Miten ja miksi muutin nimeni?

Krista tässä moi. Tai siis… …te vaan tunnette minut Kristana.

Mutta oikeasti mun nimi on Pauliina.

Tai no tarkennettakoon. Krista Pauliina. Koko nimeni on Krista Pauliina, ja siitä mun kutsumanimeni oli elämäni ensimmäisten 19 vuoden ajan Pauliina. Eli Paukku.

Moi vaan, olen sit kai Paukku.

(en kyllä oikein enää uskoisi olevani)

Nimi Pauliina on oikein kaunis, mutta jotenkin olin itse jo koululaisikäisestä asti sitä mieltä, että se ei jollain tavalla tunnu omalta. Ihan niin kuin se olisi minulle liian kiltti, pehmeä ja pyöreä. Liian punaruutuinen esiliina ja ripaus kanelia pullassa. Liian pitkä ja vokaalinen.

Kaipasin jotain lyhyempää. Terävämpää, räväkämpää. Sellaiset, jolla on hennanpunaiset hiukset, korkeat korot ja kova ääni.

Joskus 17-vuotiaana katsoin itseäni meidän eteisen peilistä ja päätin teini-ikäisen mittaamattomalla draamantajulla, että kaikki mun ongelmat johtuvat siitä, että minulla on väärä nimi. Ja että minä muutan nimeni Kristaksi. Piste.

Kuusamosta Helsinkiin muutto 19-vuotiaana oli minulle kaikenlaisten irtiottojen aikaa muutenkin. Halusin aloittaa ihan alusta, uudella identiteetillä ja uudella minällä. Riuhdoin irti Kuusamo-lapsuudestani enkä pitänyt kovinkaan monta vanhaa ihmissuhdetta yllä. Uusi nollapiste: tästä lähtien minä itse määrittelen, että millainen minä olen. Kuka minä olen.

Muutuin Pauliinasta Kristaksi sillä 12 tunnin matkalla, mikä Kuusamosta kesti muuttaa Helsinkiin. Matkatavaroitani raahaten ensin bussilla linja-autolla Ouluun ja siitä junalla Helsinkiin. Olin luultavasti Krista jo jossain Taivalkosken kohdalla.

Siitä lähtien esittelin itseni uusille ihmisille Kristana. ”Moi, mä olen Krista!” Aika helppoa.

Muutos oli yksinkertainen; eihän kukaan tuntenut minua uudessa kaupungissa. Olisin voinut sanoa olevani vaikka Ovenkahva. Mutta sanoin olevani Krista.

Olin Krista. Ei sitä kukaan kyseenalaistanut. Miksipä joku sitä epäilisi: oletkohan kuitenkaan oikeasti mikään Krista?

Joitain vuosia siitä eteenpäin passissa ja ajokortissa oli vielä nimikirjoitus Pauliina. Tällöin virallisissa tilanteissa tai pankkikortilla maksaessani kirjoitin nimikirjoitukseeni edelleen aiemman kutsumanimeni. Jossain vaiheessa tuli passin uusimisen aika, ja myöhemmin ajokortin myös. Uusiin henkilöllisyystodistuksiin kirjoitin allekirjoitukseeni Krista, ja sen jälkeen olen ollut papereissakin Krista.

En siis koskaan käynyt virallisesti muuttamassa nimeäni mihinkään. Voi hyvin olla, että jossain olen edelleen Pauliina.

Mutta mitäs sillä on väliä? Kukaan ei ole enää 20 vuoteen kutsunut minua Pauliinaksi.

Pari sen ajan vanhaa ystävää – ne, johin pidin siinä murrosvaiheessa yhteyttä – ottivat nimimuutoksen vastaan ihan helposti. Tietysti oli muutamia hassuja tilanteita, kun ystävä kiljui baarissa epähuomiossa ”HEI PAUKKU!!!!” ja päät kääntyivät: kuka ihmeen Paukku? Mikä paukku? Kenellä on paukku?

Kuusamo-taajudella sen sijaan olin aivan varmasti useammankin ”mikä sekin oikein luulee olevansa?”-keskustelun kohteena heti silloin lähdettyäni. Mutta aika kuluu ja ihmiset unohtavat. Muutamaa vuotta viikkoa myöhemmin kukaan ei enää muistanutkaan aiemmin Kuusamossa asunutta punatukkaista haluan-erottua-massasta-tyttöä, joka oli ihan tavallinen Paukku mutta joka luuli olevansa muka joku Krista.

Tunsin suurta sisäistä vapautta. Minua eivät enää pitkään tuijottavat kyräilevät silmät määrittele. Olen minä! Olen Krista! Olen ihan mitä haluan!

Enää Krista-nimi ei ole minulle manifesti mistään. Se on ihan tavallinen nimi, minun nimeni. Mutta katunut en ole hetkeäkään.

Ensimmäisinä vuosina aina Pauliina-nimisiin ihmisiin tutustuessani koin pakonomaista tarvetta selittää, että ”hei munkin nimi on oikeasti Pauliina”. Mutta nykyisin Pauliinoita tavatessani en enää edes tule ajatelleeksi, että joskus olin itsekin samanniminen.

