Tiikerin veroinen

Blogia pidempään lukeneet ovat varmasti huomanneet, että Silvalla on yksi rakas lelu ylitse muiden.

Se on tietysti unitiikeri.

unitiikeri

Silva ja unitiikeri 4 kk.

Unitiikeri on itse asiassa ollut niii-iiin rakas, että esimerkiksi 1-vuotiaana isi lähti leikkipuistosta juosten sitä kotoa hakemaan, kun päiväuniaika lähestyi ja tiikeri oli jäänyt kotiin.

Ja niii-iiiin rakas, että ihan kaiken varalta meille on ostettu Varatiikeri. Jonka muuten hukkasimme viime Thaimaan-matkalla. Onneksi oli molemmat tiikerit mukana. Muuten olisi ehkä pitänyt lähteä Thaimaasta kotiin. Juosten.

Tärkeät vauvahankinnat ennen kaikkea – Seelallekin sitten hankittiin jo ennen syntymää oma rakas unilelu. Totta kai!

Hankittiin siis unileijona:

unilelu leijona

Ja voih. Leijona (jota Seela kutsuu Tiikeriksi, koska Silvallakin on Tiikeri) odottaa sitkeästi tälläkin hetkellä Seelan vaatepinon päällä kainaloonpääsemistään. Joskus Seela sen siitä mukaan haluaakin – mutta sellaista rakasta siitä ei ole Seeluskalle koskaan muodostunut. Ei sellaista, jota halataan, kun harmittaa. Jota tanssitetaan, kun ilostuttaa. Jota pidetään kainalossa ihan joka yö.

Mutta tutkimattomia ovat rakkauden tiet! Nyt on nimittäin perheen pieninkin löytänyt oman lelurakkaansa!

tiri vauva lelu

Viime nalletaloreissulta ostettu Ti-ri-vauva siis. Mieluiten ilman pukua, jotta napa näkyy.
”Papa! Papa!”

Jännä, miten just tämä on se Rakas. Nalleja meillä on jo aiemminkin (Titi-nalle, äitinalle, isoäitinalle ja Trioli) ja erilaisia pehmoleluja, nukkeja ja niin edelleen. Eikä se usein tyrkytetty unileijona lyönyt läpi; mutta tämä oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Nyt on siis meidän Seeluskallakin lohtulelu. Se ykkönen. Ylitse muiden. Se, jonka pitää olla kainalossa koko yön – se, jota unenpöpperössäkin haparoidaan sängystä etsimään.

Jollain tavalla myös supersuloista, että ennakkoon valittu lelu ei ollutkaan se oikea – tämä tyttö valitsi rakkaansa itse.

40
Like

You Might Also Like

  • Sini
    25.1.2016 at 19:08

    Asiasta poiketen….Seelalla on ihana paita, ostin myös omille tytöille sellaiset koska Prismassa tuon nähtyäni rakastuin siihen kuosiin. Aivan ihana <3

    • krista
      25.1.2016 at 20:53

      Joo, Seeluska sai ton joululahjaksi. Kiva kuosi, ja kivan mallinen paitakin!

  • Eedith
    25.1.2016 at 19:11

    Meillä esikoisen rakkain lelu oli saman sarjan lehmä. Ja sama lehmä kulkee mukana kuusi vuotta myöhemminkin.

