5 +1 kertaa mitä opin tukiperheiltä

Tämä postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä SOS-Lapsikylän ja PING Helsingin kanssa.

Ruuhkautuneen Kehä I:n ja lämmintunnelmaisen kokoushuoneen välinen kontrasti oli valtava. Naapurihuoneessa näkyi jo lasten kiva meininki; tähän iltaan osallistujien lapsille oli varattu sinne hauskannäköiset leikit ja hoitaja. Sillä aikaa vanhemmat pääsivät kuulemaan kokeneiden SOS-Lapsikylän tukiperheiden ajatuksia ja aitoja, omakohtaisia kokemuksia.

SOS-Lapsikylän tukiperhevalmennuksen viimeisellä kokoontumiskerralla äänessä olivat siis tukiperheenä jo-toimivat perheet.

Ja me kuulijat ihan imimme heidän kokemuksiaan. Tallentaen jokaisen lausahduksen muistiin ja heijastellen omiin ennakkoajatuksiin. Osa kuulijoista oli päätöksenteossa jo pitkällä, toiset vasta harkintavaiheessa. Kaikki ok; jokainen pohtii perheensä päätöksen rauhassa, omalla aikataulullaan.

Tässä vaiheessa valmennusta kuitenkin se sama asia pyöri varmasti monen mielessä: Onko tämä meidän perheelle sopiva juttu? Millaista se sitten oikeasti olisi?

Jo viime postauksen kommenteissa tuli esiin sekä kokemuksia että ennakkokäsityksiä tukiperhetoiminnasta. Myös sen takia oli mahtava nyt päästä kuulemaan aitoja kokemuksia (ja kyselemään!) myös SOS-Lapsikylän tukiperheinä toimivilta perheiltä.

Millaisia haasteita tukiperheenä toimimisessa voi olla? Entä mikä palkitsee ja kannustaa jatkamaan?

Nämä asiat opin heiltä:

…paitsi ööö että muistutetaanpa tässä kohdassa ihan varalta vielä perusteet, sillä termit helposti sekoittuvat. Ettei tule näitä klassisia ”toinen puhuu aidasta ja toinen aidan seipäästä” -tilanteita!

Kas näin:

Tukiperhe on siis ihan eri juttu kuin sijaisperhe. Tukiperheeseen tulevat lapset ovat aivan erilaisista tilanteista/taustoista tulevia kuin sijaisperheeseen tulevat.

Tukiperhetoiminta on tarkoitettu tavallisten perheiden ongelmia ennaltaehkäiseväksi, matalan kynnyksen tukitoimeksi esimerkiksi sellaisissa tilanteissa, joissa vanhempi kaipaa omaa aikaa eikä hänellä ole tukiverkkoja. Tavalliseen tukiperheeseen tulevilla lapsilla ei siis ole merkittäviä ongelmia esimerkiksi käyttäytymisessä tai vakavasti käytökseen vaikuttavia traumoja taustalla.

Tukiperhetoimintaa on SOS-Lapsikylällä vielä kahdenlaista: ammatillista tukiperhetoimintaa (tällöin lapsella voi olla esimerkiksi jokin erityislapsen diagnoosi ja tukiperheessä on tähän liittyvää ammatillista osaamista) tai ”tavallista tukiperhetoimintaa”. Tällöin puhutaan tavallisista perheistä, joihin tulee tukiperheeseen aivan tavallisia lapsia.

Itse me olemme pohtineet tätä aivan tavallista, ”taviksen” tukiperhetoimintaa: eli että voisimme (joskus tulevaisuudessa) konkreettisesti auttaa jotain toista perhettä niin, että tuon toisen perheen lapsi voisi tulla meille esimerkiksi kerran kuukaudessa viikonlopuksi yökyläilemään. Tekisimme tavallisia asioita, viettäisimme tavallista elämää. Alkuun sopimus tehdään vuodeksi, mutta parhaassa tapauksessa ihanaa olisi vaikkapa ihan elinikäinen ystävyys!

Ja sillä aikaa tämän toisen perheen vanhempi – usein esimerkiksi yksinhuoltaja – saa levätä, omaa aikaa ja kerätä voimavaroja! Mun mielestä tuo on vain niin ihana, luonteva ja erittäin konkreettinen tapa auttaa toista perhettä, joka on mahdollisesti jossain kuormittavassa tai haasteellisessa elämänvaiheessa sillä hetkellä.

