Toivejuttu: vinkkini tuleville vanhemmille

Kun reilut viisi vuotta sitten aloitin tämän blogin, ensimmäinen minivauvamme oli juuri tupsahtamassa maailmaan, kuusi viikkoa etuajassa. Tämä vauva oli vauvakuumeettoman äidin ensimmäinen kosketus… …no: vauvoihin. Öööh niinku ikinä. Kummityttöäni olin tainnut jäykästi pitää sylissä kuvanoton ajan joskus vuosituhannen vaihteessa – samoin lapsuudesta tiedän yhden valokuvan, jossa pidän serkkuvauvaa sylissä sohvalla istuen. Mutta siinäpä se. Aika vahva pohja siis vanhemmuuten, sanoisin.

Siinä vaiheessa ihan keskeinen kauhu päässäni oli, että miten ikinä mä voin pitää tuon hengissä. En olisi halunnut lähteä Kätilöopistolta kotiin. Ja vielä ensimmäisen äitienpäivän aikoihin jos joku sanoi ”äiti”, luulin automaattisesti, että se puhui mun omasta äidistä eikä minusta. Sellainen syvä aito pohjaton äidinrakkaus tuohon vauvanyyttiinkin kasvoi vasta vähitellen; ensin kaikki oli vaan nenämahaletkua, bilirubiinia ja paniikkia.

Minivauva ei jaksanut imeä rintaa vaan äidinmaito meni ensin nenämahaletkulla ja myöhemmin pumpattuna pullolla.

Normaaliarjessa sitä ei tietysti tule ajatelleeksikaan, mutta totta kai oma vanhemmuus on näiden vuosien aikana ihan valtavasti kasvanut ja vahvistunut. Lapset tietty haastavat vanhempiaan joka päivä (ja osoittavat varmasti aikuisikään asti ja ennen kaikkea sitten, että sä nyt et tiedä asioista p*skaakaan), joten tätä hommaa hallitsevaksi tässä on ihan turha itseään kutsua. Mutta onhan tässä matkalla tietty jotain oppinut – ennen kaikkea itsestään ja omista puutteistaan, haha.

Tällä alustuksella asiaan; minulta siis pyydettiin toivejuttuna vinkkejä tuleville vanhemmille.

Kääk. Heti tuli paineet, en ehkä osaa olla kenenkään vinkinantaja, mutta näin voin tietysti ajatella: mitä haluaisin sanoa reilun viiden vuoden takaiselle itselleni. Olkoonpa nämä sitten samalla vinkkejä tai ei :)

Tässä siis kolme (plus yksi) mieleeni ensimmäiseksi tullutta ”neuvoa”:

Tätä mieltä tämä vauva on vinkeistäni.

1. Et voi valmistautua tulevaan – ja ei se mitään

Me ihmiset toimimme eri tavoilla. Itse en pystynyt lukemaan yhtään kasvatuskirjaa (koska en halunnut alkaa suorittamaan vanhemmuutta, mitä mulle ois itseni tuntien siinä vaiheessa muuten saattanut tapahtua). Jollekin toiselle puolestaan on tärkeä ja luonteva kahlata monta vanhemmuus-, synnytys- ja vauvaopasta etukäteen, ja se on oikein hyvä. Ainakin se voi toimia ajatusten orientoimisessa siihen suuntaan, että millaista muutosta tähän elämään on tulossa.

Mutta loppujen lopuksi mä väitän: mikään koskaan milloinkaan ei voi oikeasti valmistaa ymmärtämään (ihan oikeasti-oikeasti-ymmärtämään), että mitä se elämä sitten vauva- tai lapsiperheenä on. Ja sen jälkeen (mahdollisesti), että mitä elämä kahden (tai useamman) lapsen perheessä on.

Voi toki tietää teoreettisesti ja kuulla kokemuksia; voi olla vaikka kuinka paljon lastenhoitokokemusta ja niin edelleen. Mutta silti parhainkaan valmistautuminen ei voi täysin avata sitä, mitä se sitten oikeasti, omakohtaisesti ja oman vauvan kanssa on 24-7.

Joskus jopa olen huomannut sellaista, että liiallinen ”kaiken valmiiksi miettiminen” voi johtaa pettymykseen. Esimerkiksi jos synnytyksen suunnittelee hyvin-hyvin tarkasti eikä se sitten toteudukaan suunnitellunlaisena (synnytys päätyy sektioon /ei voikaan synnyttää altaassa / haluaa epiduraalin vaikka ei aikonut / ei pystykään joogahyräilemään synnytyslaulua vaan rääkyy kivusta ja uhkaa miestä erolla), voi tulla aika syväkin synnytyspettymys. Samaan tapaan voi varmasti tulla vauva-aikapettymys tai vanhemmuuspettymys: jos on liian tiukasti etukäteen ”päättänyt” jotain tapahtuvan ja sitten tunteekin jotain muuta – vaikkapa ei nautikaan vauva-ajasta, vaikka siitä on niin kovasti haaveillut. Pettymyshän siitä tulee. Nämä ovat ihan aitoja (ja normaaleja) tuntemuksia.

