (Ehkä sillon voi myös valua kyyneleet hänen juttujensa takia mutta tajusit varmaan…) Mulla on muuten tosi hyviä kokemuksia turvapaikanhakijoiden kanssa asumisesta, opiskelin joitakin vuosia sitten kansanopistossa ja sinne sijoitettiin 30 turvapaikanhakijaa. Olivat tosi mukavia ja puoli vuotta asustelivat siellä asuntolassa 40 opiskelijan kanssa. Että jos joku siis oikeasti harkitsee kotiinsa majoittamista niin kyllä se voi toimia tosi hyvin.

    Ja voi tätä tuskaa ihmiselämästä… Nuoruudesta saakka yrittänyt saavuttaa mielenrauhaa maailmassa tapahtuvista hirveyksistä huolimatta. Huolimatta siitä mitä ihminen tekee itselleen, toisilleen, eläimille, ympäristölle ja planeetallemme. Ei tunnu mielenrauhan saavuttaminen mahdolliselta, mua ihan oikeesti vilpittömästi oksettaa tää kaikki! Uskonnot, raha, luonnonvarojen herruus….. Siinä kolme asiaa, jotka saa ihmiset ja kansakunnat niin sekaisin ettei mitään rajaa. Koska ihmiset haluaa syödä enemmän ja enemmä lihaa -> ympäristö tuhotaan, koska tuotetaan syötävää eläimille, jotka ihminen syö -> eläinten elinympäristö tuhoutuu -> eläinlajeja kuolee koko ajan sukupuuttoon ! Sitten me täällä kodeissamme syödään possua ja silitellään sairaaksi jalostettuja koiriamme ja otetaan perseestäni kuvia ja syödään eläimiä 100 euron design lautasilta 1000 euron design tuoleissa ja itketään pieni kyynel kun ”jossain muualla on niitä köyhiä” ja lahjoitetaan pari kymppiä keräykseen ja ansaitaan hyvä omatunto. SIIS hyvä on että jotain lahjoitetaan, mutta ylipäätään sairas tämä koko ihmiskunta ja kaikki mitä teemme kaikelle. Lähi-idässä on amerikkalaiset ”autelleet” kymmenen vuotta ja mihin tämä on johtanut…

    Tuntuu suoraan sanottuna p*skalta olla ihminen.

    • Riksu
      6.9.2015 at 13:16

      Niimpä. Eläinsuojelutouhuun oon itse ajautunut hyvin syvälle, ja joskus tuntuu siltä etten kestä olla enää tällä planeetalla :D Vaikka Suomen eläinsuojelun tilanne on SINÄNSÄ hyvä, kun vertaa esimerkiksi Etelä-Euroopan maihin, tai ihan sitten Kiinaan..

      Mutta kaipa ne kaikki ovat selviytymiskeinoja. Ei yksi ihminen kestä määräänsä enempää maailmantuskaa, pakko osata heittää aivot vapaalle ja keskittyä turhiin asioihin. Toisaalta, jos jokainen tekisi pienen osan, tuskin tällaista tilannetta olisi.

    • krista
      6.9.2015 at 13:21

      Vastaan myöhemmin tarkemmin, mutta hei pakko pikana heittää tämä: katsokaa, mitä just bongasin Nonariinan Facebookin kautta! Itku tuli tästäkin, mutta positiivinen sellainen – voi ihmisyys! <3

      https://www.facebook.com/bbcnews/videos/10153072042347217/?fref=nf

    • krista
      6.9.2015 at 15:00

      Mä oon jotenkin ollut jonkin aikaa ehkä ”sinut” maailmantuskani kanssa – silleen ”joo, on hirveyksiä maailmassa, lahjoitan silloin tällöin jotain, teen jotain välillä, jaan linkkiä, allekirjoitan vetoomusta, käyn vapaaehtoistyössä” -tyyppisellä tasolla. Jotenkin pitänyt asiat rationaalisella tasolla, en tunnetasolla. Lue = tavallaan sulkenut tunteeni siltä. Mulle itselle nyt jotenkin tämä pakolaisasia (lue: lapset) läväytti kaikki padot auki. Eikä pelkästään tämän pakolaiskriisin kohdalla, vaan jotenkin sen myötä kaikki muukin maailman epätasa-arvoisuus lävähti tunnetasolla niskaan.
      Mä pelkään, että mä pahoitan jonkun mielen nyt tällä, en syytä siis ketään yksittäistä ihmistä vaan tätä aikaa: mutta mulla on tullut tästä hyvinvointikontrastista myös akuutti pahoinvointitila just tuota samaa, sunkin kuvaamaa ”hei mut sikakallis design-lamppu on aina investointi” -somemaailmaa kohtaan. Eriarvoisuus lävähtää kyllä niin täysillä naamalle, kun sellainen ja pakolaiskriisistä kertova linkki ilmestyvät uutisvirtaan peräkkäin…

  • Pixie
    6.9.2015 at 16:13

    Ei tästä aiheesta voi puhua liikaa, tosi hyvä että kirjoitat. Tuli jotenkin hyvä fiilis kun jatkoit asiasta puhumista, etkä saman tien postannut kevyempää ja ”unohtanut” (toivottavasti ymmärrät mitä tarkoitan). Mullakin on päällä jonkin sortin kriisi/maailmantuska asian vuoksi. Pelkään että joku päivä unohdan taas muiden hädän ja uppoudun omaan elämään, jossa turhanpäiväiset asiat harmittaa enkä osaa arvostaa miten hyvin asiat ovat.