Antaa siis lapselle lämpöä, välittämistä ja uusia luotettavia aikuisia lähipiiriin – ja lapsen vanhemmalle sen, mitä niin moni meistä kaipaa: mahdollisuuden levätä. Keskittyä itseensä kaikessa rauhassa tietäen, että lapsella on sillä aikaa kivaa turvallisessa, välittävässä ympäristössä.

Tästä kirjoitin siis aiemmin täällä.

Hahaa, näiden välidisclaimereiden jälkeen otetaanpa uusi yritys.

Nämä 5+1 asiaa siis opin kokeneilta tukiperheiltä – ja tällaisia ajatuksia se herätti:

1. Tukiperheeseen ehdotetaan juuri heille sopivaa tukiperheeseen tulevaa lasta

Tukiperheet korostivat sitä, miten tukiperheessä totta kai oman perheen ja omien lasten hyvinvointi tulee aina ykkösenä. Tukiperhetoimintaa ei siis tehdä yli omien voimavarojen ja osaamisen tai oman perheen lasten edun vastaisesti.

Tukiperhettä odottavia lapsia on paljon – joten tukiperheitä tarvitaan paljon. Pelkästään SOS-Lapsikylän Espoon ja Vantaan toimipisteissä jonossa on sata tukiperhettä odottavaa lasta, ja koko Suomessa tuhannet lapset tarvitsevat tukiperhettä. Lapsia on siis erilaisia ja eri-ikäisiä – ja tukiperheeseen pyritään löytämään juuri sellaiset lapset, jotka tähän perheeseen parhaalla mahdollisella tavalla ”loksahtavat” perheen menoon mukaan.

Esimerkiksi perhe oli saanut tukiperheeseen tulevan lapsen täsmälleen senikäisenä ja siinä sukupuolessa kuin oli toivonut – jotta tukiperheeseen tulevasta lapsesta ja perheen omasta lapsesta on toisilleen seuraa ja leikkikaveria. Ja näin sitten onkin, kuulosti aivan mahtavalta!

Ei siis tarvitse jännittää, että omaan kotiin tupsahtaa jotain ihan muuta kuin mihin oman perheen puitteet, resurssit ja toiveet osuvat.

Samanaikaisesti totta kai toivoo, että erityisesti erityislapset saavat myös tukea – se on ihan valtavan tärkeää! Mutta erityislapsia ei ”heitetä” perheisiin, joilla ei ole tarvittavaa osaamista ja resursseja, vaan heille etsitään juuri heidän tarpeitaan ja olemistaan parhaiten täyttävät perheet. Ei tietysti ole heidän etunsakaan mennä sellaiseen perheeseen, jossa osaamista ja resursseja heidän kanssaan toimimiseen ei ole!

Eli meille ”ihan taviksille ja tavisresusseilla” tarjotaan ihan tavallisia lapsia: sellaisia tukiperhettä jonottavia perheitä, joita just me pystymme tällä tavalla auttamaan.

2. Aloitusneuvottelu ja tutustumiskäynti ratkaisevat

Tämä toinen kohta myös tietysti vahvistaa sitä, että ”sieltä ei vain tupsahda joku”.

Tukiperhettä tarvitseva perhe ja potentiaalinen tukiperhe alkuun  siis tapaavat ja tutustuvat. Tutustumiskäynnillä käydään siis ihan siellä potentiaalisen tukiperheen kotona. Tällöin jutellaan, koetaan, tunnustellaan ja tutkaillaan omia fiiliksiä – tuntuuko tämä toinen perhe (puolin ja toisin!) juuri meidän perheelleemme sopivalta ”kumppanilta”?

Tukiperhettä kaipaavalle perheelle on totta kai tärkeää kokea, että se tuleva tukiperhe on – jopa arvoiltaan ja asenteiltaan asti – juuri sellainen, johon sen oman maailmanrakkaimman on luonteva laittaa. Ja samoin sen tukiperheen on tärkeä tuntea, että tämä lapsi tuntuu juuri oikealta tähän meidän perheen kuvioon.

Kyse on puolin ja toisin vähän niin kuin ensitreffeistä – aistitaan toisiamme ja annetaan tunteen ja järjen yhdessä kertoa, että tuleeko meistä vielä joskus jotain. Vai jääkö tämä tähän yhteen kahvitteluun tämän ”matchin” osalta?

Perheiden välisen luottamuksen syntyminen on tärkeää. Jos molemmista perheistä tuntuu, että nyt loksahtivat palaset kohdilleen ja tämä on meille ”se oikea perhe”, niin vasta sitten sovitaan tukiperhesuhteesta.

