Intensiivinen vanhemmuus

Mitä ajattelin tänään?

Intensiivistä vanhemmuutta.

Törmäsin mielenkiintoiseen yhteiskuntatieteiden tutkijoiden kirjoittamaan blogiin nimeltään Perhe, suhteet ja yhteiskunta – haha, ei maailman myyvin bloginnimi, väittäisin. Mutta ainakin tuo tuorein lukemani kirjoitus oli tosi kiinnostava.

Bloggaus esitteli (ainakin  minulle) uuden käsitteen: intensiivinen vanhemmuus. ”Sillä tarkoitetaan aikaa vievää, asiantuntijoihin tukeutuvaa ja lapsilähtöistä kasvatusta”, sosiologi Ella Sihvosen kirjoittama bloggaus määrittelee.

Olemmekohan me sitten näitä ”intensiivisiä vanhempia”. Ehkä? Ainakin jossain nettikeskustelussa joskus törmäsin määrittelyyn, että ”asiat voi tehdä helposti, tai sitten niin kuin puutaloperhe tekee”. Ha ha. Ja meidän mielestä kun me tehdään helposti. Taitaa olla suhteellinen käsite :D Eri ihmisille eri asiat ovat helppoja.

lounaalla

Kiinnostavan tekstin minua häiritsevä juttu oli loppupuolen ajatus siitä, että tällainen vanhemuus on hengästyttävää ja raskasta. Tavallaan ymmärrän. Se voi olla. Jos aikoo noudattaa joka ikisen asiantuntijan neuvoja, se… …ei ole mahdollista. Koska neuvot ovat usein jopa vastakkaisia. Pitää antaa lapselle oikeus laadukkaaseen varhaiskasvatukseen ja silti hoitaa lapset kotona kolmivuotiaiksi – noin niin kuin esimerkiksi.

Silti en voi allekirjoittaa, että määritelmän mukainen ”aikaa vievä, asiantuntijoihin tukeutuva, lapsilähtöinen kasvatus” olisi jotenkin sinänsä huonoa. Pikemminkin sinänsä hyvää. Eli että kyse on siitä, miten tätä tietoa ja panostusta kasvatukseen käyttää – käyttääkö sitä soveltaen ja positiivisella tavalla omien lasten kasvattamisen eteen, vai antaako sen kaiken tiedon jyrätä itsensä yli ja vaipua sellaiseen ”en pysty en kykene tää on liian vaikeaa” -tilaan.

Ymmärrätteköhän, mitä tarkoitan?

kaapilla

Kyllä, mä voin hyvin uskoa, että (monet) nykyvanhemmat kasvattavat lapsiaan analyyttisemmin kuin ennen tehtiin. Ja uskon, että se on positiivista: meillä on siihen aikaa ja mahdollisuuksia. ”Kasvoivat ne lapset ennenkin” -lausahdusta kuulee toistuvasti, mutta miten kasvoivat. Monella meidän ikäisistä on omia kokemuksia siitä, millaista on, kun vaikkapa syliä ei saa riittävästi – siitä muuten erinomaisen hyvä kirjoitus täällä.

Emme halua tehdä samoja virheitä kuin meidän ikäluokkaa kasvattaneet vanhemmat ovat tehneet. Niinpä panostamme lastemme kanssa olemiseen. Voiko se olla väärin?

Tarvitseeko vanhemmuuden sitten olla niin yksinkertaista?

Mä pidän uusien ihmisten elämän alkuun saattelemista niin tärkeänä (elämäni tärkeimpänä) tehtävänä, että sen ei tarvitsekaan sujua vasemmalla kädellä lehmiä lypsäessä – öö tai jotain.

huivi päälle

En millään tavalla (ainakaan tässä) syytä meidän vanhempiemme ja isovanhempiemme ja iso-isovanhempiemme aikakaudella eläneitä. Jokainen sukupolvi on toiminut niillä rahkeilla ja niissä olosuhteissa, mitä heillä on ollut tarjolla. Isoissa perheissä lapsia kuoli ja oli maatalon töitä tehtävänä. Ei ollut mahdollisuutta panostaa johonkin sellaiseen kuin kasvattamiseen – kasvavat ne lapset kasvattamattakin ja niin edelleen. Kasvavat kyllä aikuiseksi – toisaalta on monenlaisia ongelmia, jotka siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Eikä moni meistä nykyvanhemmista halua siirtää niitä ongelmia enää eteenpäin.

Siksi vanhemmuuteen halutaan ehkä panostaa enemmän kuin ennen on tehty.

lapsi nauraa

Ehkä se on meidän vanhempien pään sisässä, onko se intensiivinen vanhemmuus hengästyttävää ja raskasta. Vähän niin kuin elämä. Että onko se mahdollisuuksia täynnä, vai epäonnistumisten epätoivoista välttelyä.

Asenne.

 

kaikki kuvat: Sissi Vuorjoki

53
Like

You Might Also Like

  • Heispi
    10.6.2016 at 17:15

    Mun mielestä on tärkeää, että tutkitaan kehitystä ja kasvatuksen vaikutusta siihen. Se ajatus, että ennenkin lapset kasvoi sen kummenpaa, on ihan yhtä hyvä nykypäivänä kuin että edelleen uskoteltaisiin maan olevan litteä. Ei se ole, vaikka niin joskus luultiin. Sama pätee mun mielestä lasten kasvatukseen.

    Loppujen lopuksi jokainen on niin hyvä vanhempi kuin on. Riittävän hyvä, ei täydellinen niinkuin Sinkkonen kehottaa.
    Ja jos omassa lapsuudessa on sisäisiä malleja, joita ei haluaisi olevan, ne pitää tiedostaa ja ratkaista, jotta ei siirrä niitä omille lapsille.

    • krista
      10.6.2016 at 20:19

      Ihan samaa meiltä! Samoin eri tutkimustuloksista ja suosituksista voi saada suuntaa, ja sitä voi toki soveltaa sitten omaan perheeseen ja elämäntilanteeseen nähden – ja tehdä vaikka vastakkaisesti, jos niin tuntuu. Mutta jo se, että TIETÄÄ nykysuosituksen on jo rikkaus. Eli että on käytettävissä asiaan liittyvä tieto ja sitten voi tehdä päätöksensä sen pohjalta.

      Samoin oon samaa mieltä, että omien/oman taustan ratkaisumallien tiedostaminen on hyväksi. Voi jatkaa ihan samaa, jos se tuntuu oikealta, mutta on ikään kuin tietoinen niistä jutuista, mitä tekee.