Nykyään olen ollut jo pidempään Krista kuin Pauliina.

Tuliko yllätyksenä? Olen tästä jo joskus vuosia sitten kirjoittanut – jos en bloggauksessa, niin luultavasti keskusteluissa ainakin maininnut – mutta huomasin, että en ole (ehkä?) kertonut ihan koko tarinaa koskaa ennen.

Onko kukaan muu teistä vaihtanut nimeään? Miksi ja miten?

57
Like
6

You Might Also Like

  • Tuisku
    19.2.2018 at 13:25

    Minä olen Tuisku tai oikeastaan ja virallisesti olen Tuula, mutta kukaan ei tunnista minua sillä nimellä. Tuisku on partionimeni jostain vuodelta 1975. Olin jotenkin tuiskun-nopee liikkeissäni silloin nuorena. Tuisku on kulkenut mukanani kiltisti kaikki vuodet. Kun saan joskus postipaketteja ja nimenä paketissa seisoo Tuisku, saan tosiaan selitellä postivirkailijalle, että ihan oikeesti se olen minä.

    • krista
      19.2.2018 at 13:28

      Oi mä olen aina automaattisesti ajatellut, että nimesi on oikeastikin Tuisku! Tuula on kuin sellainen lempeä pehmyt puhallus, Tuisku taas sellainen pirteämpi puhuri. Kauniita nimiä molemmat, mutta kyllä sut ihan Tuiskuna näen :)

      • Tuisku
        19.2.2018 at 13:44

        Juu kyllä Krista 😊✌️. Sain joskus silloin nuorempana kaveriltani Iltasanomien lööpin, jota oli levitelty pitkin standeja, siinä luki että Tuisku tukki pääradan! Voi hyvänen aika kun me naurettiin!

  • Sannamarianna
    19.2.2018 at 13:35

    Ei tullut yllätyksenä. :D Itselleni tuli yllätyksenä nimi Krista silloin kun hait bb-taloon. Ja koska me ei olla nähty tässä välissä, niin muistoissa oot edelleen Paukku, Krista on joku muu jota en niinkään tunne.

    Mielestäni siinä ei ole mitään outoa jos haluaa muuttaa nimensä. Itse en ole koskaan tykännyt nimestäni, eikä vähiten sen takia, että luokalla oli aina monta Sannaa. Joskus on käynyt mielessä sekä etu- että sukunimen vaihto, mutta se on liian kallista ja työlästä. Jo se korttien määrä mikä pitäisi uusia… huh huh. Enkä ole keksinyt nimeä mikä tuntuisi omalta, niin paljoa, että haluaisin vaihtaa just siihen. Toinen nimeni Maria ei ole yhtään sen parempi.

    Kerrottakoon vielä, että meidän kouluaikana ihailin nimiä joiden loppu oli -liina, -tiina, -riina jne, eli mielestäni Pauliina oli just niitä parhaita nimiä, jonka olisin voinut valita itselleni mikäli se silloin olisi ollut mahdollista. :D

    • krista
      19.2.2018 at 16:08

      Joo siinä vaiheessa muutama muukin ihmetteli, että mitenkäs noin nimi on muuttunut – vaikka se oli jo tosiaan 10 vuotta aiemmin muuttunut jo silloin :)

      Tuo sun somessa käyttämä Sannamarianna on kyllä jotenkin tosi kiva, mun mielestä se näyttää ihanalta yhteen kirjoitettuna. Siinä on ikään kuin jotain tosi tuttua (se Sanna-nimi, joka on meidän ikäluokassa tosiaan varmaan yleinen), mutta sitten se Marianna yhteen kirjoitettuna tekee siitä vähän niin kuin sanaleikin näköisen. Tykkään!

      Jännä muuten, että nuorena sitä ihastelee just toisilta kaikkea: on se sitten nimi tai vaikka hiukset (mä aina olisin halunnut vaalea) tai mitä vaan, ja aina se oma tuntuu jotenkin huonommalta :D Mä olin muuten joskus ala-asteella sitä mieltä, että maailman kaunein nimi on Katja. Mä en tiedä, miten mä sen olin saanut päähäni, mutta mun mielestä se oli vaan kauneinta ikinä mitään :)

  • Hilmukka
    19.2.2018 at 14:03

    Täällä yksi nimenvaihtaja ilmoittautuu, tosin itse vaihdoin nimeni jo ala-asteen ekalla tai tokalla. Etunimeni Anna alkoi ärsyttämään, kun pojat huutelivat käytävillä anna anna anna, mutteivät tarkoittaneet minua. Kotona ilmoitin, että haluan ottaa toisen nimeni käyttöön. Onneksi vanhemmat olivat hyvin suopeita tälle ajatukselle, nykyään en voisi kuvitella olevani kukaan muu kuin Hilma. Se oli siihen aikaan ihanan erikoinen ja soljui sukunimeen kauniisti. Nykyään pikku-Hilmoja tupsahtelee tasaiseen tahtiin vastaan. Silloin lapsena se tuntui monesta mummujen nimeltä, nykyään se on vauvojen nimi. Näin ne nimet kiertää. Rakastan nimeäni yli kaiken, eikä mikään saisi mua vaihtamaan edes sukunimeäni. Virallisesti olen edelleen Anna, esim. lääkärissä kutsutaan Annaksi, muttei se minua häiritse. Sanon vaan, että joo olen, mutta kutsutaan Hilmaksi.