3. Alku voi olla hidasta

Me ihmiset olemme niin erilaisia! Joku on suvereenisti kotonaan missä tahansa; joku toinen taas lämpenee hitaammin. Ja se on ihan ok.

Kokeneet tukiperheet heittivät aika osuvan vertauksen: kuvittelepa itse, että sinä menisit tuosta vaan ihan tuntemattomaan perheeseen viikonlopuksi! Heillä olisi ihan erilaiset tavat, säännöt, ruoka-ajat (ja ruoat!) ja tavat kommunikoida perheen sisäisesti. Miltä tuntuisi, olisitko heti kuin kotonasi?

Mä itse ainakin saattaisin hetken henkisesti änkyttää ja tarvitsisin sellaista latautumista ja sopeutumisaikaa ja etäisyyttä ennen kuin alkaisin tuntea tuon toisen perheen tavat ”omikseni”.

Joskus toki lapsi voi soljahtaa perheen tapoihin heti alusta asti, mutta usein alkuun liittyy myös opettelua ja tutustumista – niin kuin totta kai luonnollista on!

Jopa sellainen voi herättää lapsessa tuntemuksia ja harmitusta, jos tukiperheessä on kaksi osallistuvaa vanhempaa ja omassa perheessä vain yksi. Tai sitten ihan sellainen, että nukkumaanmenoaika tai vaikkapa kännykänkäyttösäännöt ovat erilaiset.

Tai tulee omaa äitiä tai isiä vaan yksinkertaisesti ihan kamala ikävä! Joillekin lapselle voi olla hyvä aloittaa kyläilyt vain yhdellä yöllä kuukaudessa eikä ”sillä tavallisella” eli kahden yön viikonlopulla.

Ja samanaikaisesti myös tukiperhe voi kokea vastaavia hämmennyksen tunteita. Perheeseen tulee vaikkapa oman lapsen kanssa samanikäinen lapsi, joka voi olla esimerkiksi taidoiltaan erilainen kuin oma lapsi tai käyttäytyä ihan eri tavalla kuin oma lapsi. Toki varmasti monessa monilapsisessa perheessä tämä asia tunnetaan hyvin jo omasta takaa: lapset kun eivät ole toistensa kopioita samoista geeneistä tulevinakaan. Saatikka sitten eri perheistä tulevina!

Myös se ”ihan tavallisen ja normaalin” haitari tietysti on valtava; tästä tukiperheet erityisesti muistuttivat.

Alussa siis on hyvä tukiperheiden kokemusten mukaan rauhassa ja asian jo etukäteen sisäistäen ymmärtää, että joskus toimivan suhteen rakentaminen voi vaatia aikaa.

Ja kärsivällisyyttä.

4. Yllätyksiäkin voi tulla

Kun tukiperhesuhde solmitaan, siinä käydään läpi ”asiat, jotka tukiperheen on syytä tietää”. No tästäpä sitten vaan tulkitsemaan! Että mitä nyt kenenkin on syytä tietää ja mistä…?

Useimmiten perheet ovat avoimia asioistaan; onhan tukiperheen saaminen heille mahtava, odotettu ja positiivinen juttu, ja tukiperhesuhteen onnistuminen on tavallisesti kaikkien ykkösprioriteetti. Mutta silti. Yllätyksiäkin voi tulla matkalla vastaan. Joskus ihan niin, ettei perhe ole hoksannut kertoa jostain, tai joskus (harvoin) on jätetty tahallaankin kertomatta.

Näitä asioita voi tulla sitten ilmi joko lasten suusta tai reaktioista – ammatillisissa tukiperheissä toki useammin, mutta myös tavistukiperheissä. Esimerkiksi lapsi voi reagoida voimakkaasti johonkin asiaan, jolloin tukiperhe voi olla äimän käkenä, että hei mistäs nyt tuulee. Ja sitten vasta myöhemmin keskustellessa selviää jokin taustasyy reaktiolle.

Tämäkin liittyy siihen toki, että yhdessä opitaan tuntemaan toinen toisiamme.

Edelleen: näinhän voi käydä parisuhteen alussakin. Viidensillä treffeillä – hupsis! ”Unohtui tässä muuten kertoa sellainen luuranko kaapistani, että…”

5. Se saa palkita ja tuntua hyvältä

Jos mennään tässä nyt siten syvälliselle tasolle: onko edes olemassa pyyteetöntä tekoa?