  • Lirulaa
    10.6.2016 at 17:23

    Erinomainen ajatus tuo, että kaikki sukupolvet kasvattavat lapsensa niillä rahkeilla mitä heillä on. Ja täysin totta, ainakin omassa vanhemmuudessani, että ei haluta siirtää omia ongelmia seuraavalle sukupolvelle. Ei minullakaan elämässäni ilmiselviä ongelmia ole, mutta 80-luvun suosikit (esim korvikeruokinta, päiväkodin aloitus muutaman kuukauden ikäisenä, alkoholin näkyvä käyttö lasten edessä) ovat varmasti vaikuttaneet siihen, että saan edelleen painia tiettyjen asioiden kanssa. Äitini usein toistelee mantraa siitä, miten heidän vanhemmuutensa oli paljon helpompaa. ”Ei me lapsia nukutettu! Ihan itse kävivät nukkumaan!” Jne. Ihan mielelläni itse nukutan, imetän, pidän sylissä, juhlin aikuisten juhlat erikseen. Tämä saattaa tietyiltä osin olla raskaampaa, mutta haluan tehdä asiat paremmin. Tietty rentous kuitenkin 80-luvun vanhemmuudesta voisi tehdä terää tähän omaan olemiseeni. Lapset nyt kohta 3v ja kohta 1v.

    • krista
      10.6.2016 at 20:24

      Kyllä, juuri näin! Eikä se myöskään ole ”moite” muita kohtaan, jos itse katsoo jonkun asian niin tärkeäksi, että on valmis sen tekemään (jonkun muun mielestä) hankalamminkin. Jokainen tekee itse valintansa niillä perusteilla, jotka sillä hetkellä tuntuvat perustelluimmilta/parhailta, on se peruste sitten mikä vaan :)

    • Oliver
      10.6.2016 at 20:48

      Toi on jotenkin hassu ajatus että aikuisten juhlat on erikseen. Kuvastaa mun mielestä sitä, mikä Suomen alkoholikulttuurissa on pielessä. On aikuisten juhlia, jossa RYYPÄTÄÄN ja sitten lasten juhlat, joissa juodaan tiukasti vain mehua. Mun mielestä olisi hyvä olla ihan kaikkien juhlia, joissa kaikilla on kivaa, vaikka aikuisista joku joisikin vaikka viiniä :)

      • Oliver
        10.6.2016 at 20:49

        Ja lisäksi se, että lapset nukahtaa itsekseen on kyllä ihan tämänkin päivän vanhemmuuta, eikä mitään 80-lukulaisuutta.

        • Salvia
          10.6.2016 at 22:00

          Ja vielä: tuossa nukahtamisasiassa se on vanhentunutta, vaikkapa sitten 80-lukulaista, että ajatellaan, että lapset ikään kuin hoitavat itse itsensä. Ei jakseta/haluta nähdä vaivaa johonkin sellaiseen kuin nukuttamiseen, ”kyllähän ne nukahtavat itsekseenkin”. No toki nukahtaa, jos on pakko.

      • Salvia
        10.6.2016 at 21:58

        Kukas tässä on sanonut, että esim. perhejuhlissa ei saisi juoda sitä viiniä? Mun mielestä on lasten juhlia, perhejuhlia ja sitten niitä aikuistenjuhlia. Esim. 80- ja 90-luvuilla ryypättiin lasten nähden. Jos haluaa ryypätä, onko se susta ok tehdä lasten nähden? Mun mielestä tässä ei nyt puhuttu mistään häistä, joissa juodaan viiniä ruuan kanssa, vaan esim. mun lapsuudessa vanhemmat järjestivät uutena vuotena ja vappuna sellaisia aamuyöhön kestäviä ryyppäysjuhlia – ja niin muuten järjestivät monet muutkin, lapset mukana totta kai. Itse en juo, mutta en mä näe satunnaisessa kännäämisessä mitään pahaakaan, mutta miksi niiden lasten tulisi se olla näkemässä.

        • Oliver
          10.6.2016 at 22:19

          Tästä oon kyllä vahvasti eri mieltä. Jos joku haluaa ”nukuttaa”, saa toki sen tehdä ihan vapaasti, ja jotkut lapset varmasti sitä tarvitsevat, mutta monet lapset taas eivät. En tiedä kuka on se auktoriteetti sanomaan, että se olisi jotenkin ”vanhentunutta”. En usko että tästä on jotain kiistatonta tieteellistä näyttöä (enkä usko että tieteelliseen näyttöön pitäisi joka kohdassa vanhemmuuteen liittyen edes vedota).

          Tuosta juuri tulee se ajatus että vanhemmuus on ”hengästyttävää ja raskasta”, jos esim. nukuttamisen välttäminen leimataan vanhentuneeksi ja laiskuudeksi.

          • Oliver
            10.6.2016 at 22:21

            Kommentti tuli vähän väärään kohtaan. Tähän juhla-asiaan piti sanoa, että Lirulaan kommentista jäi sellainen käsitys, että perhejuhlissa ei juoda alkoholia. Alkoholin piilottamista lapsilta ja sitten muuna aikana aikuisten ryyppäysjuhlien viettämistä pidän outona.

          • Lirulaa
            12.6.2016 at 21:24

            Omassa lapsuuden perheessäni ja tuttavaperheissä oli tapana juoda alkoholia reippaasti lasten nähden. Esimerkiksi juuri uutena vuotena ja muutenkin illanistujaisissa. Itse aion tämän välttää omien lasteni kohdalla. En heiltä aio piilottaa kaikkea alkoholin käyttöä (saunakaljat/viinilasilliset ruoan kanssa jne.), mutta en halua heille sitä ahdistavaa tunnetta, joka minulla lapsena oli. Mielestäni runsaampi alkoholin käyttö kuuluu lapsilta piiloon.

  • Anu
    10.6.2016 at 19:14

    Lapseni ollessa vauva hän raivaroi imetyksen yhteydessä rinnalla. Me miehen kanssa harhautimme vauvaa ja autoimme löytämään hyvää ruokailuasentoa. Äitini katsoi touhua aikansa ja kun lapsi rauhottui rinnalle hän kysyi mitä ihmettä me puuhattiin. Kävimme läpi rintaraivareita ja äiti totesi että muistaa samanlaisen käytöksen aikanaan pikkuveljeltään. Isoäitini vain tulkitsi tilanteen niin, että maito on lopussa ja siirsi kolmekuisen 40-luvun lopun puutteelliselle korvikeruokinnalle. Tämä nyt vain on yksi esimerkki, mutta hyvä siitä, että ei sitä tosiaankaan aikaisemmin oltu jotenkin luontaisesti kyvykkäitä tekemään oikeita valintoja. Monessa asiassa se, että on lisää tietoa auttaa toimimaan oikein ja valitsemaan perheelle tai yksilölle oikeita ja toimivia toimintatapoja. Sensitiivisyys on tietyissä piireissä melkoinen kirosana, mutta itse vähän lasken nuo vanhojen aikojen perään nostalgioijat samaan kastiin, mitä nekin jotka motkottavat nykyisten kuplamuovivanhempien turvaistuin- ja pyöräilykypäräkäytännöistä. Toki sitä ennenkin hengissä selvittiin ja niitä on kiva muistella selvinneiden kanssa. Ne jotka eivät selvinneet kun eivät keskusteluun ole paikalla osallistumassa. Sama se on sitten myös henkisen puolen kanssa. Osa selviää, osalla sitten ei mennyt niin vahvasti.

