Mä nyt tässä spoilaan tän postauksen jännitysmomentin heti alkuunsa: meidän (tämänhetkinen) linja on, että ei.
Mutta silti tämä on aihe, joka aaltoilevasti pilkkii ajatuksissa. Ehkä se kuuluu asiaan – ehkä kaikilla on näin?
Realiteetit kehiin: kaksi lasta on meille ihan riittävästi. Kädet ovat täynnä (ja ylikin) tällä kokoonpanolla, ja arki jo tällä hetkellä liiankin hektinen. Myös meidän jaksamisessa täytyy olla realistinen: tähän tilanteeseen nyt uuden vauvan kanssa yövalvomiset, niin eijeijeijei. Huh heijaa. Ei pysty edes ajattelemaan. Ei riitä enää paukut, ei millään.
Vaikka lasten määrän lisääntyessä toki myös rakkauden määrä lisääntyy (apua tuota kuvaa <3 <3 <3 ), silti tuntuu jotenkin siltä, että uuden pikkulapsen vaatima huomio olisi nyt liikaa tältä nykyiseltä kokoonpanolta pois.
Paitsi nykyinen jälkikasvukokoonpanohan kyllä toivoo vielä yhtä. Viisivuotias on jo luvannut hoitaa kolmivuotiasta, että äiti ja isi voisivat hoitaa vauvaa. Olen myös yrittänyt selittää, että jos vauva syntyisi vaikka, kun lapset ovat kuusi ja neljä, siitä ei olisi leikkiseuraa vielä pitkään aikaan.
”Mutta kyllähän se sitten siitä kasvaa”, minulle vastataan.
Voi rakkaat, en kestä <3
Joskus yöllä olen havahtunut ajatukseen, että ”puuttuuko tästä perheestä vielä joku”. Epämääräinen kummallinen ajatus. Että ”kuuluisiko” tässä olla vielä yhden ihmisen paikka. Vai olemmeko tässä vain me neljä.
Lisää realiteetteja: Silva syntyi kuusi viikkoa etuajassa, ja Seelaa odottaessa jouduin makaamaan yli kuukauden ennenaikaisen synnytyksen uhan takia. Tuntuisi hyvin todennäköiseltä, että kolmas raskaus tulisi olemaan samanlainen. Alun pahoinvointien jälkeen about sekunti hyvää keskiraskautta, ja sitten loppukuukaudet makuulla vauvan hyvinvoinnista huolehtien. Ei kuulosta kovin houkuttavalta. Lisäksi on kaikki epämääräiset pelotkin: mitä jos jotain menisikin vikaan?
Ajatusten aaltoilua aiheuttaa tietysti sekin, että kovin monta vuotta tätä potentiaalista lastentekoaikaa ei varmastikaan ole jäljellä. Kyllä se on varmaan niin, että kahden vuoden sisään tai ei ollenkaan. Eli sellainen ”paitsi jos me joskus muutetaan mielemme” -pelivara on aika lyhyt.
Ja sitten taas: nyt meillä on näiden meidän 3- ja 5-vuotiaiden kanssa ihan hyvä elämänvaihe vaikkapa lähteä talveksi Espanjaan tai ihan mihin vaan. Toki vauvankin kanssa voi. Mutta se… …helpottaminen. Kyllä te tiedätte. Takaisin ”uuteen alkupisteeseen” palaaminen tuntuu oikeastaan ihan mahdottomalta.
Kyse ei ole meillä edes mistään järki vs. tunteet -jutusta. Koska myös tunteet suurimmalta osalta sanovat, että ei enää.
Mutta mikä se alitajunnan ”eikö meillä koskaan enää ole enää vauvaa” -ajatusvälähdys sitten on? Tai se, että miten hurjaa oli synnyttää. Enkö enää koskaan synnytä? Mä en ole koskaan kokenut vauvakuumetta, mutta voivatko nuo välähdykset ovat jotain minimaalisia tuhkahdutettuja merkkejä siitä?
Välillä tulee mieleen, että ajattelenko joskus sitten kiikkustuolissa, että ”voi kun ei tullut tehtyä sitä kolmatta”. Mietinkö, että millainen se kolmas tyyppi olisi ollut? Ajatus on itse asiassa jopa jonkun verran piinaava näin, kun sen ääneen muotoilee.
