Karvoihin katsomista

Toivepostaus karvoista, haha kaikkea sitä. Elämäni bloggaajana ja silleen.

Lupasin jo viime kesänä (postaus 6+1 kauneusasiaa, joita en tee) erillisen kirjoituksen karvoista. Asia on unohtunut sata kertaa, ja muutaman kerran siitä olette muistutelleetkin. Nyt viime viikolla Rondan upeissa näköalassa katselin auringon kaunista kimmellystä säärikarvoissani ja ajattelin, että nyt.

Nyt olkoon aika kaivatun karvapostauksen.

(ha. ha.)

Tähän karva-aiheeseen sisältyy minulla tällainen ihan naurettava henkilökohtainen ja vuosikausien sisäinen karvaristiriita, jonka olen pystynyt ratkaisemaan vain osittain. Tietoisella, päällimmäisellä ja järjen tasolla minä olen ihminen, joka ei ajele karvojaan, koska ei näe sille tarvetta.

Ja sitten on se toinen taso, joka silloin tällöin (harvoin) nöyrtyy ja ajelee (hiljaa manaten näkymätöntä patriarkaattia) kinttunsa ja kainalonsa.

Lähden liikkelle karvahistoriastani.

Hyvin tyypilliseen tapaan aloin joskus teininä ajatella, että karvoja pitäisi jotenkin ajella. Sain ysiluokalla sellaisen sähköisen epilaattorin, jonka toista puolta kutsuin ruohonleikkuriksi (sellainen, joka nyhti karvat juurineen, au au au) ja toinen puoli oli tavallinen ”nyhtämätön” leikkuri.

Sillä sitten ajelin jalkoja polven alapuolella sekä kainaloita; käsikarvoja harvemmin. En ollut kuitenkaan mitenkään ahkera ajelija. Tavallaan en oikein kokenut sille tarvetta, ja sitten kuitenkin koin. Kun muutkin.

Parikymppisenä alkoi silkinsileiden säärien tavoittelu. Kaikki nämä Venus-sheiveriterät ja niin edelleen. Höyläsin suihkussa geelillä ja kaikenmaailman pinkeillä ergonomisesti muotoilluilla terillä. Mutta se sänki pisteli – se kasvoi ikävän terävänä takaisin – ja kutitti, ja jalat olivat usein sellaisilla punaisilla näpyillä.

Että sellaiset silkinsileät sitten.

Mutta silti tein sitä, koska niin kuuluu tehdä. Sehän kuuluu naisena olemiseen! Ja samanaikaisesti kuitenkin kyseenalaistin sitä: tämä ei ole mulle kyllä nyt ollenkaan mieleistä, miksi sitten teen näin?

Koska yhteiskunta tai jotain. Ärsytti, ja sheivasin silti.

Vähitellen kuitenkin laiskistuin. Aloin katsella karvojani ajatellen, että mitä pahaa noissa nyt sitten on. Kun välillä jätin ajelematta, iho voi paremmin. Jalat tuntuivatkin pehmeämmiltä ilman piikinterävää sänkeä.

Miksi ihmeessä mä oikein ajelisin karvojani? Mietin yleisiä syyvaihtoehtoja omalle kohdalleni.

Itseni takia? Nääh, ei päde minuun. En tykkää sheivaamisesta ja jos itseäni ajattelen, mun päällimmäisin ajatus on, että minun pitää olla tärkeä ja arvokas ja ”kelvata” juuri tällaisena kuin olen. Kaikkine karvoineni. Karvat ovat ihmisessä ihan luonnollinen asia. En siis voi perustella tätä ”meikkaan itseni vuoksi” -tyyppisellä ajatuskululla.

(meikkaamisen sen sijaan voin perustella tällä: sipauksesta ripsiväriä tai puuteria tulee minulle itselleni parempi olo. sheivaamisesta puolestaan ei tule parempi olo)

Miesten/puolison takia? Haha, Joel on useaan otteeseen sanonut, että sitä ei vois vähempää kiinnostaa mun karvat tai karvattomuus – tavalla, josta tiedän, että voin luottaa tähän näkemykseen. Se ei todellakaan kiinnitä edes huomiota siihen, onko mulla karvoja vai ei. No hiukset se ehkä huomaa. Tai jos ripset tai kulmakarvat puuttuisivat – tai huomaisikohan…? Ei välttämättä.

Ja muiden miesten mielipide ei mua kiinnosta. Sitä paitsi hyvin harvoin muut vastakkaisen sukupuolen edustajat ovat minua edes niin lähellä, että näkisivät, onko mun kesämekon alla karvaiset vai sileät sääret.

Hygienia? No, tämä kainaloiden osalta (ei kylläkään jalkojen) osalta voi olla ihan käypä peruste mullekin. Joskus jos kainalokarvat menevät pidemmiksi, ne myös tuntuvat jotenkin märemmiltä. Eli joo-o, osittain tämä on mulle ihan toimiva perusta – ei kuitenkaan selitä esimerkiksi just jalkoja.

No mutta kuitenkin välillä ajelen. Miksi sitten?

Tämä oli mulle itselleni joskus hassu havainto: teen sen toisten naisten takia. Eikö olekin kummallista!

Mua ei yhtään haittaa, että mulla on pitkät jalkakarvat. Mutta ai että jos zumbatessa mulla onkin polvipituiset leggarit, ja sitten pysähdytään vaikka parin kanssa parivenyttelemään…. Ja sitten iskeekin joku outo sisäänrakentunut nolouden tunne, että oi karsaa, tuo toinen henkilö (usein tuntematon nainen) näkee, että mulla on pitkät jalkakarvat. Jaiiiiiks!