    • krista
      10.6.2016 at 20:39

      Tosi hyvä pieni esimerkki! Tieto auttaa toimimaan, ja sen tiedon pohjalta voi sitten tehdä valintansa.

      Ja kyllä – mietin kirjoittaessa, että linkkaanko tämän ”kuplamuovivanhemmuuteen” (ha! hauska termi! en ollut ennen kuullutkaan) liittyvän vanhan jutun. Sitten ei löytynyt tekstiin sopivaa kohtaa jatkaa tähän aasinsiltaan – mutta jatkanpa tähän, kun tuli sopivasti puheeksi :)
      http://www.puutalobaby.fi/kuka-jai-henkiin-sita-muistelemaan/

  • Piipo
    10.6.2016 at 19:35

    Minä taas koen että omat vanhempani kasvattivat ihan vaistonvaraisesti juuri ”nykypäivän” oppien mukaan, ei meillä tarvinnut olla esim kotiintuloaikoja tms vaan lapsena oli rakennettu luottamus jota ei teininäkään halunnuttai ollut tarve rikkoa. Meitä oli kolme sisarusta ja kaikilla päti sama, eikä kukaan päätynyt kapinoimaan. Siksi en koe että itse täytyisi jotenkin etsiä muita väyliä ja olen omatkin lapseni kasvattamasss ilman oppaita, tosin tuleehan sitä kaikkea ihan lukemattakin ympäröivästä yhteiskunnasta. Toivon että onnistuisin yhtä hyvin kuin omat vanhempani. Tuohon kun sanotaan että ennen ei ollut samoja resursseja jne niin täytyy sanoa että nykyään on kaikki muttei kuitenkaan usein sitä tärkeintä eli läsnäoloa. Luulen että vaikka kaikki oppaat lukisi niin suorittamalla sitä läsnäoloa ei saa aikaiseksi, vaan olemalla aito itsensä.

    • krista
      10.6.2016 at 20:44

      Toi kuulostaa just hyvältä! Mulla oli itse asiassa omassa lapsuudessa vähän sama – ei niinkään tiukkoja sääntöjä (ei kotiintuloajat, arestit, rangaistuksen pelot) vaan mä HALUSIN toimia niin, että luottamus säilyy. Ja toihan on just hyvä; koska sisäinen motivaatio on kuitenkin vahvempi kuin ulkoinen, esimerkiksi just rangaistuksen pelko.
      .
      Ja totta. Läsnäolo on tärkeää – ja myös vaikeaa. Kääk. Nyt mä lopetan kommentteihin vastailun hetkeksi ja menen olemaan läsnä :)

  • Heini
    10.6.2016 at 22:03

    Saattaa olla eka kommenttini tänne ja tämäkin kiireessä nopeasti näpytelty. Mutta siis, jutussa kuvaillut tapainen intensiivisyys voi tosiaan olla ahdistavaa, hengästyttävää ja raskasta. Minä olen miehen kanssa usein puhunut tiedostavasta vanhemmuudesta, minkä miellän kevyemmäksi versioksi intensiivisestä vanhemmuudesta. On hyvä, että tietoa kasvatusasioista on saatavilla helposti ja sitä etsitään ja sisäistetään, mutta kaikessa ei tarvitse pyrkiä täydellisyyteen. Valitaan ne kunkin perheen tärkeäksi kokemat asiat ja panostetaan niihin omien voimavarojen mukaan.

    Monikkoperheellisenä myönnän, etten vain jaksa kaikkea niin kuin haluaisin ja jopa kasvatusalan ammattilainen minussa antaa sen täysin itselleni anteeksi. Silti moni ihmettelee joitain ratkaisujani (joihin olen panostanut), koska saisin kuulemma mennä kaikessa siitä missä aita on matalin. Joku toinen taas huomauttaa kun lapset (1v) katsoo telkkarista pari lasten musavideota liian lähellä telkkaria tanssien. Silmät kärsii jne. Ja tiedän kyllä hyvin tämän ja ruutuaikaohjeistukset ym., mutta tämänkin annan anteeksi sille väsyneelle äidille, joka sen parin laulun aikana ehtii siivota keittiön ruoan jäljiltä.

    Meni varmaan jo ihan ohi aiheenkin, mutta pointtini oli se, että tiedostavuus on mun mielestä tosi jees, kaikki syyllistäminen (itsensä ja muiden) ei. Kysymykset, jotka muilla ihmisillä loppuu päätteeseen ”-han” (sormiruokaillaanHAN teilläkin?) on muuten myös tosi tympeitä ja niitä kuulee paljon. Siinä kun on usein se syyllistävyys jo heti kysymyksessä mukana. Ollakseen hyvä vanhempi tuskin tarvitsee olla kaikessa intensiivinen vanhempi, mutta tiedon lisääntyminen monessa asiassa on ehdottomasti hyvä asia.

    • krista
      10.6.2016 at 22:11

      Mä olen ihan samaa mieltä – tai siis kun itse asiassa itse en tulkinnut ollenkaan niin, että ”intensiivinen vanhemmuus” olisi yhtä kuin ”täydellisyyteen kaikin voimin pyrkivä vanhemmuus”. Jos tulkinta on tuo (ja sen tulkinnan voi toki alkuperäisestä tehdä), mäkään EN ole intensiivinen vanhempi :) Niin kuin blogissa olen varmasti tuonutkin esiin; on vaan niitä tilanteita, jolloin ei jaksa ja pysty.

      Ja jos ”intensiivisen vanhemmuuduen” tulkinta on sama kuin syyllistävä vanhempi, niin silloin taas en TODELLAKAAN halua olla sellainen.

