Seuraava steppi papukaijatekniikasta

Ai niin, papukaijatekniikka! Se muistui äkillisesti mieleen jokin aika sitten erästä tilannetta selvitellessä.

Hei nytpäs mä tässä vetäisenkin pedagogisen superkasvatttajaminäni (haha) käyntiin ja kerään kaikki äitiyden irtopistet ropisten kotiin. Heittäydyn papukaijaksi!

En muista tarkalleen keskustelua, mutta se meni jotenkin näin.
”Sinua suututtaa.”
”Olisit halunnut xxxx”
”Kyllä, kaikki on ihan kakkaa.”

…ja mitä siinä nyt sitten toisteltiinkaan.

Kovin monta kertaa en ehtinyt papukaijailla, kun 6-vuotias:
”MIKSI SÄ TOISTAT KAIKEN MITÄ MÄ SANON OLE NYT ÄITI HILJAA SIINÄ!!!!”

Okei, papukaijatekniikalle on selvästi ikäraja olemassa. Jossain vaiheessa se ei vaan enää toimi.

Ei näy papukaijoja  näissä puissa.

Mutta hei mähän en vähästä lannistu. Lannistunpa. Itse asiassa ihan hemmetin vähästä etenkin näin kuukautisten aikaan. Mä keksin itse ihan uuden tekniikan! Sen nimi voisi olla vaikka ”sulla on mielipide ja sulla on oikeus sanoa se” -tekniikka.

Saa vapaasti keksiä paremman nimen. Älä anna nimen häiritä. Tekniikkahan sinänsä on täydellinen, tuo nimi vaan ontuu.

Kuvitteellinen tilanne. Koska meillähän ei tällaista ole koskaan tapahtunut.

Tilannekuva 1: Lapset leikkivät pikkulegoilla ihanan harmonisesti.

Tilannekuva 2: Leikin kulussa tinkaus ja väittely alkaa vähitellen kasvaa. Aikuinen yrittää sulkea siltä korvansa ja ajattelee, että ehtii vielä lukea kirjaansa kappaleen loppuun ennen kuin joku huutaa.

Tilannekuva 3: *räjähdys tähän* Kaikki mököttävät omissa nurkissaan ja tuntevat tulleensa kohdelluksi epäreilusti. Tilanne on lukossa ja selvittely on hankalaa, koska… no, koska kaikki mököttävät omissa nurkissaan ja tuntevat tulleensa kohdelluksi epäreilusti.

Tadaa! Sit vaan käyttöön ”sulla on mielipide ja sulla on oikeus sanoa se” -tekniikka! Parhaiten se toimii jossain tuossa tilannekuva kakkosen ja kolmosen välissä.

Havaitsin nimittäin jossain vaiheessa, että usein arkisiin kränätilanteisiin kuuluu juuri se sellainen ”mua kohtaan osuneen epäreiluuden” -tunne, ja hassusti se tosiaan toimii yhtä aikaa molempiin suuntiin. Molemmat ovat jotenkin mystisesti joutuneet saman epäreiluuden uhreiksi. Ja jos äiti yrittää auttaa, niin äiti se vasta epäreilu onkin. Samanaikaisesti lapsilla on kuitenkin tosi vahvasti sellainen sisäinen ymmärrys, että asioiden pitäisi olla reiluja ja oikeudenmukaisia kaikkia lapsia ja kaikkia ihmisiä kohtaan. Silloin, kun tilanne on rauhallinen, jaetaan tyynesti tasan joka ikinen lääkärinkäynniltä saatu glitter-tarra. Siskolle myös, yhtä paljon, tärkeää on olla reilu. Niinpä aattelin, että tällaisten tilanteiden täytyy olla selvitettävissä jotenkin hyvinkin helpolla. Jollain ihan pienellä ahaa-elämyksellä.

Ja sitten toisaalta tuollaisten epäreiluilta tuntuvien tilanteiden eskaloituminen voi johtaa helposti siihen, että lokoisasta vapaasta viikonlopusta tuleekin vaan jatkuvaa kinan ja sovun ristiaallokkoa. Juuri, kun jokin asia ratkeaa, niin jostain ilmestyy uusi epäreiluus.