    Kuopukselle ostettiin valmiiksi samainen tiikeri. Lapsi ei koskaan napannut sitä käteensä vaan ihastui jo ihan muutaman kuukauden iässä lahjaksi saatuun Pentikin pupuun. Pupu oli kaiketi niin superpehmeä, että hän rauhoittui sen viereen heti (molemmat pyöri sängyssä mukana). Kun lapsi osasi tarttua tavaroihin, otti hän aina nimenomaan pupusta kiinni. Sama pupu on edelleen neljä vuotta sitten menossa mukana. Sen korva on ommeltu uudestaan paikoilleen, samoin käsi ja pää… Eli rakastettu on ja paljon :)

    • krista
      26.1.2016 at 11:27

      Ihana! Rakkauden merkit näkyy <3

  • Lilah
    25.1.2016 at 19:11

    Meilläkin tuo unilelu on valikoitunut kaikille lapsille eri lailla ja eri iässä: esikoisella on iso pupu, joka on ollut parivuotiaasta öisin yleensä vieressä muttei välttämätön. Yhtäkkiä 5-vuotiaana oltiin puolassa ja tytölle iski matkassa korvatulehdus. Voi surkeus kun isoa pupua ei ollut mukana. Siitä asti lapsi ja pupu ovat olleet erottamattomat öisin.

    Keskimmäiselle tärkeä on pieni Pentik-pupu, jonka sai jo laitokselle. Tämä ei kuitenkaan korvaamaton, välillä ei löydy illalla ja tilalle otetaan muuta. Molemmille lapsille unilelun tärkeys on lisääntynyt kasvun ja äidistä irtautumisen myötä.

    Seelan ikäiselle kolmoselle leimaantumista pehmoleluun ei vielä ole vahvasti tapahtunut: pk:ssa ei kulje lelua mukana eikä kotonakaan mikään ole välttämätön vaikka sama haukku sängyssään yleensä on ja usein kainaloonkin päätyy. Kuitenkaan se ei ole ollut reissuissa mukana eikä perään ole kysellyt.

    Ja nämä samaiset kolme eivät ole käyttäneet tuttia tai rättiäkään. Tissi oli tärkeä vuoden ikään, sitten jäi vaivatta. Luonteeltaan ovat kaikki ulospäinsuuntautuneita ja melko rohkeita. Haastavampaa luonnettaan näyttäneet enemmän vasta parista vuodesta eteenpäin ja tuolloin puhuneet monen sanan lauseita. Ehkä silloin omat rajat ja pienuus on jotenkin alkaneet konkretisoitua konflikteissa ympäristön kanssa ja tuollaiselle lohtu- ja turvalelulle on tullut tilausta. 9v esikoinenkin välillä illalla pupulle supattaa asioitaan, niin iloja kuin harmeja.

    • krista
      26.1.2016 at 11:30

      Meilläkin Seela tosiaan valitsi ”leimautumislelunsa” vasta (?) nyt, kun taas Silvalla se Tiikeri oli tärkeä paljon aikaisemmin. Silvalle Tiikerin tärkeys ehkä korostui silloin, kun Seela syntyi. Silloin Tiikeri oli Silvan ”vauva”, jota se imetti ja hoisi ja niin edelleen. Silva otti sen mukaansa kaikkialle (koska eihän nyt vauvaa voi jättää yksin) ja esimerkiksi tanssitunnin alkupiirin hän meni tiikerin kanssa käsi kädessä (pienemmät menivät vanhemman kanssa käsi kädessä ja isommat yksin – Silvalla oli tällainen ”välivaihe”). Ja tärkeä se on edelleen, vaikka ei enää ”vauva” olekaan :)