      Mutta tuon ”aikaa vievää, asiantuntijoihin tukeutuvaa ja lapsilähtöistä kasvatusta” -määritelmän kyllä koen omankuuloiseksi; mutta niin, että omat valinnat tehdään oman perheen kokonaistilanne ja kokonaishyvinvointi huomioiden, mutta nuo asiat keskeisimpinä mielissä pitäen. Aika monimutkainen määritelmä :D ”Valitaan ne kunkin perheen tärkeäksi kokemat asiat ja panostetaan niihin omien voimavarojen mukaan”, niin kuin sä kirjoitat – just näin mäkin ajattelen.

      • Heini
        10.6.2016 at 23:10

        Myönnän kyllä että luin viittaamasi tekstin aika hätäisesti. Mutta se fiilis, mikä siitä jollain tapaa kuitenkin nousi oli se, että intensiivinen vanhemmuus on ikään kuin parempaa vanhemmuutta. Ja juuri asiantuntijatietoon ja lapsilähtöisyyteen perustuva vanhemmuus on huippujuttu, mutta moni kyllä myös väsyttää itsensä sillä, kun yrittää toimia kaikessa täydellisesti niiden arvojen mukaan. Ja tietyllä tapaa niitä omia valintojaan suurieleisesti esiin nostamalla väsyttää mahdollisesti myös muita paineita asettamalla. Ja ei, en tarkoita sinua :) On tosiaan hyvä olla armollinen ja myöntää ettei kaikkeen aina eikä välttämättä kovin useinkaan pysty. Niin kuin sinäkin olet useamman kerran esiin tuonut.

        Ja vielä lopuksi, vaikka esim sormiruokailu pienestä pitäen on nyt niin kovin pop, niin en kyllä arvosta tapaa miten jotkut sormiruokailuintensiivivanhemmat naureskelivat netissä vanhemmille, jotka tiiraavat tuoteselosteita pilttihyllyllä. Kun se intensiivisyys menee siihen, että toisin tekevää (vaikka nyt valmisruoalla toisinaan lapsensa pilaavaa) vanhempaa pilkataan ja osoitetaan sormella, niin eksytään taas ihan väärille raiteille. Muihin vertaaminen, syyllistäminen ja oman vanhemmuuden paremmuuden korostaminen saa täällä suunnassa aina aika torjuvan vastaanoton. Tottakai itsellänikin on paljon vahvojakin mielipiteitä joistain kasvatukseen liittyvistä asioista, mutta niitähän saankin sitten toteuttaa mielinmäärin omassa lasten kasvatuksessa.

        Ja sinähän kirjoitat blogia, jossa yksi kantava aihe on lasten kasvatus. Silloin on toki eri asia tuoda esiin omia kasvatuksellisia näkemyksiä vahvastikin kuin taas esimerkiksi kahvitellessa kaverin kanssa. Nyt menee jo ajatukset niin solmuun, että toivottelen puutaloon aurinkoisia päiviä ja lähden itse selkiyttämään mietteitä unten maille :)

        • krista
          11.6.2016 at 09:21

          Joo, samaa mieltä edelleen. MIKÄÄN oma ”ideologiavalinta” (tai ei ainakaan tule mieleen) ei mun mielestä pitäisi oikeuttaa toisen valinnoille naureskelua – siinä ollaan silloin menty harhaan ja esimerkiksi kasvatustapa ei ole silloin enää kasvatustapa vaan oman egon pönkitystä. Terveisin pilttiruokailun ja sormiruokailun yhdistänyt (lapsella omia suupaloja kädessä ja itse työnsin pilttiä perään) enkä koskaan edes tajunnut siinä olevan mitään ongelmaa :D

          Artikkeli itse asiassa oli vähän epäselvä (?), tajusin sen lukiessani juuri ajatuksella uudestaan niin kuin tuossa alla Annanyymi kehotti tekemään :) Se lähtee intensiivisen vanhemmuuden kuvaamisesta (määritelmällä, jonka itse allekirjoitan) ja sitten jatkaa osuvien ilmiöiden kuvaamista – mun mielestä hyvin. Sitten siinä viitataan ikään kuin siihen ”liian pitkälle menemiseen”, jolloin tyyliin kantoliinavanhempi ei voi käyttää vaunuja, vaikka se olisi helpompaa jossain tilanteessa. Ja sitten loppupäätelmässä puhutaan ”raskas ja hengästyttävä”. Eli jää vähän epäselväksi tosiaan, MITÄ se raskas ja hengästyttävä intensiivinen vanhemmuus sitten on – puhutaanko siitä artikkelin alkupään määritelmästä vai siitä keskivaiheesta. Itse en koe sitä keskivaiheen ehdottomuutta omakseni ollenkaan – enkä siten myös varmasti sitä raskautta ja hengästyttävyyttä :) Vaikka siis alkupään määritelmän omakseni koenkin.

          Oon tosiaan ottanut teeman ”kasvatus” yhdeksi aiheeksi, josta usein blogissa tykkään kirjoittaa – tykkään siitä, että se herättää hyvää keskustelua ja usein uusia ajatuksiakin. Aurinkoisia päiviä sinnekin, kiva kun kirjoitit kommenttia ja kirjoita ihmeessä toistekin! <3

          • Heini
            11.6.2016 at 20:44

            Jos olisi tykkäysnappi niin painaisin nyt sitä vastaukseesi :) Mulle ehkä jo samana intensiivinen vanhemmuus on vaan, no, jotenkin kamalan intensiivisen kuuloista eli herkästi tuo mieleen juuri sen ehdottomuuden ja täydellisyyteen pyrkimisen. Siksi ehkä pidänkin enemmän käsitteenä tiedostavasta vanhemmuudesta (tämä nyt on ihan omasta päästä keksitty käsite), koska se ei itsessään jo sanana ahdista niin kuin ehkä intensiivinen vanhemmuus mulle tekee. Mutta eiköhän tämä riittänyt tästä aiheesta :) kiitän sua vielä blogistasi, joka herättää usein ajattelemaan asioita eri näkökulmista. Koitan tsempattiin itseni kommentoimaan toistekin ;)

  • Kahvittelija
    10.6.2016 at 22:17

    Olipas mielenkiintoinen juttu (sekä se artikkeli että tää sun postaus).