Usein kyse on kuitenkin siitä, että lapsi kokee, että hänen näkemyksensä ja mielipiteensä ei ole tullut kuulluksi. Tämä saattaa jäädä painamaan ja vaikuttaa sitten seuraavaankin tilanteeseen.

Mitä tälle sitten voisi tehdä? No. Ensin me keskusteltiin ihan rauhassa että tulevasta mökkiviikonlopusta tulee ihan yhtä h*vettiä, jos lapset kränäävät keskeneään koko ajan yhteisesti, että meidän perheessä me puhutaan toinen toisillemme ystävällisesti. Ei aleta räyhäämään toinen toisillemme, vaikka oltaisiinkin eri mieltä. Jokaisella on kuitenkin oikeus sanoa mielipiteensä. Se sanotaan rauhallisesti ja muut silloin kuuntelevat. Puhutaan vuorotellen, ääntä korottamatta, ja jokainen saa rauhassa omalla vuorollaan kertoa, mitä ajattelee. Sovittiin myös, että aikuinen auttaa näissä tilanteissa.

Vaikka nykyään ei enää jaksaisi olla kuulolla koko aikaa (välillä tekee jo mieli ajattella, että ”hoitakoon itse omat kriisinsä”), niin päätin silti noudattaa yhden viikonlopun ajan varhaisen puuttumisen mallia eli mennä kuulolle jo tuossa vaiheessa ennen kuin tilanne levähtää.

Oma lehmä ojassa. Jos mä sillä tavalla saisin lukea paremmin rauhassa, ha.

Meillä tällainen kriisitilanne voisi syntyä vaikkapa ihan siitä, että toinen haluaa jatkaa leikkiä ja toinen haluaisi jo vaikka lähteä ulos jotain muuta asiaa tekemään. Jotenkin näin, vuorosanat keksitty:

*aikuinen havaitsee, että hermostumista ilmassa*

aikuinen: ”Sano vaan, mitä sä ajattelet nyt?”
lapsi 1: ”No mä en enää jaksaisi tuota leikkiä vaan ois kiva lähteä ulos.”
lapsi 2: ”MUTTAKU…”
aikuinen: ”Sano vaan rauhallisesti. Sulla on oikeus sanoa sun mielipide, sano rauhallisesti, että mitä sä tästä ajattelet.”
lapsi 2: ”Kun oli niin kiva leikki kesken.”
aikuinen: ”Siskon mielestä oli kiva leikki kesken. Sano sä nyt, mitä sä ajattelet.”
lapsi 1: ”Mun tekisi mieli lähteä ulos.”
aikuinen: ”Sisko haluaisi jo nyt lähteä ulos.”

*lapsi 2 meinaa kiihtyä*
aikuinen: ”Ei se mitään, sun ei tarvitse olla samaa mieltä. Sulla on oma mielipide tähän. Sano vaan ihan rauhassa, että mitä sä ajattelet, me kuunnellaan se.”
lapsi 2 pysähtyy miettimään ja sanoo huolellisesti muotoillen : ”Mulla on ollut niin kivaa leikkiä sun kanssa tätä ja en millään haluaisi, että tää jo loppuu.”
aikuinen: ”Tosi kiva kuulla, että teillä on ollut näin kiva leikki! No hei meillä on tällainen tilanne tässä, että toinen haluaisi lähteä ulos ja toinen haluaisi vielä jatkaa. Onko teillä jokin ajatus, että miten tämän voisi ratkaista?”

lapsi 2 miettii: ”No leikitäänkö tämä kohta loppuun ja sitten, kun tullaan ulkoa, jatketaan sitten vielä.”
aikuinen: ”Miltä se susta kuulostaisi? Jos tulisit vielä takaisin tähän leikkiin ja leikkisitte tuon kohdan ja sitten menisitte yhdessä?”
lapsi 1: ”Mennäänkö sit kans varmasti?”
aikuinen: ”Mitä jos sopisitte niin, että vaikka vartin päästä menisitte ulos. Mä katson kellosta. Sopiiko se?”
lapsi 2: ”Joo! Sopii!”

