Kymmenen kysymystä ja vastausta

Mun ois pitänyt tehdä tällaisia postauksia aikaisemminkin!

Esititte nimittäin mulle tosi hyviä kysymyksiä viime viikolla (täällä). Moni juttu oli sellainen, joita olen usein ajatellut – mutta jotka sitten varsinaisena juttupostauksena aihe ovat tuntuneet liian… …puisevilta. Tarkoitan ennen kaikkea sellaisia taustoittavia juttuja, esimerkiksi vaikka tästä bloggaamisesta: ”miksi halusit siirtyä omaan osoitteeseen?”, ”saatko jokaisesta klikkauksesta tienestiä?”, ”miten valitset kaupalliset yhteistyöt”. Niihin vastasin jo sinne kysymyspostaukseen – jos kiinnostaa, tsekkaa siis täältä.

Aika paljon siis vastailin kysymyksiinne jo sinne kysymyspostaukseen, mutta jonkin verran poimin kysymyksiä sieltä ja vanhasta kysymyspostauksesta (täältä) tähän varsinaiseen vastauspostaukseen. Tai itse asiassa jopa kahteen vastauspostaukseen. Lajittelin kysymyksiä vähän aiheittain: ensin aihepiirit minä & elämä, ja toiseen erään voisin vastata kysymyksiin teemoista koti & lapset.

Te kysyitte, minä vastaan – ja osa yksi, olkaa hyvä!

Minä & elämä

1. Miksi olet kasvissyöjä? Tää mua kiinnostaa. (kysyjä: Jenn -)

Oon ollut kasvissyöjä tosiaan jo piiiitkään, mutta tavallaan en ole koskaan tehnyt siitä sellaista tietoista päätöstä. Lihan poisjääminen on ollut minulle vähän sellainen ”luontainen” kehitys.

Minulla on tainnut lähes aina olla vähän… …ongelmia lihan kanssa. Ensimmäisen totaalistopin tein kalaan, kuulemma joskus 5-vuotiaana. Kukaan ei oikein tiedä tämän taustaa, mutta jostain syystä muutuin lähes hysteeriseksi, jos minulle yritettiin tyrkyttää kalaa. Se tunne on tosi voimakas edelleen. Kerran söin vahingossa kalaa (luulin sitä maksapasteijaksi; silloin söin vielä sellaista) ja sain lähes paniikkikohtauksen tyyppisen olon. Itkin ja oksensin Vanhan ylioppilastalon vessassa… Olin parikymppinen silloin. Kutsun sitä vitsaillen kalafobiaksi, mutta se on kyllä tätä sarjaa”totta toinen puoli” – eli kyllä se sellainen fobia-tyyppinen selittämätön pelko selvästi on.

Lihaa puolestaan väkisin söin, kun tuolla pohjoisen ruokavaliossa silloin ei juuri muuta tunnettu kuin liha ja peruna :) Mutta se tuotti minulle aina vaikeuksia; kouluruokailut maistelupakkoineen olivat painajaista. Olin se viimeinen ruokalassa, kun kaikki olivat lähteneet – pidätin oksennusta ja itkua. Kalasta sain onneksi ”vapautuksen”, ja jauheliha ja makkara menivät, kun niissä liha ei ollut sellaisena… …tunnistettavana lihana. Mitä teollisempi eineslihapulla, sen paremmin pystyin syömään sitä. Minulle siis jo lapsena ajatus siitä, että se on jonkun kuolleen eläimen lihaa oli aivan hirvittävä.

Lukiossa sitten oli ensimmäinen kerta mahdollista valita kouluun kasvisruoka. Vau. Ruoka ei ollut todellakaan mitään herkkua (kukkakaaligratiinia tai puuroa lähinnä), mutta ainakin pystyin syömään jotain muutakin kuin näkkileipää. Isoimmat ruokaan liittyvät ahaa-elämykseni koin joskus parikymppisenä, kun seurustelin miehen kanssa, joka oli töissä kasvisravintolassa. VAU! Ruokahan on hyvää! Elämäni ensimmäinen kerta nepalilaisessa ravintolassa (muistaakseni 23-vuotiaana) oli minulle lähinnä kuin uskonnollinen elämys :D Meinasin hajeta tajutessani, että maailmassa on olemassa ruokaa, joka maistuu tältä.