    • krista
      19.2.2018 at 16:11

      Hilma on kyllä tosi kaunis nimi! Ja ihan totta: Hilmana ajattelisin toisaalta mummoja (mutta ehkä nyky-mummoja vanhempaa ikäluokkaa vielä) ja sitten lapsia – mutta aikuisikäiset Hilmat on varmaan harvinaisempia. Hieno nimi, tavallaan perinteinen ja samalla myös harvinainen <3

  • Pauliina
    19.2.2018 at 14:26

    Heh, täällä yksi Pauliina niin tunnisti itsensä tuosta kiltti, pehmeä ja pyöreä kuvauksesta :D ja siis vain hyvällä tavalla, olen luonteeltani erittäin kiltti ja ystävällinen, enkä juuri pyri räväyttämään millään muotoa. Varmasti on niitä räiskyviäkin Pauliinoja, mutta minulle tuo nimi on aina tuntunut juuri oikealta nimenomaan sen sävyisän vireen vuoksi :)

    • krista
      19.2.2018 at 16:13

      Moikka kaima! :) Mä oon myöhemmin tavannut monenlaisia Pauliinoja, mutta itse asiassa nyt kun mietin, niin kaikki mun tuntemat/tietämät Pauliinat taitavat olla sellaisia ”tekijätyyppejä”: sanavalmiita ja valmiita tarttumaan toimeen, mutta samalla myös ystävällisiä. En tunne yhtään ikävää Pauliinaa :)

  • Lala
    19.2.2018 at 14:30

    Miten teillä perhe ja sukukaiset ovat reagoineet nimenmuutokseen? :)

    • krista
      19.2.2018 at 16:18

      Hankala kysymys :) On osa varmasti ihmetellyt, mutta hmm en mä tiedä… …mä luulen, että mua (ja mun elämänvalintoja) ihmeteltiin muutenkin niin, että tämä nimihomma oli vain yksi juttu muiden rinnalla :D Mutta ei mun ”lähiperhe” sitä mitenkään vastustanut tai mitään. Mä oon aina ajatellut, että sukulaisilla on ”oikeus” sanoa mua Pauliinaksi jos niin haluavat ja osa varmasti sanoo edelleen. Äidillä meni muutama vuosi ennen kuin alkoi Krista tulla luontevasti, mutta mä luulen, että se sanoo mua jo ihan luonnollisesti Kristaksi.

      Hassu yksityiskohta muuten: jossain vaiheessa jos joku kutsui mua nimellä ”Pauliina”, en reagoinut siihen mitenkään, kun en tajunnut enää, että se koskee minua. Mutta oman äidin ”Pauliina-puhuttelu” puolestaan oli luonnollista. Ja kun kerran äiti puhutelikin minua Kristana, en yhtään rekisteröinyt, että se koskee minua :D Olin siis tottunut, että oman äitini suusta ”tottelen” nimeä Pauliina ja kaikkien muiden suusta nimeä Krista :) Mutta nyt se on muuttunut, äitini ei ole kutsunut minua Pauliinaksi enää pitkään aikaan, ei varmaan enää edes vahingossa vaan se on ihan luonnollista.

  • vierailija
    19.2.2018 at 14:31

    Ennemminkin voisi kysyä, miksi sua kutsuttiin sitten toisella nimelläsi ensimmäiset 19 vuotta?

    • krista
      19.2.2018 at 16:19

      Eiks se ole ihan tavallista, että kutsumanimi on jotain muuta kuin se ensimmäinen…? Näin olen olettanut. Useimmiten se on varmaan se ensimmäinen, mutta jos ihmisellä on vaikka kolme nimeä, kutsumanimi voi olla mikä tahansa niistä.

      • selja
        19.2.2018 at 21:07

        Tätä minäkin ihmettelin :) Mikseivät vanhemmat laita ensimmäiseksi nimeksi sitä jolla haluavat lasta puhuteltavan? Eikö se ole 99% ihmisistä se kutsumanimi?

        Puhuin juuri töissä pitkään kollegan kanssa nimiasioista, kun pari vauvaa on tulossa lähipiiriin. Kyllä nimi mielestäni vaikuttaa paljon identiteettiin.

        • krista
          19.2.2018 at 21:13

          En mä usko, että se on 99 % :) Suurin osa varmasti. mutta jos ajattelee kaikkia näitä Pauliina/Karoliina/Kristiina -tyyppisiä nimiä kutsumaniminä, niin usein ne ovat jälkimmäisiä, vaikka ovatkin kutsumaniminä. Vaikka joku Anna Karoliina, ja kutsutaan Karoliinaksi. Harvoin nimet on varmaan niin päin, että nimet ovat järjestyksesssä Karoliina Anna :)

          • Maria
            19.2.2018 at 22:07

            Mun kohdalla vanhempani tiesivät, että halusivat käyttää toista nimeä kutsumanimenä alusta lähtien, mutta nimet kuulostivat typerältä kutsumanimi ensimmäisenä. Ei siinä sen kummempaa syytä tarvita, ja Maria taitaa muutenkin olla useimmiten toisena nimenä.