    Mä tunnistin kyllä tuosta jutusta meidän perheen tavan olla ja elää – onhan se aika intensiivinen. Mutta muakin hätkähdytti se päätelmä siinä lopussa, että tällainen vanhemmuus olisi hengästyttävää ja raskasta. Meille ainakin tämä on se luonnollinen tapa olla vanhempia. Ja mun mielestä myös helppo tapa, jotenkin meille sopiva. Me siis pohditaan paljon lasten kehitystä ja kasvua ja sitä, miten voitaisiin niitä tukea ja mikä olisi lapsille parasta, mutta ei se ole mitään sellaista ”aktiivivanhemman” leiriytymistä puolelle tai toiselle, niin kuin tuossa jutussa annettiin ymmärtää, eikä se pohdinta yleensä edes ole sellaista tietoista ”no niin, istutaanpa pöydän ääreen miettimään tämän kuukauden kasvatusstrategiat” -toimintaa vaan mun mielestä jotenkin luonnollista ja asiaankuuluvaa tässä vanhemmuudessa. Että tässä vähän niin kuin uhrataan pari ajatusta tälle touhulle, mutta ei mitenkään siten, että se tuntuisi raskaalta tai lamaannuttavalta, vaan siten, että tämä meidän arki ja lasten elämä olisi mahdollisimman onnellista ja kaikilla olisi hyvä olla.

    Ja sitten tuohon ongelmien ylisukupolvisuuteen, se on tosi tärkeä aihe. Mekin ollaan miehen kanssa puhuttu siitä, miten hyvä asia on, että tietyt asiat tyssää meihin ja meidän lapsuuteen/nuoruuteen. Että niitä ei siirretä meidän lapsille, ei enää kenenkään kannettavaksi. Varmasti meidänkin lapset saavat osansa maailman murheista ja huolista, huolimatta siitä, miten paljon ollaan niitä kantorepussa silitelty. Mutta meillä on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa siihen, miten turvallinen ja rakastava lapsuus niillä on, ja sitten voikin vain toivoa, että tästä seuraa jotain sellaista, joka ehkä kannattelee aikuisenakin.

    • krista
      10.6.2016 at 22:24

      Mä oon aiemminkin huomannut, että meillä ja teillä moni ajatus on samansuuntainen – just näin mullakin meni: luin juttua itseni (osittai) sekä ilmiöt tunnistaen ja sitten tosiaan tuli hätkähdys, että ”ai hengästyttävää ja raskasta”; miten niin, meille tämä on luonnollista ja eniten ”meidäntyyppinen tapa olla vanhempi” :) Ja sama juttu meilläkin tuo, että ei laadita kasvatusstrategioita tai päätetä koulukuntia vaan keskustellaan meille luontevaan tapaan siitä, mikä meillä tuntuu toimivan ja mikä ei, miten puhalletaan yhteen hiileen ja just miten kasvua/kehitystä voi tukea. Keskustellaan artikkeleista, mitä ollaan luettu ja muiden vanhempien (niin livenä kuin somessa jaetuista) kokemuksista ja näkemyksistä ja mitä me ajatellaan ko. asioista, mikä sopii meille ja mikä ei. Eli sellaista… …vanhemmuutta :)

      Mutta siis kyllä, allekirjoitan ihan kaiken tässä mitä kirjoitat!

  • Terttu
    10.6.2016 at 22:57

    Hei, kiva kun linkkasit tuohon blogiin. Aika mielenkiintoinen.
    Minusta tuon artikkelin loppulauselma ” Lapsen sormiruokailun perusteleminen vaikkapa vanhempien ruokarauhalla tuntuisi raikkaalta ja radikaalilta tuulahdukselta nykyvanhemmuuden ajoittain tunkkaiselta tuntuvassa ilmapiirissä.” -tuntui toella raikkaalta ja radikaalilta tuulahdukselta nykykasvatuskeskuteluskenessä :) hehe!
    Olemme avautuneet taannoin nykyäitien tavasta luoda hillitömiä suorituspaineita itselleen myös omassa ”tieteellisessä” tutkielmassamme: http://blogit.kaksplus.fi/sutta-pakoon/pilttisose-saatanasta-vertaileva-tutkielma-aitiraivosta-osa-1/
    Kivoja nuo teidän ammattilaisen ottamat perhe-otokset muuten!

  • Outi
    10.6.2016 at 23:18

    Mä oon samaa mieltä: nykyään vanhemmilla on aikaa keskittyä lapsiin, joten se todellakin näkyy lastenkasvatuksessa. Oon seurannut sivusta mun sisarusten ja kavereiden lapsiperhe-elämää ja niin kivoja kuin kaikki lapset onkin, niin en ikinä kykenisi itse lapsiperhe-elämään. Siksi olen lapseton: en voisi kuvitella huonompaa äitiä kenellekään kuin minä itse. Rakastan lasten kanssa leikkimistä ja he jostain kumman syystä rakastavat minua, mutta leikkihaluni katoavat aina about 15 minuutissa :D Sitten mun pitää sanoa lapselle joku kamala tekosyy (esim. ”pitääpä tästä mennä auttamaan sinun vanhempiasi ruuanlaitossa”) jotta ei tarvitse enää leikkiä :D Ja hengähdettyäni jaksan leikkiä lisää. Mutta tämä oli vain sivuhuomautus; se oikea syy miksi en voi olla äiti on se, että en millään jaksa sitä kamalaa rumbaa mikä jokaikiseen asiaan liittyy: kävelylenkillekään ei voi lähteä ilman että vaunu pakataan täyteen vaippoja, tutteja, helistimiä ja pehmoleluja (noin niin kuin kärjistäen). Lisäksi vain yksi sisaruksistani/kavereistani on viitsinyt tulla vierailemaan luokseni silloin kun asuin ulkomailla. Kaikki muut ovat valitelleet ”kun se on niin hankalaa pienen lapsen kanssa”. Aijaa? No mites se mun yks kaveri pystyi siihen pienen lapsen kanssa? Ja jotenkin koko lapsen kasvattaminen on niin… äh. Vihaan lastenohjelmia ja vihaan lastenmusiikkia ja vihaan koko sitä kulttuuria että lapsi ja lapsellisuus on KAIKEN TEKEMISEN PÄÄOSASSA. Vanhemmat menevät lapsen ehdoilla. Miksi? Miksi lapset eivät mene vanhempien ehdoilla? Ja tarkoitan nyt siis sitä, että jos perhe menee ulos syömään, niin miksi pitää mennä sinne Rossoon ja miksi lapset syövät niitä nakkeja? Eivätkö vanhemmat osaa kasvattaa lapsiaan syömään normaalisti? Ja miksi lapset kirmaavat pitkin ravintolan käytäviä ja pallomeressä? Eivätkö lapset osaa istua pöydässä niin kuin aikuisetkin? Luin joskus jonkun mainoksen eräästä ranskalaisesta lastenkasvatuskirjasta (harmi kun en muista nimeä) jonka koko pointti oli siinä, että Ranskassa lapset kasvatetaan niin että he mukautuvat vanhempien elämään eikä niin päin että vanhemmat mukautuvat lapsen elämään. Enkä tarkoita mitään tunnekylmää kohtelua, vaan sitä että joka ikisestä tapahtumasta päivän aikana ei tehdä hemmetinmoista haloota. Jos uskaltaisin, haluaisin olla ”ranskalainen äiti” mutta jotenkin olen saanut sellaisen kuvan että Suomessa on niin kamala stigma, että ei voi olla kunnon äiti ellei ole kalliit emmaljungat(?) ja merkkilastenvaatteet sun muut härpäkkeet, ja tottakai pitää olla uusimmista lastenohjelmista perillä että voi keskustella niistä muiden äitien kanssa. Yh. Ehkä tämä lapsiperhe-elämä kuulostaa niin vastenmieliseltä minulle henkilökohtaisesti, koska jo silloin kun olin lapsi, olin varsin pikkuvanha pikkuaikuinen. Vihasin lastenmusiikkia ja lastenohjelmia jo lapsena, ja erityisesti vihasin sitä, että minua kohdeltiin kuin lasta. Tykkäsin keskustella mm. avaruudesta ja politiikasta aikuisten kanssa ja hakeuduin nimenomaan aina aikuisten seuraan koska muut lapset olivat niin tylsiä :D