Parempi mun mielestä jo etukäteen ajatella, että mä en voi tietää mutta katsotaan nyt tässä.

Mitkä ovat sitten vinkkini valmistautumiseen? No vaikka nämä: Hengitä syvään. Ota vastaan, mikä tulee. Huolehdi omasta ja puolison jaksamisesta. Älä kuuntele neuvoja ja ihmettelyjä (imetys, synnytys, mitä näitä nyt on), jos ne sotivat omia ajatuksiasi vastaan. Vaikka voi tuntua raskaalta, niin yritä silti jaksaa ja muistaa pysähtyä ihastelemaan vauvaa – ne ovat niitä hetkiä, joita sitten myöhemmin ikävöit.

Tällaisena mä aina muistan erään 1-vuotiaan: potta kävelytukena ja pöksyt päässä.

2. Sun ei tarvitse osata vaan voit rauhassa opetella

Ensimmäiseen vauva-aikaan meinasin hyppiä seinille, kun joku totesi (yleensä neuvolassa), että kuuntele äidinvaistoasi.

MITÄ JOS MULLA EI OLE SELLAISTA EI MULLA OLE SELLAISTA MISTÄ MÄ OISIN SELLAISEN VAISTON VOINUT SAADA JOS EI OLE NIIN EI OLE MULLA MITÄÄN VAISTOA OLE VOITTEKO NÄYTTÄÄ KÄDESTÄ PITÄEN AAAAAARGH.

Heh ja nyt viisi vuotta sitten voisin ihan hyvin itsekin lipsauttaa suustani tuollaisen neuvon. Sori siitä.

Mutta hei: ei sitä äidinvaistoa välttämättä olekaan heti siinä alussa. Tai ainakaan ei välttämättä tunnista sitä itsestään. Mutta kyllä se tunne sitten kasvaa. Nyt vuosien varrella moni asia on tehty nimenomaan sillä vaistolla (esimerkiksi herkkyyskausiajattelu), mutta ei se vaisto välttämättä siihen synnytyspöydälle ponnistamalla pötkähdä. Se rakentuu sitten vähitellen, kun oppii tuntemaan sitä pientä ihmistä, kuuntelemaan häntä ja sitä kautta niitä omia vaistojaankin. Vä-hi-tel-len, ihan huomaamatta.

Mä sanoisin alkuun, että pienet asiat riittävät: hoiva, maito, kuivat vaipat. Niitäkään ei tarvitse ennakkoon osata; mullehan siis näytettiin vaipanvaihtokin Kättärillä ainakin kymmenen kertaa, kun itse vain haukoin henkeäni, että en voi en voi en voi mä rikon sen. Ensimmäiset neljä kuukautta kannoin minivauvaa tasan siinä yhdessä asennossa jäykkänä ja varpaillani hiipien, että en vaan mitenkään retkauttaisi sen päätä. Meinasin kiljua, kun neuvolantäti otti vauvan reippain ottein syliin. ÄLÄ RIKO MUN VAUVAA!!!!

Mutta siis: ei tarvitse osata. Siinä on kyllä sitten aikaa opetella.

Väsynyt ja onnellinen (ainakin jälkikäteen, kun kuvatekstin tässä kirjoittaa) vauvaperhe.

3. Aika harva asia oikeasti vaikuttaa mihinkään

Ensimmäinen vuosi on aikamoista hormonihurlumhei:tä, vaikka ei sitä siinä tietysti itse yhtään tajua. Ja jos joku (huh heijaa) menee vihjaamaan, että ”sä oot nyt vaan hormoniesi vallassa”, niin… …no: ei kannata mennä sellaisia vihjaamaan.

Mutta siis: tuossa myllerrysmielentilassa mikä vaan asia voi yhtäkkiä tuntua maailman isoimmalta ja tärkeimmältä asialta vauvan tulevaisuuden hyvinvoinnin ja onnellisen elämän kannalta. Antaako ensimmäisen makuannoksen bataattia vai porkkanaa? Millainen imu on kestovaipan sisällä? Soittaako sitteri Bachia vai Beethovenia? Ai niin, ei saa olla sitteriä! Virhe! VIRHE!!!! Lapsesi elämä on pilalla, FAIL!!!

Hup-SIS, sitteri-fail

Muutama vuosi hormonihuurun jälkeen (ja kun lapset kasvavat ja osoittavat joka hetki olevansa omia persooniaan) sitä sitten tajuaa, että sillä ei oikeasti ole mitään merkitystä, että onko siellä oman kodin vessassa ollut erityinen vaipoille tarkoitettu roskis vai ei.

Se vaikuttaa, että lapselle on ollut läsnä, hoitanut, huoltanut ja kuunnellut.

Ja höpsötellyt, ollut yhdessä.