Mutta ei. Ei meille ole tulossa kolmatta. Sen sanomisessa on kuitenkin ikään kuin ihan vähän surua. En sano sitä silleen iloisen päättäväisesti.
Miten teillä muilla on ollut? Onko lapsilukumäärän viimeinen lukkoonlyöminen ollut selvä ”piuhat poikki tää oli tässä” -tyyppinen juttu, vai kuuluuko tämä tällainen omituinen kaiho ja ”entäjossittelu” asiaan?
PS. Tunnistatteko, kumpi vauva missäkin kuvassa? <3
120
Mervi
31.5.2017 at 12:50Voih, niinpä! Ainahan se on mielessä…kolmas lapsi ;) Meillä on kaksi poikaa, ja ainahan se mahdollisuus ja toive tytöstä kolkuttelee jossain. Vaikka luultavastihan se kolmas olisi myös poika. Ja toki ihan tervetullut niinkin tietysti. Mutta koen kyllä aika suurta haikeutta kun ajattelen, että meillä ei enää koskaan ole vauvaa. En ole myynyt edes mitään vauvatarvikkeita pois. Vaikka ihan jo mainitsemistasi syistä meidän lapsiluku on kyllä 99 prosenttisella varmuudella tässä. Olen koko ajan odottanut sellaista maagista varmuutta siitä, että tämä oli nyt tässä. Mutta ei sitä taida tulla.
Paula
31.5.2017 at 12:59Mä oon aina aatellu haluuvani kolme lasta, ja nyt kun kakkonen on 2,5kk ja sen kanssa on ihanaa, niin tuntuu jotenkin että sille kolmannellekin olis vielä paikka. Mies tosin ei oo varmasti ainakaan vielä valmis ajattelemaan koko asiaa, varmaan aikasintaan parin vuoden päästä katotaan tilanne oikeesti. Mut meillä onkin vielä aikaa :)
Paprika
31.5.2017 at 13:10Miun on tosi vaikeaa tunnistaa edes sitä, että milloin voisi olla hyvä hetki toiselle. Tavallaan haluaisin mutta tavallaan koen sen kamalan kuormittavana. Ekasta oli kamala vauvakuume mutta nyt ei ole tullut ollenkaan vaikka ajattelenkin välillä että entä jos. Samalla mietin, että voinkohan edes saaha lapsia, kun ei sitä koskaan voi tietää.
Piia
31.5.2017 at 13:31Odotan nyt lasta nro 2, ja raskauden tullessa ilmi tokaisi mieheni leppoisasti voivansa käydä laittamassa piuhat poikki, hänen lapsilukunsa on täynnä.
Vaikka ei ole uhkaus vielä toteunut, eikä siitä ole puhuttu sen enempää, on olo silti haikea. Onko tämä raskaus-synnytys-oman vauvan haistelu viimeinen? Olen haaveillut 3 lapsesta, mutta esikoinenkaan ei ollut itsestään selvyys ja oli työn takana, niin olen ajatellut että kyllä nämä 2 riittää.
Mutta nyt kun on ”kielletty” se kolmas lapsi ( ja mahdolliset muut..) on tulllut hirveä tarve imeä tästä raskaudesta kaikki irti.
Eihän sitä tiedä tuleeko vielä kolmatta tai neljättä lasta, mutta olisin mielummin halunnut ”jättää vain tekemättä” kuin että toinen kieltäytyy.
Mutta eikös ole sanonta että äideiltä jää aina se viimenen lapsi tekemättä.
Lapset kun kasvavat ja itsenäistyvät, äidin tarve vähenee, kaipa tuo tunne on osa tätä tarinaa.
Maija
31.5.2017 at 13:41Ensin ajateltiin kolmea. Sitten saatiin kaksi lasta ja siihen väliin kipeitä keskenmenoja. Sen jälkeen kyse ei olekaan ollut enää siitä, että haluammeko kolmannen lapsen, vaan että olemmeko valmiita käymään sen keskenmenorumban uudestaan läpi. Nyt vastaus on: emme. Silti pidätän sen option itselläni, että tätä asiaa ei tarvitse päättää nyt.
