Mitä me oikein haluamme… …elämältä?

Puutalon yleisin puheenaihe viime viikkoina ei yllättäen olekaan ollut ”mitä ruokaa sä haluaisit syödä?” tai ”tuliko tänään kaikki pisut pottaan?”. Tärkeitä aiheita nekin. Mutta jostain kumman syystä me ollaan jatkuvasti päädytty liikkumaan keskuisteluissa jotenkin ihan eri sfääreissä:

Mitä me oikein haluamme… …noin niin kuin ELÄMÄLTÄ?

Puheenaihe lähti liikkeelle pari viikkoa sitten treffi-iltana; en edes tiedä, kumpi sen aloitti. Mutta omituista kyllä olimme ilmeisesti jo jonkin aikaa molemmat tahoillamme miettineet näitä asioita – tilanteessa, jossa sitä ehkä kuvitteli, että ajattelisimme lähinnä uuden vauvan syntymän jälkeisiä käytännön asioita. Mutta minkäs sitä alitajuntansa työskentelylle mahtaa.

Ja sitten jostain määrittelemättömästä sykäyksestä se käynnistyi – hurjasti tulviva virta ajatuksia ja keskustelua siitä, mikä olisi meidän mielestämme onnellista elämää. Miten me haluamme elää?

Päädyimme intensiiviseen elämäntapakeskusteluun ja jotenkin sellaiseen ihanaan vapautumisentunteeseen, joka purkaantui jo heti kotimatkalla spontaaneina naurunpyrskähdyksinä: tämä kaikki on mahdollista! Ja mikä tärkeintä: elämä on kuljettanut meitä samaan suuntaan – haluamme samanlaisia asioita ja ymmärrämme toistemme haaveet! Ja haluamme kannustaa toisiamme niiden asioiden toteuttamisessa, jotka toiselle ovat tärkeitä.

…eikä tässä nyt puhuta elämästä ensi syksynä tai ensi vuonna. Vaan viiden vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä. Kolmenkymmenen vuoden  päästä.

Itse olen ollut kotona tirpan kanssa nyt kaksi vuotta. Sitä ennen seitsemän vuotta tiivissä työelämäputkessa. Sitä ennen puoli vuotta Intiassa vapaaehtoistyössä. Sitä ennen pari vuotta hektisessä markkinointityössä. Sitä ennen vielä tiivimmässä putkessa (perfektionistiseen tapaan suoritettuja) opintoja ja sen ohella ahkerasti tehtyjä töitä – ”että varmasti sitten pääsisi kiinni oman alan töihin, voi-apua-apua”.

Samaan tapaan kuin aikoinaan Intian-työjakso pysähdytti, on saman tehnyt nyt myöhemmin myös tämä kotona perheen kanssa vietetty aika.

Osansa teki varmasti tämä ”vapaa”, työminän ulkopuolinen elämä. Ja toisen puolensa sitten tämä bloggaaminen, joka on ikään kuin avannut minulle (henkisen) oven siihen, miltä tuntuu, kun kirjoittaa jotain omaa. Antaa jotain itsestään. Ei kirjoita ”vain työkseen” vaan myös itselleen.

Niinpä oma ultimate-unelmani (ei vuoden päästä vaan ehkä viiden vuoden) olisi tehdä innostavaa päivätyötä vaikkapa kolmen päivän ajan viikossa. Lopuilla kahdella päivällä… no: toteuttaisin itseäni. Mitä se sitten onkaan. Blogia, jotain muuta kirjoitustyötä, freelance-toimittajan työtä – mitä ikinä sillä hetkellä tuntisinkin elämässäni tarvitsevani. Itselleni. Vaikka hemmetti vie opettelisin käyttämään ompelukonetta. Tai tekisin sen gradun loppuun, jos en muuta keksisi. (tuskin)

Töitä tekisin sen verran, että se tuntuisi hyvältä. Ei sen verran, että ne neljäkymmentä viikkotuntia tulisivat täyteen (plus perfektionisti-lisänä kaikki ylityöt). Tunnistatteko sen eron, mitä tarkoitan…?

Unelmia, unelmia. Saahan sitä unelmoida.

*******

Joel puolestaan oli ajatellut samanlaista ja toisaalta myös erilaista. Joelilla on tietysti ensin edessä opintovapaa ja valmistuminen (psykologiksi – kenties myöhemmin psykoterapeutiksi). Mutta: nyt ei puhutakaan, että ensi vuonna vaan elämässä. Jossa on aikaa.

Vielä jokin aika sitten Joel oli oman ultimate-unelmansa kanssa aika musertunut: ”sitä ei koskaan tapahtunut” ”Ei ole enää ikinä aikaa.” ”Se ei ole mahdollista.” ”Olisi pitänyt tehdä silloin, kun oli siihen mahdollisuus.” Ja niin edelleen.

Tuleva psykoterapeutti-aviomieheni haluaa siis piirtää omaa fantasiasarjakuvaa. Ei työksi (siinä mielessä, että siitä tulisi mitään elantoa), vaan intohimon vuoksi. Ajatus on muhinut Joelin päässä jo teini-ikäisestä asti, ja viimeiset viitisen vuotta Joel on jo rakentanut maailmaa, henkilöhahmoja, juonikuvioita… Kaikki on periaatteessa valmista noin niin kuin päässä – vain aika ja toteutus puuttuu. Eikä toteutusta voi tapahtua ennen kuin on aikaa. Tunti viikossa (tai päivässä) ei riitä. Tarvitaan useampi kokonainen työpäivä viikossa.

Mutta päivätyössä on pakko käydä, että perhe elää (etenkin nyt, kun minä olen ollut enimmäkseen kotona), valmistuakin pitää. Se vie vielä ainakin pari vuotta. Toinen lapsi on tulossa. Arki puskee päälle. Miten se ikinä on mahdollista?

Mutta kun se on!

Joelilla on asioihin paljon perinpohjaisempi näkemys kuin minulla. Siinä, missä minä ajattelen fiilispohjalta, Joel haluaa tehdä laskelmia ja ”eksplisiittisesti käydä läpi erilaisia skenaarioita” (Joelin sanoja siis). Isona sykäyksenä Joelin ”muserruksesta optimismiin” -siirtymälle taisi toimia eräs blogi, Early Retirement Extreme. Siinä kirjoittaja on päättänyt jäädä viiden vuoden jälkeen eläkkeelle – ja on onnistuneesti myös tehnyt niin! Vain viisi vuotta kaikenlaista elämänkulujen tinkimistä, priorisointia ja säästämistä. Ja sen jälkeen loppuelämän vapaus! Bloggaaja kuulemma antaa myös käytännön oppitunteja siitä, miten hän on tavoitteeseensa päässyt. Blogi on tietysti ääri-ihmisen ääriesimerkki; mutta todiste siitä, että se on mahdollista!

Okei, me emme halua eläkkeelle, kyse ei ole siitä. Oikeastaan päinvastoin. Me haluamme elää elämää, jossa on innostavan oman alan työn lisäksi myös tilaa ja mahdollisuutta toteuttaa itseään. Ja haluamme näyttää sitä esimerkkiä lapsillemmekin: että elämä ei ole välttämättä sitä, että kahdeksan tuntia päivässä töitä, ruokakaupan kautta kotiin ja illalla katsotaan televisiota. Vaan että elämässä voi olla omia intohimoja, projekteja ja harrastuksia, joita voi toteuttaa – myös silloin, kun on jo itse äiti tai isä. Asioita, joille voi järjestää aikaa – etenkin näin perheellisenä tietysti kumppanin myötämielisyydellä ja kannustuksella on tähän iso osansa.

Toivomme, että me voisimme omalla esimerkeillämme kannustaa myös lapsiamme löytämään ne ”omat juttunsa” tässä elämässä. Myös työpaikan ulkopuolelta.

*******

Niin ja sitten se yksi: raha.