Tukiperheenä toimimisesta maksetaan SOS-Lapsikylällä pieni palkkio, mutta se on sen verran nimellinen, että sen takia kukaan tuskin tukiperheeksi ryhtyy. Mutta tukiperheeksi ryhtyvillä on silti toki aina syynsä, ja ne voivat olla itsestä lähteviä tai muista lähteviä tai sikinsokinristeäviä tai ihan siltä väliltä.

Tämä tuli hyvin esille tukiperheenä toimivien kanssa jutellessa. Jonkun ensimmäinen ajatus on ollut leikkikaveri omalle lapselle, toinen haluaa kokea palkitsevaa tunnetta toisen auttamisesta. Kolmas on isovanhempi-ikäinen mutta omat lapsenlapset puuttuvat ja kaipaa pikkujalkojen töpsytystä elämään. Neljäs on ollut joskus sijaisvanhempi, mutta se oli omalle perheelle liian rankkaa ja hän vaihtoi sitten auttamisen tapansa vähän kevyempään ja perhettä vähemmän rasittavaan malliin.

Ja se kaikki on ihan ok.

Koska siinä kuitenkin samalla auttaa jotain toista.

Tästä oltiin kokeneissa tukiperheissä yhtä mieltä: auttaminen saa totta kai palkita auttajaakin!

Palkitsevaksi tukiperheet tunsivat esimerkiksi ne pienet askeleet, joilla tukiperheeseen tuleva lapsi osoittaa luottamuksen alkaneen syntyä.

Vaikkapa sen, kun tukiperheessä oleva ja tavallisesti etäisyyttä pitävä lapsi tulee antamaan ensimmäisen varovaisen halauksen.

Tuo ajatus lämmitti ja tuntui niin hyvältä. Joskus tärkein palkinto voi olla arkinen asia. Kiva päivä, joka on vietetty yhdessä metsäretkellä tai pullaa leipoen.

PLUS YKSI: Mistä sen tietää?

Kysymys kaikkien mun huulilla: mistä sen sitten tietää, että onko se tukiperheenä toimiminen sitten se ”oma juttu”?

Vastaus jututtamiltani tukiperheiltä: sen tietää tunteesta.

Järki toki on tärkeä asia, mutta lopulta sen tietää ihan vain siitä, että tuntuuko se oikealta. Lopullista vastausta ei voi oman perheen kohdalle saada ennen kuin tukiperheenä toimimista kokeilee – siksi omia tuntemuksia ei voi eikä kannata loputtomasti vatvoa ja analysoida.

Sitoutuminen tukiperheenä toimimiseen on vuodeksi – tavoitteena toki on pidempi suhde, se on kaikille palkitsevin. Ja kun kokeilee, sitten sen tietää.

Suosittelen myös hyvin lämpimästi SOS-Lapsikylän infotilaisuuksia tukiperhetoiminnasta. Kaikki tulevat SOS-Lapsikylän tukiperheinfot löydät täältä.

Tukiperhetoimintaan voi tutustua myös ilman infotilaisuuksiin menoa, eli olemalla yhteydessä oman alueen yhteyshenkilöön (yhteystiedot löytyvät samasta paikasta täältä) ja tulemalla oman alueen tukiperhevalmennukseen, joka ei vielä tietysti sido mihinkään! Siinä tutustutaan toimintaan ja käynnistellään ne jokaisen perheen omat päätöksentekoprosessit, jotka sitten parhaassa tapauksessa johtavat tähän hurjan tärkeään toimintaan mukaan lähtemiseen.

13

You Might Also Like

  • Elli
    12.11.2019 at 23:25

    Hei!

    Kerrot tässä jutussa sijaisperheen ja tukiperheen eroista. Olen lukenut myös aiemman keskustelun, ja luulen tietäväni mihin viittaat kun puhut aidasta ja aidanseipäistä.

    Tämän jälkeenkin on mielestäni reilua todeta tämä fakta: jako ei ole näin tiukkarajainen.

    Myös tukiperheitä haetaan lapsille, jotka ovat vahvan tuen tarpeessa ja joilla esimerkiksi on jo taustallaan sijoituksia. Nämä lapset saattavat myös oireilla käytöksellään ja esimerkiksi ”haastaa” tai testata aikuista. Tämä on varmaankin se keskustelu, jossa koit viimeksi, että termit sekoittuivat. Tilanne kuitenkin on tosiasiallisesti juuri näin kirjava: tukiperheissä käyvissä lapsissa näkyy koko elämän kirjo 😊. Perheiden elämäntilanteet myös muuttuvat tukiperhesuhteiden aikana.