Paituliina
31.5.2017 at 13:45Huh, mä halusin jonkin ajan kolmatta (musta synnyttäminen on ollut siistii ja kotiäiteys myös aivan huippua). Mies ei halunnut kolmatta ja mun henk.koht. umpeenmenoaika vauvojen suhteen oli 35. Eli ”juna meni jo”, eikä harmita. Mä en jaksa valvoa ja hoitaa. Tulen välillä jo ihan hulluksi näiden 6v ja 4v:n kanssa (lähinnä oksennustaudin kohdalla). Äiti on EDELLEEN vähän väsynyt.
Milla / Periaatteen Nainen
31.5.2017 at 14:11Oh well, ikuisuusaihe :) Mähän oon vähän sellainen vauvanarkkari, vielä kun raskaudet ovat alkaneet ja loppuneet hyvin ja helposti ja kaikki on mennyt oppikirjan mukaan, on helppo haaveilla.
Sitten ne realiteetit: kukaan kolmesta ei ole ollut eikä ole vieläkään hyvä nukkumaan. Ne syövät meidät jo nyt konkurssiin. Elämä helpottaa koko ajan, kun ne kasvavat. Luonnonvarat. Hotellipaketit.
Vauvat on ihania, ja mulla on varmaan aina yksi liian vähän. Ja tässä on tietty sellainen kymmenen vuotta aikaa muuttaa mielensä, mutta ei. No no no.
PS: tulkaa Espanjaan!
krista
31.5.2017 at 14:12PS. Tullaan, tullaan! Marraskuun puolivälistä huhtikuun loppuun. Ootteko te siellä silloin, tiedättekö vielä?
Helena
31.5.2017 at 14:18Meillä on kaksi lasta ja kolmatta ollaan mietitty eikä olla päästy päätökseen. Järki sanoo, että ei – kaikki on helpompaa kahden kanssa. Mutta mutta… mullekin tulee ajatuksia, että ”eikö meille koskaan enää tule vauvaa”, ”puuttuuko meistä vielä yksi”. Meidän kaksi poikaa ovat luonteeltaan aivan erilaisia ja heidän kasvuaan ja kehitystään on ollut ihana seurata. Välillä mietin, että millainenkohan se kolmas olisi? Me luultavasti päädytään vielä tekemään se kolmas, koska harvemmin katuu niitä asioita, joita on tullut tehtyä. Enemmän kaduttaa jos jotain ei ole tehnyt. Ja aivan varmasti tiedän, että neljättä en enää haikaile, joten ehkä nämä kaikki ovat merkkejä siitä, että viisi meitä kuuluisi olla. <3
krista
31.5.2017 at 14:25PS. Jostain syystä roskapostisuodatin on nyt erityisen herkkänä ja tosi moni viesti jää (ilman mitään järkevää syytä) sinne jumiin. Vapauttelen viestejä sieltä heti, kun vaan näen niitä! Eli jos julkaisussa tulee viivettä, se johtuu siitä!
Milla / Periaatteen Nainen
31.5.2017 at 15:06Kyllä ollaan: muutetaan kolmen viikon päästä ihan-pysyvästi-sinne. :)
anicca
31.5.2017 at 14:52Tuttu aihe, itselläkin välillä mielessä vaikka ei aktiivisesti. Meillä on 4- ja 7-vuotiaat ja mitä vanhemmaksi nuo kasvaa ja elämä helpottuu, sitä vaikeemmalta tuntuu lähteä taas siihen vauvarumbaan. Vaikka joskus nimenomaan mietin, että jos kolmas niin ois kiva isommalla ikäerolla, kun isommista ois jopa apua vauvan kanssa. Mutta mullakin kohta ikä tulee vastaan (muutaman vuoden oon sua nuorempi), ja kaikki. Jaksanko fyysisesti raskautta (vaikka tähän asti raskaudet on olleet helpot, mutta ei ne iän myötä ainakaan helpotu varmasti), mitä jos vauva ei olekaan terve, miten me vanhemmat jaksetaan kun tukiverkot on minimissä. Sit mulla jopa raha-asiatkin mietityttää. Ja sit kuitenkin se pieni ääni: kadunko joskus myöhemmin tätä päätöstä?!!