Viimeisen kahden vuoden aikana olemme huomanneet, että näyttäisi siltä, että me hyvin pystymme tulemaan toimeen vain yhden ihmisen tuloilla. Olemme vähentäneet kulustamme – toki – mutta silti ei ole yhtään sellainen olo, että olisimme joutuneet luopumaan jostain, mistä emme olisi halunneet luopua. Olemme silloin tällöin ostaneet vaikkapa vaatteita uutenakin, vaikka enimmäkseen kyllä kierrätettyinä. Käymme välillä nepalialisessa syömässä – ei enää niin usein kuin ennen, mutta käymme silti. Leffassakin on käyty. Ruokakaupasta ostettu, mitä on tehnyt mieli; hieman hintalappuja vilkuillen, mutta ei maanisesti senttejä loppukuusta laskeskellen.

Tinkimisen varaakin vielä olisi ilman, että vieläkään kokisimme luopumisen tunteita

Erityisen onnelliseksi tilanteen tuntuu tekevän se, että selvästi haluamme samoja asioita. Elämältä. Olisikohan jopa kysymys niin hienonkuuloisesta sanasta kuin elämänarvot? Että esimerkiksi kumpikaan meistä ei ole mitenkään materian perään – että pitäisi saada hienointa/kalleinta/parasta-jotain. Että haluaisimme sijoittaa vaikka kalliiseen designiin kotona tai vaatekaapissa. Eli että emme tunne olevamme ilman jotain, vaikka talvikengät ostetaan Prismasta eikä Palmroosilta.

Ja sitten olemme miettineet asioita, joista emme ole valmiita luopumaan. No se matka ainakin kerran vuodessa. Asuminen puutalossa. Kuluja molemmat, mutta meille tärkeitä – ja osa sitä ”meidän omaa elämäämme”, jota haluamme elää. Siksi niistä ei luovuta. Vain niistä asioista, jotka eivät tunnu oman onnellisuutemme kannalta olennaisen tärkeiltä.

Tuntuu melkein kummalliselta, miten olemme pystyneet tämän kaksi vuotta elämään näin. Rehellisesti sanottuna Joelin tulot eivät nimittäin ole mitenkään erityisen suuret (minä toki olen myös tehnyt hoitovapaalla myös jonkin verran töitä)… Mutta silti olemme tulleet toimeen hyvin ja tehneet noita matkojakin. Maksaneet asuntolainaa. Ehkä me emme vain kuluta niin paljon. Ehkä? En tiedä.
(tai sitten jommalla kummalla meistä on joitain päivänvaloasietämättömiä bisneksiä, joilla rahaa on toisen tietämättä muilutettu yhteiselle tilille)

…niin ja se tämän kaiken pohjalta syntynyt pieni mutta suuri ahaa-elämys: meille on mahdollista, että joskus tulevaisuudessa (kunhan Joel on valmistunut jne.) me molemmat käymme ”vain” osa-aikatöissä tienaten yhteensä yhden ihmisen tulot, elätämme perheen sillä ja meillä on enemmän sekä yhteistä aikaa että aikaa oman itsemme toteuttamiseen.

Vau.

*******

Olo on niin vapautunut. Elämä! Meidän näköinen elämä!

Ja miten ihanaa, että on tuossa vierellä tuo elämänkumppani, joka haluaa samoja asioita. Voin hyvin kuvitella, että joku eri tavoin ajatteleva ihminen saattaisi kuunnella vaikkapa Joelia ja tuhahtaa, että ”phyh, ai että piirtelisit puolet viikosta jotain sarjakuvaa – kasvaisit jo aikuiseksi, sullahan on kaksi lastakin!”. Tai minua ja hymähtää, että ”heh ai KUINKA kauan sä viikossa aikaa käytät tuohon blogiin – onko tuossa nyt mitään järkeä!”.

On järkeä. On todellakin järkeä. Meille on todellakin järkeä siinä, että oman elämän merkitys syntyy niistä itselle tärkeistä asioista. Vaikka ne jollain yleisellä ”yhteiskunnallisella talousjärkevyysulottuvuudella” olisivatkin vain harrastelijan puuhastelua tai lapsellista turhaa ajanhukkaa. Koska sitä ne eivät ole, jos ne tuovat elämään onnellisuutta ja hyvinvointia.

Ja on vaan niin älyttömän onnellista, että vierellä on kumppani, joka ymmärtää! <3

7

You Might Also Like

  • Sarapppp (Ei varmistettu)
    8.2.2014 at 16:54

    Mulla ei ole tähän oikein muuta sanottavaa, kuin että aivan ihana postaus! &lt;3 Itsellä on vähän samantyyppisiä pohdintoja (tosin olen vasta parikymppinen ja lapseton) mutta pitäisi ton miehen kanssa varmaan myös keksiä joku suunta tälle elämälle, joka miellyttäisi molempia ja mahdollistaisi molempien unelmien toteuttamisen – ei sillä, että nykyisyydessä olisi mitään vikaa, mutta olisihan se kiva vähän suunnitella elämää viiden tai kymmenen vuoden päähänkin. Mä voisin kuvitella, että nää sun elämänarvot on aika samantyyppisiä kun mun, vaikutat blogin perusteella samanhenkiseltä kun minäkin!

    Oot muuten nykyään ihan mun lempparibloggaaja, aina kun rupean lukemaan blogeja, on Puutalobaby eka tsekattava!

    • Kristaliina
      8.2.2014 at 18:26

      Just näin – ja nykyisyydessähän ei edes tarvi olla just mitään vikaa, että voisi myös samanaikaisesti miettiä myös tulevaisuuden suuntaa :) Sitten on vaan helpompi tehdä (myös alitajuisesti) niitä valintoja, jotka vievät siihen valitsemaansa suuntaan… Eli että ei vaan mene ”virran mukana” koska se on helppoa, vaan miettii, että mitä oikeasti haluaa. Ja tarvittaessa ui sitten vähän vastavirtaankin välillä, jotta saa mitä oikeasti sitten loppupeleissä haluaa. Tai näin siis mä ainakin yritän ajatella :)

      Kiitos myös ihanasta palautteesta! :)

  • Ladybugs mama
    8.2.2014 at 17:00

    Kyllä unelmaa on mahdollisuus elää. Sehän on järjestely ja asennekysymys. :)

    Tämä teksti saa kyllä hymyn huulille, sillä itse sitä ei aina osaa miettiä elämäänsä sen pidemmälle kuin tähän hetkeen. On hetkessä elämisessäkin tosin puolensa.

    Ja oikeasti oon ihan kateellinen tuosta teidän treffi-ilta systeemistä. Pitäisi omankin miehen kanssa sellaista harrastaa! :)

    • Kristaliina
      8.2.2014 at 18:32

      Samaa mieltä, etenkin tuosta hetkessä elämisestä! Se on kyllä just iso osa sitä onnellisuutta – että pystyy nauttimaan juuri siitä hetkestä, missä on, vaikka sitten tulevaisuudella haluaakin jotain erilaisia asioita. Eli että ei vaan jää odottelemaan sitä, että ”no sitten tulevaisuudessa olen onnellinen”… Toi on kyllä tän koko elämähomman (hih) yksi aika olennainen puoli :)

      Joo, me ollaan yritetty kunnostautua tässä treffailussa nyt tänä talvena – ei olla mekään oltu kovin hyviä siinä… Mutta nyt tuli se tajuaminen, että kohta on taas vauva kotona (JA napero) ja sen kahdenkeskisen ajan järjestäminen vielä vaikeampaa. Sen ois voinut tajuta kyllä aikaisemminkin, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan! Ehkä tässä muutamat treffit ehtii vielä käydä ennen syntymä-h-hetkeä :)

      • Ladybugs mama
        8.2.2014 at 20:37

        Jos liikaa suunnittelee niin siinä tulee semmoinen pelko, että todennäköisemmin asioiden helpompi mennä sitten pieleen. Siksikin pidän kynsin hampain kiinni hetkessä elämisestä. Turvallisemman tuntuista. :) Pitäisi sitä uskaltaa vähän suunnitella pidemmällekin.