+1: …ja suurin niistä on rakkaus

…eikä sekään ole automaatti. Jokainen vanhempi ei automaattisesti totaaliöverimegagigarakasta sitä vauvaa ensisilmäyksellä – ja sitäkään ei kannata säikähtää. Alussa moni muu tunne (itselläni huoli ja paniikki) voi jyrätä sen rakkauden yli. Silloin voi vain keskittyä siihen hyvään hoivaan, pitää vauvaa lähellä (paljon ihokontaktia) ja luottaa, että se rakkaus sieltä ajan kanssa rakentuu kyllä.

Ja kun se sitten valtaa mielen, se on täydellistä, ylitsepursuavaa ja kaikki sanat ja määritelmät ylittävää.

Sitäkään ei voi ennakolta ymmärtää. Sitä rakkauden määrää.

Se pieni murmeli kasvaa. Joskus se on x-asentoon heittäytyvä kolmivuotias, tai niskojaan nakkeleva teini, tai kotoa pois muuttava nuori aikuinen. Näin viidessä vuodessakin sitä on kuitenkin vasta ihan tämän vanhemmuuden alkutaipaleella.

Eikä kaikkeen tulossa olevaan voi oikein valmistautua, vieläkään.

Ottaa vastaan vaan: menee mukana, sopeutuu, kuuntelee, hyväksyy, arvostaa ja ymmärtää – ja ennen kaikkea rakastaa.

Siinäpä ne kai.

 

PS. Olen kirjoittanut tammikuussa vuonna 2013 (eli eilen) tämän. Olen edellen täysin samaa mieltä.
…ja tässä postauksessa myös muita linkkejä tämän blogin vanhoihin vauvafiiliksiin.

46
Like
6

You Might Also Like

  • Ebe
    26.9.2017 at 14:40

    Voi että tää tuli niiiiin tarpeeseen <3

    Tänään rv 36 ja mä en oo vielä sisäistänyt kunnolla että a) joudun synnyttämään suht pian, mikä meinaa sitä että b) meillä on kohta vauva. Ja oon kuitenkin pakannu sairaalakassin jo rv 32 :D Sitten taas toisaalta aina välillä iskee päähän ku salama kirkkaalta taivaalta taimitänäitänyton että "mä joudun jumalauta kohta oikeesti synnyttämään ja sit meillä on vauva, joka pitäis pitää hengissä, enkö mä vois kuutenkin vaan olla aina raskaana ja apua jos mies on töissä ku pitää lähtee ymym" ja sit taas hetken päästä oon sitä mieltä että "ottakaa se nyt jo vaan pois sieltä mä en jaksa enääääääh!"

    Ulkoisesti saatan näyttää ja kuulostaa siltä että "ha muahan ei semmoset pikku synnytykset hetkauta" mut kyllä mä oikeesti taidan jo vähän silleen tietämättäni jännittää. Jos ei muuta niin tuota yli 200km matkaa synnärille. Mut koetan just ajatella että turha ressata, ei kannata suunnitella etukätteen ku ei ne kuiteskaan piä, mennään sit tilanteen mukaan.

    • krista
      26.9.2017 at 15:25

      Ooo, pitkällä mennään raskausviikoissa jo siellä! <3 Ja kyllä: tilanteen mukaan vaan!
      -
      Tuo on kyllä hurja tuo synnytysmatka siellä; mun äiti oli muuten aikoinaan siellä seudulla yksi niistä, jotka lähtivät joskus ambulanssissa synnyttäjää viemään kaupunkiin <3 Silloin toki Kuusamossa synnytettiin vielä tavalliset synnytykset ja vain erikoistapaukset kulkivat sen matkan Ouluun. Mutta nyt ei olla taidettu moneen vuoteen enää synnnyttää Kuusamossa? Neuvola siellä ehkä edelleen on - onkohan se samassa paikassa kuin ennen? Mä oon viettänyt siellä paljon aikaa (mun äidin työpaikka), usein odottelin siellä koulun jälkeen äidin työpäivän loppumista ja luin Nakke Nakuttajia, paljon ihan valokuvamuistoja sieltä <3 (jos on enää sama paikka)

      • Ebe
        26.9.2017 at 15:54

        Se on. Tarkoitus oli mennä lähempänä laskettua päivää jo Ouluun jonkun kaverin luo, mutta mies on töissä enkä halua yksin mennä, koska silloin olisi vielä suurempi mahdollisuus olla synnärillä yksin, kuin kotoa lähtiessä. Vedet jos menee niin silloin on käsketty soittaa suoraan häkestä kyyti, että siinä tapauksessa mies tulee kuitenkin myöhemmin perässä paikalle, muttei nyt ihan kolmen tunnin viiveellä kuitenkaan :) jos alkaa suppareilla niin sit soittoa synnärille ja luultavammin omalla autolla matkaan. Veemäisin tässä on just se, että pääasiassa OYS on se paikka, minne kuuluu soittaa jos tulee jotain, mutta sinne ei viitsi ihan pienestä lähteä ”ihan varalta käymään” :/

        Joo neuvola on täällä vielä ja tuossa samassa paikassa se on ollut niin kauan kuin muistan, irrallaan tk:sta oma pikku mörskä :) Äitipoli kans täällä ja Oulussa käydään tarpeen tullen. Synnäri on lopetettu 2005, mutta tiedän, että täältä vielä pelit ja vehkeet löytyy, mutta ovat varmaan vaan ihan äärimmäisiä ”hätätapauksia” varten ja sieltäkin laitetaan luultavammin sitten etiäppäin Ouluun (tai Rolloon). Ja tosi hyvällä tuurilla täältä saa lanssiin mukaan kätilön.