          • Tilia
            21.2.2018 at 08:36

            Minulla on kolmitavuinen eka nimi ja kaksitavuinen toinen nimi juuri siksi, että vanhempani ajattelivat järkevästi, että ei tarvtse sitten joka paikassa selittää, että käytän muuten toista nimeäni. Olen ollut erittäin kiitollinen tästä heille ja olen todellakin mieluummin ”Maria Liisa” kuin ”Liisa Maria” (ko. nimet eivät liity tapaukseen). Harvoin ihmistä koko nimellä kutsutaan – paitsi, kun on oikein painavaa sanottavaa lapsille, niin tulee koko rimpsu ja vielä sukunimi päälle. :)

  • Katja
    19.2.2018 at 15:54

    Mie tein aikoinani saman kun menin kaupunkiin lukioon. Katja Eveliina ja Eve ollut kutsumanimenä 16-vuotiaaksi. Sen jälkeen olen aina ollut Katja. Tai Kaisa, koska jostain syystä kaikissa työpaikoissa se vääntyy jonkun suussa Kaisaksi. Isä ei vieläkään hyväksy Katjaa nimenä, perhe kyllä muutenkin käyttää Eveä, mutta äiti sentään osaa esitellä kavereilleni itsensä Katjan äitinä.

    • krista
      19.2.2018 at 16:27

      Sä sait Katjasta kaupan päälle vielä lempinimeksi Kaisan :) Hei mulla oli muuten Pauliinasta lempinimi Paukku, mutta Kristasta ei ole kukaan vääntänyt mitän sellaista vakiintunutta lempinimeä. Jotain yksittäisiä heittoja tieysti (krisu, krishna), mutta ei mitään sellaista, joka olisi jäänyt yhtä heittoa pidemmäksi aikaa käyttöön.

      Miltä susta tuntuu se, kun sukulaiset eivät ”hyväksy” nimenmuutosta? Onko se sulle ihan ok? Mä itse ystäville (niille, joihin olin yhteydessä silloin) varmaan aika ykskantaan ilmoitin, että ”tää on mun nimi nyt ja tätä teidän täytyy käyttää”, etenkin siksi, että kun tavattiin sitten uusia ihmisiä, en halunnut ”jäädä kiinni” Pauliinana, hah. Tai siis alkaa selitellä muutosta. Mutta sukulaisiin olin ns. suvaitsevaisempi eli en ole pahastunut Pauliinaksi kutsumista heiltä koskaan. Muistaakseni. Ihme kyllä olin jo silloin nuorena ymmärtäväinen tätä kohtaan, kun monen muun asian suhteen olin aika… …ärhäkkä :D

  • SMaaria
    19.2.2018 at 16:36

    Mä muuten aloin miettiä näiden kommenttien pohjalta miltä tuntuisi, jos oma lapsi yhtäkkiä haluaisi, että häntä kutsutaan jollain muulla nimellä. Hävettää myöntää, mutta kyllä mä varmaan ottaisin vähän itseeni kun mun antama maailman paras ja ihanin nimi ei kelpaa :D

    Itse olen kikkaillut kaksiosaisen ja epäkäytännöllisen pitkän etunimen kanssa eri elämänvaiheissa eri tavalla ja veikkaan, että iso osa tutuista ei oikein edes tiedä miten mua puhuttelisi. En mä itsekään aina tiedä. Vaikka jossain esittelytilanteessa kun pitäisi vaan vuorollaan sanoa ”moi mä olen Sanna” alan älyttömällä tavalla selittää että mua voi sanoa siksi tai täksi tai vaikka tuoksi. Sekin on vähän hankalaa kyllä.

    • krista
      19.2.2018 at 18:54

      Hyvin ymmärrän tuon, luultavasti niin kävisi itsellenikin ja varmaan vähän jokaiselle :) Mutta sit varmaan pitäisi vaan psyykata itsensä ajattelemaan, että kyse on siinä vaiheessa sen lapsen omasta identiteetistä (etenkin jos ratkaisua tekee aikuisiällä) ja elämästä, eikä niitä ratkaisuja tietysti ole parasta tehdä vanhemman pahastumisen pelko mielessä päällimmäisenä :) Niisk :) Mutta joo varmasti kirpaisisi – ja olisi myös hankala opetella käyttämään uutta nimeä. Mun tapauksessa ”helpotti” varmasti se, että kyseessä oli kuitenkin mun oma toinen nimi (ja vanhempien valitsema) eikä kokonaan joku muu nimi.

