Voiko onnellisena kirjoittaa aitoa blogia?

Kaikkea sitä tuleekin mietittyä, ha.

Mähän oon siis aina pitänyt ylpeytenäni sitä, että tämä blogi on aidosti minunnäköinen, aidosti meidän elämän näköinen. Siksi ehkä hieman säpsähdin, kun jodel-keskustelusta (oi kyllä) bongasin olevani feikki.

Keskustelussa oli totta kai taas ”näkemyksiä” jos-sun-mistä asiasta, mutta erään kirjoittajan kanssa käymääni lyhyttä viestinvaihtoa jäin ihan miettimään. Ja joskus on ehkä ihan hyväkin miettiä tällaisia.

Hän oli sitä mieltä, että koko blogi on sellaista postiivista höttöä, että siinä ei ole mitään samastumiskohtaa. Vastasin ihmettelemällä, että hei puhutko varmasti mun blogista: onhan meillä ollut raskaita ja väsyneitä aikoja vaikka ja kuinka paljon, blogihan on just sitä arkea ja sotkua. On ollut suurtarpeista vauvaa, univelkaa, tahtoikäkilareita ja väsyneitä vanhempia. Hän vastasi, että joo on, mutta kaikkia vastoinkäymisiä silloinkin reunustaa sellainen kummallinen ”…mutta on elämä kuitenkin ihan ihanaa” -höttö.

Ja hän on ihan oikeassa.

Kuvat eräältä illalta, kun lapset olivat ystävän luona leikkimässä ja me Joelin kanssa mentiin parin tunnin treffeille rannalle ilta-aurinkoon.

Tilannehan on siis se, että nykyisessä elämänvaiheessa olen jotenkin ihan järjettömän onnellinen. Koko ajan. Ikään kuin eläisin jossain kummallisessa onnellisuuskuplassa. Kaikki on vaan niin hemmetin hyvin, että tekee mieli hihkua ääneen. Ja välillä hihkunkin. Kun yritän hillitä, siitä tulee sellaista vatsan ilosta ylösalaisin kääntävää onnellisuuspihinää.

Alkuviikosta yhdellä automatkalla jäin ihan miettimään tätä. Että hitsi vie todellakaan mä en keksi yhtä ainutta negatiivista asiaa, joka olisi edessä meidän perheen seuraavan noin vuoden tulevaisuudessa. Kun mä katson meidän elämää eteenpäin, näen vain hyviä ja kivoja asioita edessä. Yritin ihan keksimällä keksiä; että oisko vaikka hammaslääkäri ikävä asia? Mutta totesin, että mukavaahan siellä on aina käydä, ja viimeinen oiontatarkastus tulossa, sekin on ilon aihe. Entä muita? Ei. En vaan keksi.

Toki onnettomuuksia voi kenelle tahansa tulla, yllättäviä sairastumisia tai vastoinkäymisiä. Mutta silleen yleisesti ottaen: näen meidän perheelle vain pelkkää hyvää.

Meillä on vuosikausia mietitty, että mitä me elämältä halutaan (täällä vuosimallia 2014), lähdetty järjestämään elämää sen mukaisesti (täällä tilanne vuosimallia 2016), että se onnistuisi. Rakennettu sellaisia duunitekomalleja, joilla pystyisimme iloitsemaan työnteosta eikä se kuormittaisi liikaa. Tehty henkistä työtä, että stressin tunteesta pääsee irti, yritetty opetella tietoisesti hyvän näkemistä elämässä. Sitä, että ”onnellisen” perässä ei ole aina ”mutta” (siitä täällä). Mietitty, että mitä onnellisuus oikein on (täällä). Käyty coachingissa (täällä). Fiksattu pieniä onnellisuutta lisääviä juttuja (täällä). Ja niin edelleen. Ootte te sen kaiken täältä lukeneet.

Ja nyt tuntuu, että elämä on just kohdillaan ja täydellistä.

Täällä vuosimallia 2018.