  • Kahvittelija
    25.1.2016 at 19:29

    Meillä on käynyt vähän samalla tavalla. Esikoinen ja unipupu ovat olleet ihan erottamattomia suurin piirtein siitä asti, kun tyttö oli puolivuotias (täällä linkki meidän syksyiseen trilleriin, kun jotain aika tärkeää unohtui laivalle – http://www.lily.fi/blogit/kahvia-kiitos/draamaa-ja-jannitysta-lapsiperhetyyliin), joten ilman muuta hankittiin pikkusiskollekin sitten unilelu valmiiksi odottamaan…sellainen unelmapehmeä unilehmä. Kuopus ei kuitenkaan ole koskaan osoittanut minkäänlaista kiinnostusta tähän unilehmään tai mihinkään muuhunkaan unikaveriin (päinvastoin, jos unilehmä on pinnasängyssä nukkumaan mennessä, kuopus viskaa sen ensi töikseen laidan yli lattialle). Nyt parin viikon ajan on kuitenkin ollut muutama kerta, jolloin kuopus on varta vasten ilmoittanut haluavansa unilehmän ja kulkee se kainalossa hokien ylpeänä ”oma! oma!” (kuopukselle on usein jouduttu tähdentämään esikoisen unipupun kohdalla, että se on isosiskon ikioma, eikä sitä saa ottaa ilman lupaa – tää seikka on ollut esikoiselle tärkeä juttu). Jännä nähdä, että kehkeytyykö tästä vielä joku rakkaustarina vai skippaako tuo pienimmäinen kokonaan tämän unikaverivaiheen.

    • Ribis
      25.1.2016 at 21:48

      Meillä jäi juuri viikonloppuna tytön uninalle (pieni vaaleanpunainen plyysinen nalle, ehkä n.10cm korkuinen) vahingossa mummin ja ukon luokse, kun oli siellä yökylässä, eivätkä olleet pakanneet nallea mukaan kun haimme tytön kotiin. Kotona 100km päässä mummolasta vasta tajusin, että nalle puuttuu. Nyt lähtee toka yö ilman ”annia” (ei osaa sanoa nalle, vaan kaikkia nallet on anneja, mm. Nalle Puh = Anni Puh). Kovasti iltaisin kyselee annin perään, ja viime yönä heräsi ja itki että missä anni, tahdon sen heti. Huoh. No, huomenna pitäisi saapua postin mukana.

      • krista
        26.1.2016 at 11:35

        Oi, isoja juttuja lapselle! Onneksi on kuitenkin tallessa! Mä pelkään sitä hukkumista isoimpana tragediana; onneksi nää on molemmat sellaisia, että kaupasta saa samannäköisen korvikkeen tarvittaessa :)

    • krista
      26.1.2016 at 11:34

      Tuosta ”oma”-jutusta; meillä se kans on ollut tärkeää – meillä on vahvasti sääntönä, että ”kaikki lelut ovat yhteisiä” ja esimerkiksi kun kaveri tulee kylään, kaikella leikitään yhdessä. Mutta Tiikeri on ollut Silvan OMA ja sitä ei tarvitse antaa (jos ei halua) muille, se on henkilökohtainen :) Silva kyllä ihanasti ”lainaa” sitä Seelallekin lohduksi, mutta samalla se tietää, että jos Silvalle tulisi ns. sellainen tarve,Tiikeri olisi Silvan :)

      Samoin nyt tuo Tiri-vauva – nyt kun on huomattu, että se on Seelan ”lohtulelu”, ollaan otettu sellainen sääntö, että sillä saa leikkiä silloin kun se ei ole Seelalla. Mutta silloin kun Seela sen haluaa, se pitää antaa. Ollaan käytetty ihan sitä selitystä, että ”se on Seelan lohtulelu niin kuin sulla Tiikeri”.

  • Stea
    25.1.2016 at 19:59

    Meillä on jo tokaluokkalainen tyttö ja edelleen päiväkotiuran alussa 1v 2kk ikäisenä hankittu pupu on se kaikista rakkain. Sen kanssa nukutaan joka yö ja välillä se kulkee kouluunkin mukaan repun pohjalla. Yllättävän hyvin halpispupu on rakastamista kestänyt. Yhtään saumaa ei ole täytynyt paikata. Pojalla, nyt 5-v, vaihtelee unilelu useamman kerran vuodessa, mutta aina senhetkinen on se kaikista tärkein.

