Joulustr… eiiiih, en suostu!

Neljältä aamuyöllä (oi kyllä) alkoi hiipiä aivokoppaan kaikenlaisia kummittelevia (joulu)ajatuksia. Kuten…

…Onkohan niitä joulukalenteriyllätyksiä nyt tosiaan tarpeeksi, se pitäisi vielä tarkistaa…? (alkaa laskea epätoivoisesti väsytokkuraisilla sormilla ulkomuistista kaikemaailman Sanrio-rintaneuloja)

…Oliko ne kaikki joululahjat nyt kasassa ja onko niitä yhtä paljon koululaisille? (vaihtaa sormissalaskun joululahjapaketin laskemiseksi)

…Ai hitsi se amaryllis pitäisi ostaa, niin sen saisi hyvällä tsägällä jouluksi auki.

…Aaaaaa ne yhdet kierrätysostokset joulukalenteriin on hakematta! Toinen ihan jostain Espoon toisesta ääripäästä, toinen enmuistamistä. Ne ois vaatteita, eli pitäisi pakastaakin sen seitsemän päivää. Minkä päivän luukulle se sitten osuisi…?

…Pitää muuten ladata auto, että riittää akku sille hakureissulle. Mihinköhän kohtaan sen ajoittaisi järkevimmin…?

…Kuusen haku… Niin koska senkin tässä ehtii…?

…Karkkikuusi! Sekin! Siihen pitää ne karkit ostaa.

…Eikä, ne Joulupuun paketit! Missäköhän niitä keräyksiä on, onkohan ne vielä käynnissä…?

…Mikäköhän ilta me siivotaan, kun on niin paljon kaikkea ohjelmaa tässä vielä…?

…Kauppatilauskin pitäisi, että saa sitten varmasti sopivalle päivälle sen.

…Jaiks en oo vielä tehnyt partiolaistan joulukalenterin tilitystä! Koskakohan oli sen viimeinen päivä…?

Mitäs vielä, mä varmaan olen unohtanut jotain. Tämähän on ihan stress…

Nooooooooooouh! Ajattelinko mä just olevani joulustressin kynnyksellä! Kaikista ihmisistä minä! Minäkö? En, en, EN!!!!

Siinäpä sitten noin kello 4:45 maanantain ja tiistain välisenä yönä iski sellainen ahaa-elämys. Okei, tätä se on!

Oli nimittäin aika helppo olla vielä stressittömänä hyppivä tonttu-ukko silloin, kun lapset olivat ihan taaperopieniä ja itse ihan joulunviettonoviisi. Kun oli ollut lähinnä reissun päällä maailmalla edelliset joulut. Tuolloin ennakko-odotukset (kenelläkään) joulua ajatellen olivat ihan nollassa, ei ollut belenin rakenteluita, tonttuovia tai itseväkerrettyjä joulukalentereita.

Riitti, kun oli kuusi ja siinä jotainkoristeita, ja pari pakettia kuusen alla.

Mutta vähitellen viimeisen yhdentoista vuoden aikana tässä on kerännyt itselleen ja omalle perheelle ihan vahingossa kaikenlaista joulutapaa. On vaikka just ostanut joulukukan kerran tai kahdesti – hups se onkin jo perinne. Yhtäkkiä joulun ympärille on kertynyt jossunminkälaista ”tää kuuluu jouluun!”-juttua. Ei niin, että kukaan olisi vaatinut tai pakottanut: mutta jotain jouluista (vaikkapa belen) on tehty, ja siitä on herännyt sellainen ääneenlausumaton toive, että sepäs me sitten tehdäänkin ihan joka vuosi.

Kaikki kivoja juttuja, mutta 1,5 viikkoa ennen joulua kello neljä yöllä päässälistattuna yllättävän pitkä lista.

Mutta stop, stop, stop.

Tuon ajatuksen ymmärrettyäni päätin pistää itselleni pisteen. Ihan vaan silleen ”stop minä”. Että en aio olla se ihminen. En aio olla se ihminen (enää sen yön jälkeen), joka kello neljä miettii joulupöytäliinaa ja sinappireseptiä. Porttiteoria ja silleen – joulupöytäliinaan ja sinappireseptiin se joka tapauksessa muutaman vuoden päästä johtaisi, se olisi vääjäämätöntä.

En ole ihminen, joka kokee joulustressiä.

Päätän, että en ole. Linjaan. Niinpä en aio tehdä niin. Se stressi nyt selvästikin vaanii siellä ikkunan takana, mutta päätän, että se on joku tonttu vaan.

Lasken ne joulukalenteriluukut ja joululahjat sitten päiväsaikaan, kun lapset ovat koulussa.

33