        Pakko ehdottaa miehelle tuota treffi-iltaa. Meillä puolivuotias tyttönen ja jäänyt se kahdenkeskinen aika todella vähiin. Ollaan melkeestään aina kolmistaan. :)

  • Iina - life in order (Ei varmistettu)
    8.2.2014 at 17:17

    Ihana kirjoitus ja hyviä pohdintoja. Olen myös itse miettinyt viime aikoina paljon tulevaisuutta ja tullut tulokseen, että ’less is more’ monessakin asiassa. Ei onnellista elämää osteta kaupan hyllyiltä vaan se pitää löytää eläen oman näköistä elämää. Teen itse parhaillaan nelipäiväistä viikkoa ja ai kun se on ihanaa. Yksi lisä vapaapäivä mahdollistaa niin paljon asioita, joita muuten jäisi tekemättä. Myös työ maistuu paremmalta kun on saanut välillä kunnolla levätä ja suunnata ajatukset toisaalle. Toivottavasti tulevaisuudessa näihin erityyppisiin työviikkoihin on enemmän mahdollisuuksia. Voisin jatkossakin hyvin tinkiä tulotasosta ja jatkaa näin, jossa vapaa-ajan ja työelämän jako on varsin optimaalinen.

  • Marski (Ei varmistettu)
    8.2.2014 at 17:47

    Just puhuttiin eilen työkavereiden kanssa, että AINA on aikaa ja rahaa kivoille projekteille. Elämä on sitä, mitä tekee siitä ja liian lyhyt väkisin suorittamiseen :)

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    8.2.2014 at 18:22

    Onnellista, todella onnellista! :)

    Maarit

  • Veera Katariina
    8.2.2014 at 18:26

    Tulipas tästä tekstistä hyvä mieli! Minulla on ollut vähän samantapaisia ajatuksia viimeaikoina, lähinnä sellaisia ”mikä miusta tulis isona”. Ahdistun aina siitä kun mietin mitä teen hoitovapaan jälkeen, korkein tutkintoni kun on yo-tutkinto. Ajattelen automaattisesti että johonkin kouluun sitä olisi mentävä, mutta sitä oikeaa ei vain tunnu löytyvän. Jossain vaiheessa kävin pohtimaan että miksi minä ajattelen niin että tarvitsen korkeakoulutasoisen tutkinnon jos en kerran tiedä mihin kouluun haluan. Ei sen niin päin pitäisi mennä. Ei elämää pidä elää minkään tietyn kaavan mukaan. Ei kaikilla pidä olla tutkintoa, hienoa ammattinimikettä, täysiä työviikkoja ja selkeitä urasuunnitelmia. Jokainen rakentakoon oman polkunsa itse niistä asioista joita rakastaa ja joita oikeasti haluaa tehdä. Jospa se ”mikä minusta tulee isona” selviää siinä matkalla. 

  • Blue Peony (Ei varmistettu)
    8.2.2014 at 18:57

    Ihania pohdintoja, ihanaa, etten ole ainoa, joka on nykyhetkessä onnellinen, mutta joka samalla haaveilee tulevasta. Minulla kolkuttelee 40 ovella, mutta silti haluan haaveilla asioista, jotka teen, kun aika on oikea, ts lapsi isompi ja pärjää ilman, että äiti on illalla tiettyyn aikaan aina kotona. Haluan vielä opiskella toisen tutkinnon, käydä kielikursseilla ja joogassa, kulttuuritilaisuuksissa… Toki on materialistisiakin asioita, joista en halua tinkiä, kuten esimerkiksi matkat, ja toki pitää huomioida, että pieni perheemme on vain minun tulojeni varassa, mutta silti uskon, että aikaa ja mahdollisuuksia on vaikka mihin!

  • Merih (Ei varmistettu)
    8.2.2014 at 19:47

    Ihan samat kelat, mitä me ollaan käyty läpi :) Mä olen käytännössä jo vuoden ottanut aikaa tehdä sitä, mitä elämässä ihan oikeasti haluan: kirjoittaa lastenkirjoja. Vaikka niistä ei sais ikinä yhtään penniä. Kyllä se aika järjestyy, kun priorisoi. Mä olen kotiäitinä, mutta lapi on 1-2 päivää viikossa hoidossa paikoissa joissa käymistä rakastaa, niin että mä saan kirjoittaa ja kuvittaa. Sille vaan pitää alkaa ottamaan aikaa, mikä se oma unelma on. Ja mullakin kotiäitinä oleminen pysäytti miettimään, mitä mä ihan oikeasti haluan.

  • Liu (Ei varmistettu)
    8.2.2014 at 20:21

    Ihana kirjoitus!
    Sama teema on ollut paljon mielessä nyt ekan lapsen syntymän jälkeen. On pitänyt muistuttaa valvottujen öiden ja imetysmaratonien keskellä itselleen, että elämää ei tarvitse elää tietyn kaavan mukaan ja haaveet voivat toteutua. Myös lapsen ollessa kuvioissa. Että äitinäkin olen yhä minä, sama matkustamista ja spontaaneja tempauksia rakastava minä, kuten ennenkin.

  • Liisa
    8.2.2014 at 20:41

    Vähän samanlaista keskustelua on meilläkin käyty viime aikoina. Tai meillä se oikeastaan koskee enemmän sitä, mitä minä haluan tulevaisuudelta, mies kun on tyytyväinen jo. Päätös pitäisi lähivuosien liikkeistä tehdä parin kuukauden sisällä. Oikeastaan tiedänkin jo mitä haluaisin tehdä, siis mitä sydän ja tunne sanovat. Mutta järki sanoo muuta. Ja pelko. Kumman tien valitsen? Tuntuu siltä, että vaihtoehdot on musta kuilu johon putoaminen tuntuu miellyttävältä, mutta lopussa saattaa olla joko pehmeitä tyynyjä tai teräviä piikkejä. Ja toinen vaihtoehto on iso kasa paskaa (voihan siitäkin jotain ihan kaunista kasvaa, mutta kyllä se on enimmäkseen hyvin epämiellyttävää).

    Ahdistaa.

    • Kristaliina
      8.2.2014 at 20:57

      Meinasin parin eka lauseen jälkeen klikata jo rutiininomaisesti tykkäystä, mutta kun luin eteenpäin huomasin, että ei tälle ehkä voi sydäntä antaa. Paitsi ehkä sellaista empatiasydäntä <3

      Jännä huomata, että saman asian miettimisellä voi olla joko riemu- tai syöveriulottuvuuksia. Ehkä se ero on siinä, ovatko ajatukset vasta ikään kuin yleistä haaveilua, vai onko tilanteessa, jolloin ”päätös pitää tehdä väkisin ja ihan just nyt”. Jos yhtään lohduttaa (tuskin lohduttaa), enhän minäkään mitään konkretiaa tiedä. Eli tyyliin että missäköhän työpaikassa sitä tulevaisuuden unelma-osa-aikatyötä tekee. Etenkin kun se on tosiaan vasta tulevaisuudessa: kun Joel jää opiskelemaan, kyllä mun silloin vielä täytyy varmasti kokopäivätyötä tehdä :) janiinedelleen janiinedelleen

      Hih eli että aika pitkän tähtäimen sfääreissä sitä tässä mennään :) Mutta se, että oman tavoitesuunnan tietää, tuntuu jo voitolta sinänsä :)

      Mahdollisimman vähäahdistuksista mietintää sinne! Vaihtoehdoista yhtään sen kummemmin tietämättä annan pienen miniminiminiäänen tunteen perusteella tehdylle vaihtoehdolle :)

  • Sensei
    8.2.2014 at 20:44

    Vasta perjantaina vastasin tenttikysymykseen aiheesta hoivan ja työn uudelleenjärjestely yhteiskunnassa. Oppikirjoissakin siis jo pohditaan ettei tuo kahden vanhemman työura ja stressi lasten hoidon takia – kun työttömiä piisaa ja vanhusten määrä lisääntyy- ole ehkä se oikea ratkaisu. Tarvittaisiin paljon enemmän joustoa työelämän puolelta, jos sitä olisi niin uskoisin että aika moni pohtisi ja toteuttaisi enemmän näitä haaveita siitä vähän leppoisammasta ja paljon vähemmän stressaavasta elämästä.