    • krista
      26.1.2016 at 11:36

      Ihana! Toivottavasti kestää aikuisuuteen asti; se varmasti kantaa mukana monet lapsuusmuistot <3

  • -Jenni-
    25.1.2016 at 20:44

    Hei Seela,missä pipo? ;)

    • krista
      25.1.2016 at 20:49

      Hihii! Seelalla on tosiaan ollut pipovapaata kautta viime aikoina! Ehkä siksi, kun Thaimaassa niitä ei ollut mukana :D Sen sijaan viime aikoina aurinkolasit (sisällä) on olleet kova juttu Seelalle :D

  • Ulla
    25.1.2016 at 20:45

    Tutkimattomia on tosiaan lapsien tiet ja valinnat. Esikoiselle lempileluksi on valikoitunut pehmokoira Laikku, jonka itse valitsi Lapin reisulla tuliaisekseen ja tietenkin nimesi itse, ikää hällä oli tuolloin 1v9kk. Se nukkuu kainalossa ja reissaa mukana.
    Nuorempi (1v8kk) sai nyt joululahjaksi Pekka Töpöhäntä pehmon ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä <3. Töpöä etsitään harvase ilta milloin mistäkin jotta voidaan edes harkita unille menoa.
    Minäkin olin "valinnut" molemmille lapsille the unilelun ennakkoon ennen syntymää, mutta niin vain Po.p:n ja Pentikin puput ovat lähes hyljättyinä lelulaatikon pohjalla.

    • krista
      26.1.2016 at 11:36

      Me muuten ostettiin Silvalle (kun olin vasta raskaana) aikoinaan sellainen aikuisen silmää miellyttävä norsu. Onkohan sillä kukaan koskaan leikkinyt :D

  • MarjaH
    25.1.2016 at 20:48

    Meillä rakkain on Pöllö, joka on myös tuollainen unirättityyppinen. Lähdettiin uuden vuoden jälkeen Kalajoelle hautajaisiin, ja lapsi sai valita yhden lelun mukaan. Se oli Elsa. Kun ilta tuli äiti kärsi tyhmyydestään, kun lapsi itki rakkaan Pöllönsä perään. Onneksi hätä keinot keksi, ja tein t-paidasta, lapsen pikkareista ja ponnarista Vara-Pöllön, jolla selvittiin reissu takaisin oman Pöllön luo. En kyllä enää IKINÄ jätä sitä kotiin kun mennään yökyläilemään… Päikkärit vielä menee ilman

    • krista
      25.1.2016 at 20:52

      Joo tää on opittu täälläkin: vaikka meillä lapsi sanois, että päikkäreille lähtee vaan vaikkapa Peppi ja Tiikeri jää pois, niin EI SAA USKOA :D Koska kun on kävelty kolme kilometriä suuntaan x, niin tuleekin se hetki, että ”missä on mun Tiikeri?”. Parempi olla aina varalta mukana, vaikka lapsen virallinen mielipide olisi mikä :D

  • jonnaa
    25.1.2016 at 21:20

    Pojalla ei ikinä ollut rakasta unilelua.
    mutta tytöllä…mimmi oli eh noin 8kk ikänen ikea reissulla ku kohtasi pandan kanssa…ja siitä lähti on ”ninni-panda” kulkenut mukana. Siinä vaan oli sitä jotain mihin tyttö ihastu. Ja nimeä sille kysyttiin…tyttö yritti sanoa nimi. Mutta eihän hän sitä vielä osannut vaan sanoi ninni…näin siitä tuli ninni

    • krista
      26.1.2016 at 11:37

      Ninni-panda <3 Ja ihana tarina nimenkin takana!

  • Jenn-
    25.1.2016 at 21:29

    Meilläkin pojalla eka rakas lelu oli just samanlainen rätti kuin Silvalla, mutta norsu. Kekseliäästi Uninorsu nimeltään. Se on ollut unikaveri noin puolvuotiaasta, myös päiväunilla. Sitten tuli toinenkin rakas, Luppa (itse nimetty, aww <3) ja molemmat piti aina olla. Sen jälkeen on tullut vielä pinkki heppa, joka oli kylläkin siskolle osoitettu, mutta veikka omi ja myöhemmin myös nallukka ja nyt Titit. Eli siis monta rakasta ja tärkeää, jotka aina pitää olla nukkuessa.

