Lunta!

Ihan niin kuin monta harmaata viikkoa olisi pidättänyt hengitystään. Ja sitten valkeuden laskeuduttua huomaa, että oho, jotain olennaista unohtui. Ja: phuuuuuuh.

Se unohtunut asia ei ollut haravointi, vaan hengittäminen.

Lasten ollessa pienempiä toinen heistä nimesi sen lumisteluksi.

Ihan yleistä lumessa leikkimistä siis, ilman sen kummempaa missiota kuin vain leikki leikkimisen vuoksi.

Ja vaikka lapset (ne kaksi ensimmäistä) ovat jo isompia, kyllä hekin alkoivat vetää ulkovaatetta niskaan heti lumen putoillessa taivaalta.

Tämän talven ensimmäisessä lumiukossa oli 80 % soraa.

Viimeksi me muuten leikittiin lumella heinäkuussa. Ei oltu Alpeilla eikä edes Lapissa, vaan ihan omalla pihalla.

Olimme nimittäin ottaneet talvella talteen pakastimeen pari pakastinrasiallista ihkaoikeaa kotipihan lunta. Heinäkuun helteellä sen esiin kaivaminen tuntui hassun riemukkaalta: tehtiin menneen talven lumista pieni lumiukko puutarhapöydälle, keskellä kukkeinta kesää.

Talvi.

Hei talvi, kiva kun tulit ja veit pois henkisen marraskuun, edes hetkeksi.

Nyt pitäis päästä pulkkamäkeen.

22