Tirppa on tottunut puhumaan ”päiväkodin lapsista”. Nimitys on tullut meidän lähipäiväkodin hoitolapsista, jotka usein letkassa retkeilykävelevät tästä meidän ohi. Tirppa on katsellut perään vähän kaihoten.
Nyt meilläkin on sitten ”päiväkodin lapsi”.
Oh ja niisk.
Eka aamu, isin kännykältä.
Tutustuminen on kyllä vienyt mehut pois.
Paljon uutta, uusia ihmisiä, uusia juttuja, uusia toimintatapoja. Kokonaan uudenlainen arki.
Illalla sitä on ollut ihan-ihan poikki.
Niin joo tirppahan tietysti on ollut oma pirteä itsensä.
Enemmän kokemuksia ehkä sitten, kun asiat jotenkin omassa päässäkin jäsentyvät. Nyt kaikki on ajatuksissa vielä ihan mullin mallin. Hurjasti hyviä juttuja, mutta (kuten luonnollista) myös isoja huolenaiheita. Tiedätte varmaan. Nämä tyyliin ”mitä jos lastani kiustataan”, ”mitä jos lapsi ei pääse mukaan porukkaan”, ”mitä jos lapsi ei löydäkään kavereita”. Ei niinkään (yllättävää kyllä) enää näitä eväspurkinavaamisongelmia, vaan tällaisia… …laajempia.
Ehkä turhiakin huolia, mutta kuten sanoin; mullin mallin.
Ja ehkä silleen vähän liian yksityisiäkin ajatuksia tähän avattavaksi.
Huokaus.
Kaikki järjestynee.
Mutta onhan se iso juttu. Silva on saanut tähän mennessä elää tasan sellaisesta maailmassa, jonka me vanhemmat ovat hänelle tarjonneet. Vaikka että tirppa ei ole koskaan kuullut yhtä ainutta negatiivista sanaa noista silmälaseistaan. Että mitä jos…
Olen aina ajattellut, että ratkaisu on siinä, että tukee lasta rakentamaan niin voimakkaan itsetunnon, jota ei sitten pienet asiat hetkauta.
Mutta kun lapsi on kolme <3 Vasta kolme.
Äh, kuten sanoin – jäsentymätöntä, mullin mallin. Eikä varmasti mitään varsinaista syytä huoleen.
Kunhan… huolehdin vaan.
Ehkä se kuuluu asiaan.
Enkä mä tiedä, ymmärtääkö tätä edes kukaan. Suurimmalla osalla kun lapset ovat tietysti menneet hoitoon jo niin paljon aiemmin. Mutta että… …se, mikä on ollut omissa käsissä ja omassa hallinnassa, ei kohta enää ole. Että ei enää tiedä kaikkea lapsensa elämään kuuluvaa.
Äh ja pöh, mä meen nukkumaan. Vähän jopa itkettää. Paremmilla ajatuksilla joskus toiste.
77
Miitu
16.9.2015 at 14:35Mutta kun ei kotonakaan voi suojella koko ajan, kun se lapsi alkaa itsenäistyä niissäkin kuvioissa. Tällä hetkellä tarkkailen, onko naapuruston isommat lapset ottaneet meidän vanhemman tytön hampaisiinsa vai onko omat tuntosarvet vain turhan herkillä oman koulukiusaamistaustan vuoksi.
Oikeastaan olen hurjan tyytyväinen, että päiväkoti kohta alkaa, ja tyttö pääsee valvotusti ja tasa-arvoisesti oman ikäistensä seuraan – vanhempana on tietyissä tilanteissa vähän haastavaa olla tilanteita ratkomassa, kun toisaalta leijonaemo herää puolustamaan omaa lasta mutta toisaalta ei tohdi määräänsä enempää puuttua toisten lasten kasvatukseen, jos tämän toisen lapsen vanhemmat ovat paikalla… Toki samoja pelkoja on itelläkin kuin tässä Kristan postauksessa, mutta toisaalta olen oppinut luottamaan henkilökunnan kykyyn seurata ja tarvittaessa puuttua tilanteisiin. Ja opettelemassahan nuo kaikki lapset tuolla on. Kukaan ei mene sinne täydellisillä sosiaalisilla taidoilla.
piupali
16.9.2015 at 17:12Voi miten tuttua. Tuttua todella. Juuri hain omille lapsille päivähoitopaikkaa, aloittaessa ovat 3v ja 1v2kk. Monenlaisia huolia. Pienemmästä kun raukka ei osaa vielä puhua tai muuten kovin selvästi ilmaista itseään. Hätääntyykö, onko peloissaan. Ajatteleeko se koko päivän äidin syliä. Isommasta, koska ehkä joku sanoo että vaaleanpunainen ei ole poikien väri eikä pojilla ole pitkät hiukset. Tiedän että joskus joku nuo asiat tulee sanomaan, mutta että onko se nyt kohta.
Ja samaan aikaan se, että huh mä haluan tehdä muutakin kun pestä pyllyä ja kerätä leluja. Ja että apua mä haluan loppuelämäni vaan leikkiä mun lasten kanssa. Miten vaikeaa! Ehkä ihan vähän käy tämä mama ylikierroksilla. Taidan lähteä illalla lenkille.
jennilee
16.9.2015 at 18:58Itse kelasin lapsen päiväkodin alkaessa, että mitä hittoa oikeen ajattelin kun päätin jättää maailman rakkaimman asian ventovieraiden huomaan moneksi tunniksi useana päivänä viikossa. Ihan pimeetä. No nyt ne ei ole enää ventovieraita vaan rakkaita hoitotätejä. Ja arkikin on alkanut tuntua ihan kivalta taas. Sopeutuminen vie aikansa kyllä!