Samoin mua ei yhtään haittaa, että kainalokarvani kasvavat jo pitkähköiksi. Ennen kuin sitten alkaa hikisyistä tulla ajatus leikkaamisesta. Mutta kun zumbassa reväytän sitten hihattomassa topissa kädet reippaasti ulos ja karvat iloisesti siitä pompahtavat esiin… Nooooooouh! Tunnen noloutta muiden naisten nähdessä ne.

Ja sehän on ihan älytöntä ja tyhmää! Miksi ihmeessä tunnen niin? Jos mä kerran itse olen päättänyt, että ajelun syytä mulla ei ole.

Mulla ei ole tähän vastausta.

First world problems, mutta tällaisia mä ajattelen oikeastaan aina ennen kuin otan epilaattorin (kyllä, sen saman ysiluokalla saamani – olen palannut sen käyttöön) käteeni.

Annan siis karvani vapaasti kasvaa pitkään – jalkakarvat joskus puoli vuottakin, kainalokarvatkin ehkä kuukauden tai pari. Sitten jossain vaiheessa mulla alkaa se nolousraja ylittyä ja tulen kiusallisen tietoiseksi karvoistani. Ensin kainaloista (koska käytän hihatonta toppia zumbassa) ja lopulta jossain vaiheessa myös jaloista.

Käyn sitten siinä varmaan viikkokaupalla sellaista sisäistä taistoa akselilla ”olen sellainen kuin olen ja mun ei tarvitse ajella karvojani” ja ”ai hitto että tuntuu nololta, kun nää karvat näkyy jumpassa/rannalla/whatever”.

Nolona ja mutisten sitten ajelen.

Ja sitten vielä sekin tilanne, että joskus lapset sen näkevät ja kysyvät, että mitä äiti tekee. Ja jos vastaan, että leikkelen karvoja – ja he kysyvät, että miksi sä sitten noin teet. Kääk. Ja miksi äiti tekee ja isi ei?  ”Koska yhteiskunta on opettanut mut ajattelemaan näin ja en pääse siitä irti vaikka haluan?” Noooouh. Olen tainnut sanoa, että ”no jotkut tykkää tehdä niin” ja vaihtanut puheenaihetta.

Mutta mullapa on sitten ihan ”oma kosto” yhteiskunnalle: en nimittäin koskaan ajele tarkasti! Sutaisen vaan vähän! Mahdollisimman nopeasti, ja sitten äkkiä sheiveri pois käsistä.

Hahaa! Kosto on suloinen, maailma! Huonosti ajellut jalkakarvat on mun vastaus patriarkaatin ikeeseen!

(öööh?)

Karvalinjaus siis: en ajele. Paitsi kun iskee karvanolous. Sitten ähisen ja puhisen ja tunnen nöyrtyväni, kun lopulta ajelen.

Näiden kuvien ottamisen jälkeen olen ajellut jalkakarvani.

Painiiko kukaan muu saman asian kanssa?

 

PS. Joku kuitenkin kysyy intiimialuetta. No, se on aika intiimiä, mutta sanotaan, että au naturel sopii mulle eikä mun mielestä näytä yhtään pahalta tai epähygieniseltä. Mutta pyrin silloin tällöin esimerkiksi kynsisaksien kanssa ministi tsekkaamaan, että ei näy vahingossa uikkareiden alta mitään ylläreitä.

39
Like
3

You Might Also Like

  • murina
    20.1.2020 at 14:18

    Mulle välillä uimahallissa tulee sellanen hetkellinen ainiin koskahan oon ajanut kainalokarvat viimeks? – hetki, mutta yleensä oon kotiin päästessä unohtanut koko asian…. Sanoisin, että ajelen silloin kun muistan, ilman mutinaa ja ahdistusta aiheesta.

    • krista
      20.1.2020 at 18:24

      Noin sen pitäisi mennä, ilman mutinaa ja ahdistusta! Mua itseäni mutisuttaa tosiaa se ristiriita, että ”päällimmäisissä aivoissani” en koe, että mun pitäisi ajaa, mutta silti jotenkin koen, että jossain vaiheessa ”kuvitellun paineen” alla ajan. Jos itse ajaisi silloin, kun huvittaa, ei varmaan tulisi niitä mutinoitakaan!

  • Inka
    20.1.2020 at 15:54

    Mä niiiiin tunnistan ton nolouden tunteen. Ite en välittäis säärikarvoja ajella, mutta just kun se YHTEISKUNTA sitä vähän vaatii. Ja nimenomaan mun mielestä toiset naiset. Ketään miestä ei oo ikinä mun säärikarvat kiinnostanu tai haitannu mitenkään. (Ei kukaan nainenkaan kyllä oo mitään huomauttanu, mistäköhän se ajatus tulee että muut tuomitsis?) 🤔 Ite oon saattanu joskus vilkasta kahesti jos jollain on oikein huomiota herättävän pitkät karvat mutta ei ne oo mua tietenkään mitenkään häirinny.

    Kerran olin jopa niin nolo että jätin menemättä tanssitunnille kun säärissä oli monen kuukauden karvat ja oli vahingossa vaan shortsit mukana. Niillä tanssitunneilla oli kyllä muutenki vähä ikävä tunnelma ja toisille naureskelevia teinejä 🙄

    • krista
      20.1.2020 at 18:33

      Just näin – ja siis kukaan nainenkaan ei ole (aikuisiällä aikanaan, tuskin muulloinkaan) mulle karvoista mitään huomauttanut, joten eniten sen täytyy olla vain ihan oman pään sisään rakentunut ”miten pitäisi olla” -rakenne, josta on vaikea rimpuilla pois!