        • Lilah
          26.9.2017 at 17:26

          Jaiks. Oltiin lomalla Vuokatissa kun odotin kolmosta rv 35+. Puheltiinkin mennessä Kajaanin(?) kohdalla että se taitaa olla lähin paikka synnyttää. Onneks ei käynnistynyt siellä, sillä vaikka kotoa oli sairaalaan vain puoli tuntia, emme koskaan ehtineet saliin asti.

  • Lurre
    26.9.2017 at 15:22

    Muuten joo monesta asiasta samaa mieltä, mutta mun mielestä voi kyllä valmistautua tulevaan, ei sillä lailla, että osaisi ennustaa ja tietäisi miltä mikäkin sitten tuntuu ja millaista vauvan kanssa tulee olemaan, mutta voi valmistautua esimerkiksi imetykseen ja synnytykseen, etsimällä tietoja ja tutustumalla aiheeseen laajaasti. Koska kun on tietoa ja ymmärrystä, niin on helppo myös kohdata pettymyksiä ja vastoinkäymisiä.
    Jos synnytyksessä käykin jotain poikkeavaa, niin ymmärrys helpottaa. Tein minkä voin, mutta olosuhteet oli mitkä oli. Sitten ei tarvitse jälkikäteen havahtua moniin asioihin, että miksi kukaan ei kertonut että siihen ja siihen voi vaikuttaa, tai että asia x synnytyksen kulussa vaikuttaa asiaan y. Toki suunnitella liian tarkasti ei kannata, mutta valitettavasti esim. synnytyspettymyksiä on paljon, ja enemmänkin sen vuoksi, että asiaan ei olla valmistauduttu :(

    • krista
      26.9.2017 at 15:35

      Joo tähän tavallaan tuossa viittasinkin; että jollekin tiedonhaku varmasti auttaa orientoitumaan tulevaan, mutta silti ei voi ”tietää” ennakolta, että mitä se sitten on. Varmasti synnytyspettymyksiä syntyy myös noin päin! Itse ehkä enemmän omiin korviin osunut näin päin, että on liikaa fiksattu mieleen, että miten haluaa homman menevän – ja kun ei ole mennytkään, se on tuntunut (niin kuin luonnollista on) tosi pahalta. Mutta tosiaan tuokin varmasti on just noin, että sitä pettymyksen syntymistäkään ei voi tavallaan ehkäistä toimimalla ”niin tai näin”. Eli myös siihen tavallaan ei voi varautua :) Hih, menipä sekavaksi tämä kommentti, sori! :D

  • Essi
    26.9.2017 at 15:23

    No huhuh, hyvä teksti, tässä vasta haaveillaan jos joskus vuoden päästä vaikka olis vauva toivottavasti tuloillaan. Mutta jännittää silti :D
    Hauska blogi, vasta muutaman kuukauden seurannut, ja tosta tän tekstin eka kuvasta tuli ihan mieleen että näytät ihan Scandinavian Music Groupin Terhi Kokkoselta! Oon miettiny miten näytät jotenkin joltain vähän tutulta ja tossa se nyt on, ilmiselvä terhi!!!!

    • krista
      26.9.2017 at 15:36

      Oi, tuollaista yhdennäköisyyttä en ole ennen kuullutkaan, yritin nyt oikein tuota kuvaa katsoa, mutta tietysti itsestään sitä näkee vaan tasan itsensä :D :D Mutta kiitos! <3 Ja kiitos myös kommentista! <3

  • Pyytäjäinen
    26.9.2017 at 15:57

    Voi kiitos ihana, ihana Krista❤️

    Tulipa jotenkin hyvä,hartiat laskeva olotila. Niin oikeita asioita, juuri niitä kaikkein tärkeimpiä varmasti.

    Nämä vahvistivat kyllä itselläni niitä alitajuisia ”perstuntuma”-ajatuksia, mitä olen ajatellut silloin, kun ympärillä vouhkataan kaikesta mahdollisesta mitä EHDOTTOMASTI PITÄÄ OLLA ennen vauvan tuloa valmiina/kasvatusasiat tms.. huh.

    Ja itse kun oli ajatellut, että kyllä se arki ja muu siinä sit ajan kanssa muovautuu:D

    Tieto lisää toki tuskaa (näin terveysalan ihmisenä sitä tietää mitä kaikkea voikaan käydä), mutta hysterialle en ikinä, missään tilanteessa haluaisi antaa ylivaltaa tässä perheessä..