    Huh, menipä tunteisiin. Mutta siis tämä oli mun näkemys joka perustuu mun lähipiiriin, ei missään nimessä sun blogiin. Sulla on ihana ja lämminhenkinen perhe, ja näytät nauttivan äitiydestä, vaikka siinä omat haasteensa epäilemättä onkin :) Itse vain vierastan sellaista… kokonaisvaltaista lapsihössötystä, kun minun mielestä lapset voi kasvattaa rakastavasti ja syleillen vaikka ei hössöttäisi lasten asioista koko ajan.

    • Oliver
      10.6.2016 at 23:38

      Meillä on periaatteena ollut juuri tuo, että lapsi tulee osaksi jo olemassa olevaa perhettä, eikä kaikki pyöri lapsen ympärillä. Ei tarvi käydä Rossossa syömässä nakkeja, jos ei halua :) Ei olla kertaakaan käyty esim. ravintolassa, jossa olisi leikkipaikka. Lapsia on toisaalta vaan yksi. Kahden kanssa voisi olla eri juttu.

      • Oliver
        10.6.2016 at 23:49

        Ihan turhaan pelkäät tuollaista stigmaa mielestäni. Ei sellaista oikeasti ole. Tekstisi perusteella vaikutat siltä, että olisit varmasti ihan huippu äiti.

    • Suvi
      10.6.2016 at 23:48

      Hihi, ihana purkaus :D Mut noinhan nimenomaan voi tehdä! Voit siis toki aivan rauhassa valita lapsettomuuden, mutta olisit varmasti vallan mainio myös tuollaisena äitinä. Ja näytäpä äiti, joka ei koskaan pakenisi lasten leikkejä jollain ”erittäin tärkeällä syyllä”..

      Mua ahdistaa aina, kun joku tekee vanhemmuudesta koko elämänsä sisällön ja projektin. En viittaa Kristaan (vaikka onkin tehnyt vanhemmuudesta työnsä :D Mut se on eri asia), vaan juuri heistä, joihin alkuperäinen teksti viittaa. Joiden identiteetti perustuu, ei edes vanhemmuuteen, vaan tapaansa olla vanhempia. Ja kun kanavoidaan koko elämän sisältö lapsiin, eikä muisteta enää mitään omaa, siinä on pikkasen liikaa painetta lapselle ja nimenomaan koko elämä pyörii liiankin paljon lasten ympärillä.

      • Outi
        11.6.2016 at 13:19

        Heh, kiitos Oliver ja Suvi :) Eihän sitä tiedä jos joku päivä saan lapsia, mutta tällä hetkellä ajatus tuntuu vielä liian pelottavalta.

        Ja löysin kuin löysinkin sen kirjan, josta puhuin: Pamela Druckerman – ”Bringing Up Bébé: One American Mother Discovers the Wisdom of French Parenting”. Ja niille, joita kiinnostaa lukea kirjailijan pitkä englanninkielinen artikkeli aiheesta, suosittelen tsekkaamaan tämän (se on hirvittävän mielenkiintoinen!): http://www.wsj.com/articles/SB10001424052970204740904577196931457473816

    • Nunu
      12.6.2016 at 08:26

      Sä kuulostat just hyvältä äidiltä!!
      Mä ajattelen hyvin paljon samoin. Tosin itse en jaksa leikkiä edes 15 minuuttia :D Mä oon monen monta kertaa kuullut kauhisteuja siitä, etten lasteni kanssa leiki. Mä en vaan ole sellainen äiti, eikä ollut omanikaan. Ja vasta aikuisena olen sen tajunnut, ettei munkaan kanssa ole varsinaisesti leikitty eikä mulla ole siitä mitään negatiivisia fiiliksiä. Mutta me sitten pelataan ja ollaan ulkona. Se on meidän tapa enkä näe, että tässä kukaan kärsisi.
      Myös tossa ravintola-ajatuksessa olen samoilla linjoilla. MUTTA valitettavasti ravintoloissa käyminen on hankalaa siksi, että Suomessa lasten kuuluisi istua hiljaa paikoillaan. Se tekee ravintolassa käymisestä todella stressaavaa ja siksi luulen, että monet valitsee sen Rosson leikkipaikalla. Itse en valitse, koska en suostu maksamaan niin huonosta ruuasta senttiäkään. Tämän takia myös ravintoloissa käyminen on lasten kanssa hyvin vähäistä joka myös tarkoittaa sitä, että he eivät pääse tottumaan ravintolakulttuuriin. Isommat pystyvät jo toki olemaan pöydässä ”aikuismaisesti”, mutta mun mielestä pieneltä lapselta sitä ei voi edes olettaa/vaatia. Meillä on siis todella menevä 2,5 vee poika, joka ei todellakaan istu paikallaan ravintolassa syömisen vaatimaa aikaa. Lapset ovat tietysti erilaisia, että joillain voi pikkuistenkin kanssa sujua hyvinkin. Mutta koen ettei se ole kiinni kasvatuksesta vaan luonteesta.
      Ulkomailla on huomattavasti helpompaa syödä ulkona lasten kanssa, koska heidät huomioidaan ihan eri tavalla. He saavat liikkua ja pitää ääntä eli OLLA LAPSIA ilman koko aikaista kyttäystä.
      P.S ei lapsille tarvitse soittaa lastenmusiikkia, oma lempimusa käy vallan mainiosti :D

    • Menni
      13.6.2016 at 00:41

      Mulla oli aila samanlaista ajatusta vanhemmuudesta. Kuitenkin halusin vanhemmaksi, ja raskausaikanakin pelkäsin wttä sitä sitten hukkaa itsensä kokonaan. Varmaan on paljon hukannutkin, mutta toisaalta en harjoita ihan kauhean intensiivistä vanhemmuutta, eikä mua ole siitä koskaan tuomittu.