Sen myötä blogin aihepiirikin on ihan luonnollisesti muuttunut vauva-ajan ”väsyttää ja vituttaa” -teemaisesta (mm. täällä ja täällä) tällaiseen ”haluan voida hyvin ja nauttia elämästä” -suuntaan. Koska se on just nyt omaa elämää paljon lähempänä kuin ne muutamien vuosien takaiset merinovillabodyn sotkevat selkäkakat.

Mutta siis tätä ajatusta vasten onhan se nyt totta kai niin, että vaikka raskaassa elämänvaiheessa olevan ei ole ihan helppo löytää tästä jatkuvasta ilonriekunnasta samastumispintaa! Tietysti se menee niin. Vähän niin kuin mä olisin joskus univelkasyöverissä katsonut jonkun muotibloggaajan luksuslaukkuosteluita ja ajatellut, että samastunko. No en.

Ja mä oon samanaikaisesti tosi pahoillani, että niin on – ja samanaikasesti myös en ole pahoillaan. Koska enhän mä tavallaan voi olla mun omasta elämästä pahoillani!

Sitten toisaalta yritän itse ajatella, että joskus voi olla kiva seurata blogia, jossa ollaan eri elämänvaiheessa. Ehkä ”grääääääää en muuten nuku” -taaperon kanssa taisteleva voi lukea tätä ja ajatella, että ”hei nuo selvisivät tästä ja nyt elävät noin onnellisena – mekin siis selvitään!”

Ja niinhän se onkin!

Blogissa pitkällä aikavälillä näkyy just se elämän kirjo (jos antaa sen näkyä), kun elämänvaiheet vaihtelevat. Itse asiassa mua harmittaa ihan älyttömästi, että en ole pitänyt blogia jo joskus aikoinaan sinkkuelämää viettäessäni – ois nimittäin ollut kirjoitettavaa! Mutta hyvin erilaisia tekstejä ja ajatuksia olisi tullut silloin kuin nyt. Tai nyt erilaisia kuin vauva-aikana. Joku löytää samastuttavaa yhdestä ja joku toisesta. Joku ei mistään. Joku taas elää niin samaa tahtia, että löytää samastuttavaa kaikesta. Ehkä.

Ja jotenkin mä toivon myös, että meidän nykyisestä elämänvaiheesta lukeminen antaa jollekin lukijalle inspiraatiota unelmoimiseen. Sen miettimiseen, että ”mitä mä haluan tehdä” – ja sitten tavoitteluun ja toteuttamiseen. Sitähän me itse ollaan kovasti viime vuosina tehty! Ja tässä sitä ollaan.

Sitten se ”höttöön verhoaminen”. Sori. Nämä ovat toisaalta persoonakysymyksiä, toisaalta omien ajatusten opettamista ja tietoista valintaa yrittää nähdä elämässä ne positiiviset jutut.

En voi kuvitella, että alkaisin tarkoituksellisesti lietsoa ja suurennella epäonnistumisiani tai huonoja hetkiä, jotta saisin siitä blogiin ”aitoa” matskua. Tai keksimällä keksiä aiheita, jotka vituttavat. Tai tarttua niihin elämän vitutuksiin (koska kyllä mua edelleen joskus vituttaa), jotka nykyisin haluan vain ohittaa pois mielestä enkä jäädä jumiin.

Koska minulle aitous juuri nyt on sitä, että aurinko paistaa ja kaikki on ihanasti.

Elämä on juuri nyt tällaista.

Niinpä mä aion hymyillä, kun hymyilyttää. Epäilemättä elämässä on joskus edessä vielä itkunkin hetkiä; kukaan ei varmaan voi hymyillä läpi ihmiselämää. Mutta onnen hetkiä kannattaa silti vaalia. Omaa elämää kannattaa yrittää rakentaa (mahdollisuuksien mukaan) sellaiseksi, että se tuottaa itselle hyviä tuntemuksia.

Juuri nyt meillä on kaikki ihan älyttömän hyvin.

Onnellisuuskuplassa leijutaan. Ehkä se joskus poksahtaa, mutta murehdimme sitä sitten.

Toivottavasti tämä onnellisuus säteilee jollekin muullekin jotain hyvää.

93