Kolmas lapsi vai ei?

Mä nyt tässä spoilaan tän postauksen jännitysmomentin heti alkuunsa: meidän (tämänhetkinen) linja on, että ei.

Mutta silti tämä on aihe, joka aaltoilevasti pilkkii ajatuksissa. Ehkä se kuuluu asiaan – ehkä kaikilla on näin?

Realiteetit kehiin: kaksi lasta on meille ihan riittävästi. Kädet ovat täynnä (ja ylikin) tällä kokoonpanolla, ja arki jo tällä hetkellä liiankin hektinen. Myös meidän jaksamisessa täytyy olla realistinen: tähän tilanteeseen nyt uuden vauvan kanssa yövalvomiset, niin eijeijeijei. Huh heijaa. Ei pysty edes ajattelemaan. Ei riitä enää paukut, ei millään.

Vaikka lasten määrän lisääntyessä toki myös rakkauden määrä lisääntyy (apua tuota kuvaa <3 <3 <3 ), silti tuntuu jotenkin siltä, että uuden pikkulapsen vaatima huomio olisi nyt liikaa tältä nykyiseltä kokoonpanolta pois.

Paitsi nykyinen jälkikasvukokoonpanohan kyllä toivoo vielä yhtä. Viisivuotias on jo luvannut hoitaa kolmivuotiasta, että äiti ja isi voisivat hoitaa vauvaa. Olen myös yrittänyt selittää, että jos vauva syntyisi vaikka, kun lapset ovat kuusi ja neljä, siitä ei olisi leikkiseuraa vielä pitkään aikaan.
”Mutta kyllähän se sitten siitä kasvaa”, minulle vastataan.

Voi rakkaat, en kestä <3

Joskus yöllä olen havahtunut ajatukseen, että ”puuttuuko tästä perheestä vielä joku”. Epämääräinen kummallinen ajatus. Että ”kuuluisiko” tässä olla vielä yhden ihmisen paikka. Vai olemmeko tässä vain me neljä.

Lisää realiteetteja: Silva syntyi kuusi viikkoa etuajassa, ja Seelaa odottaessa jouduin makaamaan yli kuukauden ennenaikaisen synnytyksen uhan takia. Tuntuisi hyvin todennäköiseltä, että kolmas raskaus tulisi olemaan samanlainen. Alun pahoinvointien jälkeen about sekunti hyvää keskiraskautta, ja sitten loppukuukaudet makuulla vauvan hyvinvoinnista huolehtien. Ei kuulosta kovin houkuttavalta. Lisäksi on kaikki epämääräiset pelotkin: mitä jos jotain menisikin vikaan?

Ajatusten aaltoilua aiheuttaa tietysti sekin, että kovin monta vuotta tätä potentiaalista lastentekoaikaa ei varmastikaan ole jäljellä. Kyllä se on varmaan niin, että kahden vuoden sisään tai ei ollenkaan. Eli sellainen ”paitsi jos me joskus muutetaan mielemme” -pelivara on aika lyhyt.

Ja sitten taas: nyt meillä on näiden meidän 3- ja 5-vuotiaiden kanssa ihan hyvä elämänvaihe vaikkapa lähteä talveksi Espanjaan tai ihan mihin vaan. Toki vauvankin kanssa voi. Mutta se… …helpottaminen. Kyllä te tiedätte. Takaisin ”uuteen alkupisteeseen” palaaminen tuntuu oikeastaan ihan mahdottomalta.

Kyse ei ole meillä edes mistään järki vs. tunteet -jutusta. Koska myös tunteet suurimmalta osalta sanovat, että ei enää.

Mutta mikä se alitajunnan ”eikö meillä koskaan enää ole enää vauvaa” -ajatusvälähdys sitten on? Tai se, että miten hurjaa oli synnyttää. Enkö enää koskaan synnytä? Mä en ole koskaan kokenut vauvakuumetta, mutta voivatko nuo välähdykset ovat jotain minimaalisia tuhkahdutettuja merkkejä siitä?

Välillä tulee mieleen, että ajattelenko joskus sitten kiikkustuolissa, että ”voi kun ei tullut tehtyä sitä kolmatta”. Mietinkö, että millainen se kolmas tyyppi olisi ollut? Ajatus on itse asiassa jopa jonkun verran piinaava näin, kun sen ääneen muotoilee.