Mirre
31.5.2017 at 15:16Mulla on 5 lasta ja 2 nuorinta on nyt 1v ja 2v 8kk. Viimeinen villahousu haluttiin pariksi edelliselle, oli vauvakuumekin ja ikäkin painoi päälle (tänä vuonna 40v). Haluttiin tunteella ja järjellä. Raskausaikaan ei kauheasti ehtinyt taaperon kanssa keskittyä ja toisinaan hirvitti, että mihin sitä on ryhtynyt. Rankkaa on ollut senkin takia, että mies on sairas ja lasten hoitaminen on ollut pitkälti mun vastuulla, samoin kuin yöhulinat. Toisina päivinä suorastaan ketuttaa olla näin kiinni lapsissa, yh:na parisuhteessa, mutta en mä kuopusta poiskaan antaisi :) Hiljalleen ipanat alkaa leikkiä keskenään ja pienimmästäkin alkaa kuoriutua älyllinen olento. Helpottaa, helpottaa. Yksinäisestäkin lapsesta on kokemusta ja se se vasta rankkaa onkin. Tommonen parivaljakko päästää usein helpommalla kumminkin, vaikka ne tappelee yms.
Meillä ei asu muita lapsia, niin tietyllä tavalla näkökulma on 2 lapsisen perheen. Mutta samalla ikä, riskit ja jaksaminen vaikuttaneet päätöksentekoon. Jos ei pienintä olisi, varmasti jossittelisin. Nyt on VARMAA ettei ikinä enää :D
Maarit
31.5.2017 at 15:26Olen odottanut ja toivonut kovasti sitä toisten kuvaamaa varmuutta, että perhe on kasassa ja lapsiluku täynnä. Mutta ei sitä ole tullut. Järki sanoo, että ei enää neljättä, mutta silti sydän välillä huokailee neljännen perään. Täällä myös raskaudet menneet aika samalla kaavalla kuin sinulla, joten muu perhe olisi aika kovilla raskausajan. Ja kovasti vaakakupissa painaa se, että mitä jos näiden kolmen terveen lapsen jälkeen tulisi jotain erityistarpeita tai sairauksia ja kuinka paljon se olisi sitten pois näiltä jo olemassa olevilta. Ikä tulee myös minulla vastaan ja kyseessä olisi jo ihan kunnolla iltatähti.
Mutta sitten se, että nämä olemassa olevat on niin ihania huipputyyppejä, että olisihan se ihan mahtavaa, jos perheessä olisi vielä yksi huipputyyppi lisää. Voi miksi pitääkin sydämessä tuntua ajoittain se pieni vihlaisu ja kaipaus. Helpottavaa kuitenkin lukea näitä muiden kommentteja; ehkä on meitä, joilla se kaipaus vielä yhteen on aina olemassa.
Elisa
31.5.2017 at 15:38Meillä on kaksi lasta. 4 ja 2. Enempää ei pitänyt tulla. Mutta joku päätti toisin ja ehkäisystä huolimatta odotan nyt jouluvauvaa. Sitä kolmatta ja viimeistä. Onhan hän jo nyt rakastettu ja toivotetu tervetulleeksi, vaan kyllä mietin silti miten helvetissä ensi vuodesta selvitään.
pähkinäpau
31.5.2017 at 15:59Meillä on kolme, ja viimeisen vauva-aika oli ylivoimaisesti helpoin. Vauva tuli valmiiseen settiin, itse oli kokenut, ja jotenkin tyyppä vain solahti mukaan. Mulla oli aina se tunne kahden lapsen kanssa, että jotain vielä puuttuu. Että ei me olla vielä tässä kaikki. Kahden viimeisen pidempi ikäero mahdollistaa sen, että vauvan kanssa on paljon helpompaa kuin kahden pienen vaiheessa. Nelikymppisenä jaksoin sen vauva-ajankin ihan hyvin, koska oli jo kokemusta siitä, miten lyhyt se lopulta on. Tsemit!