    Tuki- ja sijaisperhettä erottaa se, että tukiperheessä lapsi viettää yleensä vain noin viikonlopun kuukaudessa ja kasvatusvastuu on täysin vanhemmalla. Sijaisperheessä lapset taas asuvat pääasiallisesti – joko hyvin lyhyesti tai toistaiseksi.

    On kuitenkin todettava, kuten kerrot, että tukiperheitä tuetaan läpi tehtävänsä, tukiperheiden voimavarat otetaan huomioon, tehtävään ei tarvitse sitoutua ainaisiksi ajoiksi, ja perheiden tilanteet otetaan huomioon jo kun lapsille etsitään sopivaa tukiperhettä. Eli omista voimavaroista on syytä olla avoin alusta lähtien ja jos tilanne muodostuu liian kuormittavaksi, yhteyttä ottamalla ratkaisua pohditaan yhdessä.

    Terveisin: lastensuojelun sossu, joka jatkuvasti haen asiakas lapsilleni tukiperheitä työssäni

    • krista
      13.11.2019 at 07:49

      Kiitos hyvästä kommentistasi ja tietysti ennen kaikkea tärkeästä työstäsi! <3
      -
      Joo kyllä, tosiaan myös tuo ero tukiperheessä ja sijaisperheessä, minkä mainitsit! Ja SOS-Lapsikylällä on tosiaan tavallisen tukiperhetoiminnan lisäksi myös ammatillinen tukiperhetoiminta, jossa perheessä on ammatillista osaamista ja valmius/kokemus toimia myös sellaisten lasten kanssa, joilla on esimerkiksi haastavampaa käyttäytymistä. Ja tuohan on tietysti myös totta, että perheiden elämäntilanteet voivat myös muuttua tukiperhesuhteen aikana - kumpaan tahansa suuntaan tietysti. Ja tukiperheiltä tuli tosiaan hyvänä pointtina myös se, että se "normaalin kirjo on suuri" tässä elämässä <3

  • Lilah
    13.11.2019 at 14:53

    Mulla on kokemuksia tukiperhetoiminnasta (kunnan sosiaalitoimen kautta) lapsuudestani asti eli näitä lapsia vieraili meillä useammasta eri perheestä vuosien ajan. Näissä tapauksissa perheet olivat sosiaalitoimen asiakkaita ja tukiperhetoiminta toki tuki vanhempien jaksamista arjessa (monikko- tai suuren lapsiluvun perheitä olivat kaikki meillä olleet), mutta kaikilla oli kyllä arjen/perheen hallinnassa jo selkeitä ongelmiakin, mikä näkyi lasten käytöksessä eri tavoin (oli rajattomia, huomionkipeitä, normaalin ikätasoisen kehityksen toteutumiseen tukea tarvitsevia, perushoitoa vaille jääneitä…). Niin hieno kuin ajatus matalan kynnyksen toiminnasta on, epäilen minkä verran Suomessa tänä päivänä on kuntia, jotka voivat tarjota tällaista toimintaa jo ongelmia ehkäisevänä. Edellisessä aihetta käsitellessä postauksessakin oli muistaakseni tapaus, jossa lapsen isä oli kuollut ja tukiperheellä ennaltaehkäisiin esimerkiksi äidin jaksamisongelmia, mutta olihan tuossakin tapauksessa lapsella takanaan valtava menetys eli siinä mielessä ihan normaalin perhetilanteen tukemisesta ei ollut kyse. Eritoten jos toiminnassa rahaa liikuu, on vaikea uskoa, että sitä ihan ilman senhetkistä tarvetta tehdään.

    Omaa lapsuttaani tukiperhesuhteet kyllä rikastuttivat ja antoivat avarakatseisuutta perheiden ja perhe-elämän moninaisuuteen. Tukiperheeksi itsellä ei tällä hetkellä ole rahkeita, kun arki ja viikonloput täyttyvät omien lasten harrastusmenoista ym eikä sellaisen rauhallisen yhdessäolon tarjoamiseen ole mahdollisuutta. Jos työ mahdollistaisi, voisin kuvitella ryhtyväni vastaanottamaan lyhytaikaisesti sijoitettavia vauvoja nyt kun oma lapsiluku on täysi. Vaikka tiedän, että siinä työssä sydäntä revitään rinnasta moneen kertaan luopumisen hetken koittaessa.

    • Elli
      13.11.2019 at 19:36

      Tämä Lilahin kommentti oli minusta hyvä ja osuva! Tätä oikeastaan itsekin hain ja pyrin kuvaamaan kommentillani.