    Olis kyllä hyvä, että sais tulevaisuudessa muodostettua jonkinlaisen immuntiteetin näille jutuille.. eli siis sellaisen rennohkon ja varman, oman perheen tarpeita kuuntelevan asenteen.. sillä vaikka tekisin miten, niin aina se on jonkun mielestä väärin :D #perstuntuma #intuitio #perheenomaparas

    • krista
      27.9.2017 at 09:51

      Just näin! Ja siis JUST tämä, että mitä tahansa tekee, niin aina joku keksii jotain ”opetat sylivauvaksi” -tyyppistä ihmeteltävää. Niitä tulee vastaan (etenkin vanhemmilta ihmisiltä) varmaan vähän jokaiselle, mutta itse oon yrittänyt ne vain hymyllä/hymähdyksellä ohittaa ja ajatella, että ”itse tiedän paremmin”. Esimerkiksi kuopuksen imetyksen olisi voinut neuvolakokemukset hyydyttää moneen kertaan (”riittääköhän maito” -puhe), mutta siinä vaiheessa oli jo kokemusta ensimmäisen osalta ja varmuutta imetykseen, niin nyökkäilin vaan ja aktiivisesti unohdin saman tien :D Mutta moneen kertaan mietin (nyt tämä muistuui mieleen), että jos olisin epävarma ensimmäistäni imettävä, olisin luultavasti jo kotona itkien korkannut vastikepurkin. Eikä siinäkään ole mitään väärää (lue: aika harva asia oikeasti vaikuttaa), mutta siitä olisi saattanut saada juuri tuollaisen imetyspettymyksen.

      Joten intuitiota ja perheen omaa parasta – ja toki sopivasti oikeaa (ei huhupuhe/kauhistelu) nykytietoa esim. imetyksestä, ihokontaktista ja lapsilähtöisestä hoivasta <3

    • krista
      27.9.2017 at 09:53

      …ja saanko mä nyt kysyä; olet ehkä se Instassa kysynyt…? Eli… …ONNEA <3 <3 <3 <3 Tulkitsin siis vauvauutisen oikein?

      • Pyytäjäinen
        29.9.2017 at 00:53

        Olen joo☺️

        Ennakko-onnitteluista iso kiitos. Huippu tyypin kanssa (oma avopuoliso) on ihan mahtia alkaa perhettä perustamaan ja tulevaisuutta rakentamaan…ollaan siis vielä suunnitteluvaiheessa🙈 Sori jos teksti johti harhaan. Tajusin vasta nyt jälkeenpäin.

        Mutta siis vauvakuumeinen pääkoppa hurisee täynnä erilaisia vauvaisia ajatuksia äitinä olosta ja ilmassa on myös pientä epävarmuutta/pelkojakin jne.. kiva että julkaisu herätti keskustelua vertaistukimielessäkin.

        ;)

  • Maija
    26.9.2017 at 17:13

    Näinhän se menee: aidolla kiinnostuksella ja rakkaudella mennään pidemmälle kuin kauhealla suorittamisella.

    Esikoisen vauva-aikana ahdistuin kovasti, kun ”olen tällainen äiti” ja ”en olekaan sellainek äiti”. Hetkittäin ahdistus veti todella pohjalle. Nyt täällä pyörii jälkikasvua kaksin kappalein eikä enää stressaa mikään. Ajattelen vaan, että onnellisilla vanhemmilla on onnelliset lapset.

    Musta on ihana lukea sun blogia, koska te vaikutatte niin rennoilta ja tuntuu, että usein hihkun yhtä kovaa sun blogia lukiessani kuin Jari Sinkkosen kolumneja lukiessani, että ”noniinniin, just TÄTÄ mä oon aina tarkottanu!”

    • krista
      28.9.2017 at 19:38

      Tää on niin totta: onnellisilla vanhemmilla on onnelliset lapset! <3 Tämä on mun mielestä kans sellainen tärkeä yleisneuvo pitää mielessä! <3
      .
      Ja kiitos, ihana kun sanoit noin! Kiitos! <3