Mutta ei. Ei meille ole tulossa kolmatta. Sen sanomisessa on kuitenkin ikään kuin ihan vähän surua. En sano sitä silleen iloisen päättäväisesti.

Miten teillä muilla on ollut? Onko lapsilukumäärän viimeinen lukkoonlyöminen ollut selvä ”piuhat poikki tää oli tässä” -tyyppinen juttu, vai kuuluuko tämä tällainen omituinen kaiho ja ”entäjossittelu” asiaan?

 

PS. Tunnistatteko, kumpi vauva missäkin kuvassa? <3

106

You Might Also Like

  • Tilia
    31.5.2017 at 19:56

    Ei se haikeus lähde. Oltiin jo yhdestä lapsesta kokonainen perhe, tosi onnellisia, että saatiin edes se yksi. Toinen oli ihan lottovoitto sen päälle, eikä enempää ole yritettykään. Kaksi on järkisyiden kannalta hyvä. Kahta enempää ei jaksettaisi, voimavarat tiukilla nytkin, tukiverkot kaukana. Kuopuskin lähtee jo kouluun, en todellakaan halua enää vaippa- ja sosevaiheisiin palata. Ikääkin jo riskin puolelle raskaanaoloon.

    Vaan silti joku pieni ääni kaihertaa jossain. Kun sairauden myötä meni mahdollisuus saada meille enää biologisia lapsia, se tuntui tosi pahalta, vaikka mitään todellisia vauvahaaveita ei ole ollut enää vuosiin. Lapsiluku täynnä, lukee lääkärin papereissa. Se on tosi lopullista ja lohdutonta.

    Kai sitä jotenkin olisi kolmanteenkin venytty, jos niin olisi käynyt. Ja siitä olen sataprosenttisen varma, että aborttia ei olisi tehty, vaan kiljuttu onnesta.

  • JoA
    31.5.2017 at 21:18

    Meille on syntynyt kolme lasta viiden vuoden sisään ja meidän perhe on nyt täydellinen. Kuopus on nyt reilu 2vuotias eikä hänen syntymän jälkeen ole onneksi kertaakaan tullut tunnetta että haluaisin lapsia lisää. Kaikki raskaudet oli mulle raskaita ja kaksi lasta syntyi ennenaikaisena, joten jo nuo yhdessä ei houkuta enää. Lisäksi oma kuopuksen jälkeen puhjennut sairaus tekee asioista vielä monimutkaisempia. Toivon siis että vauvakuumeelta vältytään jatkossakin. Onhan vauvat i-h-a-n-i-a mutta nykyään tulee onneksi loppu viimein sellainen ihana helpottunut tunne vauvojen hypistelyn jälkeen että ihanaa myös että omalla kohdalla se pikkuvauva-arki on takanapäin. Koska onhan näitten isompien kanssa niin paljon iisimpää ja huippua et pystyy jo touhutakkin yhdessä.

  • Jp ja kirppu
    31.5.2017 at 21:25

    Meillä on ollut ajatuksena 3 lasta. Kunnes Kirpun veljen vauva aika oli yhtä helvettiä. Apua ei juuri saatu vaikka refluksi, anemia, aistiyliherkkyydet, jatkuvaa ruuasta kieltäytymistä ja heikkoa pituus/painokehitystä. Uuvuin. Ja vannoin ettei enää ikinä…

    Ja sitten se pieni katkeruus, että multa ”vietiin” into saada 3.lapsi pois kun ei saatu tukea. Jaksaisko sittenkin? Kestääkö mun pää jos tulis toinen refluksilapsi (2v oireilee edelleen)… Haluaisin kovasti olla raskaana ja synnyttää vielä kerran, ja ne olleet helppoja aiemmin, mutta kykenenkö enää vauva/pikkulapsiarkeen.. Uskaltaako luottaa avunsaantiin jos lapsella haasteita?