  • Piupaut
    8.2.2014 at 20:51

    Ihanasti kuvattu, ihanan positiivisesti näet elämän, siksi on kiva lukea näitä. Itse olemme myös mm. asumisessa tingitty (ei ne neliöt, vaan se fiilis) ja panostettu helppoon arkeen (ettei työmatkat ole se tunti per suunta jne. jotta jää aikaa lasten kanssa. Mutta se kiinnostaisi kovasti, että paljonko teillä on kuluja kuukaudessa (oppimismielessä siis) eli paljonko esim. teillä menee ruokaan keskimäärin rahaa? Entä harrastukset? Vaatteet? Asumisen kokonaiskulut (Helsinki kun on niin hiton kallis)? Osaisi vähän verrata, kun tuntuu, että rahat katoaa käsistä noin vain, vaikka molemmat käy töissä. Hoitovapaallakin käytin säästöjäni aika monta sataa euroa kuukaudessa, että pärjättiin. Tää on sellainen aihe ehkä, että kovin moni ei ehkä halua aukaista kotinsa budjettia per kk, mutta ehkä sinä rohkeana naisena senkin avaat :D Tai joku muu lukija täällä?

    • Vierailija (Ei varmistettu)
      8.2.2014 at 21:13

      Tässä helsinkiläisen lukijan arvioita (meillä tällä hetkellä kaksi työssäkäyvää, mutta hoitovapaakin on koettu). Meillä ruokakulut on pienet (ostetaan lidlistä, ostetaan sesongin raaka-aineita, ostetaan paljon kasviksia ja hedelmiä, kuljetaan tarjousten perässä, kun helposti saavutettavissa on niin k-market, k-supermarket, lidl, alepa ja s-market, ei osteta valmisruokia tai puolivalmiita juttuja), ennen lasta meni 200e/kk ruokakauppaan, nyt voisin heittää että 300e/kk (plus sitten vielä ehkä noin 50e/kk alkoholiin (ostamme hyvää, ei halpaa). Asumismenot noin 500e/kk (vastike, vesimaksut, netti, sähkö), lainanlyhennys sitten vielä 1300e/kk päälle (mutta tää on lähinnä säästämistä, korkoa menee ihan mitätön määrä ja laina on kohta maksettu). Vaatteisiin miehellä mitättömän vähän, mulle ja lapselle enemmän (mutta aleista, kirppareilta jne, hyvin harvoin ostan mitään ilman alennuksia), heitetään vaikka 100-200e/kk koko perheelle (oikeasti menee kausittain). Päivähoitoon 220e/kk, liikkumiseen seutulippu/hki-sisäinen (150e/kk yhteensä). Tosta tulee 2600-2700e/kk. Päälle vakuutukset (hmmm, noin 500e/vuosi eli 50e/kk), lääkärireissut (emme käytä terveyskeskusta) 100e/kk. Mun kampaaja maksaa 50e/vuosi, miehen 20e/kk, harrastukset on nollassa tällä hetkellä (ei ole aikaa), matkustamme varsin vähän (tarpeeksi työmatkoja), kosmetiikka käytetään vähän (sisältyy ruokakauppalaskuihin) ja vähän rahaa tulee tavaroiden myynnistä kirpparilla. Mutta kolmihenkinen perhe elää meillä noin 3000e/kk (josta 1300e menee lainanlyhennykseen), loput rahat menevät säästöön.

      • Vierailija (Ei varmistettu)
        8.2.2014 at 21:15

        Aijuu, laskelma pitänee paikkansa varsin hyvin, kun hoitovapaalla ollessa yhden palkka plus hoitoraha + helsinkilisä olivat kutakuinkin tuon 3000e/kk ja silloin säästöön jäi varsin vähän (mutta silloinkin jotain jäi säästöön, tällä hetkellä meillä jää olennaisesti toisen palkka säästöön).

      • Vierailija (Ei varmistettu)
        8.2.2014 at 21:17

        Niin joo ja tosiaan kuten ylläolevasta viestistä voi huomata, niin yksi iso säästökohde on autottomuus. Se on hyvin mahdollista lapsiperheellekin, jos asuu hyvien yhteyksien varrella. Meillä on käytössä appivanhempien auto satunnaisesti (tyyliin 3krt/vuosi) ja silloin olemme tehneet ostosmatkan prismaan tms. vastaavaa. Lisäksi vuokraamme tarvittaessa auton/käytämme junaa. Näitä ei ole laskelmissa kun tarvetta on about 1-3 krt/vuosi.

        t. nimetön yltä

      • Kristaliina
        8.2.2014 at 21:27

        Kiitos laskelmistasi – ja hei tämähän on tosiaan ihan hurjan kiinnostavaa!

        Jos näin näppituntumalta vertaa, meillä menee ruokakauppaan varmaan vähän enemmän. Toisaalta samasta paikasta ostetaan myös vaatteita/kodintarvikkeita ja ne menevät silloin siihen samaan kassakuittiin… Sitten vastapainona alkoholiin meillä ei mene (heh just nyt) ollenkaan eikä päivähoitoonkaan tietysti nyt, kun olen kotona. Sitten taas kampaajaan mulla menee enemmän. Harrastuksiin meni välillä paljon, tällä hetkellä ei… Paitsi Silvan harrastuksiin pari sataa/puoli vuotta. Asumiskustannukset ehkä sama – paitsi lainaa vähennetään paljon vähemmän (ehkä 700/kk)…

        Mutta tosiaan vaikea sanoa muuta kuin näppituntumaa; täytyypä tosiaan vähän pitää kirjaa!

        Kokonaisuudesssaan tosi realistiselta näyttää tuo sun laskelma! Mä arvioisin, että meidän loppusumma on ehkä ihan vähän pienempi, koska miinukselle ei olla menty… Kiinnostavaa!

        • Vierailija (Ei varmistettu)
          9.2.2014 at 21:52

          Harrastusten kulut on muuten yksi menoerä, mikä useamman lapsen kanssa kouluiässä voi kasvaa aika tavalla. Luistelu, jääkiekko, ratsastus, soittotunnit ym. vievät useita satoja per lapsi puolessa vuodessa ja aika usein kouluikäisellä on näitä harrastuksia useampi kuin yksi. Viimekädessä on tietysti vanhempien päätös mihin kaikkeen suostuu ja mitä budjetti kestää. Vastaavasti voi tietysti ajatella, että tuolloin myös päivähoidon kulut ovat jääneet pois.

    • Kristaliina
      8.2.2014 at 21:15

      Työmatkojen pituus ois muuten ehdottomasti yksi juttu, jossa meillä olisi tulevaisuudessa parantamisen varaa! Joelilla menee nykyisin n. 55 min bussilla per suunta. Mulla meni julkisilla 1 h 10 min per suunta; auton hankittua alle puoli tuntia. Ja ne meidän työpaikat on vielä ihan täysin eri suunnissa :) Paitsi mun ”työpaikka” tietysti nyt viime aikoina kotona :)

      Me itse asiassa tehtiin joskus äitiyslomalle jäädessäni parin kuukauden ajan sellaista kuluseurantaa, että laitettiin taulukkoon joka ikinen kauppakuitti ja luokiteltiin menot eri tavoin (mikä vapaa-aikaan, mikä pakollisiin laskuihin jne.) Mutta kun todettiin, että ei ollakaan ihan akuutisti menossa konkurssiin (niin kuin alkuun pelkäsin), se kulujen kirjaaminen jotekin jäi.