  • elinamanda
    26.9.2017 at 17:29

    Näin viiden ja puolen viikon kokemuksella nää on mun mielestä hyviä vinkkejä! Varsinkin tuo valmistautumisjuttu. Mulla oli äitiyteen aika erilainen lähtökohta kun sulla: vuosien vauvakuumeilut, tosi paljon lastenhoitokokemusta, ja ylipäätään vaan joku sellanen sisäänrakennettu tietoisuus siitä, että mun kuuluu olla äiti. Kai siinä varmaan väkisinkin tulee luotua kaikkia odotuksia ja toiveita vauva-arjelle, kun siitä niin kauan haaveilee. Ja voisko olla, että tällästä taustaa vasten on jopa vaikeempi suostua hyväksymään se, että välillä sitä vaan on kaikesta kokemuksesta huolimatta täysin neuvoton ja totaalipihalla kaikesta? Toisaalta meillä se alku oli vähän sellanen, että siinä otettiin aika tehokkaasti luulot pois (käynnistetyn ja rajun imukuppiavusteiseksi päätyneen synnytyksen tuloksena vauva meinas kuolla ja oli ekan vajaan vuorokauden hengityskoneessa ja reilun viikon osastolla, loppu hyvin kaikki hyvin onneksi!), niin jotenkin niiden sairaalassa vietettyjen päivien jälkeen sitä on yrittänyt asennoitua niin, että jokainen päivä mikä vaan saadaan perheenä viettää kotona normaaleja asioita tehden, on ihan onnistunut ja hyvä päivä. Ja niihin normaaleihin asioihin taitaa nimenomaan kuulua kaiken ihanan lisäksi ne kakkavaipat, neuvottomuus, iltahuudot, yöheräilyt ja univelka, nälkä kun ei ehi syömään, ymsyms, niin eipä nyt toisaalta oo sitten ollut tarvetta mistään tuollasesta valittaa :) hmm, mulla vähän hukku nyt fokus (syytän äitiaivoja), mutta se mun alkuperänen ajatus tais olla että vaikka äitiyteen voi (ja jossain määrin tietysti pitääkin) valmistautua monin tavoin, niin silti lopulta siihen näköjään kannattaa lähteä aika sellasella takki auki -asenteella ja ottaa asiat sellasena kun ne tulee. Ehkä niitä spontaaneja ihania juttujakin tulee huomanneeks paremmin, kun ei niin paljon keskity odotuksiin ja niitä mahdollisesti seuranneisiin pettymyksiin?

    • krista
      28.9.2017 at 19:54

      Voi apua, mikä alku teillä on ollut! Ei tuollaiseenkaan voi mitenkään varautua, ei minkäänlaisilla synnytysvalmennuksilla tai millään. Mutta niin ihana, että teillä on nyt kaikki kunnossa <3 <3 <3 <3 <3
      -
      Mullahan silloin aikoinaan meni yllättävän pitkään jotenkin henkisesti "hyväksyä" se, että Silva syntyi kuusi viikkoa etuajassa ja en saanut ns. odottaa kunnolla. Vasta useita kuukausia myöhemmin tiedostin, että olin alitajuisesti siitä katkera, niistä "menetetyistä kuudesta viikosta". Ihan hassuja tuntemuksia, mutta kaikkea tuollaista voi tietysti näistä yllättävistä tilanteista tulla vielä jälkikäteenkin. Mutta kaikki ne sitten kyllä helpottaa, kun saa mielessään käsiteltyä loppuun :)
      -
      Mutta siis aivan ihanaa, että pystytte keskittymään niihin spontaaneihin ihaniin juttuihin. Ne on niitä tärkeitä, ne muistetaan sitten, kun vauva-aika on enää muistoissa <3

  • Marianne
    26.9.2017 at 18:21

    Osui aika sopivasti tämä blogiteksti. Itse olen viikolla 37 ja risat raskaana ja tunnelmat on juurikin niitä, että toisaalta pelottaa synnytys ja tuleva ihan todella paljon ja toisaalta taas alkaa tulla jo sellainen olo, että eiköhän tätä raskautta nyt ole jo tarpeeksi ollut :D

    Kotiin on tullut hankittua aika paljon valmiiksi, itsellä kun olisi omalla laillaan kauhea tarve kontrolloida tulevaa synnytystä ja koska täysin tuntemattomaan voin aika rajallisesti valmistautua, niin olen laittanut kaiken puhtini esim vauvanvaatteiden pesuun ja vauvalakanoiden silittämiseen :D Niihin kun voin vaikuttaa! Synnytysoppaat olen suosiolla jättänyt muille, liika tieto lisää minulla vain stressiä, olen rauhallisempi kun en tiedä kaikkea, mitä voi tapahtua. Kyllä ne perusasiat ja vähän ylikin on perhevalmennuksissa kuitenkin tulleet esille :)

    Sen sijaan suurimman osan niitä sukulaisilta pyytämättä saatuja ohjeita ja neuvoja raskaudesta ja vauvoista olisin voinut jättää väliin. Minut on nyt jo muun muassa tuomittu alimpaan helvettiin, jos yritän opettaa vauvani myös tuttipulloon ja jätän miehelle hoitoon kampaajakäynnin ajaksi, eikä vauva ole vielä edes syntynyt. Että paksun nahan äitinä taitaa joutua ainakin noiden ohjeiden ja opastusten suhteen kasvattamaan ja luottaa juuri siihen tunteeseen, mikä sopii meille ja meidän perheelle!

    Mitään vauvakuumetta en ole minäkään koskaan potenut. Jotenkin olen tiennyt kyllä aina, että ainakin yhden lapsen haluan sitten joskus. Onneksi miehellä alkoi olla niin kova vauvakuume, että sitä lähdettiin yrittämään. Uskon meinaan, että tämä oli meille juuri hyvä hetki, vaikka koko raskausaika onkin mennyt hermoillessa. Toivon, että osaisin vauvavuotena vähän rauhoittua ainakin välillä ja luottaa, että kaikki menee hyvin!