    Pikkusisko taas ei rakasta mitään eikä ole kiintynyt mihinkään leluun. Samalla tavalla mekin ostettiin unirätti, mutta ei kelpaa. Ei mikään. Ehkä sitten joku päivä.

    • krista
      26.1.2016 at 11:40

      Meilläkin on kekseliäästi nimi Unitiikeri tai Tiikeri :D

  • MirvaK
    25.1.2016 at 21:37

    Esikoinen sai kolme vuotiaana kissa-pehmolelun. ”Kisi” on kulkenut joka paikassa mukana. Nyt viides luokkalaisena on luopunut Kisistä, tai on se toisinaan vielä sängyssä mutta mukana ei juurikaan kulje (paitsi papan luokse, jossa ei ole omanikäisiä kavereita). Useimmiten sängyssä on nyt muutamat isot pehmo-käärmeet.
    Tokaluokkalaisella on todella tärkeä ”Söpö” eli lasten pussilakana, josta en enää osa jäljellä (vuosien saatossa on repeillyt kun kangas haurastunut). Mä yritin aikoinaan ettei tulisi mitään yhtä the lelua, mutta tuo pussilakana alkoi olemaan vain yks kaks todella rauhoittava. Saman kuosin lakana ei kelpaa. Jokusen kerran on jouduttu huijaamaan lakanalla, kun Söpö oli jäänyt hoitoon. Aluslakana piti taitella siten ettei valkoinen nurjapuoli vain pilkahda. Ja olihan tuossa vuosi-kaksi sitten Söpö puolisen vuotta hukassa. Kyllä sitä itkettiin useamman kerran.
    Meidän 3v:llä ei ole mitään tiettyä lelua. Suosikki vaihtelee. Puolisen vuotta Korkeasaaresta ostettu Tiikeri kulki joka paikassa mukana. Joulun alla päiväkodista saatu unirätti oli tovin todella tärkeä. Enemmän merkitsee se, että päiväkodissa on unileluna Ainu-pupu. Tosin pupuakin on vaihdettu sinne pariin otteeseen. Ensin oli ”tyhjämasu” pupu (eli littana Ainupupu) ja nyt on pullukka punainen. Katsotaan nyt muotoutuuko jostain vielä the lelu.

    • krista
      26.1.2016 at 11:42

      Oi, pussilakanakin voi olla tuollainen lohtujuttu <3 Ihana! Söpö <3

  • Vannikkila
    25.1.2016 at 22:01

    <3

    Meillä onneksi kelpaa moni eri pehmolelu (kahta rakkainta ei edes viedä kotoa pois, koska reissussa kelpaa muutkin – kunhan on pehmoinen), mutta tärkeimmät ovat pupu ja mollamaija nimeltä Mölli. Ja suloisinta on, että Mölli on saatu rotinoiksi mun harrastusporukalta (yksi ryhmästämme itse tehnyt – kaikki ryhmäläiset saavat rotinoiksi Möllit) ja pupun osti jo odotusaikana mun kouluaikainen ystävä, jota en osannut pitää yhtään lapsirakkaana :) näitä kahta seuraavat ty:n kilppari ja pöllö, jotka kulkevat yleensä yhdessä, yksi kummassakin kainalossa.

    Pitäneekin laittaa joskus instaan kuva Möllistä ja pupusta :)

    • krista
      26.1.2016 at 11:44

      Mölli :D Hauska nimi!

      Silvan unitiikeri on muuten saatu nimiäislahjaksi mun (lapsettomalta) ystävältä. Aivan mahtava lahja! Mä joskus kysyin, että miten ihmeessä sä osasit ostaa noin loistolahjan (mä itse en ois lapsettomana vielä osannut) ja ystävä paljasti, että oli kysynyt myyjältä neuvoa :) Hyvät neuvot oli saanut!

