Mitä jos lapsi näkee joululahjat?

Muistan kristallinkirkkaasti sen päähän putkahtaneen ajatuksen; olin jo iso lapsi silloin, ehkä seitsemännellä tai kahdeksannella luokalla. Ollaan oltu siis 90-luvun alussa. Olin yksin kotona, äiti töissä vielä, asuttiin äidin kanssa kahdestaan.

Joulu oli jo lähellä, pari päivää enää. Sehän tarkoittaa… Sehän tarkoittaa sitä, että joululahjat ovat jo jossain täällä kotona.

Ihan ensimmäisestä paikasta ei tärpännyt, sitten avasin äidin vaatekaapin. Ja siinä ne olivat! Vaatekaapin ylähyllyllä!

Impulssit eivät olleet enää rationaalisella tasolla. En paljon miettinyt tai harkinnut. Hitsi vie nyt mä kyllä kurkistan pakettien sisään! Varovasti, varovasti kulmasta, että en jää kiinni. ”Ihan vähän vaan”. Haha itseäni huijasin: sillä ”ihan vähälläkin” totta kai paljastui pakettien sisältö.

Sitten vaan varovasti paketit takaisin kiinni ja paikoilleen, vaatekaapin ovi kiinni, ja…

…jäipä valju olo.

Lahjoja avatessa teeskentelin yllättynyttä, mutta olo oli ontto. Mähän vaan itseltäni sen pilasin. Uuuh, mitä tuli tehtyä. Ei enää ikinä. Enkä tehnyt niin enää koskaan.

Tästä tuli eilen juttua, ensin Jodelissa ja jatkoin omassa Insta Storyssä kyselemällä muilta kokemuksia. Tein pienen äänestyksen: kuinka moni kurkisteli joululahjoihin lapsena?

Tulos ei juurikaan yllättänyt. Tai hehe yllätti yhtä paljon kuin ne kurkistellut joululahjat jouluna.

81 % tuohon kyselyyn vastanneista kertoi kurkistelleensa joskus lapsena joululahjapaketteihin. Aika moni!

Kysyin myös, kuinka vankasti vanhemmat pyrkivät torjumaan omilta lapsiltaan tämän saman katastrofin – eli että onko joululahjat sadan lukon takana niin, että lapset eivät varmasti niitä löydä. Vai ovatko ne periaatteessa piilossa mutta niin, että etsimällä lapsi voisi kyllä niihin päästä käsiksi.

Tämä yllätti ehkä ministi enemmän – ei niinkään sisällöllä vaan suuruusluokalla. Nimittäin 91 % vastaajista sanoi, että lahjat ovat kyllä piilossa, mutta kyllä ne pienellä etsinnällä löytäisi.

Meillä siis sama!

Lahjat ovat kyllä tyyliin pussiin tai laatikkoon kääräistynä niin, että ne eivät heti silmään huuda. Mutta jos tätä puutalon kaaosta alkaisi kaivella, niin kyllä ne hyvin nopeasti sieltä löytäisi.

En ole sitä ehkä aiemmin sen pidemmälle ajatellut, mutta tästä keskustelusta hoksasin, että tavallaan siinä on pointtinsa.

Vähän niin kuin joulukalenteri. Lapsihan voi periaatteessa avata kaikki luukut vaikka ensimmäisenä päivänä, mutta hyvin nopeasti siinä huomaa, että itselleenhän tässä sen vahingon teki. Esimerkiksi meillä mä jään ”tonttupuuhastelemaan” iltaisin alakertaan ja kaikille on ihan itsestäänselvää, että jään silloin täyttämään joulukalenteria.

Mutta lapset ihan erityisen paljon varovat itse, että eivät vaan vahingossakaan tule alakertaan niin, että seuraavan aamun yllätys ei mene pilalle. Jos vaikka jotain on unohtunut alakertaan, he varovasti huutelevat portaikon yläpäästä, että ”voitko tuoda, kun mä en voi enää tulla sinne”.

Eli tavallaan tässä kuviossahan on myös vähän sellaista kasvatuksellista puolta. Jättämällä (isomman) lapsen tavallaan itse vastuuseen omasta toiminnastaan antaa samalla puolihuomaamatta pienen oppitunnin esimerkiksi itsehillinnästä tai vaikkapa ihan toisen vaivannäön arvostamisesta.