      Olisi kyllä itseäkin kiinnostavaa tehdä tuollaista kirjaamista taas parin kuukauden verran. Se varmasti kertoisi… jotain? Voisin sen jälkeen vaikka blogata aiheesta jos näyttää siltä, että meidän kulutustottumukset kestää päivänvalon :)

  • Asha
    8.2.2014 at 20:54

    Tästä tuli jotenkin niin myönteinen fiilis! Kiitos <3

  • Piupaut
    8.2.2014 at 22:07

    Kiinnostavaa nähdä muiden ihmisten budjetteja, silmiä avaavaa. Meillä menee ihan hitosti kyllä ruokaan rahaa vissiin, 850 eur. / kk (sisältää vaipat, pesuaineet yms.) ja ollaan vain kaksilapsinen perhe (6v. ja 1v.). Joo toki pienempi lapsi juo maitoallergian takia kauramaitoa, joka on kallista, mutta silti! Meillä on aina mennyt ruokaa aika paljon rahaa, tämä on se summa, joka siirretään joka kk ruokatilille, jotta ei mene ainakaan enempää koskaan eli suunnitellaan kyllä ostokset tosi tarkkaan ja viikoksi kerrallaan ostetaan (käytetään sitä Prisman kauppakassi-palvelua eli ei edes tule heräteostoksia). Tosin en katso kyllä hirveästi hintoja, mutta emme syö esim. kokolihaa ja kalaakin vain kerran viikossa ja syömme töissä lounaat. Ja joka päivä vedämme kaurapuuroa aamupalaksikin…että on tuo meidän ruokalasku ehkä hervoton (?), mutta en oikein haluaisi nuukailla liikaa sillä, kun tuntuu, että se meillä menee ilman gourmeeta. Teemme ruoan aina alusta itse eli ei eineksiä. Muuten meillä menee lasten päivähoitoon n. 320 eur., toisen lapsen harrastukset tällä hetkellä keskimäärin jopa 100 eur./kk, oma kuntosalikortti 55 eur., autoon bensat ja vakuutukset ja katsastukset ja huollot ollaan laskettu että maks. 200 eur./kk, lainalyhennykset 850 ja vastike vesineen 300. Sähkö, Hesari, netti yht. n. 80 ja vakuutukset (lasten sairausvak., henkivak., koiravak. jne.) n. 200 eur. Koiran ruoka (erikoisruoka sairauden takia) 50 eur. ja koiran lääkärikuluja vaihtelevasti ehkä keskimäärin 30 eur./kk (jos sitäkään). Itse käyn kampaajalla kerta vuodessa, mies ei koskaan. Vaatteet kaikki yhteensä ehkä 200 eur./kk (tosin välillä ei mene yhtään, tämä ehkä yliarvioitu). Miehen harrastukset ehkä 30 eur./kk ja julkisiin yht. ehkä 15 eur./kk (kävely/pyöräilymatka töihin). Rahastosäästö koko perhe 200 eur. Työpaikkaruokailut 200 eur./kk. Ja silloin tällöin jotain juhlaa tai kotimaan matkailu ehkä 200 eur/kk. Meillä mennee siis n. 4000 eur/kk. Säästöön jää nyt kyllä jokunenkin satanen, kun on tarkka…se taitaa olla niin, että sitä on helppo hussata menemään, jos ei pidä vähän kirjaa ja pistä sivuun…ja juu tuo autottomuus olisi kova juttu, sitä mietitty paljon, mutta tällä hetkellä vielä autollisina. Mutta tosi hyvin oon huomannut, että säästää, kun ei käy missään kauppakeskuksissa, sinne hussaantuu huomaamatta rahaa turhuuksiin ja kaffitteluihin ja sen sellaiseen.

    • Kristaliina
      9.2.2014 at 11:57

      Hitsi nyt munkin tosiaan tekee mieli tehdä tällaiset laskelmat, niin tietäisi että mihin sa raha menee! Kuukausittain on tietysti isoa vaihtelua (esim. meillä sähkölaskut ovat 250 e:n ja 50e:n välillä kuukaudesta riippuen), mutta ne voisi just laskea tuolleen kuukausikohtaisiksi keskiarvoiksi…

      Ja sit tosiaan se, että voisi niitä omia lukuja vertailla muiden budjetteihin niin vähän näkisi, että miten ne omat valinnat (esim. meillä syödään puolivalmisteista tehtyä ruokaa ja Joel syö aika paljon lihaa) vaikuttavat niihin lukuihin… Joo, täytyypä ottaa kulujen kirjaaminen projektiksi!

  • suvitus (Ei varmistettu)
    8.2.2014 at 22:15

    Eiköhän kaikki blogin lukijat ole sitä mieltä, ettei sen kirjoittaminen ainakaan turhaa ole :D minullekin tuonut paljon iloa viimeisen parin vuoden aikana. Ja myös kotona poikinut melkoisen monta ”miten me sitten oman lapsen kanssa halutaan tehdä” -keskustelua. Mies on jo tottunut siihen että nämä keskustelut alkaa yleensä sanoilla ”kun ne puutalobabyssa”. Varsinkin kun aika monessa asiassa ollaan samoilla linjoilla. Vaikka sänkyymme en kyllä enää muita ota, hyvä kun mies mahtuu mukaan kun tahtoisin nukkua kaikki raajat levällään :D

    • Kristaliina
      9.2.2014 at 11:51

      Kiitos! <3 Myöskään minulle itselleni se ei ole turhaa, vaan tämä on ollut (ja on jatkossakin) minulle niii-iii-iiin tärkeä ”oma paikka” – ja kaikki nämä keskustelut ja kommentoinnit ja jonkinlainen hassu ”asioiden yhdessä jakamisen tunne”… Jonkun blogimaailmaa tuntemattoman mielestä se voi näyttää turhalta, mutta se ei ole :)

  • sukanvarteen (Ei varmistettu)
    8.2.2014 at 23:06

    Kotona ollessa ehtii aika paljon paremmin vertailla hintoja ja etsiä lasten vaatteita ja tarvikkeita kirppareilta. Kun molemmat vanhemmat ovat töissä, sitä etsimisaikaa jää vähemmän (ja se on pois ajasta perheen kanssa) ja tilanteet tulevat myös päälle nopeammin. Tyyliin luistimet tarvitaan päiväkotiin tai kouluun huomiseksi. Silloin on välillä pakko ostaa uutena, vaikka kuinka olisi kierrätyshenkinen. Kun kurahousut repeävät, uudet tarvitaan päivökotiin heti eikä sitten, kun sopivat löytyy kirpparilta. Isompien lasten kamppeita on myös vähemmän kirppiksillä tarjolla, koska ne vaan kerta kaikkiaan kuluvat enemmän kuin vauvojen käyttämät. Leikki-ikäisen liikkuvaisen lapsen haalarista ei välttämättä jää mitään edes nuoremmalle sisarukselle. Laadukaskin haalari voi revetä piikkilankaan ja hanskoja ja pipoja hukkuu teille tietymättömille… Isommalla lapsella saattaa olla myös painavia mielipiteitä siitä, mitä vaatteita hän suostuu käyttämään. Väärä sana kavereilta, ja tietty paita jää joka aamu vaatekaappiin tai haalari ei kesken talven enää kelpaakaan.

    Myös ruokalasku kasvaa lasten mukana. Kerta kaikkiaan syövät enemmän! Harrastavat enemmän. Ostavat lahjoja kaverien synttäreille. Haluavat kesällä huvipuistoon, kun muutkin pääsevät. Tarvitsevat välttämättä lumilaudan, polkupyörän, skeittilaudan, kitaran, Muumitalon, Hello Kitty -minkä tahansa, uusimman Lego-suosikin, pleikkarin, turvaistuimen, pyöräilykypärän, jääkiekkomailan…

    Päivähoitokulut ovat tyyriitä ja alle keskituloisetkin kipuavat helposti ylimpään maksuluokkaan. Päivähoitomaksu peritään myös siltä kuukaudelta (molemmista lapsista), kun olette koko perheen kanssa marraskuussa reppureissulla… Yli kolmevuotiaasta peritään myös maksuja paikassa jos toisessakin.

    En sano tätä pelotellakseni, mutta kannustan säästämään pikkulapsivuosina, koska pienillä lapsilla on pienet menot, suurilla suuremmat… Autokoulua, kielimatkoja yms. odotellessa.

    • Kristaliina
      8.2.2014 at 23:15

      Hui! :) Olisi varmaan täytynyt tuolla tekstissä sanoa, että kannustaa lapsia löytämään ne omat juttunsa, kunhan ne eivät ole liian kalliita :)

      • manki (Ei varmistettu)
        9.2.2014 at 01:29

        Tuo on niin totta, mitä isommat lapset sitä isommat menot. Esim meidän 10 v jalka kasvoi vuoden aikana kahdella (!) numerolla. Kun hankit kerralla syksykengät, talvikengät, juhlakengät, hiihtomonot (+ sukset), lautailumonot, luistimet ym. ym. niin se on tooosi pitkä penni.