      Mäkin oon oppinut tuntemaan sut sillä ekalla nimellä! Mutta sitten se toinen jotenkin niin kivasti ”loksahtaa” siihen perään, jos sitä käyttää pitkänä. Sitten jos käyttäisit pelkkää Maariaa (vai oletko käyttänytkin?), saattaisi olla jotain tunnistamisvaikeuksia :)

  • Päkä
    19.2.2018 at 17:39

    Hei
    Jos on epäilys mikä se oma virallinen nimi väestötietojärjestelmässä on,kannattaa tehdä ns.omien tietojen tarkistus Väestörekisterikeskuksen sivuilta. Kutsumanimi on vain kutsumanimi eikä sitä ole virallisissa henkilöllisyyspapereissa esim. Passissa tai henkilökortissa.Monet tahot kuitenkin käyttävät kutsumanimeä,koska he ovat saaneet tiedon sieltä väestötietojärjestelmästä.Etunimen vaihtaminen on helppoa eikä maksa paljoa ellei kyse toisesta kerrasta.Vaikka nimenmuutos maistraattiin on halpa,tulee kuitenkin tietysti passinvaihdossa,ajokortissa hintaa kun ne joutuu uusimaan.Kela kortti tulee automatic ja on ilmainen.

    • krista
      19.2.2018 at 18:49

      Ihan huvikseni kävin kurkistamassa :) Krista Pauliina siellä luki, eikä ollut erikseen kutsumanimeä mainittu mitenkään. Passin ja ajokortin olen siis uusinut nimenvaihdokseni jälkeen, ja niissä on Krista Pauliina ja nimmari Kristana. Pauliina-nimellä en ole tainnut saada 20 vuoteen yhtään mitään postia. Todennäköisesti mun tapauksessa homma on helppo just sen takia, kun Krista on etunimissä ”perinteisemmällä” etunimen paikalla ekana.

  • A
    19.2.2018 at 17:49

    Mua kutsuttiin etunimestä väännetyllä lempinimellä elämäni ekat 20 vuotta joka paikassa, opiskelemaan muuttaessa se jäi pohjoiseen, eli siitä eteenpäin on mun lempinimeä käyttäneet lähinnä sukulaiset pohjoisessa (ja lapsuuden perhe). Nykyään mä jo vähän hätkähdän jos lapsuuden perheen ulkopuolella joku mua kutsuu lempinimellä, kun ei se enää oo jotenkin mua, tai jopa viittaus siihen nimeen tuntuu kuin viitattaisiin eri ihmiseen (siihen epävarmaan nuoreen ja nuoreen aikuiseen eikä tähän keski-ikäiseen naiseen :D).

    Mun pari kaveria on vaihtanut naimisiin mennessään ”koko” nimen (uusi sukunimi plus kutsumaetunimen vaihto). Sellainen on musta jännä muutos. Etenkin läheisen ystävän kohdalla oli vaikea muistaa uusi nimi ja käyttää sitä luontevasti (ja ystävälle oli ok, että käytin vanhaa) mutta vuosien mittaan se uusikin nimi alkoi tulla kohtuullisen sujuvasti.

    • krista
      19.2.2018 at 19:42

      Aika jänniä identiteettijuttuja nämä nimimuutokset – että miltäköhän se sitten tuntuu, kun tosiaan koko nimi muuttuu! Mutta tosiaan siinpä hyvä sauma vaihtaa, kun henkkarit menevät uusiksi joka tapauksessa :) Mä itse en ole (jostain oudosta syystä) muuten vaihtanut sukunimeäni ollenkaan. Vaikka muun perheen sukunimi on kivemman kuuloinen kuin mulla, ja vaikka tuntuu kyllä joskus vähän oudolta olla eri sukunimellä kuin muu perhe. Mutta jotenkin silloin en jaksanut ajatella asiaa ja ajattelin ”tehdä sen joskus ehkä myöhemmin”. Ja nyt ois varmaan se ”joskus ehkä myöhemmin” ja tuntuisi erikoiselta alkaa ihan vaihtamalla-vaihtamaan enää tässä vaiheessa… kun on näin pitkään elämässä ollut kerran jo tällä sukunimellä :D Tai jotain :D Oikeasti mä varmaan haluaisin olla samalla sukunimellä kuin muutkin, mutta en onnistu perustelemaan itselleni nimenvaihdosta millään sellaisella, että sen oikeasti tekisin, kun ollaan kerran naimisissakin oltu jo tän viisi vuotta :D (apua miten sekavaa ajattelua)

      • A
        19.2.2018 at 20:21

        Mulla ei käynyt mielessäkään vaihtaa sukunimeä naimisiin mennessä. Mun nimi on mikä on ja siinä pysyn (vaikka miehen on harvinaisempi ja ”kauniimpi”). Mulla oli kyllä sellainen pragmaattinenkin syy, että kun naimisiin mentiin oli mulla akateemisella puolella jo yli 10 vuoden ura ja iso kasa julkaisuja takana, niin siinäkin oma tunnistettava nimi oli hyvä pitää. Meillä lapsi sai isän sukunimen, vaikka feministiseltä kantilta se vähän vaati nieleskelyä mun pään sisällä (mutta edelleen perustelut oli että se on harvinaisempi ja kauniimpi nimi, ei se että mies olisi väenväkisin halunnut…ja sainpahan mä sanoa vikan sanan etunimien suhteen). Se että meillä on kaksi sukunimeä ovessa ei mua pahemmin haittaa ja eipä ole kukaan kysellyt myöskään mitään kun oon reissannut lapsen kanssa kaksin ja meillä on passeissa eri nimet (ehkä johonkin maahan pitäisi varautua todistamaan asia, en tiedä).