Aino
31.5.2017 at 16:04Tässä toista ootellessa eka kolmannes kohta takana, ja eräs päivä mieheni itselleen totesi että ei kyllä enää ikinä, ja minä siihen että joo ei enää raskautta tämän jälkeen, ja mies ihmettelemään että mistä arvasit mitä mietin :D oon ollu niin hirveän hormonikoukkunen ja pahoinvoiva, että on kyllä suuri kynnys haaveilla enemmästä. Raskautumista nyt ooteltiin kuukausikaupalla, ja tärppäsi heti kun aloin ajatella että ehkä yksi onkin ihan hyvä, jaksetaanko me vauvavuotta enää :’D On siis aika luottavaiset fiilikset että ihan tyytyväisenä tässä ollaan viimeistä kertaa.
Sari
31.5.2017 at 16:25Olipas ajankohtainen aihe, täällä nimittäin kolmas tulossa!! Korvat suljettu järkipuheilta ja ”huonoilta puolilta”;) Näillä mennään ja katsotaan mitä hulinaa meidän perheeseen tulevaisuus tuokaan!:)
krista
31.5.2017 at 18:19Vaaaau, hei onnea onnea! <3 <3 <3 Oh, ihana uutinen! <3
Devika Rani
31.5.2017 at 16:44Voisko olla että se kaipuu johtuu kissan puuttumisesta? Tyhjä aukko elämässä ei välttämättä tarkoita lasta vaan voi olla eläinkin. <3 Meidän kissat olivat hoidossa viime viikolla kun piti lähteä sukuloimaan ja seuraavana päivänä jo kaipasin kissojen läsnäoloa. Nimenomaan tyhjyyden tunne valtasi sydämeni kun vieressä ei ollutkaan kehräävää kisua. :)
krista
31.5.2017 at 18:19No kissankaipuu mulla ainakin on tosiaan akuutti <3 Olen ihan ihastunut Elinabeen kisuihin, sellaisen me haluttais meille! Nyt oli kuitenkin huono ajoitus, kun mennään taas talveksi pois. Ehkäpä vuoden päästä! :)
Mama
31.5.2017 at 18:22Täällä kirjoittelee 36-vuotias hiljattain tiensä tänne blogiin löytänyt. Ainoa lapseni on 15-vuotias ja haaveilin pitkään toisesta lapsesta. Nyt on päiviä jolloin haluan epätoivoisesti toisen lapsen ja aivan itkettää, hedelmällisen ajan loppuminen pelottaa vaikka olen aika hyvässä kunnossa ja tietääkseni terve. Joinakin päivinä totean, että kyllä tämä elämä vain on helppoa: Annan teinille rahaa ruokaan, tilaan itselle liput festareille ja menen päiväunille kirja kainalossa.
Mies on pikkuhiljaa vasta lämpenemässä ajatukselle toisesta lapsesta, minä oon vähän jo luopumassa toiveesta ja teini haaveilee kovasti pikkusisaruksesta, on sitä pyydellyt jo monta vuotta.
Hmmm……. ja sitten ikäero-kysymys:
Minun sisarukseni ovat 6 vuotta ja 13 vuotta minua nuorempia, tullaan mainiosti juttuun, ollaan lähes päivittäin yhteydessä, tehdään yhdessä kaikenlaista mukavaa ja puolisot kulkevat mukana. Kuin iso ikähaitariltaan laaja kaveriporukka :)
MIMA
31.5.2017 at 19:13Meillä on kaksi lasta 6 vuoden ikäerolla, molemmat pitkien ja raskaiden lapsettomuushoitojen aikaansaannoksia. Väliin mahtui myös paljon keskenmenoja. Toisen lapsen halusimme ns. vaikka henki menisi, eikä se kaukana ollutkaan.
Toisen lapsen jälkeen ei enää samanlaista ”pakko saada”-tunnetta ollut, mutta silti mietimme vuosia hoitojen jatkamista ja kolmannen lapsen yrittämistä. Välillä tuntui, että vielä tahtoisi yrittää ja sitten kumminkaan ei. Ajattelin, että kyllä asia joskus vain tuntuu varmalta mitä haluaa tehdä. 4 vuotta siihen meni. Kun ystäväperheeseen syntyi vauva kahden isomman lisäksi, totesimme, että ei tuota touhua enää meille :)
Nyt tuntuu ihan hyvältä ajatus, että perheemme on tässä. Saimme lapsia luitenkin enemmän kuin ikinä uskoimme. Olen käyttänyt lähes koko aikuisikäni lapsettomuushoitoihin, en halua käyttää kaikkia ikävuosia 20-40v. siihen. En halua vaarantaa fyysistä terveyttäni, enkä henkistäni hoitojen tai vauvan vuoksi. Perheessä ollut muutenkin vakavaa sairastamista joka vienyt voimia. Lapsemmekin ovat, noh, aika haastavia.