  • elinamanda
    25.1.2016 at 22:02

    Hih, mullahan on edelleenkin unikaverina mun alle vuoden ikäisenä joululahjaksi saatu nalle. ;) ja ikää kohta 25. Mies aluksi vähän vastusteli, kun ilmoitin että täähän muuten muuttaa meidän sänkyyn siinä missä minäkin, mutta saatiin lopulta tehtyä diili, että saan pitää sitä niin kauan, kunnes meille tulee aihetta hankkia pinnasänky, jonne se nallekin sitten muuttaa lohduttamaan seuraavaa tarvitsijaa. :D Nykyään se ei oo enää niin ehdoton juttu, saman asian ajaa esimerkiksi tyyny, paksu villapaita tms, pointtina se että on helpompaa nukahtaa kun saa kainaloon jotain. Mutta vielä joskus kymmenisenkin vuotta sitten todellakin pakkasin sen mukaan kaikille mahdollisille reissuille, vaikkei se ookaan ihan pienimmästä päästä.
    Ihanaa, kun teidänkin tytöille on tärkeät lelut löytyneet! :)

    • krista
      26.1.2016 at 11:46

      Hyvä diili! :) Mutta toi on just ihanaa; että lapsuuden ”rakkauslelu” voi olla tärkeä aikuisiälle asti. Mä muuten yksin nukkuessani halaan aina tyynyä tai peittoa :) Haha, viime aikoina ei ole kyllä kovin usein yksin tullut nukuttua :D

  • KattiLaKoo
    25.1.2016 at 23:17

    Meidän esikoinen vietti synnyttyään 10 päivää sairaalassa ja mä kotiuduin jo 2 päivää synnytyksen jälkeen. Eihän poikaa voinut sinne yksin jättää öitään viettämään, joten isänsä valitsi lapselle unileluksi Ainu-pupun, sellaisen ärtsyn, lähes neonvihreän. Uutena pupu oli lähes yhtä iso kuin lapsi itse, mutta ajan myötä se sai osumaa enemmänkin. Jo vuosi sitten, Pupun ja pojan ollessa 3,5-vuotiaita, mä tajusin, että Pupu ei enää oo pitkään meidän kanssa. Sen pää oli hädin tuskin kiinni, pitsikauluksen jämät muistuttivat hirttosilmukkaa ja koko vartalosta oli kaikki se pehmeä plyyshi(?) kulunut ja verkkokangas kuulsi sieltä täältä läpi. Sitä ei tunnistanut enää oikein vihreäksikään. Se oli sellainen harmaa mytty. Mä metsästin samanlaista ja kyselin jo valmistajaltakin, josko heidän kätköistään löytyisi yksi myrkynvihreä pupu. Ei löytynyt. Mutta sitten ihan sattumalta löytyi Prismasta! Se ei ollut vaan edes samassa hyllyssä muiden pupujen kanssa, vaan vähän sivummalla ja koukusta alahyllylle pudonneena ja melko pölyisenä. Mä tietty ostin sen heti ja yritin saada pojan vaihtamaan vanhan Pupun uuteen pupuun. Mulla oli ajatuksena säilöä se Pupu, tai puklunhajuinen pupun jäännös, sellaisiin ”syviin” kehyksiin muistoksi. Ei sopinut pojalle vaihtokauppa.
    Viime kesänä Pupu sitten katosi. Mä en vieläkään tajua minne. Oltiin mun isovanhemmilla kylästä lähdössä ja mä poimin Pupun sohvan alta ja annoin pojan kassiin, koska hän halusi/lupasi pitää huolta Pupusta. Ja kun me ollaan päästy 2 km päähän hotellille ja huoneeseen, ei Pupua ole missään. Siinä tutkittiin kaikki mahdolliset ja mahdottomat paikat kerran jos toisenkin. Turhaan. Mä jopa ajoin takaisin isovanhempieni pihaan ja kävin läpi sen sekä rappukäytävän. Pupua ei koskaan löytynyt.
    Reissusta kotiin päästyämme aiemmin ostamani Pupun klooni kelpasi mainiosti kainaloon. Ja siinä se on kulkenut nyt puoli vuotta. Kulumisen merkkejä on jo tullut kiitettävästi.
    Kun joulun alla näin samanlaisen karsean vihreän pupun kaupassa, ostin sen heti varastoon. Sitä tullaan varmasti tarvitsemaan vielä… Hassua on, että itselläni on vieläkin haikea oli sen Original Pupun kohtalon takia. Mä epäilen sen pudonneen ulos ja joku ohikulkija ei (ylläri!) oo ymmärtänyt sen arvoa, vaan on viskannut sen lähimpään roskikseen 😢