      Palasin töihin aikaisin ja tykkään seurustella ihan vain aikuisten kesken unohtaen vanhemmuuden välillä kokonaan. Toisaalta kyllä lapseni menee ennen kaikkea muuta, joten suuressa mittakaavassa asiat on järjestetty niin että hänen kasvuaan tuettaisiin mahd. hyvin, vaikkei täydellisesti. Yritän kuitenkin pitää rennon otteen ja jakaa vastuuta muun lähipiirin kanssa, niin ettei kaikki pyöri lapsen ympärillä, vaan ehdin hyvin miettiä ja harrastaa ihan muita asioita.

  • Minka
    11.6.2016 at 00:58

    Kirjotan lukematta aikasempia kommentteja. =) Juuh, ite vasta äsken luin kiintymyssuhdevanhemmuudesta, ja totesin, että ihan intuitiivisesti toteutan ainakin osaa sen periaatteista. Täysimetin 6kk, kiinteät alotellaan sormiruokaillen, nukutaan perhepedissä ja kantoliinaki on käytössä… Mutta nämä kaikki oon vaan kokenu helpottavan laiskan äidin arkea, ei pullorumbaa, ei ”soseidentekopäiviä”,eikä öisiä ylösnousuja hakemaan lasta tissille yms yms… Äitiyttä takana vasta 6 kk, ja lapsiki kyllä ollu ns. ”helppo” (voiko nuin ees sanoa?) Kyllä kai sitä saa ittensä ressattua vaikka mistä asioista, mutta en tod. ala kasvattamaan lastani asiantuntijoiden periaatteiden mukasesti, niinku sanoit, toinen on yhtä mieltä, toinen toista… Ja nyt on eri aika kun meidän lapsuudessa ja vanhempien lapsuudessa… Mutta tällä en tosiaankaan tarkota sitä, että haluaisin curling-vanhemmaksi, vaan löytää kultasen keskitien, rajat on rakkautta yms… Olla riittävän hyvä vanhempi mun lapselle/lapsille.

  • Annanyymi
    11.6.2016 at 03:03

    Tuota. Tuo artikkeli ei kritisoi intensiivistä vanhemmuutta, vaan sitä, kun tietty intensiivinen ”lapsentahtisuus” (ja sen muuntuminen identiteetiksi) koetaan muut vaihtoehdot poissulkevana kantana. Se jos mikä onkin hengästyttävää ja raskasta. Artikkelissa nimenomaan peräänkuulutetaan sitä keskitietä ja todetaan ”asiantuntijoita” olevan ihan joka näkökulmalla.
    Lukekaapa juttu uudelleen ja ihan ajatuksella.

    • krista
      11.6.2016 at 09:35

      Kehotuksestasi luin! :) Uskon ymmärtäneeni uusintakierroksella samaan tapaan kuin ekallakin, mutta tosiaan teksti jättää ehkä pienoisen monimerkityksellisyyden ilmaan. Tuolla ylempänä tästä jo kirjoitinkin. Mutta siis alussa mun käsittääkseni määritellään intensiivinen vanhemmuus – tekstin puolivälissä kuvataan, mitä se voi ”liian (?) pitkälle vietynä olla” ja sitten se ”intensiivisen vahnemmuuden hengästyttävyys ja raskaus” tulee sieltä vähän yllärinä, jos tosiaan alkupäässä on tunnistanut itsensä.

      Eli tarkoitetaanko, että alussa määritelty intensiivinen vanhemmuus on tällaista vai keskiosan ”pitkälleviety ehdoton” vanhemmuus. Vai onko intensiivinen vanhemmuuskin alun perin tarkoitettu (mitä alun määritelmässä ei sanota) olevan tällaista pitkälle vietyä ehdotonta (jolloin mä en koe olevani sellainen ollenkaan) vai vai vai…? :)

      Sen siis ymmärrän, että tällainen ehdottomuus ja poissulkevuus voi olla hengästyttävää (ei kylläkään välttämättä syvällä ko. skenessä olevan mielestä; ainoastaan sellaista kuuntelevan mielestä :) ), mutta se ehkä nyt hämmentää, että loppukappaleessa sanotaan, että ”intensiivisyys tekee vanhemmuudesta hengästyttävää ja raskasta.” kun intensiivisyys on kuitenkin alussa määritelty ”Sillä tarkoitetaan lapsilähtöistä ja asiantuntijoihin nojaavaa valinta- ja identiteettityötä, jota vanhemmat tekevät lasten kasvatukseen ja hoivaan liittyen.” Jos alun määritelmässä olisi lukenut, että intensiivinen vanhemmuus on myös ehdottomuutta ja toisten tekemien valintojen poissulkevuutta, olisi koko määritelmä sitten tietysti ihan erilaista kasvatustapaa kuvaava.

      Mutta uskon siis, että olet kyllä oikeassa siinä, että kirjoittaja ehkä viittaa siihen, että tämä ”pitkälleviety” versio on hengästyttävää. Sen itse asiassa itsekin kirjoitan bloggauksessani mm. tässä kohdassa: ”Kiinnostavan tekstin minua häiritsevä juttu oli loppupuolen ajatus siitä, että tällainen vanhemuus on hengästyttävää ja raskasta. Tavallaan ymmärrän. Se voi olla. Jos aikoo noudattaa joka ikisen asiantuntijan neuvoja, se… …ei ole mahdollista. Koska neuvot ovat usein jopa vastakkaisia. Pitää antaa lapselle oikeus laadukkaaseen varhaiskasvatukseen ja silti hoitaa lapset kotona kolmivuotiaiksi – noin niin kuin esimerkiksi.” ja siinä seuraavassa kappaleessa ja ihan loppupäätelmässäkin :) Eli että se on se, miten tätä tietoa käyttää; ottaako pilkuntarkan ääritulkinnan jokaisesta suosituksesta vai poimiiko tiedon ja soveltaa omaan elämään.