Ikäerosta tuli vielä mieleen, että usein ikäeroa mietitään siltä kannalta, että lapset ovat hyviä leikkikavereita toisilleen. Lapsuus on kuitenkin ihmiselämässä tosi lyhyt aika. Yhteistä aikuisuutta sen sijaan on kymmeniä vuosia ja silloin on ihan sama onko ikäero 1, 5, 10 vai 20 vuotta (lähipiirin aikuisilla kaikkia näitä ikäeroja sisaruksiinsa). Sisko on aina sisko. Ja veli veli :)
Menni
1.6.2017 at 00:00Mäkin aina ihmettelen näissä ikäerokysymyksissä, että ketä varten niitä oikeasti mietitään. Siis itsekin toki olen ikäeroja funtsinut, mutta sittemmin lopettanut, koska (a) olennaista se voi olla joskus lapsena, joka on aika lyhyt periodi (b) ei kai ole mun tehtävä synnyttää leikkikavereita; löytyyhän niitä muualtakin (c) eri ikäiset voi mainiosti touhuta keskenään – enempi temperamenttikysymys ja tottumisasia
lilah
1.6.2017 at 11:37Se on ehkä ilmaisu se leikkikaverin tekeminen enemmän kuin tosiasia. Sitä ei kuitenkaan voi kiistää etteikö lapsen asemaan perheessä vaikuttaisi se onko hänellä ikätovereita tai ei.
Diana
2.6.2017 at 17:30Lapsuus on ihmiselämän lyhyt mutta valtavan tärkeä vaihe, jonka jäljet määrittävät usein aikuiselämääkin. Lapsista voi kasvaa läheisiä millä ikäerolla tahansa ja kaikki varmasti ymmärtävät, etteivät nämä asiat ole aina suunniteltavia asioita lainkaan. Jos itse olisin siinä onnellisessa asemassa, että voisin ikäeroa suunnitella omista lähtökohdista, kokisin tärkeänä lasten siinä määrin pienen ikäeron, että lapset eläisivät lapsuuttaan samaan aikaan. Silloin lapsuusmuistot niin hyvässä kuin huonossakin ovat yhteisiä, siten ovat myös paremmin tukena toisilleen eri elämänvaiheissa. Näin siis siinä tapauksessa, jos perheen voimavarat tällaiseen pienehköön ikäeroon taipuisivat.
Menni
5.6.2017 at 00:35Mun mielestä perheen idea ja tehtävä on myös tuoda eri ikäiset ja eri elmänvaiheissa olevat ihmiset yhteen. Se tuo käytännön etuja ja myös psykologisesti siinä on synergiaa, kun näkee laajemmin elämän eri vaiheita läheltä. Tähän ideaan tietty sopis sellainen laajennettu perheen käsite, että suku ois tiiviisti tekemisissä.
Kyllähän lapset sitä oman ikäistä seuraa aina hakee, mutta ilman perhettä/sukua voi jäädä jotenkin rajatuksi se otos muista kanssakäymisistä.
Tän takia mun mielestä myös sisaruksilla voi hyvinkin olla enempikin ikä eroa.
Sumonen
31.5.2017 at 19:49Voi hyvänen aika sitä vauvan ja lapsen kaipuun määrää. Meillä on ollu ajatukset avoinna kolmannelle, mut nyt kun kaksi ei ole enää niin pieniä ja kaikki sujuu, niin epäilevyys on tullu ajatuksiin (toki tähän vaikuttaa paljon myös tämän hetkinen elämä kaikkinensa), mutta mutta…haikeaa ajatella ettei enää koskaan ja just samanlaista ajatusten kimpoilia et puuttuuko vielä joku, entäs jos kaikki ei meekkään hyvin jne.jne. Mut luotan siihen et jos kolmonen on vielä tullakseen niin tiedän sen sataprosenttisen varmasti, ilman epäilyksiä tai jos ei niin sitten perheemme on tässä ja näin on hyvä.