  • Riimitti (Ei varmistettu)
    8.2.2014 at 23:43

    Ihana postaus ja kaikista ihaninta tässä on, että olette niin samoilla linjoilla ja valmiit tukemaan toisiamme unelmienne saavuttamisessa. Minun puolisoni oli julistanut jäävänsä eläkkeelle ensimmäisen kerran jo ennen kuin edes tapasimme, noin 29-vuotiaana. :D Mitään nettisivuja lukematta oli tullut tuollaiseen samanlaiseen lopputulokseen: säästämällä hurjasti ja elämällä sen jälkeen hurjan nuuasti, olisivat sen aikaiset rahat riittäneet vaikka kuinka pitkään. Sen jälkeen on sattunut ja tapahtunut ja nyt nurkissamme pyörii miehen oma firma, mutta hänellä on yhä se sama filosofia: ansaitsen nyt ja elän säästäen, myöhemmin voin elää tämänpäivän tuloilla täyttä elämää vaikka vuosia ilman työtä. Taustalla on myös se, että mies on kotoisin kulttuurista, jossa ei jaella sosiaaliturvia eikä eläkkeitä nimeksikään, eikä hänellä ole mitään varsinaista muodollista ammattitutkintoa, vaan on luonut itse omat työpaikkansa. Säästäväisyys, kova työnteko ja tulevaisuuteen varautuminen ovat siis olleet jopa pakko.

    Itsekin tekisin mielelläni vain vajaata työviikkoa ja loput ajasta toteuttaisin omia unelmiani vapaammin. Olen tällä hetkellä niin jämähtänyt matalapalkkaiseen työntekijärooliin ja kaikenlisäksi kiiltävä lusikka suussa syntynyt hyvinvointiyhteiskunnan tuote, mikä näkyy säästötilini saldon pienuutena. Tähän asiaan olen kuitenkin hakemassa muutosta ja alulla ollaankin sillä saralla jo. Vaan mikä todellista haikeutta aiheuttaa tässä kirjoituksessasi on se, että vaikka periaatteen tasolla puolisoni kanssa elämänarvot ja siten tulevaisuuden visiot ovat melko yhtenäiset, löytyy pakasta pari korttia, jotka eivät niin mitenkään käy yksiin. Eikä siinäkään vielä mitään, mutta kun kyse on perustavanlaatuisista asioista, joita ilman ei toinen haluaisi elää – tai toinen niiden kanssa. Meillä ”Mitä me haluamme elämältä” -keskustelut aiheuttavatkin aivan tiettyä painetta rinnan alle.

    Helpointahan olisi, jos olisimme a) tarpeeksi samaa mieltä ja avoimia toisen unelmille, kuten te tai b) niin eri mieltä, ettei yhdessä jatkamisessa olisi mitään mieltä. Vaan kun on niin paljon samaa, niin paljon hyvää, niin paljon onnea. Ja sitten on niitä kipupisteitä, joiden takia hetkittäin tuntuu, ettei yhteiselo voi ikinä tyydyttää molempia. Epävarmuus tässä elämässä taitaakin olla vaikeinta, ja sen vastustaminen, ettei tee hätiköityä päätöstä jompaan kumpaan suuntaan vain siksi, että se tarjoaisi pakokeinon ahdistavasta pohdintasuosta. Joten annan ajan kulua, ja keskustelu jatkuu. Suloisen katkeraa lukea teidän onnestanne, että olette niin samoilla linjoilla. Onnittelut siitä!

    • ribis (Ei varmistettu)
      9.2.2014 at 00:27

      Tuttu tunne! Tosin meillä niistä perustavanlaatuisista asioista (elämänarvot ym.). ollaan miehen kanssa samoilla linjoilla. Unelmistakin lähestulkoon. Itse olen enemmän hetkessä eläjä ja sellainen ”kyllä kaikki järjestyy parhain päin” positiivinen ajattelija. Mies puolestaan murehtii asioita jo etukäteen, mikä on välillä todella raskasta molemmille. Niissä elämänhaaveissa on myös hiuksenhienoja eroja, ja ne ovat siksi välillä vaikeita käsitellä. Myös kasvatusasioissa ollaan yleensä samoilla linjoilla, mutta välillä tulee törmäyksiä. Hankalia tilanteita.

      Tässä yritän siis sanoa, että harva parisuhde on noin täydellisen onnellinen, sopusointuinen ja yhdenmielinen kuin puutaloperheen, mutta se ei tarkoita etteivätkö nekin suhteet olisi onnellisia ja tyydyttäviä.

      • Kristaliina
        9.2.2014 at 10:41

        Joo hei disclaimer disclaimer: mikään suhde ei ole täydellinen! …ja kukaan ihminen ei ole täydellinen! Oma iso ihmissuhdeoppituntini (yksi niistä monista) on ollut, että jos täydellisyyttä etsii, joutuu vain pettymään. Ja että juuri niiden toisen epätäydellisyyksien hyväksyminen (ja tietysti se, että ne ovat vain ”sopivansuuruisia epätäydellisyyksiä”) on se, joka joko saa tai ei saa suhteen toimimaan.

        Kyllä jokaisessa suhteessa on kipukohtansa. Esimerkiksi meilläkin ollaan joskus väsyneitä ja äreitä. Minä saatan silloin tiuskia – Joel murahdella. On väärinkäsityksiä ja huonoja päiviä. Totta kai. Eli tämä on just sitä, että blogissa ei kuitenkaan ole se koko totuus koskaan. Itse en esimerkiksi halua kirjoittaa, että ”voi perse tänään meni hermo tuohon tyyppiin”, se tuntuisi… …epäreilulta. Ne jäävät kuitenkin ikuisiksi ajoiksi tänne nettimaailmaan – ja kun päällisin tunne on kuitenkin onnellisuus onnistuneesta elämänkumppaninvalinnasta ja siitä, että suurin osa asioista menee sopusoinnussa, kirjoitan mieluummin silloin, kun on hyvää sanottavaa toisesta ihmisestä :)

        • ribis (Ei varmistettu)
          9.2.2014 at 13:10

          …enkä minä siis missään nimessä tarkoittanut sanoa, että olisi mitenkään väärin kertoa niistä onnellisista ja hyvistä asioista, ja TIETENKIN kaikissa suhteissa on omat vaikeutensa, we´re all just humans. Tarkoitukseni oli ilmaista, että on upeaa lukea, miten joidenkin parisuhde on löytänyt noin upeasti uomansa ja mahtavan tasapainon. Olen ehkä jollakin tasolla hieman kateellinen, vaikka eihän kenenkään toisen onni ole minulta pois :)

          Välillä vaan toivon, että mieheni ei olisi niin kova murehtimaan ja ajattelisi niin paljon rahaa töitä ja uraa. Ei nyt pidä ymmärtää väärin, hän on ihana isä ja upea puoliso ja olen kovin kovin onnellinen tuosta ukostani. Mutta välillä, joskus, toivoisin että osaisi enemmän heittäytyä elämän vietäväksi. Mutta nämä on näitä meidän suhteen törmäyskohtia, ja varmasti nekin hioutuvat aikaa myöten sileämmiksi.

          • Kristaliina
            9.2.2014 at 13:19

            Joo ja kyllä mä just noin sun kommentin luinkin! Tuli vaan jotenkin jostain omasta takaraivosta tuo tarve lisätä (noin niin kuin yleisellä tasolla) tuo :)

            Ja kyllä: mä jotenkin uskon, että kyllä tosiaan aika hioo monia asioita pehmeämmiksi :)

    • Kristaliina
      9.2.2014 at 11:36

      Oi, miten rehellinen ja koskettavakin pohdinta, kiitos kun kirjoitit!

      Meilläkin on eromme, persoonallisuudessa ja kiinnostuksenkohteissa. Ja joskus alkuaikoina näistä oli kriisiäkin ilmassa – jos vaikka oltiin jossain illanistujaisissa, joissa Joel pelkästään puhui kavereidensa kanssa vaikka joistain sellaisista jutuista (roolipelit tms.), joihin mä en pystynyt millään osallistumaan; ja minä tunsin itseni laiminlyödyksi. Tai toisin päin Joel oli vaikka mun kavereiden seurassa, johon jonkinasteisen vetäytyjäluonteen oli myös ehkä vaikea ”uskaltaa” sanoa mitään kaiken kälätyksen väliin – ja sitten tuli sellaisia ”mikä ihme mököttäjä tuo sun uus poikaystävä oikein on?” -tilanteita. Mutta sitten taas toisaalta huomattiin myös ne kaikki hyvät jutut ja sellainen epämääräinen tunne, että ”hei tää ihminen!”. Ja ajan myötä tuollaiset erot (eivät suinkaan ole poistuneet!) on alkaneet tuntua luonnollisilta: että tuo nyt on vaan tuollainen ja minä tällainen. Niistä ei enää pahastu vaan niille osaa naureskella osana tätä meidän yhteiseloa. Eli meillä se ajan kuluminen ja toisen hyväksyminen oli huh niin hyvä ratkaisu!