      Voi sua <3 Mutta tällaisiin tilanteisiin sitä voi ajautua - ja niin luonnollinen asia kuin ihokarvat, yhtä luonnollinen kuin hiukset. Mutta opitut ajatusmallit on syvällä ja etenkin jos on painostava uhka joutua naurunalaiseksi :(

  • Enski
    20.1.2020 at 16:07

    Mä kyllä ajelen kainalokarvat, mutta säärikarvat vaan kesällä. Talvella on pitkät housut, joskus ehkä nilkoista pitää ajella, koska käytän paljon nilkkasukkia ja pillifarkkuja. (Plus nehän ovat luonnolliset ”villahousut” ja lämmittää, haha 😂) Noh, sitten talvella tulee yhtäkkinen tarve lähteä kylpylään, ja matala lämmin makoiluallas on kivasti valaistu, sitten tulee häpeä, jos en ennen lähtöä oo tajunnu ajella. Samoin juhlissa, pyrin kuitenkin olemaan niin että tunnen oloni hyväksi, ja jos joudun miettimään että näkeeköhän joku jalkakarvani (miks juhlissa joku tuijottais sukkahousujen läpi, en tiedä), niin se ei oo sillon kivaa juhlimista, joten ennen juhlia jos vaan muistan ajella.
    Oma mielipiteeni intiimialueesta on sama, eikös niillä ole myös ihan tarkoitus, niinkun nenäkarvoilla, estää bakteereja jne. Bikinirajat joskus tsekkaan 😄

    • krista
      20.1.2020 at 18:36

      Hyvä pointti muuten tuossa, varmasti evoluution myötä ihokarvatkin on jääneet ihmiselle ihan ”syystä”, muutenhan ne olisivat varmaan jossain vaiheessa hävinneet.

      HIh ja just tämä, että miten joku tosiaan voisi juhlissa edes nähdä (vaikka yrittäisi) sun sukkahousujen läpi, jos et nyt ihan tyyliin ruokapöydälle mene muiden eteen makaamaan ja nosta sääriäsi muiden silmien tasolle – ja vaikea kuvitella sun tekevän niin :D Mutta sitten se onkin vain se TUNNE, että joku voi nähdä ja ajatus siitä häpeästä, jos näkee. Ja pelkästään sen tunteen takia voi tosiaan mennä vaikka juhlat pilalle. Ne on syvällä nämä jutut!

      • Enski
        21.1.2020 at 21:34

        No just se! Vaikka ne ois niin peitetty ettei niitä voi nähdä, niin se inhottava tunne, että jos joku sattuuki jotenki istuu vieressä ja se ihana aurinko laittais karvat sukkahousujen läpiki kiiltämään. Toiseks, henkilöä ei välttämättä kiinnostais ees, viimesenä se sanois että hei sun karvat kiiltää 😅

  • Lkrissa
    20.1.2020 at 16:12

    Mulla on niin mustat karvat, että ne on ajeltava. Siis koska vaan näyttää niiin törkeältä. Mä kadehdin teininä äitiäni, joka ei ajellut mitään, mutta sillä olikin ihanan vaaleat ja pehmeät karvat.

    • krista
      21.1.2020 at 10:09

      Mulla on ehkä ”siinä puolivälissä” niin kuin hiuksetkin, ei vaaleat eikä tummat. Mutta siis niinhän sitä PITÄISI (teoriassa!) ajatella, että sun mustat karvat eivät ole sen törkeämmät kuin vaaleatkaan – mutta tosiaan opitut ajatusrakenteet istuu syvässä niin omassa päässä kuin ympäristössäkin. Vaikka kyllä mäkin ajattelen, että hitsi jos ois ihan vaaleat ja harvat karvat, niin ei ehkä tulisi mullakaan tätä ajelupainetta sitten karvojen kasvaessa ”täyteen mittaansa”. Eli joo, syvässä elää nämä.

  • Mia
    20.1.2020 at 16:54

    Siis oon niin samoilla linjoilla sun kanssa!!! Karvahistoriakin melkein sama! Olis ihana ettei tarvis nolostella omia säärikarvoja, varsinkaan toisten naisten takia… Mut joskus vaan se kynnys tulee ja nolostuu… ja ajaa.

    • krista
      21.1.2020 at 10:11

      No just näin menee mullakin! Toivon, että jossain vaiheessa oon opettanut itseni niin, että sitä nolouden tunnetta ei pääse enää syntymään!

  • Janna
    20.1.2020 at 16:57

    Oi kyllä, täällä ainakin painitaan samojen kelojen kanssa!

    Itsekin sheivasinepiloinvahasinnypin (kyllä, nypin!) pitkälle parikymppiseksi koska ”niin kuuluu tehdä”, kunnes jokunen vuosi sitten tuskastuin. Miksi pitäisi? Päätin tehdä kokeilun ja jätin toisen jalan, toisen kainalon ja toisen puolen bikinirajan ajelematta. Kokeilua jatkui vuoden verran ja aina uimahallissa tai rannalla hykertelin, että kuinkas nyt suu pannaan, kun toinen jalka ja kainalo rehotti ja toisella puolella silkinsileää. No, yllätys yllätys, kukaan ei tuntunut kiinnittävän asiaan mitään huomiota. Vähitellen myös toisen puolen sheivaamisvälit pitenivät ja ehkä noin puolen vuoden ajan jätin senkin puolen kokonaan sheivaamatta, kunnes totesin, että omaan silmääni tummahkot pitkät sääri- ja kainalokarvat näyttivät ja tuntuivat liian ”miehekkäiltä” eikä esim. hihattomissa paidoissa kulkeminen tullut kainalokarvoja häpeillessä kuuloonkaan. Joten yhtä äkkiä kuin olin sheivaamattomuuskokeiluni aloittanutkin, tartuin höylään ja höyläsin kaiken pois.