      Tukiperheissä näkyy tosiaan se koko elämän kirjo. Hyvä lukea, Krista, aiemmasta kovin ystävällisestä vastauksestasi, että normaaliuden kirjosta on myös puhuttu tilaisuudessa.

      Näiden asioiden esiin nostamisella en missään tapauksessa pyri aiheuttamaan pelkoja tukiperhetoiminnasta. Kyseessä on vapaaehtoistoiminnasta, mikä kunnissa tiedostetaan ja tunnistetaan hyvin. Tarkoitus on löytää ihan tavallisia, tavallisin taidoin varustettuja perheitä. Näillä taidoilla tukiperhetoiminnassa kyllä pärjää.

      Lilahille voin vastata, että kunnissa kyllä järjestetään tukiperheitä sosiaalihuoltolainkin nojalla, ei vain osana lastensuojelulain mukaisia avohuollon tukitoimia. Lisäksi osalla näistä kolmannen sektorin palvelun järjestäjillä on mahdollista hakea tukiperhettä ilman sosiaalihuollon asiakkuutta ja kuntaa siten välissä toimimassa. Tukiperheissä on siten lapsia hyvin erilaisista perhetilanteista.

      Miksi nostan itse näitä asioita esille on, että hankaan hieman vastaan sellaista ajatusta, jossa tukiperheeksi ryhtyville ei avoimesti kerrota, että tukiperheisiin tulee myös lapsia, joilla on traumataustaa, tai joilla on perheessä useammanlaista tuen tarvetta. Tämä ei koske vain ammatillisia tukiperheitä vaan tukiperheitä yleensä. Kun tukiperheeksi lähdetään muin odotuksin, pettymyksiä on herkästi luvassa kaikille osapuolille. Jotkut tukiperheissä käyvät lapset oireilevat Lilahin kuvaamalla tavalla, ja siihenkin on hyvä varautua.

      Tukiperheissä tapahtuu paljon ihania asioita ja avustaan saa iloita, kuten Krista kirjoitti. On myös hienoa, että Kristan kaltaiset bloggarit nostavat esille tukiperhetoimintaa, sillä perheistä on huutava pula ympäri Suomen. Ja tämä todella on matalan kynnyksen toimintaa, jolla todella voi olla suuri merkitys lapsen ja perheen kannalta. Lilah kirjoittaa tässä myös hienosti, miten tukiperheen omana lapsena hyötyi tukiperheenä toimimisesta.

      Näiden puheiden jälkeen vielä korostan, että kunnissa todella hyvin ymmärrämme, että kyse on vapaaehtoistoiminnasta, emmekä odota normaaleja vanhemmuustaitoja kummempia kykyjä tukiperheiltä. Jos ongelmia tulee, tukiperhetoimintaa järjestävään tahoon tai lapsen sosiaalityöntekijään on hyvä olla heti yhteydessä, niin asiaa selvitetään. Tukiperheitä ei jätetä yksin ja ilman tukea, ja perheiden voimavarat sekä toiveet huomioidaan kun lapsia ja tukiperheitä yhdistetään. Mikään ei tapahdu yhtäkkiä tai vastentahtoisesti.

      Jos asia kiinnostaa enemmän, tämä on mielestäni erinomainen ja tiivis lähde tukiperhetoimintaan :)

      https://thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/peruspalvelut/sosiaalipalvelut/tukihenkilot-ja-perheet

    • krista
      14.11.2019 at 10:02

      Ihana, että sulla on jo tuollaisia kokemuksia omasta lapsuudesta ja tunnet, että se on just rikastuttanut ja antanut avarakatseisuutta <3 Toi kuulostaa niin hyvältä ja mä uskon ja toivon, että just noin se menisi omien lastenkin kannalta <3 Ja samoin mun mielestä on tärkeä, että lapset ikään kuin oppivat luonnollisena asiana toisten ihmisten auttamisen, tukemisen ja yhdessä tekemisen: on se sitten vaikka verenluovutusta tai Nälkäpäivän lipaskeräämistä tai tämäntyyppistä auttamista, missä autetaan jonkun toisen perhettä.
      -
      Tuo vastaanottoperheenä toimimisen (etenkin vauvojen kanssa) ajatus kyllä... ....vau. Aivan huikean tärkeää työtä, ja ajatella että sitä työtä tekevät jotenkin laittavat itsensä tunnetasolla peliin niin voimalla, ja sitten se luopuminen. Uuuh. Mulle itselleni tunnetasolla se olisi varmaan liian rankkaa, mutta täytyy vain aidosti ihailla niitä, jotka sitä työtä tekevät <3 <3 <3
      -
      Mainitsit tuon blogivakkarin ( <3 <3 <3 ) perheen tilanteen esimerkkinä. Mä itse ajattelen, että siihen normaaliuteen mahtuu paljon elämän kirjoa - ja tämän ajatuksen ehkä osittain imin niiltä tukiperheiltäkin - eihän sitä normaalissa elämässä olla parhaimmillaan 24-7 vaan elämään mahtuu kaikenlaisia vaiheita. Läheisen kuolema on ihan valtava tragedia niin lapselle kuin aikuiselle, mutta onhan se (kaikessa julmuudessaan) ihan jokaisen meidän ihmisen elämään kuuluvaa, joskus menettää jonkun rakkaan. Eli ei sillä "tavallisella lapsella" varmasti ajatella pyhäkoululaista letit ojossa parhaimmillaan, vaan se normaalin ja tavallisen lapsen kirjo on laaja niin kuin ihmisyys ja elämä ylipäänsä <3