      Eli omien kokemusten pohjalta kuulostaa tosi hyvältä, että antaaa asioille aikaa ja keskustelee. (jos siis kyse ei ole ihan tuhoisasta ihmissuhteesta, mutta se on tietysti ihan eri juttu) Useinhan ne särmätkin vähitellen ja huomaamatta elämässä vähän tasoittuu; yhtä äkkiä saattaakin olla, että kaikki on ihan luontevaa ja tulee sellainen oi tämä on juuri niin kuin pitää olla – olo. Niin kuin meillä on onnellisesti tapahtunut <3

  • Lennu (Ei varmistettu)
    9.2.2014 at 11:31

    Voin allekirjoittaa täysin sen kohdan, että on ihanaa huomata eläväsä parisuhteessa, jossa meillä on samankaltaiset ajatukset tulevaisuudesta. Muistan, miten jo seurustelun alkuvaiheessa tuntui hassulta huomata miten samanlaisia olemme, vaikka olemmekin jotenkin niin erilaisia. Ja se ”yhteenkuuluvuus” on vain syventynyt vuosien saatossa. :)

    Ja toinen on raha. Pakostakin miettii, että miten sitä pärjää, jos ei ole töitä (meillä yleensä pätkissä ja silloinkin vain toisella), mutta emme ole joutuneet tinkimään juuri mistään vaikka olemme viime keväänkin eläneet niillä pienillä säästöillä ja yhden henkilön opintotuella. Ei se raha pyöritäkään maailmaa niin paljon kuin luullaan.

    tässä yksi oman mieheni hehkuttama kirja, joka tuli mieleen sun kirjotusta luettaessa. Saattaisi kiinnostaa (tai kenties Joelia), itse en kyllä ole sitä jaksanut lukea, mutta meillä faktakirjat jäävätkin miehen lukujonoon. Eli ”4 tunnin työviikko” ja tässä linkki blogipostaukseen ko. kirjasta http://aamuvirkkuyksisarvinen.blogspot.fi/2013/05/timothy-ferriss-4-tunn

    • Lennu (Ei varmistettu)
      9.2.2014 at 11:33

      Tarkennetaan nyt vielä, että ei oo oma blogi, googlesta löytyi tuttu blogi ko. kirjan kohdalta :)

    • Kristaliina
      9.2.2014 at 11:44

      Kiitos vinkistä, vaikuttaa tosi kiinnostavalta kirjalta! Jos löytyy kirjastosta, niin taidanpa ottaa luku/selauslistalle!

      Just tuohon yllä olevaan kommenttiin vastatessa (kun kerroin, että persooniltamme/kiinnostuksenkohteiltamme olemme kuitenkin aika erilaisia) mullekin tuli sellainen ”tosi samanlaisia mutta erilaisia” – olo. Siis meilläkin vaikka persoonat ovatkin erilaisia, sitten se elämäntapa ja elämään liittyvät ajatukset menevät ihan yksiin. Ja tosiaan se yhteenkuuluvuus. Joka ei johdu siitä, että persoonat olisivat toistensa peilikuvia, vaan pikemminkin just yhteensopivia ja hyvin yhdessä toimivia :) Eli samanlaisia mutta erilaisia :)

      Heh ja tuosta rahastakin mun piti kans mainita – että me joskus huomattiin, että meillä ei ole ikinä riidelty (tai edes väitelty/oltu eri mieltä) rahasta. Se on käsittääkseni ilmeisesti monilla aika yleinen riiden aihe? Jännä juttu. Ehkä se kertoo sen, että meillekään raha ei ole mitenkään keskeisessä asemassa elämässä. Ja toisaalta myös sen, että ehkä suhtautuminen siihen on molemmilla samanlainen, kun siitä ei ole tarvinnut juuri keskustella :)

  • mietiskelijä (Ei varmistettu)
    9.2.2014 at 12:00

    Mukava ja ajatuksia herättelevä postaus. Olen itse viime aikoina miettinyt omaa ”velkaani” yhteiskunnalle ja pohdin tätä postausta siitä näkökulmasta. Oletteko miettineet/laskeneet koskaan sitä, pystyttekö antamaan yhteiskunnalle takaisin sen, mitä siltä saatte ja olette saaneet? Tarkoitan siis esim. sitä, miten paljon yhteiskunta verovaroin kustantaa meille (koulutus, terveydenhuolto, erilaiset tuet) ja missä määrin saamme ne elämämme aikana omalla työllä kustannettua. Jos esim. teette molemmat osa-aikatyötä, tarvitsetteko tukia lisäksi? Tai saatteko sillä työmäärällä ns. kuitattua koskaan velkaanne yhteiskunnalle? Näihin kysymyksiin on vaikea vastata, mutta jonkin keskustelun aiheeseen liittyen kuultuani, olen jäänyt itse asiaa omalta osaltani pohtimaan. Jäänkö ”miinukselle” omassa velassani, jos haluan parantaa omaa elämänlaatuani ja tehdä vähemmän töitä ja enemmän asioita, joista itse vain pidän? Onko se itsekästä yhteiskunnan näkökulmasta?

    Teidän ajatuksenne kuulostavat siis aivan mahtavilta, tämä ajatus on vain pyörinyt omassa mielessäni ja tuli mieleen tätä postausta lukiessani :)

    • Kristaliina
      9.2.2014 at 12:32

      Tämä on tosi mielenkiintoinen näkökulma – ja rehellisesti sanottuna olisin aika kauhuissani, jos tulisi todistetuksi, että en antaisi yhteiskunnalle saamaani takaisin :) Mulle on nimittäin ihan kotikasvatuksesta asti iskostettu sellainen ”pitää pystyä elättämään itse itsensä” -oppi; erityisesti äiti muisti painottaa sitä, että kenenkään miehen elätettäväksi ei saa ryhtyä vaan täytyy itse huolehtia koulutus/ammattitaito/ammatti jne. :) Ainoat tuet, mitä yhteiskunnalta toistaiseksi on (kop kop puuta) tarvittu, on opintotuet (sekä minulle että Joelille) että nämä lapseen liittyvät tuet juuri nyt. Itse olen tehnyt töitä kokopäiväisesti (laskee) 9 vuotta ja osa-aikatöitä… …aina (opintojen ohessa/hoitovapaan ohessa), mutta eihän se tietysti ole sama kuin 40 vuoden kokoaikatyöputki

      Mutta sitten on tietysti tämä tiet/sairaalat jne. jne. eli niiden ”kokonaispotistahan” on tietysti hyvin vaikea sanoa. Onkohan olemassa jossain jotain nettilaskuria? Se olisi kiinnostavaa!

      Joka tapauksessa tuon meidän ”laskelman” ajatuksena oli, että tukia ei tulisi mistään (no muita kuin jotkut lapsilisät tietysti) vaan ihan itse itsemme tietysti elättäisimme :) Näin näppituntumalta tuntuisi, että ihan suht ”kiinni yhteiskunnassa” silti olisimme, jos tuloina olisi yhteensä yhden keskituloisen ihmisen palkka (josta esim. Joelin osuus voisi olla psykoterapeutin palkkaa joskus tulevaisuudessa) eikä siis tukia mistään saataisi. Tavallaanhan se on veronmaksun kannalta sama juttu kuin se ikiaikainen ”mies töissä nainen kotona” -ansiomalli, jossa äiti vielä saa ne hoitovapaakorvaukset yhteiskunnalta… Hups eli missä sitä on viimeiset kaksi vuotta nyt oltu :)

       ”Miinukselle jääminen” tuntuisi minustakin hyvin ikävältä ja epäreilulta näin silloin, kun kysymys olisi omista valinnoista eikä käytännön pakosta (työttömäksi jääminen tms)…

      • mietiskelijä (Ei varmistettu)
        9.2.2014 at 16:09

        Ei varmaankaan löydy mitään nettilaskuria, mutta ihan hauskaa olisi, jos löytyisi jokin keskiarvo”hinta” siitä, mitä kukin meistä yhteiskunnalle maksaa. Ja missään vaiheessa en tarkoittanut, ettäkö te olisitte mitän yhteiskunnan loisia, kun tällaista pohditte. Blogistasi olen päätellyt, että olet hyvinkin määrätietoisesti tehnyt töitä ja ansainnut kyllä täysin esim. hoitovapaalla olemisen!