      Tulipa pitkä vastaus näin aamukahvin lomassa :) Mutta yritin tässä nyt tulkita sekä tekstiä että omaa tulkintaani siitä :)

  • a
    11.6.2016 at 08:26

    Mulla tulee koko ajan ajatushäiriö ja luen että keskustelussa on ”insensitiivinen vanhemmuus” :D

    Me ollaan perhe, jossa asioita tehdään osin lapsen ehdoilla (istutaan puistossa hiekkalaatikon laidalla tekemässä hiekkakakkuja vaikka mieluummin oltaisiin jossain muualla—tosin onneksi 4v. ei kaipaa aikuista tekemään hiekkakakkuja, se keksii mieluummin leikkejä kavereiden kanssa) ja osin vanhempien ehdoilla (esim. leikkiseuraa ei ole aina tarjolla, vaan tulee ohjeistus keksiä itse tekemistä—ja hienosti lapsi keksiikin, sillä on jatkuva askartelupaja jossa se puuhailee omiaan). Mun mielestä aikuinen ei ole viihdytyskone ja tylsyys on silloin tällöin hyväksi (ja sit taas toisaalta esim. lapselle luetaan kirjoja koska se on hyväksi…ja nykyään jo kivaa kun kuvakirjoista on siirrytty kunnon kirjoihin ilman kuvia :)). Pyritään pitämään lapsen hoitopäivä kohtuumitassa, mutta toisaalta ollaan hyvinkin tiiviisti töissä silloin kun ollaan. Kuljetan 4-vuotiaan harrastukseen, mutta pidän huolen että harrastuspaikka on alle 1km päässä kotoa. Mitä isommaksi lapsi kasvaa, sitä vähemmän jaksan intoutua vanhemmuuden eri ideologioista (niitähän vauvaiässä riittää kestovaipoista sormiruokaan). Tokihan olen sitä mieltä että meidän tapa on paras (tässä siis vähän ironinen naurahdus, koska jokainenhan on sitä mieltä että oma tapa on paras), mutta tiedostan että muullakin tavalla asiat voi tehdä ja se voi olla ihan yhtä hyvä. Meillä nykyään vanhemmuus on vain yksi osa elämää joka kulkee kaiken muun rinnalla, ja kas nyt ollaan tilanteessa, lapsikin nauttii siitä mistä vanhemmat, esim. pyörälenkeistä ja kahvilassa tai ravintolassa hengailusta.

  • Piipo79
    11.6.2016 at 12:44

    Vielä pakko osallistua keskusteluun. Aika usein kaikki ulkokasvatukselliset seikat liitetään vanhemmuuteen. Sormiruokailut imetykset jne. ja siitä tehdään sitten maailmanluokan numero. Monet jaksavat ehkä leikkiä lastensa kanssa mutta sitten kun alkaa koulut ja tulee teini-ikään niin oikeista asioista keskusteleminen ja oikea läsnäolo saattaakin jäädä. Mitähän mä tässä yritänkään sanoa..ehkä sitä että se ehdottomuus kulminoituu juuri näihin vauva ja taaperovuosiin. Ja se on varmaan rankkaa jos pitää suorittaa intensiivisyyttä. En näe paljon somekeskustelua kuinka teinien kanssa pitäisi olla ja kasvattaa ihan noin kun esimerkkinä. Helposti siitä tulee sellainen suorittava projekti kun on kotona lasten kanssa.

    • Menni
      12.6.2016 at 10:00

      Joo toi on totta, että nää kasvatusopit jotenkin koskee useimmiten varhaisvuosia. Mun eka ajatus on, että teinien kasvatus on oikeasti oaljon monimutakisempaa ja vaihtelevampaa, niin ettei kukaan osaa sinne mitään ehdottomia ohjeita antaa. Pienen lapsen kanssa on toki monella tapaa raskasta, mutta kuitenkin niin helppoa periaatetasolla, että sinne on helppo keksiä säännöstöjä, joita yleistetään kaikkiin lapsiin ja tilanteisiin.

  • viv
    11.6.2016 at 15:03

    Musta on kauhean kätevää että tuolle intensiiviselle vanhemmuudelle on nyt ihan terminsä. :) Itsellä nousee hiukan niskavillat pystyyn tuosta intensiivisestä vanhemmuudesta – se näyttäytyy turhan usien tuomitsemisena mikä on tosi ankeaa. Just sellaisena ulossulkevana. Tämmöinen näkökulma täällä siis.

    Mulla on ollut joskus semmoinen idealistinen ajatus lapsiperheiden kesinäisestä solidaarisuudesta jota intensiivi-aktiivanhemmuus välillä näyttää rikkovan sillä ulossulkemisella. Täähän on toki vain sitä miltä asiat näyttää – todellisuudessa varmasti valtaosa vanhemmista ei ole niitä intensiivisiä. Erilaiset nettiyhteisöt ovat kuitenkin tosi näkyviä ja aktiivisia kaikenlaisissa someilmiöissä sun muissa. Se vääristää kuvaa siitä mitä suomalainen vanhemmuus todellisuudessa on.

    Mielenkiintoinen ilmiö josta vois kirjoitella vaikak kuinka, Nyt ei ehdi enempää; riennän puutarhapalstalle ja jätän lapet kotiin sisälle katsomaan piirrettyjä! x)

  • Maria87
    11.6.2016 at 23:13

    Olen paljon miettinyt omalla kohdalla tuota sukupolvien eroavaisuuksia kasvatuksessa- ja nimenomaan siitä mihin rahkeet ovat edellisillä äideillä ja isillä riittäneet. Oma äitini on kasvanut metsän keskellä köyhässä ja isossa perheessä 60- 70- luvuilla. Mummolla on taatusti mennyt suurin osa energiasta siihen, että on saanut raavittua lapsilaumalle tarvittavan määrän ruokaa ja vaatetta kokoon. Niistä lähtökohdista äiti on tehnyt valtavan hyvää kasvatustyötä minulle ja veljilleni, meillä oli turvallinen ja hyvä lapsuus. Silti on asioita joita en tahdo siirtää omasta lapsuudestani tapaani kasvattaa omia lapsiani. Tiedostaminen on se avainasia. Ja varmaan omat lapseni aikanaan löytävät oman tapansa kasvatuksessa. :)

  • Ella
    14.6.2016 at 16:34

    Kiitos bloggauksesta! Vasta nyt huomasin tämän blogi-kirjoituksen. Oli ilahduttavaa lukea myös näitä asiallisia kommentteja ja tulkintoja tekstistäni!

    Kiinnostavaa myös, että moni blogisi lukija tunnisti kuvaamani ilmiön – tavalla tai toisella.

    Hyvää kesää,
    Ella
    https://perheyhteiskunta.fi/kirjoittajat/