*jatkavat innokkaasti leikkiä ja lähtevät ulos vartin päästä*

Okei todella yksinkertaista, tiedän. Tässä mä siis yritin joka käänteessä ennen kiihtymisasteiden nousua oikein alleviivata sitä, että sulla on mielipide ja se on tärkeä ja arvokas mielipide ja me kuunnellaan sitä ilman, että sun pitää korottaa ääntäsi. Kun samassa tilanteessa olisin aikaisemmin huikannut vaan sivusta, että ”no hei leikkikää nyt tuo kohta loppuun ja menkää sitten”, jolloin…

…no, kaikki olisivat kohta mököttäneet, koska eivät olisi tulleet kuulluksi.

Olikohan tässä nyt mitään järkeä, saitteko selvää?

Ikään kuin että kriisin ratkaisussa se, että saa ilmaista oman mielipiteen rauhassa ja muut kuuntelevat sitä voi (ehkä joskus, parhaimmillaan) ratkaista koko kriisin. Ja että lapset sitten itse pystyvät (joskus) reiluusperiaatteella miettimään, että miten tilanne ratkaistaan. Kunhan pysyy sellainen tunne, että omia tarpeita ja mielipiteitä ei sivuuteta. Että vaikka aikuinen ei yritä ratkaista sitä halkipoikkipinoon ”nyt vaan pulinat pois ja ulkovaatteet päälle ja sillä selvä, nyt meette ulos” -tyyppisesti.

Toimi ainakin yhden viikonlopun ihmeen hyvin.

Ehkä tässäkin on ”parasta ennen” -päivä ja jatkossa ei toimi.

Mutta aion yrittää ensi viikonloppunakin. Ehkä jossain kohtaa taas ”rauhanneuvottelijaa” ei tarvita siinä välissä. Useinhan nämä menevät aalloittain, eli sellaisesta aallonharjasta vaan kun pääsee yli, niin sitten sujuu viikkoja tai kuukausia kuin itsestään.

Vähän niin kuin se, että jos saa kolme hyvää peräkkäistä nukkumaanmenoa (vaikka sitten lahjonnalla, siitä aiemmin täällä), sitten se on jo vakiintunut tapa ja sujuu itsestään. Ehkä tämän suhteen tapahtuu sama!

Tämä muuten sopii aikuisillekin. Kuulluksi tulemisen tunne on aika tärkeä juttu kaiken ikää.

17
Like
3

You Might Also Like

7 Comments

  • Reply
    Anna
    17.9.2020 at 16:25

    Ihana tekniikka! Aion ehdottomasti yrittää testata tätä (just nyt kun lastenhuoneesta kuuluu tuohtuneita ääniä. Odotas hetki niin kerron kohta miten kävi ;) ).

    Okei, ei ihan puhtaasti suoritettu tekniikka, mutta kun pysähtyi kuuntelemaan molempia ja antoi puheenvuorot ja osoitti ymmärrystä molempia kohtaan 6V suostui ihan itse menemään ensin rauhoittumaan koska oli niin kiihtynyt (mitä ei yleensä ikinä suostu tekemään itse vaan vasta pakotettuna jolloin se ei tietenkään toimi yhtä hyvin) ja 3V ei vetänyt superhepuleita (kuten yleensä) vaan teki kompromissin ja jäi kiltisti odottamaan että sisko rauhoittuu ja tulee sitten siivoamaan heittämänsä lelut.

    Normaalisti tähän aikaan päivästä (olen aamuihminen ja nyt jo väsynyt ja haluaisin rauhoittua odottelemaan iltaa mukavan ja rennon tekemisen parissa) olisin vaan ärähtänyt että mitä nyt taas ja todennut isosiskolle että toinen on pieni eikä ymmärrä ja että hänen pitää joustaa (ei todellakaan reilu ratkaisu) ja kun 6V olisi tästä vetänyt hepulit olisin käskenyt rauhoittumaan ja kun hän olisi kieltäytynyt oltaisiin päädytty lopulta siihen että pidän isompaa riehuvaa ja kirkuvaa sylissä aloillaan ja itse asia olisi jäänyt ratkomatta.
    Töissä päiväkodissa kyllä olen noudattanut paljonkin tällaista puheenvuoroihin ja kuunteluun perustuvaa toimintamallia ristiriitatilanteissa. Jotenkin kotona sitä ei vaan muista tai jaksa.