        Kokonaispottiin meillä jokaisellahan kuuluu mm. peruskoulukin, joka on meillä yhteiskunnan kustantama. Kaikista näistä koostuva summa on todennäköisesti melkoisen suuri, mitä harva ehkä tulee koskaan miettineeksi. Itse olen törmännyt paljon valituksiin mm. lasten päivähoitomaksuista ym., mutta jos miettii oikeita päivähoidon kustannuksia, niin täällä Suomessa näissä maksuissa päästään vielä aika vähällä.

        Mitään kukkahattutädin tekstiä tämän ei ollut tarkoitus olla enkä myöskään tainnut kenenkään tukia ym. tässä urkkia. Minusta tämä on vain aiheena aika mielenkiintoinen ja ei haittaisi, vaikka jokainen hieman miettisi mm. verojen ja päivähoitomaksujen maksamista myös tältä kantilta. Me jokainen kun ns. kerrytetään sitä velkaa syntymästämme saakka ja plussan puolelle (eli yhteiskunnalle antavalle puolelle) moni meistä pääsee todennäköisesti vasta melko vanhana. Ja sittenhän eläkkeelä taas käytetään niitä mahdollisia plussia yleensä pois.

        Se, että eläisi itse säästämillään varoilla kuulostaa kyllä hyvältä. Silloinkin tietysti voi näin ”negistelijänä” miettiä, että ehtikö sitä ennen säästöille jäämistään maksaa veroja niin paljon, että tuli esim. oma peruskoulu kustannettua.

        Mielestäni sulla on siitä kiva blogi, että pohdit täällä toisinaan perusarjen ohella myös tämän tyyppisiä aiheita. Ja arvelin, että sinä ymmärrät ehkä pointtini, koska tämän ei missään nimessä pitäisi pistää hernettä kenenkään nenään, vaan heitin kysymyksen enemmän yleisellä tasolla. Minä en nimittäin uskalla nykyään enää paljon nurista yhteiskunnan meiltä perimistä maksuista, kun minulla ei ole harmainta haisua kuinka suuri velkapotti minulla vielä repussani on :P

        Ja jos joku epäilee, niin kyllä, tiedän, että yhteiskunta on me kaikki, eikä mikään meistä ulkopuolinen juttu.

        • Kristaliina
          9.2.2014 at 21:29

          Mun mielestä tämä oli ihan kiinnostava ajatus pohdittavaksi! …ja sellainen laskuri olisi kyllä kiinnostava täyttää :) Tosiaan näin kun pidemmälle ajattelee (koulujärjestelmä sun muu), niin ehkä meistä aikalailla jokainen on pitkään vielä siellä saamapuolella. ”Loissyytösfiilis” ei siis herännyt täälläkään, vaan ihan mielenkiintoista pohdintaa… :)

          Mulla muuten kans hoitovapaalle jäädessäni hävisi halu nurista esim. kotihoidontuen pienuudesta. Jotenkin sitä tajusi, että hei mä saan säilyttää työpaikkani JA yhteiskunta maksaa mulle (edes jotain!) siitä, että mä olen täällä kotona ja hoidan omaa lastani. Maailman yhteiskuntien mittakaavassa suomalainen järjestelmä on jo nyt mahtava. Tietysti parannettavaa löytyy (esim. se 6+6+6 ois mun mieleen), mutta kyllä jo nykytilassa on mun mielestä enemmän aihetta olla kiitollinen kuin nurista (paitsi jos nurinan yhteydessä aikomus on ehdottaa kehitysehdotuksia – ne ovat nykysysteemiin tervetulleita).

          • mietiskelijä (Ei varmistettu)
            9.2.2014 at 22:56

            Juurikin näin :) Näihin asioihin voi olla monta näkökulmaa, halusin vain tämän yhden tuoda esiin. Nurinat ilman kehitysehdotuksia ovat nimen omaan se, mitä on aika tylsää kuunnella. Te olette varmasti myös maailmaa sen verran nähneet, että osaatte ehkä myös tiettyjä asioita Suomessa arvostaa. Vaikka varmasti myös oppia voisi muualta ottaa :)

            Veikkaanpa, että teidän lapset saavat elää kovin onnellisen lapsuuden, jos/kun ehditte viettää perheen kesken enemmän aikaa. Blogistasi välittyy myös ihana läsnäolo lapsen kanssa vietettynä aikana, mikä ei välttämättä ole ihan itsestäänselvyys :)

    • Vierailija (Ei varmistettu)
      9.2.2014 at 13:00

      Ei helkkari mitä kukkahattusoopaa tämä, anteeksi vain :D

      • Vierailija (Ei varmistettu)
        9.2.2014 at 13:01

        Siis tuo ylempi kommentti, ei sinun vastauksesi Krista. (Piti käydä negistelemässä, kun en aina välillä voi uskoa, että ihmiset ihan tosissaan ajattelee noin ja katsoo vielä asiakseen käydä utelemassa toisten tuista ja veroasioista. Voi suomalaisia…)

    • Kristaliina
      9.2.2014 at 12:51

      Mäkin haluan! :) Oon yrittänyt sellaista ”no hei jos sulle järjestetään aikaa neljä tuntia viikossa” -ehdotelmaa, mutta pöh – kuulemma ei sitä niin voi tehdä; toisin kuin mun blogikirjoitusnäpyttelyt, jotka hyvin onnistuu lapsen päikkäriaikoihin :D

      Meillä kans osa sitä ”vapautuneisuusfiilistä” oli se, että todettiin että nämä ovat realistisia nämä meidän ajatukset. Että ei sellaista just pelkkää haihattelua, vaan jotain sellaista, joka perustuu meidän oikeisiin kykyihin/ominaisuuksiin, esim. Joelhan on ihan valtavan hyvä piirtäjä – sehän siis nytkin piirtää työkseen, vaikka terapeutti siitä pitäisi ”ammatiltaan” joskus tulla :) Mutta joo, tavallaan me kuitenkin halutaan ajatella, että noita meidän ”omia” juttuja tehdään oman itsen toteuttamiseksi ja ne ansiot tulee sitten jos on tullakseen – että ei ikään kuin mene ”pilalle” se intohimo :) Ansiot tulee sitten ikään kuin ammatilliselta puolelta. Ja blogin tienaamismahdollisuuksista… Nykyisinhän täällä on kyllä silloin tällöin näitä yhteistyöbloggauksia ja oon iloinen, että näitä mahdollisuuksia mulle tarjotaan – parhaimmillaan niistä tulee ”kivaa lisää” blogin aihepiiriin. Mutta oma (tiukka) linjani on, että määrä on tällä hetkellä maksimissa, mitä puutalobabylandiassa tulee koskaan olemaan. Tai maksimi on väärä sana, kuulostaa negatiiviselta – sanotaan siis niin, että ”nyt on juuri sopiva” :) Tietystikään en panisi vastaan, jos tätä bloggaamista joskus voisi oikeaksi osa-aikatyöksi kutsua, mutta ansioiden pitäisi tulla sitten jostain muualta; sisällön kustannuksella se ei tule tapahtumaan – mulle on tärkeää, että henki pysyy tällaisena omannäköisenä. Jos se muuttuu, niin se voi vaikuttaa bloggausintoon ja -aitouteenkin (muuttuu ”työksi”) – ja sitä en halua tapahtuvan :)

      Hups miten pitkästi mä näköjään koko ajan avaudun :)

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    9.2.2014 at 15:09

    Kiitos Krista hienosta kirjoituksesta!

  • 1 2