        Joo ja vaikka oman sukunimen pitäminen oli mulle itsestään selvyys, niin enpä oo jaksanut vetää herneitä nenään vaikka anopilta tulee välillä postikortteja mulle miehen sukunimellä :D (se johtuu siis hajamielisyydestä, ei ole siis mitään vihjailua).

  • Mie
    19.2.2018 at 21:48

    Kristalta sä kyllä näytätkin Pauliinaa enemmän :) Hassua, miten nimiin liittää erilaisia luonteenpiirteitä: sanojahan ne vaan on. Mutta toisaalta onhan se nimi aika iso osa omaa identiteettiä ja olemusta.
    Omat nimikriisit loppuivat kutsumanimen kohdalla jo nuorena, kun äiti totesi, että Saarat ovat rohkeita, meneviä ja nokkelia eli kaikkea sitä, mitä halusin olla. Toisen nimen kanssa sitten kipuiltiinkin, kun se on niin epätavallinen :D

    • krista
      20.2.2018 at 17:11

      Totta! Vaikka on se sanonta, että ”ei nimi miestä pahenna”, niin kyllä sitä silti nimille hassun paljon merkityksiä lataa. Vaikka ne onkin usein ennakkoajatuksia, jotka muuttuvat sitten, kun henkilöön tutustuu.

      Kaikki tuntemani Saarat on muuten just tuollaisia kuin kuvaat! <3

  • Tiina
    20.2.2018 at 00:56

    Jännä aihe. Itse en ole yhtään kiintynyt nimiini, enkä koe että identiteettini riippuisi niistä mitenkään. Toki nimeni on mattimeikäläinen-tasoa. Teininä halusin tietysti jännemmän nimen mutta en edes muista minkä.

    • krista
      20.2.2018 at 17:13

      Mäkään en osaa ajatella, mitä ajattelisin Pauliina-nimestäni nyt, jos olisin vielä senniminen. Että olisinko vielä vaihtamisfiiliksissä – en välttämättä. Teininä sitä on niin ehdoton :) Ja se kuuluukin siihen ikään. Mä luulen, että minullakin se oli pitkälti just sitä, että halusin teininä jännemmän nimen – että kaikki jännittävimmät kitaransoittajapojat kiinnostuu mukamas enemmän Kristasta kuin Pauliinasta :D :D :D

  • Miitu
    20.2.2018 at 06:56

    Tulipa noista lopun sukunimi-keskusteluista mieleen: Mulla meni varmaan jotakuinkin vuosi sellaisessa identiteettivälitilassa naimisiin menon jälkeen. Teknisesti vaihto sujui helposti, mutta uus ei tuntunu heti omalta ja vanhakin tuntui jääneen jonnekin kauas menneisyyteen, mikä sinänsä on hassua, kun välit on ollu aina läheiset. Väliin mahtui monta ”seesteistä” vuotta, nyt taas joutuu totutella, kun käly käyttää sitä m u n nimeä 😅 Etunimi sentään on pysyny samana koko ajan. En mä toki lapsena/nuorena siitä pitäny – toisesta nimestäni pidin vielä vähemmän, mutta en keksiny tilalle mitään muutakaan nimeä, mikä olis tuntunu paremmalta. Ajan saatossa oon sit kasvanu yhteen tän nimeni kanssa.

    • Miitu
      20.2.2018 at 06:58

      Ai kauhee, miltä tää näyttää kontekstista irrotettuna 😂 Siis tosiaan sukunimestä puhutaan (mä en oikeesti sais naputella näitä ehtiiehtii -tilanteissa)

    • krista
      20.2.2018 at 17:14

      Hah hah haa ymmärsin kyllä – mutta muuttuisi aika kummalliseksi, jos käly olisi vienyt sun etunimen :D

  • Ada
    20.2.2018 at 09:07

    Täällä Tiina Marja-Leena, kutsumanimi kotona ja sukulaisten suussa Marjukka.
    Kouluun mennessä osasin kirjoittaa Tiinan, no sillä mentiin. Oppikouluun mennessä opin kirjoittanaan Marja-Leenan, mutta luokka täynnä maijamarjamirja…liisaleena yhdistelmiä ja veljeni kutsui minua Adaksi, kuten koko kveriporukka Opiskelemaan lähdettyäni olin taas Tiina, eihän minua koulun ulkopuolella kukaan Marja-Leenana tuntenut. Joulukortit allekirjoitan Ada, Tiina tai Marjukka riippuen vastaanottajasta.
    olisikohan ollut helpompi ristä mut Marjukaksi olisikohan pysynyt??

    • krista
      20.2.2018 at 17:16

      Sulla on tällainen moni-identiteetti siis! Mä muuten kirjoitan esimerkiksi äitien/isänpäiväkorttiin molemmat nimet Krista Pauliina.

      Hauska lisä tuo Ada sun nimessä; tai siis Marjukan helpommin huomaa, että se tulee Marja-Leenasta, mutta mistä Ada? Leenasta? Ada on kyllä myös tosi kiva nimi!

