Viattomuuden aika (kymmenen kuvaa)

Kun tulimme (lähes kaksi viikkoa sitten!) kaikessa stressiväsymyshuolitilassamme Espanjasta Suomeen, näin keittiön pöydällä ”menneen minän” tekemän lapun.

Lista asioista, joita pitää hoitaa ennen Espanjaan lähtöä. Lista asioista, mitä pitää ostaa ennen Espanjaan lähtöä. Siihen ne listat olivat jääneet.

”Viattomuuden aika”, ajattelin spontaanisti.

Pari postausta sitten A kirjoitti kommenttikentässä vähän samantyyppisestä fiiliksestä. Kuinka maaliskuun puolivälissä ilmestynyt naistenlehti oli kuin aikakapseli menneisyyteen – aikaan, jossa korona ei ollut edes jutunaiheissa mukana!

Samanlainen fiilis nousee myös mulle aina, kun tulee eteen jokin asia ”ennen koronaa” -ajalta. Vaikka peilin kulmaan unohtuneet joulukoristeet. Nuo on ripustettu ajalla, jolloin en ollut edes kuullut koronasta.

Ja sama fiilis tuli myös eilen, kun lähetin äidilleni Espanjan-valokuvia yhteisistä tekemisistä ja retkistä. Kaikki ne kuvat! Hymyt ja fiilikset, arki ja elämä. Noin me elettiin. Ajalla ennen koronaa.

Tuli hassu idea. Laitoin kuvien kuvakkeet piiloon ja valitsin ihan summassa sieltä täältä kuvia – että millainen viattomuuden aika siitä muodostuu. Ei uudelleenrajauksia, ei muitakaan käsittelyitä. Ihan sattumanvaraiset kuvat. Tällainen tuli, tässä kymmenen kuvaa tämän vuoden alusta. Aikajärjestyksessä.

Meidän viattomuuden aika alkuvuodelta 2020.

(muutaman kuvan laitoin pois, sillä niissä oli meidän perheen ulkopuolisia henkilöitä, niiden tilalle otin yhtä sokkona uudet.)

1. Tammikuun 17. päivä

Tällöin on ollut perjantai 17.1. ja kello vähän yli kaksi – olemme siis menneet koulu- ja hoitopäivän jälkeen hetkeksi rannalle, kun oli niin nätti sää. Tytöt halusivat muistaakseni olla ”otuksia”, heillä on otuskampaukset. Oikeassa alakulmassa näkyy äitini kengät, Joel kävelee tuolla vasemmalla.

Iltapäivän rantahetket olivat usein sellaisia noin tunnin mittaisia. Sen verran, että saimme itsemme hiekkaisiksi, hah.

2. Tammikuun 25. päivä

Kaivoin kansi. Otin siitä kuvan, kun ajattelin, että joskus voisin kirjoittaa siitä, miten noita on oppinut kiertämään – eivät nimittäin näytä kovin turvallisilta. Kauhukuvani oli aina sellainen, että lapsi iloisesti pompahtaa kaivon kannen päälle ja se yhtäkkiä pettää kääääääääk. Yritettiin vähän opastaa lapsia, että noille ei välttämättä kannata astua.

Eivät ihan yhtä hasardeja kuin intialaiset kaivonkannet – mutta eivät kyllä kaikissa tapauksissa kovin kaukana niistä.

3. Tammikuun 28. päivä

Kääk kello on ollut kuusi minuuttia vaille ja mä oon ollut vasta tuossa kohdassa menossa. Heh on ollut siis kiire hakemaan lasta koulusta, mutta silti oon vauhdissa päättänyt ottaa selfien. Perus.

Todellisuudessa se kiire oli lähes aina turhaa. Olin vielä kiinni sellaisessa minuutilleen-suomalaisuudessa ja kuvittelin aina, miten lapsi siellä yksin odottaa aidan takana. Todellisuudessa olin aina siellä ennen kuin lapsen koulupäivä päättyi.

Paitsi kerran, jolloin olin jossain tunnin aikavääristymässä katsonut kelloa väärin. Uhh. Vieläkin nolottaa.

Tämän kuvan tyyppisiä hetkiä mulla on eniten ikävä. Voi arki! Tule vielä takaisin!

4. Helmikuun 2. päivä

Tuli toinen selfie perään, sori vaan, mutta tämä oli satunnaista.