  • S
    31.5.2017 at 21:40

    Tämä olisi voinut olla suoraan mun kynästä. Vauvakamat myytiin pois ja päätös oli, että kaksi on hyvä. Kuitenkin mielessä kaihersi se, että meidän perheestä puuttuu yksi tyyppi. Tunne oli välillä ihan raastavan todellinen, sellainen hätkähdyttävä hetki kun huomaa jonkun hävinneen joukosta. Kun kuopus täytti kolme päätettiin kokeilla tulisko kolmonen ja kesällä hän syntyy. Nyt olo on ihan erilailla varma siitä, että tää on hyvä. Piuhat menee poikki jommalta kummalta ilman tuskailuja.

  • Leluteekin Emilia
    31.5.2017 at 22:03

    Kyllä mä ainakin jossittelen, vaikka oikeesti enempää lapsia ei kestäisi kroppa, pää, auton takapenkki eikä varsinkaan perheen talous – mutta sikäli kyllä olen alusta asti ollut tosi iloinen siitä, että toisesta lapsesta tulikin sitten saman tien toinen ja kolmas, koska muuten ei ehkä olisi hannannut sitä kolmatta. Mutta nyt kun sitten ajattelee, että mitä jos neljännen sijaan saataisiinkin neljäs ja _viides_, niin joo, ei, ei sitä riskiä kiitos. Ja kun esikoisen pikkukeskosuudesta ja kaksosraskaudesta selvittiin kuin koira veräjästä, niin tuntuisi vähän kohtalon uhmaamiselta toivoa nelikymppisenä normaalia raskautta ja tervettä vauvaa. Mutta mitä jos… ;)

    • lilah
      1.6.2017 at 11:31

      Tämäpä juuri, että aina pitäisi olla valmis vastaanottamaan vielä kaksi siinä missä yksikin :-) Useamman lapsen kanssa myös enemmän alkaa jo miettiä sitä, jos lapsi olisikin erityinen tavalla, joka vaatisi ihan valtavasti resursseja. Tietysti sisarukset siinä suhteessa myös saisivat, mutta todella paljon olisi myös heiltä pois vanhempien aikaa ja jaksamista ja toki myös ”normaalia elämää”, jos jatkossa elämä menisikin pitkälti erityisen ehdoilla.

  • Tiia
    1.6.2017 at 00:55

    Itsellä on nyt kolme muksua 5v, 2v ja 2kk ja tiedän että nämä ovat tässä, näin olen nähnyt unissa sillä en tiennyt tämän kolmannen sukupuolta ennen kuin syntyi ja kun minulla kerrottiin että tyttö tulit niin muistin heti yhden unen joskus aikoja sitten missä on viisi hahmoa ja tiedän nyt että meitä kuuluu olla viisi ja me kaikki olemme nyt koossa ❤ näin on hyvä! Sillä silloin kun meitä oli 4 niin tuntui kuin joukosta puuttuisi yksi ja nyt kun meitä on sen viisi, niin sitä tunnetta ei enää ole ☺ onhan tämä välillä raskasta kolmen kanssa mutta päivääkään en vaihtaisi pois ☺❤

  • Salla
    1.6.2017 at 07:15

    Meillä on kaksi lasta neljän vuoden ikäerolla. Ja voin sanoa, että on helppoa! Esikoinen osaa naurattaa nyt 7kk vauvaa ja on muutenkin omatoiminen. Lisäksi käy päivät 8-13 päikyssä. Voisin siis sanoa, että ihan oikeasti tosi suuri helpostus arkeen on tämä isompi ikäero.

  • Suzie Q
    1.6.2017 at 09:44

    Ihania kuvia <3 Meille syntyi juuri kolmas (ja viimeinen) lapsi. Esikoinen syntyi 11/2012, keskimmäinen 05/2014 (siitä asti olen seurannut blogiasi:) ja nyt kuopus 05/2017. Minulla sydän sanoi niin vahvasti, että perheestä puuttuu vielä yksi, että "tartuimme haasteeseen". Nyt tuntuu vauvakuplassa tietenkin tosi hyvältä, vaikka vauhti ja meininki on kolmen alle 5-vuotiaan kanssa aikamoinen. Mutta äkkiäpä nuo kasvaa. Olen ottanut mantrakseni "if you think my hands are full, you should see my heart" :) Kirjoittelen itsekin nyt äitiysloman ratoksi ja pään räjähtämisen estämiseksi pikkuista ihka-uutta blogia: http://emojavekarat.blogspot.fi/2017/04/kuinka-kolmas-lapsi-muuttaa-elamaa.html

    • krista
      1.6.2017 at 11:30

      Apua, miten ihana ajatus tuo sun mantra <3 <3 <3 Ihan tuli tippa akuutisti linssiin, juuri näin! <3
      -
      Hei kiitos blogivinkistä (ja hyvä valinta, bloggaaminen on kivaa tekemistä äitihommien rinnalla), käyn ehdottomasti kurkistelemassa!