    Kokeilusta jäi siis käteen, että ajoittaisista punaisista näppylöistä huolimatta ajelen karvoja kuitenkin ”itseäni varten”. (Tosin jos yleinen kauneusihanne olisi karvaisempi saattaisin kokea vähemmän tarvetta sheivaamiselle, koska miten niin karvaisuus olisi jotenkin miehekästä kun kerran naisillekin ne karvat yhtälailla kasvaa…)

    Aviopuolison mielipide oli myös yllättävä, hän kun väitti karvakauden ajan, että Joelin tapaan viisveisaa karvoistani, mutta ajeltuani sääret sileiksi kuitenkin myönsi pitävänsä niistä enemmän sileinä. Niisk.

    Ja hassu havainto, harrastan paljon pyöräilyä urheiluleggareissa, jolloin pitkät säärikarvat hiertää säärien ihon tosi kipeiksi pyöräillessä, että yhden järkisyyn sheivaamiselle nykyään sentään tiedän. Voin siis valehdella itselleni, että ei se patriarkaatti vaan kipeytyvät sääret :)

    Lisäksi, toisin kuin ennen tuota kokeilua, jolloin pieninkin miniminisänki tai sheivatessa huomaamatta jäänyt yksittäinen karva tuntui kauhistukselta ja nololta(!), niin nykyään sheivaan tosi paljon harvemmin ja voin mennä huoletta rannalle tai uimahalliin sängenkin kanssa.

    Heh, tulipa avautuminen, yllättävän iso juttu tää karvakeissi lopulta ollakseen todella vaan karvoja :D

    • krista
      23.1.2020 at 17:48

      Anteeksi muuten kaikille vastusviiveestä! Oon viime aikoina nukkunutvähän huonosti ja ollut siksi ”puolikuntoinen”, mutta joka ikisen ihanan karvakommentin (hihi) olen lukenut <3
      -
      Jännä tuo nyppiminen, ilmeisesti moni on sitä "harrastanut", mulle tuo on ihan tuntematon juttu! Onkos siinä jokin sellainen, että lähtisi juurineen....? Vähän niin kuin se mun ruohonleikkuri, hrr :D Mutta aika hauska testitapa tuo, että oot jättänyt vaikka toisen puolen jalan ajamatta tai toisen kainalon :) Mulla tuli heti mieleen sellainen, että jättäisi jalkaan jonkun kohdan sheivaamatta ja katsoisi, miltä se näyttäää... Tai no joo, kyllähän mä jo tiedän, miltä se näyttää mulla, eli siltä kuin noissa kuvissa :D
      -
      Mutta siis joo jos syitä sheivaamiselle löytyy - vaikka sitten hiertävät säärikarvat - niin sittenhän sille on syynsä. Tai vaikka se syy olisi patriarkaattikin (kuten ehkä sit mulla), niin onhan se tavallaan syy :D Vaikka huono syy :D
      -
      Mut on kans nämä laiska sheivaaminen opettanut hyväksymään sen sängen ja pienen karvoituksen ilman nolostelua. Ehkä se ihan sileästä osuukin itsellä paremmin silmään, tai jotain. Mutta sitten joskus iskee sitten se "äääh pakko sheivata" mulle vielä, siitä voisin kyllä päästä eroon.
      -
      Ja joo siis ollakseen vain karvoja naisten karvathan on HYVIN "merkityksellistetty" aihe. Tai siis voi herättää suuriakin intohimoja, vaikka onneksi täällä meidän turvallisella tontilla ei niitä sellaisia "hyi yök karvaiset naiset" -kommentteja näykään. Onneksi! Mutta karvat kyllä tosiaan herättää ajatuksia ja intohimoja, vaikka niin normaaleja ja luonnollsia juttuja ihmiskehossa ovat. Ja erityisesti naisten karvat!

  • Anna
    20.1.2020 at 17:28

    Omia pohdintojani karvoista.
    Säärikarvojen suhteen painin sen kanssa että haluanko olla kapinallinen ja vastustaa tätä yhteiskunnassa vallitsevaa karvattomuusajatusta vai ajelenko. No miksi ajelen? Yksi syy on se että jos käytän tiukkoja housuja niin tuntuu että karvat kutittavat. Lisäksi tykkään sileiden säärien tunnusta. Toisaalta tuo karvanolous herää jos menen vaikka uimahalliin tai johonkin juhliin missä olen sääret paljaana.
    Kun omat tytöt näkevät minun ajelevan karvojani ja kysyvät mitä teen kerron ajelevani karvoja jaloista. heille perustelen sen sillä että se tuntuu kivalta, koska karvat eivät sitten kutita minua. Olen kuitenkin myös sanonut että on jokaisen oma asia haluaako leikata karvoja vai eikö halua. Vähän kuin hiusten leikkuu.

    Kainalot ajelen, koska koen että hiki haisee omaan nenään pahemmin jos en ole ajellut karvoja. Kainaloissa minulla on kuitenkin enemmän myös tuo sosiaalinen puoli ja tiedän myös mistä se alunperin johtuu. Teininä en ollut niin kovin tarkka karvojen ajelusta. Sitten kerran olin ottanut kuvan jossa en ollut ajellut kainaloitani ja olin käsi ylhäällä. Eräs lähisukulainen kommentoi asiaa hieman hymähdellen. Sen jälkeen aloin nolostella karvaisia kainaloita. Niin pienestä se voi olla kiinni.