    • krista
      6.9.2015 at 20:55

      Mä kans toivon, että tämä jotenkin muuttaa sekä omaa että muiden tapaa ajatella. Voisiko jopa ihan oikea, vilpitön toisesta ihmisestä huolehtiminen kasvaa tämän myötä… Kun katsoo vaikka noita videoita, joissa saksalaisest ottavat pakolaiset vastaan <3
      Ja joo, en oikein voi olla kirjoittamatta - asiat ovat niin akuuttina mielessäni juuri nyt.

    • krista
      6.9.2015 at 20:57

      Hei kiitos vinkistä, kuulostaa tuon tekstiversion perusteella tosi kiinnostavalta! Täytyy vaikka huomiseen lasten päiväunaikaan ottaa rauhassa kuunteluun…

  • Lotte
    6.9.2015 at 18:38

    Ollaan just lomailemassa Välimerellä ja käytiin tänään veneilemässä. Kun päästiin meidän tyynen poukaman yli iski päälle vaatimattomat 3 metrin aallot, jotka tuntu ihan hirvittäviltä pikkubotskissa. Kapteeni kertoi sitten, että talvella aallot ovat 12-20m korkeimmillaan ja kertoi vielä että jos tästä purjehdittais suoraan niin päädyttäis Afrikkaan. Tuli ihan järjetön suru. Kyllä ne ihan oikeasti lähtevät pakoon kamalia olosuhteita kun vapaaehtoisesti hyppäävät pienenpieneen veneeseen jättimäisiä aaltoja kohdaten ja toivovat parempaa elämää. Minä autan myös. Kaikilla mahdollisilla keinoilla.

    • krista
      6.9.2015 at 21:02

      Niinpä – se kiertävä meemi on varmaan aika osuva: että kukaan ei laittaisi lapsiaan merelle, jos se ei olisi turvallisempi kuin maa… Silloin on varmaan edes pieni mahdollisuus selvitä – jäämällä ei minkäänlaista :(

  • Torey
    6.9.2015 at 20:00

    Itselläni tuli itku eilen autossa. Kävin yksin kaupassa ja takaisin ajellessani mietin niitä pieniä lapsiparkoja. Sitä tuskaa mitä vanhemmat tuntevat. Se on jotain mitä ei itse pysty edes käsittämään.

    Iloisempana aiheena tuo ötökkäkammo. Muistan vuosia sitten nukkumaan nennessäni tepsutelleeni normaalisti sänkyyni ja siinä sitten katsoin, että mikä ihme lattialla on. Pitkine koipineen lattiaan tallattu lukki. Kylmät väreet meni kun tajusin sen jääneen hetkeä aikaisemmin MINUN tassuni alle. HYI!
    Ja viikko pari sitten kuivasin pihalla pyykkejä. Ovea avatessani katsoin, että ihan ku jotain olisi tippunut, mutta aattelin sen olleen roska. No noin 10 minuuttia myöhemmin sain selville sen olleen lukki, joka sillä hetkellä kipitti olkapäälläni kohti kasvojani! Luulin langan pätkäksi eka, mutta kun se liikkui niin sai samalla lentävän lähdön. :D

    • krista
      6.9.2015 at 21:04

      Mulla kans noita hetkiä tulee :( Viimeksi itkeskelin tänään tosiaan vähän positiivisempaa itkua, kun katselin tosiaan tuota ylle postaamaani videolinkkiä <3 Niiden lasten hymyt! <3

      Lukeista: joo, meillähän kans niitä riittää näin loppukesästä/alkusyksystä... Yksi löytyi liiskaantuneena Seelan lempparipahvikirjan väliin, iyyyyyh!

      • Torey
        7.9.2015 at 13:28

        Sit on ihan kauheeta ku lasten nähden tarttis tsempata! Miehen ollessa kotona hätyytän sen aina tekemään kahdeksanjalkasille jotain, mut päivisin on ite oltava rohkea. :D

  • S
    6.9.2015 at 21:20

    Moi! Kännykällä kun surffaa, bannereita ei näy?

    • krista
      6.9.2015 at 21:27

      Rullaile alemmas, siellä pitäisi näkyä! :) Mobiiliversiossa on sivupalkin jutut siellä lopussa!