Parikymppisenä saatoin syödä satunnaisesti vaikkapa krapulapitsassa meetwurstia. Siitä se sitten vaan vähitellen jäi kokonaan pois ja nyt en ole syönyt lihaa varmaan… …yli 15 vuoteen ollenkaan. Paitsi kerran aavistuksen verran kanaa, kun kerran olin sellaisessa tilanteessa, jossa en oikein voinut kieltäytyä (ja palkinnoksi korrektiudestani sain valtavat vatsakivut), ja Silvaa odottaessani sain himon tiettyyn pippurimeetwurstiin. Raskausaikana söin sitä, mutta raskauden jälkeen se alkoi taas tökkiä.

Eli itselläni kasvissyönti lähti liikkeelle ihan sellaisesta lapsuudesta asti tulleesta tunnepohjaisesta jutusta, että en vaan saa nieltyä alas lihaa. Nyt jälkikäteen tietysti on kuullut kasvissyönnin eduista muutenkin, esimerkiksi ekologisesti. Ne ovat olleet hyvä ”lisäperuste” sille tietysti, mutta kasvissyöjä olin jo siinä vaiheessa, kun en ollut tuollaisista juuri mitään kuullutkaan :)

Kuva Instasta: selitys täällä.

2. Millaiselta toivot elämänne näyttävän viiden vuoden päästä? (kysyjä: Lydiah)
3. Millaista ajattelet teidän elämän olevan kolmen vuoden kuluttua? (kysyjä: -Jenni-)
4. Mua kiinnostaisi tietää, että miten järjestätte elämänne jatkossa? Kumpikaan ei ilmeisesti ole palaamassa vielä huomenna töihin eikä lapset hoitoon, mutta aiotteko jatkaa kauankin vielä näin? (kysyjä: Juliet)
5. Onko itsenäiseksi bloggaajaksi siirtyminen askel lähemmäs sitä 9-17-työelämää vapaampaa elämäntyyliä josta olet joskus kertonut haaveilevasi? (kysyjä: Liisa)

Neljä kysymystä yhdellä iskulla :)

Viisi vuotta… Koska omalta kohdaltani aika on pysähtynyt jo ajat sitten (heh) joudun ihan ajattelemaan lasten ikiä, että saan päähäni ajatuksen ajasta viiden vuoden päästä. Silva on siis silloin kohta yhdeksän (tokalla) ja Seela kohta seitsemän (eskarissa). Hui ja vau!

Elämä viiden vuoden päästä… Hmm. Viiden (tai jo kolmen) vuoden päästä tytöt ovat jo niii-iiin paljon isompia – ainakin toivon, että meillä Joelin kanssa on silloin enemmän mahdollisuuksia olla myös jossain ihan kahdestaan. Nyt se on hyvin-hyvin harvinaista. Tytöillä on silloin ehkä jo omia sellaisia kavereita, joiden kanssa leikitään omissa huoneissa omia juttuja – tai ehkä leikitään joskus kotipihalla yksin, ilman vanhemman valvontaa. Aikaa. Sitä mä ajattelen, että meillä olisi kolmen tai viiden vuoden päästä enemmän.

Haaveilemme myös kahdenkeskeisestä pidennetystä viikonlopusta jossain. Ihan rauhassa; parisuhdeaikaa. Ehkä silloin kolmen vuoden päästä se voisi olla jo hyvin mahdollista. Tai viiden, hehe.