    Intiimialuetta trimmaan lähinnä sen verran ettei ihan hirveästi tursu esim. uikkarien lahkeista ja välillä lyhennän vähän kun tuo karva tuntuu kasvavan melko pitkäksi. Uikkarinlahjetrimmaus on enemmän sosiaalinen juttu ja tuo lyhentäminen ihan itseni vuoksi.

    Käsistäni tai karvaisista hobittivarpaistani en ole koskaan karvoja ajellut ja onneksi en. Ajelun jälkeen säärikarvat jotka ennen olivat hennot ja kohtalaisen vaaleat tummuivat ja tulivat ikäviksi ja paksuiksi. Jos olisin teininä alkanut ajella käsivarsiani en voi tietää olisiko käsien karvoille käynyt sama, mutta ainakin yhdelle ystävälle kävi juuri näin.

    Toisten ihmisten karvoitusta en katso asialliseksi kommentoida. Minua myös häiritsee se että oikeasti huomaan muiden karvoja. Tämä on varmasti ympäristön luoma tapa. Huomaan että jollain on ajelemattomat sääret, sitten ajattelen että apua en saa huomata sitä ja vasta sitten saan aivot käännettyä siihen että entä sitten vaikka onkin. Tämä että tahattomasti kiinnitän huomiota jonkun toisen karvoihin nolottaa minua ihan yhtä paljon kuin ajelemattomat kainaloni, mutta tuota huomaamista on sentään helpompi peitellä.

    • krista
      23.1.2020 at 17:52

      Tämä on tosiaan tavallaan aika huikeaa, miten monimuotoisissa ajatusten ristiaallokoista sitä karva-asioissa oikein seilaa. Niin monenlaisia ajatuksia ja tuntemuksia – ihan kuin mun blogissakin. Tavallaan ajattelee jotain, tiedostaa jotain, harmittaa jokin, toimii jotenkin, ja kaikki sitten iloisesti risteää. Tämä tuli mieleen siis just tuosta, että myös huomaat toisten ajamattomat sääret ja sit tajuat, että apua ei saa huomata ja sit vasta siihen, että entä sitten. Mutta niinhän ne ihmisen ajatukset just toimii! Mutta kaikki ne myös osoittaa sitä, miten syvässä monet asenteet ja ajattelumallit on ja vaikka niitä tietoisesti yrittää ajatella toisin, niin jostain ne vaan pompsahtelee :) Hassu ihmismieli, tavallaan vähän hallitsematon pohjimmiltaan <3

  • Appa
    20.1.2020 at 18:17

    Olen täysin samaa mieltä karvojen ajamisesta, naturelli on ihan hyvä. Uikkareiden alta ei kyllä ole kivä näkyä, sen pidän huolen mutta muuten saa olla. Olen niin tumma nainen jotta kainalot pidän ajeltuina vallankin jossa hihattomia pidän ja nostelen paljon käsiä ilmaan vaikka jumpassa. Joskus saan kesällä paheksuvia katseita muilta naisilta sääristäni mutten ole näkevinäni.

    • krista
      23.1.2020 at 17:56

      Kyllä, iloisesti hymyillen vaan karvakatseisiin! Mä en ole ehkä saanut paheksuvia katseita, mutta joskus vähän yllättyneitä ehkä (lähinnä kainalokarvoista), mutta taitavasti kuvittelen mielessäni, että ehkä joku paheksuu :D

      Mä muuten jo joskus pidemmän aikaa sitten (yli vuosi) otin kuvan ja olin laittamassa sitä Instagramiin, mutta sitten aloin miettiä, että hitto kun kainalokarvat näkyy, tuleekohan tuosta joku ”karvakohu” :D Laitoin sitten! Ja kukaan ei sanonut mitään! :D :D :D Löytäisinköhän sen kuvan vielä, hmm…?

      • krista
        23.1.2020 at 18:15

        …enkä edes löytänyt itse tuota kuvaa :D Selasin 2-3 vuotta kuvia enkä vaan nähnyt sitä – että NIIN näkyvät ne mun kainalokarvat sitten siinä kuvassa olivat, kun en jälkikäteen nähnyt enää itsekään :D Ei ihmekään, ettei kukaan huomauttanut :D

  • Miitu
    20.1.2020 at 18:18

    Mulla on jaloissa niin paljon muutakin ”kauneusvirhettä”, että nuoruuden poistovimman jälkeen harventuneet karvat on murhe pienimmästä päästä. Ja jotenkin noi miellän enemmän sellaiseksi sukupuolesta riippumattomaksi kehon ominaisuudeksi. Pitkät ja runsaat käsikarvat taas on arempi asia. Kyllä nyt nykyisin pystyn olemaan julkisesti lyhythihaisella paidalla, mut turhan usein huomaan yhä vetäväni neuletta tms. päälle piilottaakseni käteni. Että pitkään ne tuntemattomien ihmisten naureskelut kantaa.