  • elinamanda
    1.6.2017 at 14:23

    En tiedä saako tällästä edes sanoa ääneen, mutta toisaalta kun itsekin näin avoimesti asiaa pohdit niin ehkä rohkenen kirjoittaa, että näin sivustaseuraajana mulla on muutamakin perhe joihin tosi kovasti toivoisin syntyvän lisää vauvoja, ja te ootte kyllä yksi niistä! <3 Syynä siis se, että kun teillä toi homma näyttää toimivan niin hyvin, ja teidän lapset vaikuttaa niin onnellisilta, että mieluummin tietysti sellasiin perheisiin niitä vauvoja toivoisi, kuin sellaisiin joissa asiat taas ei ole ihan niin hyvin. Tietysti mahdotonta näin sivusta seuraten oikeasti lopulta tietää, mikä minkäkin perheen todellinen tilanne on, ja toisaalta jos niitä lapsia olisi enemmän, niin verottaisiko se vanhempien voimia sitten niin paljon, ettei jokaista lasta enää pystyisikään kohtaamaan niin lapsentahtisesti ja henkilökohtaisesti, kuin te nyt teette. Mutta sellainen fiilis mulla on jo pitkään ollu että voi kun puutaloon syntyisi vielä yksi vauva! <3 älä ota tätä pahalla tai tungetteluna tai mitään sellaista!

    • krista
      1.6.2017 at 14:27

      Oi, ihanasti sanottu <3 <3 <3 Apua, alkoi itkettää, silleen ihanasti siis <3

  • AamuHali
    1.6.2017 at 14:46

    Meille ei enää tule vauvoja. Kaksi saatiin, mutta toiseen synnytykseen valmistautuessa lääkäri pyysi allekirjoittamaan sterilisaatioluvan. Seuraava raskaus olisi hengenvaarallinen. Hassua, ensimmäisessä synnytyksessä olin jo pahasti vaarassa. Toisen kanssa meinasi raskausaikana yllättäen käydä tosi huonosti molemmille. Toista raskautta puntaroitiinkin pitkään, että uskaltaako. Silti olisin ehkä ollut valmis sitä kolmatta vielä yrittämään mutta kohtalo puuttui näin peliin. Olo on haikean onnellinen. Pienen poskea nuuhkitellessa yrittää painaa tuoksun ikuisesti muistiin, sillä mitään tällaista ei enää tule. Ja toisaalta on niin pohjattoman onnellinen, että selvittiin kaikki tänne asti ja sain pitää nämä rakkaat. Tilanteen lopullisuus jotenkin pakottaa elämään tiukemmin hetkessä. Ja onhan meillä se kolmaskin, ihan ensimmäinen, tähtivauva.

    • krista
      1.6.2017 at 15:00

      <3 <3 <3 <3

      Nää tän keskustelun kommentit on niin ihania, että ihan jokaiseen vaan tekee mieli laittaa sata sydäntä <3 <3 <3

  • MirvaAnnaMaria
    1.6.2017 at 15:15

    Mulle opetti lastenlääkäri joskus, että lapsen kehitykseen kuuluu se vaihe, kun toivotaan pikkusisarusta, se on lähes jokaisella lapsella joskus..

    Teoriassahan ajatus jo siitä toisestakin olisi aivan ihana, jos ei arki olisi yhtä kaaosta jo yhdenkin kanssa ja raskausaika suoranaista helvettiä niin tekisin varmasti enemmän lapsia. Mutta olen aivan 100% varma että pysyn tuossa yhdessä :D

  • Maria
    2.6.2017 at 15:27

    Lapsia on kaksi täydellistä, 5- ja 2- vuotiaat. Meidän perhe on tässä. Kukaan ei puutu. Siitä olen varma.