    Ai niin lopuksi vielä, minua alkoi naurattaa kun luin tuota vaipparoskisasiaa! Olen juuri googlaillut täällä erilaisia vaipparoskismalleja ja suodattimia, koska sehän on kokonaisuuden kannalta e r i t t ä i n tärkeää, millaiseen roskikseen ne kakkavaipat tunkee :D :D

    • Ebe
      27.9.2017 at 00:46

      Voi nuo sukulaisten ja tuttavien neuvot! Sit kun ei ilkiä sanoa että ”jospa me katotaan asiaa ihan itse sitten kun se on ajankohtainen, niinku sillon ku muksu on syntyny”. Tai kun kerrot aatellees tehdä niin tai näin, niin joko nauretaan räkäsesti päälle ”kuvittele vaan” tai sit hirveet ”ethän sä nyt niin voi tehdä ”-syyllistelyt. Harvalla on asioihin edes sen kummempia perusteluja, mut ku näin vaan nyt on ku hän sanoo.

      Mutta kaikkein eniten inhottaa nämä kropan kommentoijat. ”Ootko ihan varma ettei siellä oo kaksoset?”, ”Onko tullu vähän ylimäärästä öhöhö”, ”mitäs se meidän paksumutsi?”. Anteeks millä v*tun oikeudella toiselle puhutaan tommosia? Ja kun ne on vielä niitä lähisukulaisia yleensä. Ihan ku tästä kropasta tulis joku julkinen ihmettelyn aihe ku raskautuu. Omassakin päässä vaikea käsitellä näitä muutoksia ilman, että joka päivä joku kommentoi jotai ja pahoittaa mielen. Ja sit kun ei muka kehtaa sanoa mitään vaan koettaa vähän naurahtaa et tilanne menis ohi.

      Kyllähän mää kauhulla ootan näiltä sitä ihmettelyä, kun miten se maha ei jäänykään sinne synnärille…

      • Marianne
        27.9.2017 at 11:46

        Se on nimenomaan juuri noin!! Ja noi vauvavatsastakommentoijat on todella ihan oma lukunsa! En ole muuten todellakaan mikään pienikokoinen, mutta nyt raskaana on minulla taas vauvamaha jäänyt vähän ehkä keskivertoa pienemmäksi jostain syystä. Kommentteja tästä on tottakai sadellut läpi raskauden ja eräs lähisukulainen on tehnyt vauvavatsani kokoasiasta elämäntehtävän. Joka kerta kun nähdään, on hänen ollut pakko taivastella suureen ääneen, miten tuo sinun vatsasi voi edelleen olla noin pieni ja on se kyllä ihmeellistä ja hänen täytyykin kaivaa omia kuvia esille raskausajalta ja on sulla helppoa, kun se on noin pieni jnejne. Olen yrittänyt kauniisti vastailla ja sanoa, että kyllä se ihan samalla lailla siellä silti on se vauva ja potkii kylkiluita ja napaani en ole nähnyt kuukausiin ja ei, minulla itselläni ei todellakaan ole pieni olo, mutta kommentointi ei vain lopu millään :D Ja kun tekisi mieli juuri tiuskia takaisin pahasti, mutta kun ei voi, koska vain raskaana olevien vartaloa ja kaikkea saa yleisesti kommentoida ääneen!

        Käytiinpä tuossa kesällä myös samojen sukulaisten kahvipöydässä julkinen keskustelu kohdunkaulani tilanteesta, koska kyllä, kohdunkaulanikaan ei ole raskaana yksityisasia vaan yleinen kahvipöytäkeskustelun aihe… Argh! Sitä vauva-aikaa odotellessa :D

  • Torey
    26.9.2017 at 19:22

    Toi on hyvä toi ”ei heti välttämättä tule sitä megasuper rakasrakas” -fiilistä. Mulla esikoisen kanssa oli ekana valtava suojelunhalu ja ”tää on meidän”-fiilis. Rakkaus kasvo valloilleen kun pääsi kotiin ja sai rauhassa tutustua vauvaan. Se tuli nopessti, mutta ei heti synnärillä. Sitä oli väsynyt ja pöllämystynyt ja mietin kanssa tota ”apua mun pitäis pitää tää elossa 18 vuotta”, ihan ku lapsesta ei sit enää huolehtis…hah.
    Kuopus taasen tuntui heti tutulta ja rakkaus lävähti heti päin naamaa niin sanotusti. Mutta tilanne ei ollutkaan enää uusi! Minä olin jo äiti, ja hallitsin vauva-arjen. :)

  • Torey
    26.9.2017 at 19:29

    Kirjotin pitkän kommentin ja sit se ei julkassukkaan itteään. Aaargh!