    • krista
      23.1.2020 at 18:04

      No kyllä, mäkin ajattelen rypyistä ja arvista ja kaikesta muusta (vatsamakkaroistakin), että ei tää keho nyt niin täydellinen ole muutenkaan, ettäkö siinä pari karvaa tai pari kolhua näkyisi enää mitenkään :D

      Toi on niin totta. Jos joutuu kuulemaan jotain naureskelua/huomautuksia, se tosiaan vaikuttaa PITKÄÄN, jopa ikuisesti. Esimerkiksi mulla oli lapsena ”ihan tavallinen nenä”, mutta toisen tytön ilkeä tölväisy joskus ala-asteella yhdessä yössä teki mun nenästä JÄTTILÄISMÄISEN ja kärsin siitä ainakin 20 vuotta. Vasta joskus kolmekymppisenä se on mun silmissä ”palautunut takaisin ihan tavalliseksi nenäksi”. Ei taida tämä tyttö (nykyisin nainen) tietää, mitkä traumat teki…

  • Karina
    20.1.2020 at 19:32

    Kivoja ajatuksia! Itse ajelen karvoja kesävaatekaudella tai jos olen menossa uimahalliin. Mulle ei ole mitään punaisia pilkkuja tullut 30 vuoteen, vain silloin kuin ekan kerran vedin säärikarat juurineen, mutta iho on ilmeisesti tottunut siihen. Sääristä vedän juurikin epilaattorilla juurineen ja ne pysyy pari viikkoa siistinä, jonka jälkeen sheivaan ja sitten ne kasvaa nopeemmin sellaseen mittaan, että taas voi epiloida. Mun mielestä ajelu on jopa kivaa, ja tykkään kun säärien iho on ihana pehmeä sen jälkeen. Sukkahousuissakin karvattomat sääret tuntuu kivemmalta. Käsivarsia mulla ei ole koskaan tullut mieleenkään ajella, en tiedä miksi, enkä kiinnitä mitään huomiota muidenkaan käsivarsiin. Jotenkin ehkä nuorena ja vaikutuksille alttiina sääri- ja kainalokarvoista sekä bikinirajoista puhuttiin paljon enemmän, niin eipä noi käsivarret niin haitannu :D Eli joo, yhteiskuntaahan varten niitä karvoja ajellaan mutta – mua se ei oikeasti haittaa, mutta ei mua haittaa myöskään jos muut ei ajele, mä en kattele uimarannalla muiden karvatilannetta :) (vaikka aina mietin että kaikki kattoo mun :D )

    • krista
      23.1.2020 at 18:09

      Tuo käsikarvat on jännä, itsekään en ole niihin kokenut tarvetta ja kun teininä joku ajoi omiaan, olin ihan että WHAAAT, miksi ihmeessä ajelet – ja kun se ajelija perusteli, että on niin tummat, niin en mä edes sitä tummuutta nähnyt. Jännä, miten muhinkin ne sääri-kainalo-bikiniraja -taajuudet iskivät, mutta käsille jäin jotenkin immuuniksi. Itsellä karvojen värissä käsissä/jaloissa ei ole juurikaan eroa.

      Ja just näin, silloin kun itsestä ajelu on kivaa ja haluaa, niin siitä vaan – ja sit kuitenkaan jos muut ei aja, niin sekään ei haittaa. Eli juuri oikea asenne <3

  • Miia
    20.1.2020 at 19:48

    Minä ajelen/poistan karvat kokonaan pois kainaloista ja intiimialueelta, koska itse koen, että se on hygieenisempää niin. Ajelen/poistan karvat myös jaloistani, koska pidän siitä miltä jalat tuntuvat karvattomina. Jokainen saa minun puolestani tehdä juuri niin kuin tykkää, en katso pahalla toisten karvoja.

    • krista
      23.1.2020 at 18:13

      Kyllä, juuri näin! Jos itse haluaa ajella, niin sehän ei tietenkään ole yhtään pahempaa/parempaa kuin ajelemattomuus – eli tämä on juuri se jokaisen oikeus juuri itsensä näköiseen ”kropan ilmaisuun”, on se sitten hiuksia tai meikkaamista tai pukeutumista tai lävistyksiä tai karvoja tai karvattomuutta. Ja silloin, kun se oma päätös on just ”itse tehty” eli ”tykkään ajella ja ajelen” tai ”en halua ajella enkä siksi ajele”, asiassa ei ole mitään ongelmaa. Ongelmallisia ollaan vaan me, jotka haluaisivat toista (olla ajelematta), mutta jotka jonkun näkymättömän (typerän!) paineen takia päätyvät toimimaan ”odotusten mukaisesti”. Eli tiivistettynä sun karva-ajatuksissa ei ole ongelmaa, mutta mun karva-ajatuksissa (vs. toiminnassa) on :D

  • Anne
    21.1.2020 at 00:16

    Hyvä kirjoitus ja erinomaisia pointteja! Itse en ole varmaan noin kymmeneen vuoteen ajellut tai muuten sheivannut, mutta nypin kuitenkin kainolokarvat pinseteillä. Tykkään kyllä itselläni enemmän karvattomista kainaloista ja pidän niiden karvoja jotenkin epämiellyttävinä lähinnä hikoilun takia. Mutta lähes yhtä suuri syy tähän on, että saan jonkinlaista tyydytystä tästä nyppimisestä :D

    Jalkakarvojani en ole koskaan kunnolla poistanut (yksittäisten karvojen nyppimistä lukuun ottamatta, kaikkien nyppiminen olisi vähän liian suuri homma). Karvani ovat kuitenkin melko vaaleat, joten eivät ole kovin näkyvät, mutta toki näkyvät kuitenkin lähempää katsottuna, ja täytyy myöntää, että juuri tällaiset kuvailemasi esim. liikuntatunteihin liittyvät nolouden tunteet ovat tuttuja. En siis halua erityisemmin esitellä karvojani, ja niiden selkeä näkyminen saattaa joissain tilanteissa nolottaa, mutta toisaalta en myöskään jaksa (tai edes halua) vaivautua poistamaan niitä. Tätä yritän perustella itselleni myös sillä, että jos miesten jalka- ym. karvat ovat ok, niin pitäisi olla myös muiden kohdalla.