  • Puumis
    20.2.2018 at 09:15

    Mä muistaakseni aika nopeasti totuin Paukusta Kristaan..? (Taisin tosin olla yksi noista Paukku-huutelijoista baarissa silloin ihan alkuaikoina Hesas…Helsingissä :D)

    • krista
      20.2.2018 at 17:21

      Joo mun muistikuvien mukaan kans sulla ei ollut varmaan mitään tottumisongelmia :) Vaikka varmaan niitä Paukku-lipsautuksia tuli vähän kaikilta, ja totta kai tuleekin – onhan se aivoille ihan uutta opeteltavaa alkaa kutsua eri nimellä jotain ihmistä, jota on tyyliin parikymmentä vuotta kutsunut jollain toisella nimellä :D

      Mä luulen, että ylipäänsä tottumiskysymys meni niin, että niillä/teillä läheisimmillä tyypeillä, jotka oli ikään kuin ”kiinnostuneita musta ihmisenä” oli helppo ajatella, että ”okei se on onnellisempi toisella nimellä > yritän alkaa opetella käyttämään sitä”. Ja siirto oli suht ongelmaton. Mutta sit ”muutosvastarintaa” saattoi olla just sellaisilla kaukaisemmilla tyypeillä, jotka katsoi oikeudekseen, että HE voivat määritellä sitä toista ihmistä, jolloin HE voivat myös päättää, että millä nimellä sitä kutsuvat. Tai jotain :D Sellaista Kuusamo-skeneä, jossa toiset ihmiset niin luulevat tietävänsä toisten asiat – ja siitä sitä nimenomaan silloin räpisteli irtikin. Kääk taas epäselvästi selitetty :D

  • Ppaa
    20.2.2018 at 09:16

    Mulla on kaksiosainen nimi (olkoon nyt vaan xxx-yyy) ja sen lisäksi vielä toinen (/kolmas?) nimi. Aloin joskus 2000-luvulla riparin jälkeen sanomaan että olen vain xxx. Muistaakseni se oli ihan ok, vaikka sukulaisilla kestikin tottua ja osa kutsuu edelleen (välillä) xxx-yyy:ksi. Se kuulostaa lähinnä hassulta, mutta ei suututa tai mitään. Suurin osa tuntemistani ihmisistä ei välttämättä edes tiedä että virallinen nimeni on jotain muuta, koska heille ei ole tarvinnut selitellä että ensin mä olin xxx-yyy mutta nyt mä oon xxx vaan oon aina ollut xxx. Olen monesti miettinyt että muutan virallisesti nimestäni pois väliviivan (koska sukunimeni on lisäksi harvinainen ja aika vaikea joten nimet on useimmiten jollain muotoa väärin) mutta en kuitenkaan ole tehnyt sitä- onhan se nimi jonka olen vanhemmiltani saanut ja tuntuu tärkeältä pitää se koskemattomana. Olen vain alkanut kirjoittamaan joka paikkaan pelkän xxx:n joten esim laskut tulee sillä nimellä. Pankkikortit taas ovat xxx-yyy mutta nimikirjoitus niihin tulee tottumuksesta xxx sukunimi. En sitten tiedä, että onko se jotenkin ’laitonta’ tai vähemmän sallittua tehdä näin mutta tällaiseen tapaan olen luiskahtanut ja tottunut:D

    • krista
      20.2.2018 at 17:26

      Mä kans joskus mietin, että onkohan se jotenkin ”laitonta” kirjoittaa eri nimeä kuin kortissa. Mä tosi varovaisesti joskus Pauliina-henkkareiden aikaan kirjoitin Kristan pankkikortilla maksaessa, mutta ei sit kukaan sanonut mitään :D Mutta muistaakseni Pauliinana kirjotin silloin aina. Ja sit tosiaan uuden kortin tullessa laitoin siihen viralliseen nimmariinkin Kristan – eikä siitäkään kukaan mitään kysynyt passia tai korttia hakiessa :D Mutta mä luulen, että tää mun tapaus johtuu just siitä, että se Krista on järjestyksessä eka eli muutenkin se yleisempi etunimen kohta. Oiskohan sulla sama: kun kirjoitat sillä ekalla, se ei ehkä ole ongelma? Mutta jos kirjoittaisit vaikka sillä kolmannella, saattaisi herättääkin ainakin ihmetystä…?

      • Ppaa
        20.2.2018 at 19:48

        Varmaan hei just ton takia ei herätä ihmetystä! Varsinki ku mun koko nimi on niin pitkä ettei siitä usein näy ku sitä alkua minkä kirjotankin xD sen kanssa vaan pitää olla tarkkana, että lentolipuissa ja viisumeissa on nimi väliviivalla, koska (näin mulle ainakin väitetään) muuten voi olla ettei pääse matkaan. Mutta enpä oo jaksanu tätäkään tarkistaa mistään..heheh:)

  • Pieta
    20.2.2018 at 16:32

    Hih, Paukku! Täällä toinen, Paukkuliini siis. Mun toinen nimi on Pauliina ja äiti kutsui mua Paukkuliiniksi. Ihan kiva nimi mutta ymmärrän, miksi vaihdoit. Jotenkin kolahti tämä teksti muutenkin. Näin neljänkympin kriisin aikana olen tajunnut, kuinka paljon on rasittanut toisten määritelmät itsestä. Niistä piti rimpoa irti ja ehkä vasta nyt osaan valita tiettyjä juttuja siksi, että MINÄ haluan. Aika jännää tämä elämä. :)