      Mulla oli itse asiassa kans tänään omassa mobiilissa banneri jotenkin ”osittaisena”; nyt kun tsekkasin, niin näkyi oikein!

  • Jenni
    6.9.2015 at 21:22

    Valitettavasti ulkomaalaiselle tuo saksa ei kyllä ole mikään helpoin maa..

    • krista
      6.9.2015 at 21:28

      Voi olla… Ehkä siksikin jotenkin tuo lämmitti mieltä!

  • Cpop
    6.9.2015 at 22:17

    Minullakin on hirveä hinku auttaa. Kun vaan olisi tilaa, niin ottaisin pakolaisperheen meille asumaan, vaan kaksiossa on ihan tarpeeksi tiukkaa jo nyt 3 henkiselle perheelle.. Rahaa riittää juuri ja juuri vuokraan + laskuihin ja ruokaan (+ miehellä meni viime kuussa n.50€ hammaslääkärille ja itselleni on hammaslääkärin tarkastus myös varattuna lokakuulle, hyvää syntymäpäivää vaan minä)… Joten sekään ei ole vaihtoehto. Muutenkin olen enemmän sellaisen konkreettisen avun kannalla. Aion kyllä mennä siihen infoon mikä täällä pidetään paikkakuntalaisille, kun ne 30 tänne on tosiaan luvattu ottaa.. Toivottavasti sieltä saa ideoita konkreettiseen avun antamiseen!

    • krista
      7.9.2015 at 13:35

      Tosi hyvä! Siellähän voi olla vaikka jotain ”ystäväksi maahanmuuttajanaiselle” -tyyppistä toimintaa. Sellainen kuulostaa mun korvaan jotenkin tosi kivalta – voi auttaa Suomeen sopeutumisessa jo ihan sillä, että käy yhdessä leikkipuistossa ja opastaa arjen perusjutuissa!

  • Anomuumi
    7.9.2015 at 10:26

    Panin juuri lippaaseenne 50 e. Olen ollut nyt noin vuoden päivät SPR:n kuukausilahjoittaja ja Unicefin vielä paljon pidempään, ja siitä on ollut vähän apua tämän sisäisen tuskan kantamiseen. Että minä olen auttanut jo ennakoivasti mahdollistamalla osaltani järjestöjen vakaan toiminnan. Suosittelen siis kuukausilahjoittamista myös hyvänä hoitokeinona weltschmerziin, jota tuo sinunkin tuskasi selvästi on.

    • krista
      7.9.2015 at 13:39

      Hieno homma <3

      Mä lopetin töistä poisjäätyäni kaikki kuukausilahjoittamiset, kun ajattelin, että nyt on sitten talous niin tiukkaa. Mutta nyt kun tätä tilannetta katsoo, niin alkaa ajatella, että mitä se "tiukka" oikein on; pik-ka-sen eri juttu sellainen, kun koko omaisuus mahtuu muovipussiin :( Kuukausilahjoittaminen tuntuu hyvältä ajatukselta. Mutta useammalle taholle vähän vai yhdelle enemmän ja mille... Ehkä hölmö ajatus, mutta kun omasta tiukasta kukkarosta antaa, niin haluais että se lahjoitus menisi JUST mahdollisimman hyvälle taholle. Ja mistä senkin sitten tietää...? Ehkä useammalle taholle tyyliin kymppi kuussa...? Vaikeaa!

  • Sanna
    7.9.2015 at 22:52

    Varmaan oot jo nähnyt, mutta itse luin tästä tänään (alunperin vissiin Ylen uutinen). Twitterissä pyörivä ”kampanja” (en tiedä millä sanalla tätä kutsuisi): https://twitter.com/olinpakolainen Ihana idea, millä voidaan (yrittää) näyttää näille naamaansa aukoville ”ne kuluttaa vaan meidän verorahoja eikä tee Suomessa mitään”- ihmisille, että tänne muuttavat tosiaan haluavat uuden elämän ja ovat tehneet töitä sen eteen koulussa, töissä ja muuallakin.

    • krista
      8.9.2015 at 11:14

      Joo, mä sain eilen kutsun tähän Facebookissa. Liityin ryhmään, mutta en ole vielä tarkemmin ehtinyt tutustua, toivottavasti tyttöjen päikkäriaikaan ehdin! :)

  • LauraM
    8.9.2015 at 15:26

    Pakko linkittää tää, itkuvaroitus, itkisin jos en istuisi työkoneella: https://www.youtube.com/watch?v=bmCZpuYhJ-A&feature=youtu.be Tosi puhutteleva tässä hetkessä etenkin, tietenkin aina, mutta jotenkin nyt kun vihapuheen määrä lisääntynyt. Jotenkin saatu se inhimillisyyden ja solidarisuuden tärkeä, tärkeä sanoma tiivistettyä kappaleeseen.