    • krista
      26.1.2016 at 11:49

      Voi pupuja! Missäköhän se original nykyään elelee…? Meiltähän hävisi yksi tärkeyslelu: Pertti <3 Se oli sellainen Tjäreborgin mainoslelu (http://www.puutalobaby.fi/voi-pertti/) ja sitä etsittiin-etsittii-etsittiin. Eikä koskaan löydetty. Pertin hattu (näkyy tuon bloggauksen kuvassakin) sen sijaan edelleen on tallella. Voi Pertti <3

      • krista
        26.1.2016 at 11:51

        …ja joo meidänkin ois parasta ostaa uusi Varatiikeri varalta odottelemaan, kun yksi Tiikeri tosiaan jäi Thaimaahan… En voi tajuta, mihin se hävisi! Oon miettinyt sitä; ainoa, minkä saan mieleeni, oli yksi kerta, kun Seelalta petti yöllä vaippa ja mä keräsin lakanoita myttyyn ja jätin ulos siivojajan pesulaanviemisiksi. Että jos se ois unenpöpperössä mennyt sinne myttyyn mukaan eikä siivoajakaan huomannut. Onneksi oli varatiikeri mukana!

        • M-M
          26.1.2016 at 13:42

          Mä en aikoinaan tajunnut ostaa Millalle varapupua, jos oisin tiennyt kuinka tärkeä siitä tulee oisin ostanut varmaan kaikki kaupasta löytyneet. Se pupu on kärsinyt paljon, sitä on paikattu ja parsittu. Korvat on lyhentyneet, kun toimi tutin korvikkeena, tuttien mentyä rikki.
          Sitä pupua ei enää valmisteta. Laitoin vuosi sitten jopa epätoivoisesti Briolle viestiä, jos jostain löytyis vielä, mutta ei :(

  • murina
    26.1.2016 at 14:36

    Meillä on molemmilla Pupu ja Varapupu, joilla ei leikitä päivällä, eikä niin välttämättä yölläkään halita, mutta jommankumman kuitenkin pitää löytyä sängystä tarvittaessa… varsinkin yökyläillessä! Kerran ei pienemmän kumpaakaan pupua löytynyt mistään juuri kun oli mummolaan lähdössä, mutta kriisistä selvittiin kun sai isommalta lainaksi varapupun. Ja nyt jo reippaana koululaisena isompi lapsista pärjää ilman pupua JOS on pakko ;)