    • Reply
      krista
      17.9.2020 at 16:33

      Jesh, hyvä sinä! <3 Ja hitsi ihanaa, että toimi - ja vau jo kolmivuotiaskin osasi rauhoittua! <3 Mä en tiedä, miten meillä olisi toisen ollessa 3-vuotias toiminut :D
      -
      Ja se on just noin, että tooooosi-tosi helposti sitä vaan reagoi tyyliin "mitä te nyt taas täällä kinastelette!" tai muuten vaan yrittää joko sanella lapsille jonkun pikaratkaisun tai isompien lasten kanssa jättää selvittämään itsekseen - ja sen mä just jotenkin tajusin, että siitä kasvaa se "kuulematta jäämisen fiilis". Ja vaikka se lopullinen ratkaisu ois ihan just tasan se, minkä aikuinen olisi sanellut, niin tuolla tavalla jokaisen tunteet tulee kuulluksi. Ja kun lapset itse saavat keksiä sen ratkaisun, niin luulisi että siitäkin oppii...?
      -
      Mutta se on just noin, arjesaa ja kotona usein ei muista eikä jaksa eikä jaksa muistaa tai muista jaksaa :D Joskus (harvoin) sitä sit ylittää itsensä jollain tällaisella :D

  • Reply
    Lilah
    18.9.2020 at 13:23

    Eikö siitä ollut pari vuotta kun tuota papukaijaa kokeilit eli esikoinen oli saman ikäinen kuin nyt kuopus ja häneen upposi vielä silloin? Mä näkisin tuossa enemmän persoonallisuus- kuin ikärajan. Meillä 6-vuotiaalla on kaikki tunnekuohut ×100 tällä hetkellä ja aiemmin niin leppoisa lapsi kiukkuaa ihan kaikesta. Eikä siedä yhtään että kukaan puhuu kun hänellä keittää yli. Joku tunteenhallinnan taantuma tuntuu olevan meneillään. Aiempien lasten kokemuksella sanoisin että kuuluu ikään. This too shall pass, hoen itselleni, jotta oma zen säilyisi.

    • Reply
      krista
      18.9.2020 at 13:34

      Varmasti on persoonallisuudestakin kiinni! Vaikka sanotaan nyt niin, että papukaijana taisin olla ennen kaikkea silloinkin tämän nuoremman kanssa – joten kyllä, edelleen siis persoonallisuudesta kiinni :D

      Tämä 6-veehän onkin juuri se eskaristressi-ikä (https://www.puutalobaby.fi/eskaristressi-mita-se-on/) eli siis kyllä, this too shall pass ja ”se on vaihe” ja mitä näitä nyt on :) En nyt halua liikaa kertoa yksityiskohtia, mutta samaa siis meillä kuin teillä, ehdottomasti on tällainen vaihe näkyvillä.

      • Reply
        Anna
        18.9.2020 at 15:41

        Jep jep. Välillä tarvitsee fyysistä rajoittamista kun tunteet räiskyvät niin hurhasti. Eskaripäivät ovat niin tiivistä oppimista verrattuna päivähoitoon että ei ihme että lapset väsyvät.

  • Reply
    Arja
    18.9.2020 at 18:34

    Mun täytyy nyt avata suuni, kun musta se juttu ei alunperin mennyt ihan noin. 0letan, että nyt tarkoitetaan tekniikkaa, jonka Gordon Thomas esitteli kirjassaan Viisaat vanhemmat vähintään 40 vuotta sitten. En enää tarkemmin muista tekniikkaa. Siinä kuitenkin varmistettiin lapselle, että hänet on kuultu ja ymmärretty oikein. Yhtenä sudenkuoppana, mitä piti välttää, oli papukaijana asioiden toistaminen, joka sai lapset vaan hermostumaan.

    • Reply
      krista
      18.9.2020 at 19:54

      Tarkoitatko papukaijatekniikkaa? Siitä kirjoitin parin vuoden takaisessa jutussa (linkki löytyy jutusta). Gordonia en ole koskaan lukenut, papukaijailun ajatus on peräisin on Psykoterapia-lehden jakamasta jutusta, joka on ilmestynyt Satakunnan kansa -lehdessä ja jossa on ollut asiantuntijana Cacciatore. Linkit löytyvät jutusta :)

      Ja tää uudempi oli ihan mun omasta päästä viime viikonloppuna :D

    Leave a Reply