    Hyvä kun sanoit ton, että rakkaus lasta kohtaan saattaa kasvaa hiljalleen. Se ei välttämättä ole eka tunne kun lapsen saa syliin.
    Esikoisen kanssa tunsin ensin valtavaa suojelunhalua ja ”tää on mun” -fiilistä. Rakkaus kasvoi valtavaksi kun päästiin kotiin ja sai rauhassa tutustua vauvaan. Synnärillä sitä mietin minäkin, että mun pitäis saada pudettyä tää pieni ihminen hengissä seurasvat 18 vuotta! Hah, ihan ku murehtiminen siihen loppuis kyn lapset täyttää 18.
    Kuopuksen kanssa sen sijaan oli tuttuuden tunne heti ja rakkaus tuntui valtavana heti kun sain hänet rinnalleni. Mutta tilanne ei ollutkaan enää uusi. Olin jo äiti ja vauva-arki oli tuttua. Ei ollut hämmennys ja pelot noiden tunteiden tiellä.

    • krista
      26.9.2017 at 20:12

      Anteeksi – se on tää mun roskapostisuodatin, joka ryppyilee! Sun ja Mariannen kommentti (ja pari vanhemman postauksen kommenttia) oli jäänyt sinne jumiin, mun tanssitunnin ajaksi :) Nyt vapautin! Jätän tän jälkimmäisenkin, kun ei ole ihan idettinen vaan tässä on uuttakin asiaa :) Mutta joo, jos joskus viesti ei ilmesty ilman syytä, niin tuota suodatinta voi syyttää! Mä saan niistä kyllä aina ilmoituksen ja vapautan niitä sieltä heti, kun huomaan!

  • Ebe
    27.9.2017 at 00:49

    Mä vastasin äsken tonne Mariannen kommenttiin mut ei näy, suodattiko senkin? :D

    • krista
      27.9.2017 at 09:43

      No suodatti, ääärgh! Nyt vapautin. Tää on niin pöhkö, että voi suodattaa ihan vakkareidenkin kommentteja yhtäkkiä, vaikka aina ois mennyt ennen läpi… Nooh, mä seurailen aktiivisesti tuota filtteriä, nyt vapautettu!

  • Tiia
    27.9.2017 at 06:29

    Oon niin samaa mieltä, kaikista neuvoista! Ihan kyyneleet silmissä tässä hörpin aamukahvia. :D tuosta ”ÄLÄ RIKO MUN VAUVAA” -fiiliksestä tuli mieleen meidän eka vaunuköpöttely esikoisen kanssa: mies puristi penkillä istuessammekin vaunuaisasta vaikka oli jarru päällä, ja kun jouduttiin nostamaan itkevä vauva vaunuista ja sen myssy oli vähän vinossa niin leppoisan kesätuulen säikäyttämänä huusin ”SUOJAA SEN KORVIA!” oi aikoja :)

  • Annek
    27.9.2017 at 10:05

    Tosi hyvä juttu, liikutuin.❤ Ainoasaan tuo äidinvaisto jäi mietityttämään. Onko se todella vaisto vai olisiko se pikemminkin oman vauvan tunteiden ja tarpeiden kuuntelua, vuorovaikutusta ja tunteisiin ja tarpeisiin vastaamista, omaan lapseen tutustumista?

    • krista
      27.9.2017 at 10:24

      Tosi hyvin kuvattu muuten äidin/vanhemmanvaistoa; mun mielestä se on just tuollaista! Toisaalta joku vaisto oli ehkä siinäkin tilanteessa, kun meillä n. 1-vuotias keikahti vauvakeinulla ylösalaisin – ja mä loikkasin siihen sellaisella gebardin(?)loikalla ja sain lapsen ILMASTA kiinni ennen kuin se osui maahan! En vieläkään tiedä, miten siinä onnistuin :D Mutta joo, silti: mä kuvailisin äidinvaistoa (itselläni) varmaan jotenkin just noin kuin sä kuvasit!

    • Lilah
      27.9.2017 at 20:29

      Mä sanoisin vaistoksi ainakin joidenkin asioiden suhteen. Meillä lapset on nukkuneet aina pihalla ja mulla tulee ilman itkuhälyä aina erittäin vahva tunne milloin on herännyt tai ei olekaan nukahtanut nopeasti itsekseen kuten yleensä. Ei siis perustu kuulemiseen, on vaan tosi vahva tunne.
      Samoin mulle on aina ollut erittäin helppoa tulkita vauvan itkuja jo ihan pienestä ja koliikkia lukuunottamatta itkut on loppuneet tosi lyhyeen. Se koliikkikaan ei jotenkin hermostuttanut, kun oli niin vahva tunne ettei ollut nälkää eikä toisaalta vaarallista tai huolestuttavaa vaikka kipuitkua olikin. Enkä tarkoita että toimettomina olisin sitä kuunnellut. Kokeiltiin kyllä hieronnat ja jumpat olon helpottamiseksi.
      Samoin olen monesti herännyt viime hetkellä ennenkuin möyriväinen lapsi olisi pudonnut sängystä. Kerrankin täydestä unesta kurotin yhtäkkiä käteni ja sain tarrattua ipanan unihaalariin jottei pudonnut.
      Mutta toki on myös paljon asioita joissa perustuu lapsensa tuntemiseen.