  • Johanna Virtanen
    14.11.2019 at 06:36

    Hei Krista! Kiitos postauksestasi, olet nostanut esiin arvokkaita pointteja tukiperhetoiminnasta. Pidän erityisesti tavastasi kirjoittaa myönteisesti tunnistaen. Halusin kommentoida SOS-Lapsikylän tukiperhetoiminnassa työskentelevänä postauksen aiheuttamaa mielenkiintoista keskustelua ja hyviä kommentteja.

    Meillä ajatellaan niin, että aivan normaaliin perhe-elämään ja ihan tavalliseen lapsuuteen voi kuulua traumaattisia kokemuksia ja epävakaita hetkiä. Esimerkiksi läheisen kuolema, avioero, perheenjäsenen sairastuminen, erimielisyydet parisuhteissa, vanhemman jaksamisen heikkeneminen, yksinhuoltajuus, vähäiset tukiverkot, taloudellinen niukkuus, vesivahinko, murrosiän myrskyt, pienen lapsen rikkonaiset yöt tai oman tahdon harjoittelu eri ikävaiheissa eivät meidän tavassamme katsoa maailmaa suista lapsia ja perheitä pois sieltä normaalista ja tavallisesta.

    Tuen tarvetta ne ja monet muutkin ihmiselämään kuuluvat tilanteet voivat aiheuttaa ja tukiperhetoiminta on erityisen loistava ja eritoten vaikuttava tuki, kun huoli on vielä poikanen ja siihen rohkeasti jo silloin tartutaan. On lapsen oikeus ja yhteiskunnan velvollisuus, että tukea on saatavilla ennaltaehkäisevästi. Mielestäni on myös jokaisen tukiperhetoiminnan piirissä olevan lapsen ja perheen oikeus, että emme repostele tai arvota heidän tuen tarvettaan, vaan mielummin poistamme stigmaa ja häpeääkin, jota valitettavasti vielä moniin sosiaalipalveluihin ja tuen hakemiseen liittyy.

    Elämäntilanteita on monenlaisia ja ihmisillä on kullakin henkilökohtaiset resurssit niitä kohdata. Toki tukiperhevalmennuksessa käsittelemme tukiperheessä mahdollisesti vastaan tulevia tilanteita monipuolisesti. Tätä taustaa vasten haluan sanoa, että ainakin meidän tukiperheissämme käy normaalien perheiden aivan tavallisia ja tavattoman ihania lapsia. Nähdään ensi viikolla Pauligin Kulmassa :)!

    • krista
      14.11.2019 at 10:05

      Oi, kiitos näistä sanoista ja kiitos itsellesi! <3 Teidän toiminta on niin tärkeää ja arvokasta ja on ollut aivan mahtava päästä tutustumaan tarkemmin tukiperhetoimintaan! Ensi viikon keskiviikkona siis nähdään tuolla Pauligin Kulmassa!

    • Elli
      14.11.2019 at 12:20

      Täällä käydään niin mielenkiintoista keskustelua, että on pakko näin ruokikseltakin viestiä nopeasti pika-pikaa näpytellä.

      Koen, että tämän ja edellisen aihetta koskevan postauksen alla on käyty hyvin ytimeen käyvää keskustelua sosiaalihuollon asiakkuudesta ja tuen tarvitsemisesta. Kiitän bloggaria, että hän suo alustan tälle, sillä ajattelen, että tällaisten keskustelujen käyminen on hyvin tärkeää, koska kuten jo käydystä keskustelusta ilmenee, aihe on edelleen vuonna 2019 kovin jännitteinen.

