Oodi esineille

Ensimäistä kertaa Puutalobabyn historiassa *)  – runo, olkaa hyvä:
(kiitos, Ladyinblack linkkauksesta eilen)

*) haha ja heti perään tajusin, että ei muuten pidä paikkansa; aiemmin mm. Joelin runoutta täällä.

 

Pablo Neruda: Oodi esineille

Rakastan esineitä, hullu,
hullun lailla,
pidän hohtimista,
saksista,
jumaloin kuppeja,
metallirenkaita,
kulhoja,
puhumattakaan tietenkään
hatuista.
Rakastan kaikkia esineitä, en vain kaikkein suurimpia
vaan
ihan
loput
toman
pieniäkin,
sormustinta,
kannuksia,
lautasia,
vaaseja.

Voi minun päiviäni,
kaunis
on planeettamme
täynnä
piippuja
joita käsi
kuljettaa
sauhupilvessä,
avaimia,
suolakuppeja,
loppujen lopuksi
kaikkea mitä ihmisen käsi
on muovannut, kaikenlaista kamaa,
käppyräisiä kenkiä,
kangasta,
kultaa
joka syntyy uudelleen
veren vuotamatta,
silmälaseja,
nauloja, luutia,
kelloja, nastoja,
kolikoita, pehmeää
pehmeämpiä tuoleja.

Voi millaisen määrän
puhtaita esineitä
on ihmien
valmistanut
villasta,
puusta,
lasista,
nyöreistä,
ihmeellisiä pöytiä,
laivoja, porraspuita.

Rakastan
kaikkia
esineitä,
en siksi
että ne leiskuisivat
tulta
tai tuoksuisivat
vaan siksi
että en minä tiedä,
siksi
että tämä esinemerki on sinun,
että se on minun,
kaikki saappaat,
pyörät,
pienet
unohdetut
aarteet,
viuhkat joiden laskoksiin
rakkaus hautasi
hassutuksensa,
pikarit, veitset,
sakset,
kaikkien niiden kahvoissa,
niiden ääriviivoissa
on joidenkin sormien
jäljet,
muisto jostain kaukaisesta
kadonneesta
kädestä
siellä missä unohdus on syvin.

Kuljen pitkin taloja,
katuja,
hissejä,
koskettelen esineitä,
näen tavaroita
joita salaa himoitsen:
yhtä koska se kilahtelee,
toista koska
sen pehmeys
on kuin lantion pehmeys,
joillain on syvän veden väri,
jokin on tuuhea kuin sametti.

Oi esineiden
pidättelemätön virta,
ei pidä paikkaansa
että minä olisin rakastanut
vain kaloja
tai metsän ja niityn kasveja,
en minä rakastanut
vain sitä
mikä hyppää, kohoaa, pysyy elossa, hengittää.
Se ei ole totta:
monet esineet
kertoivat minulle kaiken.
Eivät ne vain hipaisseet minua
tai minun käteni niitä,
vaan ne säestivät minun olemassaoloani
sillä tavoin
että ne olivat minun myötäni olemassa,
ja niin olevaisia ne olivat minulle
että ne puolittain elivät minun mukanani
ja kuolevat minun mukanani puolittaisen kuoleman.

Andien mainingit 1959
Suom. Pentti Saaritsa

 

(lähde netistä: http://www.honeyacid.net/kampela/Tekstit/poetry/neruda_-_oodi_esineille.txt)