    • krista
      23.1.2020 at 18:21

      Tää nyppiminen on mulle kiinnostavaa, koska se on niin uusi juttu! Tai no kulmakarvoista tietysti tuttu. Mutta miten tuo kainalokarvojen nyppiminen; kasvaako ne sitten jotenkin hitaammin takaisin sillä tavalla, vai miksi juuri nyppiminen…? Mietin, että pitäisikö jopa kokeilla, mutta ehkä liian paljon nypittävää – ja au au au :D

      Ja siis just tämä ajatus, että miksi ne miesten karvat olisivat vaikka sen hygienisempia kuin naisten karvatkaan; samasta asiasta kuitenkin kyse, ihmisen luonnollisesta ”karvapeitteestä”. Mutta on kyllä vahva kulttuurillinen ”sääntö” tämä, että naisten karvat olisivat jotenkin yök-yök. Vaikka ihan samanlaisia karvoja (ja usein huomaamattomampiakin) ovat kuin miehillä!

      • Anne
        24.1.2020 at 01:59

        Haha, itse taas en ole koskaan nyppinyt kulmakarvoja, ja ajatuskin tuntuu jotenkin kivuliaalta. Kainalokarvojen nyppiminen taas ei mielestäni satu ja syy nyppimiselle on puhtaasi jonkinlainen outo ”intohimo” :D Jotenkin nautinnollista nyppiä karvoja yksitellen; kasvunopeudesta en muuten tiedä, mutta kyllä ne melko nopeasti joka tapauksessa kasvavat eli nypittävää riittää kyllä vaikka joka päivälle :D

        Ja just näin tästä sukupouolijakautuneesta suhtautumisesta karvoihin!

  • Tilia
    21.1.2020 at 08:42

    Samat kokemukset täälläkin. Kainalokarvat ajelen hien takia ihan mielelläni. Säärikarvat kesällä yleisestä paineesta, ja välillä olen pitänyt pitkiä taukojakin siitä. Maailma ei ole kaatunut, puolisoa ei kiinnosta. Jumpassa käyn talvella pitkissä trikoissa, joten se ei ole ongelma. Mutta sitten se uimahalli! Käyn aika harvoin, ja kylläpäs taas nolotti, kun oli unohtunut ajella säärikarvat ennen sitä. Ei miesten, vaan just toisten naisten takia. Ja kun fysioterapeutti pyysi riisumaan ja väänteli karvaisia jalkojani! Jos hän olisi ollut mies, olisin ollut ihan valmis ylpeästi esittelemään ”minäpäs uskallan olla ajelematta sääriäni!” Mutta kun hän oli nainen, niin hävetti. Vaikka yritin lohduttaa itseäni, että täällä käy kaikenlaisissa ryppyisissä, lihavissa ja epäedustavissa kropissa olevia ihmisiä enkä ole tässä joukossa karvoineni varmaan rumimmasta päästä, hoitoalalla olevat ovat nähneet jo kaiken ja fyssaria ei jalkakarvat kiinnosta, vaan se polven toiminta. Silti siitä häpeästä ei pääse eroon.

    Bikinirajan kanssa olen paininut kauan, kun se aina tulehtuu ajelun jälkeen täyteen kipeitä punoittavia näppyjä, joten naturel on paras vaihtoehto. Tätä kompensoidakseni ostin pitkän etsinnän jälkeen lahkeellisen uikkarin. Kesällä ei ollutkaan mitään ongelmaa uimarannalla. Mutta sitten tuli tuo kirottu uimahallikäynti! Altaassa meni ihan ongelmitta tietenkin, mutta miten en ollut ajatellut, että istunkin siellä yleisessä saunassa toisten naisten nähden ja olen suihkussa kaikkien tuijotettavana rehottavinen puskineni… Että jos jollakulla on herkkäihoisille hyviä vaihtoehtoja päästä näistä karvoista eroon, niin otetaan vastaan.

    Ja mitä tulee tuohon, onko ihmisellä silmäripsiä ja kulmakarvoja – sitä ei huomaa kukaan muu kuin toinen syöpähoidot läpikäynyt. Mutta hän kyllä aina.

    • Minna
      21.1.2020 at 11:07

      Kokeile trimmeriä bikinirajoihin. Ei aiheuta ihoärsytystä ollenkaan.

  • Torey
    21.1.2020 at 09:41

    Mä sheivaan koska itse tykkään. En osaisi olla karvaisten kainaloiden kanssa. 🙈 Mutta säärikarvat saa etenkin talvella kasvaa rauhassa ja sheivailen kun siltä tuntuu. Nehän lämmittääkin kätevästi sitten. 😂 Ja kesälläkään en päivittäin niitä ajele. Ei ne oo sellaset, että kukaan näkisi jos ei nyt ihan naamaansa kiinni lykkää. 😄

    https://naissanelioissa.wordpress.com/2020/01/20/joskus-klikkaa/

  • Eve
    21.1.2020 at 15:13

    Ajelen sääret keskimäärin jouluksi ja juhannukseksi tai silloin kun pitää laittaa mustat sukkahousut hautajaisiin. Olen niin vaaleakarvainen, että valkeat säärikarvat näkyvät mustien sukkahousujen kanssa. Kainalokarvat ajan noin kerran kuussa paitsi että nyt en ole löytänyt höylän varateriä joita ihan varmasti olen ostanut. Eli en ole ajellut kahteen kuukauteen, kukaan tosin ei näe niitä karvoja vaaleuteni vuoksi ellei tarkoituksella tule kainaloani tutkimaan. Olen aina ajatellut ajelelevani kainalot hajun vuoksi mutta eivät nuo ole itse asiassa normaalia enempää haisseet. Teininä kun treenasi lyhyissä sortseissa viidesti viikkoon, oli sääret aina ajeltuna mutta nykyään elämässä on tärkeämpiä ja ennen kaikkea mukavampiakin tehtäviä kun säärikarvojen ajelu.