  • Mariakoo
    2.6.2017 at 22:23

    Kun lapsia oli kolme, olin tosi kiitollinen ja tyytyväinen. Mietin, että yks toki vielä mahtuisi, mut näinkin on tosi hyvä. Ja miehelle kolme oli tarpeeksi. Mutta että kolme tervettä lasta, helppoa synnytystä ha raskautta, ei voi valittaa.. Silti lähes ahdistuin joidenkin naisten hyvin vahvoista ”meille ei enää lapsia tuu!”, ”never ever enää raskautta” jne -kommenteista. Ne kuulosti tosi julmilta mun korvaan, että miten joku voi olla noin ehdottoman varma? Kunnes saimmekin vähän yllättäen vielä päivänsäteen, numero nelosen! Ihana hännänhuippu, joka teki perheestämme täydellisen! Olemme molemmat aikuiset ja myös isot sisarukset hänestä todella iloisia ja hän sujahti perheeseemme täydellisesti! Mutta nyt on se olo; meille ei enää tule lapsia! Mä en halua enää ikinä olla raskaana, enkä käydä vauvajuttuja läpi. Nyt on hyvä! Eli opetus: jos tuntuu, et joo, niin anna mahdollisuus! Lapset ovat rikkaus ja rakkaus. Höpöä ajatella hotellihuoneiden kokoa tai auton takapenkkiä! Syliin mahtuu ja se on tärkeintä!

  • Lisbeth
    5.6.2017 at 16:06

    Heippa. Mä kommentoin ekaa kertaa, vaikka olen lukenut blogiasi jo vuosia :)
    Kun meidän toinen lapsi syntyi, 2v ikäerolla, musta tuntui haikealta, että voisin kuvitella meille vielä kolmennenkin lapsen. Vaikka oli samanlaiset fiilikset kuin mitä tossa kuvailit, meille kolmonen ilmoitteli tulostaan isompien ollessa 2v ja 4v ja just oli talopaketti tilattu. Kaikki meni oikein hyvin, ja oikeastaan paremmin jopa mihin oltiin varauduttu.

    Isommat leikkivät kahdestaan todella paljon (3 ja 5v) kun minä imetin ja syötin vauvaa :) He auttoivat oikeasti vauvanhoidossa ja muistelevat vieläkin, miten kivaa oli auttaa vaipanvaihdossa ja miten ihania muistoja on juuri niistä hetkistä, kun isommat ovat leikittäneet vauvaa kaikkien kolmen kikatellessa. Ne ovat elämäni onnellisimpia muistoja ja olen niin onnellinen siitä, että uskallettiin lähteä vielä kolmannelle kierrokselle!!

    ONNEKSI ONNEKSI ONNEKSI annettiin kolmoselle mahdollisuus tulla ja luojalle iso kiitos, että saatiinkin hänet. Kolmas vauva on meillä ainakin mennyt huomattavasti helpommin kuin aikaisemmat, mutta antanut ihan valtavan paljon lisää. En pystyisi kuvittelemaankaan enää, että meitä olisi ”vain” me 4.

    Nyt tuntuu, että meidän perhe on valmis! Neljättä en ole haikaillut tai haaveillut lainkaan.
    Tuntuu kovin kiitolliselta, että mun ei pidä miettiä vanhetessa: ”että mitä jos ois saatu se kolmonen?” Koska sitä mä luulen, että oisin pähkäillyt todella paljon.
    Meillä on nyt siis combo kaksi poikaa ja yksi tyttö :) tyttö on vanhin 8v ja sitten on nämä muruset velikullat 3v ja 6v.

    Eli oma vinkkini on, että jos yhtään siltä tuntuu, niin go for it!

  • Niina
    5.6.2017 at 17:05

    Vanhalta voimistelukamulta terveisiä! Meillä on kolme lasta isoilla ikäeroilla. Vasta kolmannen jälkeen tuntui todella, että lapsiluku oli täynnä. Sitä ennen en oikein halunnut luopua vaunuista ja sittereistä, vauvanvaatteitakin jemmasin. Väittäisin, että kyllä sen sitten tietää. Toki järjelläkin täytyy elämää suunnitella, aikaa ja jaksamista.

  • 1 2 3