    • krista
      20.2.2018 at 17:32

      Ihana lempinimi, Paukkuliini! Mä olin vaan Paukku ilman mitään liineja :D

      Mutta joo totta: tuo oman sisäisen tahdon löytäminen on kyllä iso juttu tässä elämänmittaisessa ”aikustumisprosessissa”. Tai siis kokonaiseksi ihmiseksi tulemisessa. Niin helposti alkaa itsekin noudattaa sitä, mitä muut odottavat. Vaikka just nimen vaihdos: tekeekö sen, jos oma identiteetti tuntuu siltä – vai jääkö miettimään, että mitä muut ajattelevat. Vaikka se on OMA nimi ja OMA elämä. Ja siis ei pelkästään nimiasiassa (ja se muutenkin on kömpelö esimerkki tässä), vaan niin monessa muussakin asiassa.

  • Raija
    20.2.2018 at 21:38

    Heippa,

    Loysin sun blogin vasta muutama kuukausi takaperin ja olen pikkuhiljaa lueskellut blogisi alusta lahes tahan paivaan (talla hetkella menen viela viime talvessa Espanajassa :D ). Vaikka oma elamantilanteeni on ihan erilainen kuin teidan niin blogisi on ollut hyvin hyvin koukuttava. :)

    Mutta tahan asiaan oli vihdoin sitten paastava kommentoimaan, nimeni Raija perusteella minua kuvitellaan aina huomattavasti ikaistani vanhemmaksi. Raijahan on kaytannossa mummojen nimi (silloin kun olin teini niin se oli viiskymppisten nimi). :D Olen siis kolmevitonen Raija mutta nimeni ei koskaan ole minua hairinnyt enemmin olen vaan aina ollut iloinen kun ikina luokalla ei ollut kaimoja korkeintaan jonkun aiti oli Raija. :D Nyt ulkomaille muutettuani Raija on taas hyvin hyvin hankala nimi englanninkieliselle ihmiselle. Me ja meidan kovat arrat! Mutta silti itse en ole ikina kokenut tarvetta vaihtaa nimeani. Ymmarrran silti hyvin niita jotka ehka joskus nimensa muuttavat, joskus se nimi ei vaan tahdo sopia sille ihmiselle niin sitten millaan. Toiselle nuorelle Raija sopii toiselle ei. Haha.

    kiitos mukavasta blogista! Palaan viela ajassa takaisin viime vuoden Espanjan seikkailuihinne. :)

  • Tiia
    21.2.2018 at 11:44

    Tää on kyllä jännä keskustelu ja aihe! Ite yritin kovasti teininä muuttaa kutsumanimeni etunimestä toiseen nimeen, eli Tiiasta Eveksi tai Eveliinaksi, mutta ei se ikinä jäänyt edes itselle käyttöön jostain syystä. Vieläkin joskus haaveilen elämästä Eveliinana, mutta etenkin nyt ulkomailla asuessa Tiia on vaan tosi helppo lausua, vaikka se usein kirjoitetaan väärin. :)
    Äitini on virallisesti eriniminen kuin mitä kutsumanimi on ollut lapsuudesta asti, muttei ole ikinä vaihtanut virallisiin papereihin vaikkei kukaan tunnistaisi oikealla nimellä kutsuttuna, kun taas hyvä ystävä vaihtoi nimensä virallisestikin jotakuinkin heti täysi-ikäistyessä.

    On se nimi kuitenkin hyvä jos siihen on tottunut! :)

  • Minä_vain
    21.2.2018 at 11:45

    Minun nimeni on vaihdettu kun olin noin vuoden ikäinen. Papereissa etunimenä lukee yhä ristimä nimeni mutta olen nähnyt maistraatin paperit nimenvaihdoksesta (tiedä sitten miks papereissa nimien järjestys ei ole vaihtunut, en ole jaksanut ottaa selvää). Ennen syntymääni vanhempani tiesivät että hänestä tulee Tiina mutta siinä puolen vuoden iässä en enää näyttänyt tai vaikuttanut Tiinalta vaan toinen nimeni Kaisamaija oli sopivampi ja siksi nimeni vaihdettiin.

    On mukava hämmentää ihmisiä näyttämällä ajokorttia, jossa lukee Tiina Kaisamaija vaikka kaverit kutsuukin vain Kaisaksi ja muut Kaisamaijaksi. Lääkärissä välillä unohdan että minua kutsutaan kun he käyttävät Tiinaa (koska sehän siellä papereissa ensimmäisenä lukee) ja istuskelen tyytyväisenä miettien kuinka jollain on sama sukunimi, kunnes tajuan että se olen minä :D Nimeni on myös niin harvinainen (tähän laitoin siis keksityt nimet) etten ole ikinä törmännyt saman nimiseen ihmiseen :) Välillä on myös mukava päättää millä nimellä esittäydyn uusille tuttavuuksille. Lääkärissä tyydyn usein Tiinaan, kavereiden kavereille olen usein Kaisa ja sukulaisille Kaisamaija Pekan tytär tyylillä.

  • 1 2