Arjen osalta oikeastaan tämä (oho: päivälleen tasan kahden vuoden takainen!) ajatus on meillä edelleen hyvissä voimissa: www.puutalobaby.fi/mita-me-oikein-haluamme-elamalta Ja kohti tuota suuntaa me olemme tässä viimeiset kaksi vuotta kulkeneetkin – osin tietoisesti ja osin tiedostamatta. Tehneet valintoja tunnepohjalta; mutta koska suunta on ollut meille yhteinen, olemme kuin automaattisesti jo nyt kahdessa vuodessa tilanteessa, jossa tuo meidän ultimate-unelmamme on jo jossain määrin totta.

Rehellisesti sanoen: en tiedä, kuinka pitkään voimme elää näin. Tällä hetkellä kumpikaan meistä ei tee 40-tuntista työviikkoa kenellekään ulkopuoliselle palkanmaksajalle – moni juttu on nykyään yrittäjätyyppistä ”no tästä saattaa saada joskus jotain, jos tää menee läpi” -tekemistä. Mutta tämä on meidän oma valintamme ja haluamme elämämme (ainakin tällä hetkellä) juuri näin. Toivottavasti myös viiden vuoden päästä. Ja kolmen vuoden päästä.

Jos emme päädy haluamaan jotain ihan muuta :)

Ja Liisan kysymykseen: Kyllä. On.

6. Olisitko koskaan uskonut/aiemmin arvannut minkälaisen lehden käännät elämässä äitiyden myötä, eli oliko jostain näistä ihanista asioista jo joku aavistus tai näkemys? (kysyjä: Sari)

En olisi uskonut. En olisi arvannut. Tämä kaikki tuli minulle aivan… …heh: pyytämättä ja yllättäen. Miten mulla tuleekin aina mieleen tämä tällainen totaaliurpo sanonta ”kuin faksi Annelille”.

Mähän en siis ollut osannut mitenkään haaveilla lapsiperhe-elämästä. Mun ajatuksissa lapset olivat = karsea vaiva. Tai = oma elämä ohi. Heh näin kun kirjoitan, en oikein edes tiedä, miten päädyin ensimmäistä kertaa ne e-pillerit pois jättämään. Aiheeseen liipaten kirjoitin joskus täällä: www.puutalobaby.fi/kuumeeton-vauva-mutta-rakas

Kun jäin töistä ensimmäistä kertaa äitiyslomalle, painotin että ”saatan tulla sitten takaisin hyvinkin pian”. Täällä sitä nyt sitten ollaan, neljä vuotta myöhemmin. Dippa-dappa-daa, terkut vaan töihin ja anteeksi.

En mä tiedä, mitä tapahtui. Ehkä löysin itseni tai ainakin sellaisen osan itsestäni, mitä en tiennyt olevan. Joku puuttuva osa, mitä en ennen edes tajunnut kaivata. Tärkeysjärjestys heitti totaaliset häränpyllyt. En tiedä. Heh en todellakaan tiedä. Mutta olen aivan käsittämättömän onnellinen, että näin kävi.

Kuva Instasta: selitys täällä.

7. Mikä bloggaamisessa on ollut rankinta? (kysyjä: Iitanen)

Tämä on ehkä vaikea muotoilla sanoiksi; saattekohan kiinni ajatuksesta…? Mutta itselleni tämä on ollut sellainen selkeästi vaikein juttu: tunne siitä, että olen olisin mukamas tilivelvollinen vastaamaan kaikkeen sellaiseenkin, josta paistaa läpi riitaisuus tai pahatahtoisuus.

Jostain syystä tunsin tätä sisäistä painetta Lily-ajan loppumetreillä eniten. Vaikka kukaan ei velvoittanut minua mihinkään, vaan päin vastoin toimitus yritti joskus tsempata ja niin edelleen. Mutta silloin siis tuntui, että aina välillä iski jokin ”vänkäysaalto”, jossa tekemisiäni ja sanomisiani kyseenalaistettiin aika hyökkäävälläkin tavalla. Siis sillä tavalla, että muka tunnettiin minua paremmin kuin minä itse; ”mutta silloinhan sanoit/teit, että…” Ja siis siinä minua ei rasittanut se, että jollain on minusta ikävä mielipide. Vaan se, että ”mielipiteen” esittäjä jotenkin oletti mun olevan koska tahansa julkisesti vastausvelvollisuudessa mihin tahansa, mistä hän keksii minulle nillittää. Ja ikään kuin vasten tahtoani päädyin johonkin vänkäämiseen tuntemattoman anonyymin kanssa – ei varsinaisesti kovin hyvää ajan ja ajatuskapasiteetin käyttöä, väittäisin.