Ja haha 81 % meistä on näköjään oppinut nämä sitten sen kantapään kautta.

Insta-keskusteluista hoksasi toki myös sen, että miten paljon kaikki on kiinni lapsen iästä ja esimerkiksi siitä, uskotaanko perheessä joulupukkiin. Pienten lasten kanssa tragedia saattaa olla suurempi, jolloin sellaisen tapahtumista varmasti haluaa suojata tarkemmin.

Toisaalta moni oli miettinyt valmiiksi hienoja meriselityksiä tällaisen tapahtuman varalle. Että miten tontut olivat tiputtaneet yhden paketin reestä pois, ja niin edelleen.

Eikä tosiaan isommankaan lapsen kanssa se tarkoita sitä, että mekään vaikka tieten tahtoen laitettaisiin lahjoja liian helposti tyrkylle vaan odottamaan joulun pilallemenemistä. Ei tietenkään! Niin kuin tietysti aikuistakin, jos kyse olisi vaikka jonkun häälahja- tai syntymäpäiväyllätyksen piilottamisesta!

Jollain tasolla siinä on kyse siis luottamuksesta omaan lapseen ja oman lapsen taipumusten arvioinnista (haha arvio, joka 81 % meidänkin tapauksista on lapsena pettänyt) ja toisaalta myös sellaisesta riittävän rennosta suhtautumisesta siihen, että okei jos lapsi todella saa sen päähänsä, niin sehän sen tekee.

Ja myös lapsesta nämä ovat aina kiinni ja jokainen vanhempi varmasti näitä linjaa just oman lapsen ennustetun (tai ennustamattoman) käytöksen suunnilleen tuntien. Joku ehkä tietääkin jo omasta lapsesta, että parempi tosiaan sijoittaa lahjat jonnekin kiven ja kannon taakse ja mieluummin vaikka naapurikuntaan, haha.

Tällaiset ajatus- ja keskusteluketjut mun kohdalta toistuvasti päätyvät sellaiseen ihasteluun, että miten nämä lapset todella ovat niin maagisia ajattelijoita – vielä koululaisenakin.

Että jokin voi olla yhtä aikaa totta ja satua, tiedossa ja salaisuus.

Osuva esimerkki, jonka jaan luvalla! Eräs kertoi Instassa, että oli toivonut joululahjaksi asiaa x. Sitten hänen vanhempansa soitti kaupasta, että ”minkä värisen sä oikein haluatkaan”. Mikä pettymys!

Että tavallaan vaikka tiesi, silti halusi tietoisesti olla tietämättä eikä rikkoa sitä omaa illuusiotaan.

Ja esimerkiksi meillä vaikka lapset ihan hyvin ovat aina tienneet, että vanhemmat ja muut läheiset ostavat ne joululahjat, silti meillä kirjoitetaan joulupukille ja asetetaan kirjeet ikkunalaudalle, josta tontut ne voivat käydä lueskelemassa.

Kun mä sanon joulukalenterin, -lahjojen tai vaikka hammaskeijulahjojen osalta vahingossa, että ”mä valitsin”, lapset virnistellen korjaavat, että ”niin siis tontut valitsivat” tai ”niin siis hammaskeiju valitsi”.

Ehkä siksi se joululahjapaketti voi olla yllätys, vaikka se ei yllätys olisikaan.

Miten teillä: onko lahjat sadan lukon takana piilossa vai teoriassa löydettävissä? Onko tullut lahjanlöytymistraumoja – joko itselle tai jälkikasvulle?

Ps. Meillä muuten tänä jouluna yksi joululahja ns. vilahti – se johtui siitä, että kierrätysvaate oli ostamisen jälkeen pesussa ja vaikka pyrin tekemään sitä salassa, niin osuivathan lapsen haukansilmät sitten kuitenkin houkuttavan näköiseen kuvioon.

”Eipäs kurkita enempää näin joulun alla”, huikkasin iloisesti. Ja asia jäi siihen.

Joulun alla on sellaisia pieniä tonttusalaisuuksia. Yhtä aikaa tiedossa ja salaisia; kuin yhteinen leikki. Ja senhän lapset osaavat paremmin kuin me aikuiset.

24