      Kirjoitat hienosti siitä, mitä ”normaalin” käsite ottaa sisään ja minkälaisia odotuksia se luo. Onko käsityksemme ”normaalista” arvottava ja ulossulkeva? Minkälainen on normaali, tavallinen perhe?

      Mielestäni varsinkin tämän blogin edellisen postauksen alla käydyssä keskustelussa puitiin paljon tätä stigma-asiaa. Oli mielenkiintoista huomata, että lastensuojelun stigma on edelleen niin vahva, että kun yritämme ”puhdistaa” tukiperhetoimintaa näistä stigmoista, teemme sen nimenomaan hakemalla eroa lastensuojeluun. Jos hieman kärjistän, teemme eroa näin: ”nämä eivät ole niitä lastensuojelulapsia”, ”nämä ovat normaaleista perheistä”, ”näillä ei ole traumataustaa”. Eräs sijaisäiti kertoi viime keskustelussa, että hänen sijaislapsensa olivat vielä vuotta aiemmin olleet tukiperhejonossa, minkä tilanteen varmasti moni sosiaalialan ammattilainen tunnistaa. Tämä on elämää. Silti moni koki juuri tämän kertomuksen stigmatisoivat tukiperhepalvelua saavia – he saattaisivat ihmisten mielessä sekoittua niihin ”lastensuojeluperheisiin”, joiden lapset ovat ”viittä vaille huostaanotettuna”.

      Lastensuojelun stigma on niin vahva, että emme tunnu aina oikein edes tunnistavan sitä. Sosiaalityöntekijänä kuitenkin tiedän, että asiakkaani ovat ihan tavallisia perheitä, täällä lastensuojelussakin. Oikeastaan en koskaan ajattele tai käytä ”tavallinen” tai ”normaali” -sanoja; kaikki sosiaalipalveluissa työskentelevät pääsevät sellaiselle näköalapaikalle, josta havainnoi hyvin nopeasti sen tosiasian, ettei ole olemassa normaalia tai epänormaalia, on vain elämää. Kukaan ei valitse kohdalleen tulevia haasteita. Kaikkien kohdalle voi osua elämäntilanteita, joissa tuen tarve korostuu. Joidenkin kohdalle kuormitusta kasautuu kohtuuttomasti, joillekin vähemmän. Kaikki ovat silti samanarvoisia, kaikki tavallisia.

      Sanon vielä tämän asian, jota hieman sivuttiin aiemmassa keskustelussa, ja joka on minulle kiinnostava myös siksi, että joudun työstämään asiaa itsenikin kanssa omassa työssäni paljon. Jos omalle kohdalleni osuisi sellainen elämäntilanne, jossa tarvitsisin tukea, miten toivoisin, että minut kohdattaisiin? Haluaisinko, että joku ryhtyy pelastamaan minua? Vai toivoisinko, että joku asettuu rinnalleni, kohtaa minut silmiensä tasolla, tasa-arvoisena, arvottamatta, tukien? Ehkä toivoisin, että elämäntilanteeni hyväksytään sellaisena kuin se on, rinnalle asettuen, miettimättä, olenko selviytyessäni sankari, jonka elämäntarina nostaa kyyneleet silmiin tai karun kohtalon elänyt, lapseni traumatisoituneita. Ehkä toivoisin että minut kohdattaisiin sellaisena kuin olen, niine tuen tarpeine mitä minulla on, normaalina, tavallisena. Sillä elämäähän tämä kaikki on.

      Toivotan bloggarille ja muille asiaa harkitseville iloisia kohtaamisia tukiperhetoiminnassa! Se totuus, mikä näissä keskusteluissa on jo useamman kerran tullut ilmi useamman tukiperhetoiminnassa mukana olevan henkilön suulla on: tukiperhetoiminnassa ei ole niitä, jotka saavat ja niitä, jotka antavat. Moni tukiperhe kokee saaneensa valtavasti lisäarvoa toiminnassa mukana olosta. Moni aikuinen muistelee, kuten tässäkin keskustelussa on ilmi käynyt, mukavina muistoina perheensä toimintaa tukiperheenä. Toivotan teille kaikille paljon mukavia uusia muistoja!

  • Oliver
    14.11.2019 at 17:36

    Hienosti muotoiltu kommentti. Muakin on vähän häirinnyt näissä keskusteluissa jako ”normaaleihin” ja muihin, mutta en osannut sanoa sitä näin hyvin.

    Hienoa joka tapauksessa että Krista antaa näkyvyyttä tälle työlle ja harkitsee itsekin tukiperheeksi ryhtymistä