  • Sodapop
    26.1.2016 at 15:29

    Ihania kertomuksia:) Meillä on 3-vuotiaalla ollut alusta asti rättimallinen Ainupupu. Otin sen jo vastasyntyneenä mukaan iltaisin imetyksen yhteydessä ja siitä tuli todella rakas ja edelleen esikoinen heittää sen nukahtaessaan kasvoilleen! Vähitellen aloin pelätä pupun hukkumista ja ostin varalle kaksi muutakin samanlaista pupua, laitoin ne sänkyyn pyörimään, jotta niihinkin tarttuisi unen hajua. Puput saivat nimikseen Ykkönen, Kakkonen ja Kolmonen, Ykkönen on se alkuperäinen. Muutkin ovat saaneet osakseen hiukan rakkautta ja nyt on helppo pestä Ykkönen, kun kuivumisen ajan on tuuraaja tarjolla. Nuoremmalla 1,5v:llä puolestaan on rättimallisia norsuja, joita ostin viisaana heti alkuun 3kpl (yksi on kuitenkin saanut eniten rakkautta osakseen vaikka muutkin kelpaavat)! Niiden kärsät toimittavat vieläkin välillä tutin virkaa ja kaikkien norsujen nimi on Pupu, varmasti siksi että siskollakin on. Silloin kun vielä imetin tätä nuorempaa, oli ihan turha yrittääkään ilman Pupua, sillä nuorimmainen ei suostunut syömään ilman, että heitti Pupun silmiensä eteen, ei kai olisi muuten malttanut keskittyä kun oli niin paljon kaikkea muutakin. Silloin kutsuimme mieheni kanssa Pupua imetystukinorsuksi, sillä sitä se todella oli ja mahdollisti imetyksen jatkumisen:)

    Viime keväänä lentokoneessa tytöt nukkuivat minun ja mieheni sylissä. Molemmilla oli nämä unirätit naamallaan, niin ettei kasvoja näkynyt niiden alta ollenkaan. Useampi ihminen vilkaisi meitä ohi mennessään, luulivatkohan että olimme tainnuttaneet lapset päikkäreille?! :D

  • Torey
    27.1.2016 at 14:55

    Meillä esikoisella oli vauvasta asti KAKSI unilelua jotka kulkivat aina mukana. Lammasriepu ja pieni nukku-Maija. No nyt Maija on niin puhki, että olen pelastanut sen hyllylle katselemaan ja lammaskin on useaan otteeseen harsittu kasaan. Mikään ei ole kelvannut korvaamaan noita ja ollaan ihan kauhuissamme, että mitäs sitten kun ne on siinä kunnossa molemmat ettei niitä enää voi käyttää.

    Kuopus sen sijaan ei ole kiintynyt vielä mihinkään riepuun tai pehmoon ja mielenkiinnolla seuraillaan nappaako hänkin joskus tulevaisuudessa jonkun unileluksi! :)

  • Elina
    5.2.2016 at 06:57

    Meidän kolmevuotias sai kolmiviikkoisena lahjaksi Lehmän, josta jossain kohtaa tuli pojalle tosi tärkeä ja se oli aina kainalossa nukkumaanmennessä ja muutenkin. Monet kerrat kirosin lehmää, kun ennen unia sitä sai hakea kissojen ja koirien kanssa. Mutta voi kamaluus, kuukausi sitten meillä oli Bangkokin Don Mueangin kentällä ihan hirveä kiire Krabin lennolle ja lehmä hävisi! Poika itki parina iltana, äiti vähän useampana. Edelleenkin poika kyllä välillä muistelee miten lehmä jäi lentokentälle, muttei vaikuta mitenkään kovin surulliselta asian suhteen.
    Monet kerrat on tullut kerrattua niitä viimeisiä hetkiä lehmän kanssa. Miten mä just hetkeä ennen katoamista käskin pojan ottaa lehmän mukaan vessasta ja miten poika luuttusi sillä kentän lattioita. Mitä oltaisiin voitu tehdä toisin. Jotenkin surullista, että just se kaikkein tärkein tavara häviää, vaikka toisaalta se hävisi juuri siksi että poika halusi välttämättä itse kantaa lehmää eikä antanut sen kulkea kassissa. Yritin jopa laittaa lehmälle kaulaan nimilapun juuri näitä tilanteita varten, mutta poika repi sen pois.