  • A
    21.1.2020 at 17:39

    Kuulostaa varsin tutulta. Teinistä eteenpäin oon kärsinyt omasta karvoituksesta, siis kun on tumma- ja vahvahiuksinen, niin kaupan päälle tulee sit paksut ja näkyvät ihokarvat. Inhosin mun säärikarvoja ja käsikarvoja. Pitkälti lähelle kolmeenkymppiin karvat (tai karvattomuus) oli jotenkin niin tärkeää. Tuli kokeiltua karvapoistoaineet, erilaiset höylät, trimmerit, epilaattori ja ihan vaan pinseteillä nyppiminen. Hohhoijaa. Ja sitten kaikki ne sisäänkarvaneet karvat ja näpyt ja kutina. Niin ja auts se kipu kun epiloin säännöllisesti huulen yläpuolella olevia ”viiksikarvoja”.

    Nykyään, nooh, ei voisi vähempää kiinnostaa. Kainalokarvat sheivaan suihkussa, silloin kun muistan (miehen partahöylällä), alemmat puskat saksille kun kasvavat ärsyttävän pitkiksi (bikinirajat ärtyy jo höylän näkemisestä suurinpiirtein, niin en edes jaksa välittää jos uimahallissa joku näkee liikoja karvoja. Sääriä höylään silloin tällöin kesällä. Mutta mysteeri on se, että nyt nelikymppisenä karvat ei kasva entiseen malliin, mulla on isot alueet käsivarsissa ja pohkeissa tulleet ihan täysin karvattomiksi (en tajuu miksi, hankaako vaatteet, onko tää seurausta nuoruuden kasvojen poistosta)….samaten kulmakarvoja en oo nyppinyt aikoihin ja ne on ihan nätisti kuosissa. Oikeasti oon aika indifferent karvojen suhteen, ei mua ees haittaa jos muut naiset näkee ;) (no en käy jumpissa, käyn uimahallissa ja siellä on lähinnä vanhoja mummoja, joita ei varmaan mun karvat kiinnosta :D).

    Oma tyttöni (ei niin yllättäen) näyttää perineen karvageenit. Ekaluokkalaisella onkin sit jo ihan pitkät karvat käsivarsissa. Toivon kovasti, että tyttöni kasvaa sinuiksi karvojen kanssa, eikä kävisi läpi kaikkea sitä säätöä mitä itse oon käynyt läpi…

  • MariaKoo
    21.1.2020 at 21:22

    Onnea on ikänäkö! Suihkussa ei voi oikein käyttää lukulaseja ja kun yrittää kurkkia kainaloon, niin eihän sitä päätä saa vedettyä niin kauas, että näkis karvatilanteen😅😅. Jotenkin siinä tilanteessa mulle konkretisoitui se fakta, että vanhenen😂😂

  • AaHoo
    21.1.2020 at 22:28

    Mahtava aihe! Itse tummakarvaisena ja vaaleaihoisena olen aina ajellut karvat häpeämisen vuoksi, siis teininä aloin höyläämään. Miestäni karvani ei häiritse. Nyt lapsien myötä on muita tärkeämpiä asioita, niin ajelen jos joskus ehdin. Joululomalla lähdettiin ex tempore kylpylään ja siellä riisuessa mietin, että lapseton minä ei olisi ikinä lähtenyt näillä karvoilla uimahalliin, nyt ei paljoa (ehtinyt) haitannut.

    Juuri yhdessä putiikissa mua palveli parikymppinen kaunis tyttö, jolla oli aika tummat karvat huulen yläpuolella. Itsehän olen vastaavia karvoja käynyt laseroimassa. Mun mielestä oli mahtavaa, että hän uskalsi (huomaatko sanavalinta, miksi pitää ”uskaltaa”) olla karvoineen päivineen. Ja itse yritin pitää katseen tiukasti hänen silmissään, ettei hän vain luule, että katsoisin (naureskelisin) hänen karvoja. Mikä häpeä-nolous-kulttuuri karvoihin liittyykään!

  • Apunnapa
    27.1.2020 at 13:31

    Mä oon kamalan fanaattinen kulmakarvojen liikanyppijä, häpeän liian ohuiksi nypittyjä kulmia, mutta nykyään kasvaa tosiaan enää vain ihan vääriin kohtiin ja pakkohan ne on nyppiä pois.
    Kainaloita tulee sheivattua suunnilleen kerran kuussa, kesällä vähän enemmän ja syynä myös tunne siitä, että siten on jotenkin raikkaampi olo ja toisaalta nolottaa jos karvat oikein rehottaa.
    En oikein pidä siitä, että bikinialueelta oikein rehottelee lahkeiden ulkopuolelle, mutta toisinaan käy niin että huomaan asian vasta uimhallin suihkussa ja sitten yritän vain olla ajattelematta asiaa ja mennä pystypäin ja äkkiä altaaseen :)
    Sääret pyrin sheivaamaan, jos aion mennä juhliin lyhyessä mekossa. Minulla on juuri nyt hämmästyttävän pitkät ja mustat säärikarvat ja olen käynyt läpi syksyn/talven uimassa joka viikko muistaen asian aina vasta uimahallin suihkussa :D
    Kesällä taas vahaan, epiloin ja sheivaan itkien kutinaa, punaisia näppyjä ja sisäänpäin kasvavia karvoja säärissä. Säännöllinen kuorinta ja rasvaus eivät tunnu auttavan asiaa. Talvella en näköjään jaksa tuhlata aikaani moiseen taisteluun, ku pitää ehtiä harrastaa muutakin kuin säärten hoitoa :D