Aiheesta jonkin verran kirjoitin muuten vasta täällä: www.puutalobaby.fi/ei-ihan-totta/

Tämä ilmiö on onneksi selvästi helpottanut. Ehkä itse olen päässyt siitä yli, että osaan jättää älämölön vastaamatta tai jopa painan kohtaa ”delete” nähdessäni, että henkilöllä on vaan riidanhaasto mielessä. Nykyään myös näen, mistä viestit tulevat – enää tänne ei voi sama ihminen lähettää kymmentä peräkkäistä viestiä teeskennellen, että on joka kerran uusi ihminen. Lilyssä jotkut nimittäin harrastivat sitä; nyt siitä ”jää kiinni” :)

8. Saako bloggaamalla hyvin rahaa? (kysyjä: Karoliinan)

No arvaa :D Haha eli ei. Niin kuin mä tuolla kysymyspostauksessa kerroin, mähän siis maksan tän sivuston toimimisesta :D Olen itsenäinen toimija ja itse omistan sivuni ja tosiaan kustannan esim. sen ylläpidon omasta kukkarostani. Eikä siis kukaan maksa minulle mitään ”kuukausipalkkaa”. Tämä on tilanne, minkä olen itse halunnut. Yhteistyöbloggauksista saan rahallisen palkkion – siis niistä, jotka merkattu heti jutun kärkeen. Blogissa olisi rakenteessa mahdollisuus mainosbannereille; sitä olen ajatellut joskus alkaa vähän paremmin hyödyntää (alkaa myydä banneripaikkoja), nyt ei ole ollut bannereita kuin kaksi :) Jos vaan ois joskus aikaa aktivoitua…

Mutta kuten tuolla viitoskohdassa mainitsen, toki blogin pitäminen pitkällä aikavälillä voi rakentaa mahdollisuuksia. Mutta heh jos tästä tuntipalkkaa alkaisi laskea ja se mielessä bloggaisi, olisihan se aika… …järjetöntä. :D Mutta oma harrastus ja intohimo, joka on menestynyt sen verran hyvin, että siitä tulee joskus vähän korvausta itsellekin – se tämä ehkä eniten on. Kutsumusammatti, hehe :)

9. Saatko paljon katseita kadulla? (kysyjä: Karoliinan)

Joskus ehkä kuvittelen, että joku katsoo vähän tavallista pidempään… Mutta sitten huomaankin, että mulla on ollut tyyliin paita juoponnapissa. :D

Mutta joskus joku on huikannut perään, että ”hei mä luen sun blogia!” Se on tuntunut kivalta – eikä yhtään nololta, vaikka moni on aloittanut juttelun, että ”apua nyt mä kuulostan ihan nololta ja stalkkerilta, mutta…” Ei, se ei ole noloa. Se on kivaa. Saa moikata. Kunhan kertoo, mistä tuntee – hehe mulla on niin huono kasvomuisti, että joskus oon ihan urpona, että ”apua tunnetaanko me jostain” :D

Kuva Instasta: selitys täällä.

10. Mikä on paras jäätelöpuikko upotettavaksi kahviin? :D (kysyjä: Mminne)

Kaikki aika karseita. En suosittele. Ville Vallaton on kuitenkin jätskipuikkojen ylivertainen ykkönen eli jos jotain haluaa dipata, niin sitä.

 

 

 

PS. Teen siis vielä myöhemmin toisen vastaavan teemoista Lapset & koti.

20