Sunnuntai rannalla – ja ne olivat juuri sellaisia, miltä kuvassa näyttää. Aurinko paistoi ja mulla oli hattu.

5. Helmikuun 6. päivä

Kävin ensimmäistä kertaa kurkistelemassa uudelle kuntosalille – ja päätin, että täällä alan käydä. Tämä kuva on räpsäisty ihan vaan siksi, kun lähetin sen zumbailevalle ystävälleni, että tältä siellä nyt näyttää.

Ja supermahtavana yllärinä kuntosalin kyljessä oli ihana Lettus! Naureskelimme, että nyt tulee kyllä rutiiniksi ottaa tuosta wrapit ja tuoremehut mukaan zumban jälkeen.

Niisk. Tämän paikan käyttö jäi kuitenkin muutamaan viikkoon. Silloin ei olisi vielä voinut arvata, että niin voisi käydä.

6. Helmikuun 14. päivä

Ystävänpäiväbileet! Odotellaan muiden vieraiden tuloa; mun kameran tähtäys on melkein osunut. Aika paljon lattiaa etualalla ja silleen.

7. Helmikuun 28. päivä

Dia de Andalucia ja lastenkarnevaalit – eli möykkää ja meteliä. Mutta kivaa oli, etenkin erilaisissa askartelupisteissä.

Vielä uskallettiin väkijoukkoon, mutta tämä oli jo niitä aikoja, kun korona alkoi jo vähän mietityttää. Malagan alueella ei kuitenkaan vielä silloin ollut (muistaakseni) tartuntoja. Koko Espanjassa oli tuossa vaiheessa (googlasin) vasta 14 tartuntaa.

8. Helmikuun 29. päivä

Sunnuntaifiilis rantapäivän jälkeen. Olin luutunnut parvekkeen (sanko ja luutu näkyy oikealla) ja istunut kylmän kahvin (kädessä) ja kirjan kanssa parvekkelle, kun lapset olivat menneet päiväunille.

”Ota musta kuva”, pyysin seisoessani tuossa oviaukossa. Joel otti useammankin. Tämä ei ollut niistä paras, mutta valikoitui satunnaisesti nyt tähän.

9. Maaliskuun 6. päivä

Arki on muuttunut monella tavalla, mutta tämän kuvan tyyppiset hetket eivät ole hävinneet mihinkään: aamuhalit!

Lapset kömpivät unenpöpperöisinä mun kainaloon ja siinä me pötkötellään ja heräillään. Arkiaamuinakin (silloin, kun oli koulua) jätettiin aamuihin sen verran aikaa, että ehditään pötkötellä kymmenisen minuuttia kiireettä.

10. Maaliskuun 6. päivä

Suklaatehtaalla Mijasissa, omaa suklaata tekemässä. Aivan ihana pieni paikka, ja itse tehdyille suklaille tulee sama hinta kuin mitä se maksaisi myymälässä.

Hmm missäköhän nuo suklaat muuten ovat? Meillä on vielä(kin) muutama matkalaukku purkamatta.

*******

Sellainen oli meidän kymmenen kuvan satunnaisväläys alkuvuoteen – aikaan ennen koronakriisin räjähtämistä.

Näyttää tavalliselta ja onnelliselta, ja tuntuu vähän haikelta. Nyt pitäisi olla käynnissä meidän viimeinen viikonloppu Espanjan-kotona. Monilta osin ajatukset jäivät vielä sinne, vaikka me palattiin – eikä vähiten siksi, että monet ystävät jäivät vielä sinne. Osa minusta elää vielä siellä ulkonaliikkumiskieltoelämää, vain (heh) fyysinen osa palasi Suomeen.

Tämän vuoden Espanjan-talvi jäi vajaa 2,5 kuukauteen. Päästäänköhän ensi vuonna takaisin?

19

You Might Also Like

  • A
    28.3.2020 at 19:51

    Mulla oli tänään taas pysäyttävä hetki kun kävin läpi meidän paperinkeräyskoria. Nimittäin paperipostia tulee sen verran vähän, että korin täyttymiseen menee noin pari kuukautta. Nyt piti käydä koko korin sisältö läpi, koska tarvitaan sanomalehtipaperia biojätepusseihin…ja voih, siitä kun kävin korin sisältöä läpi, niin vyöryi silmiin lapsen askartelujen pikkuista roskasilppua, kuitteja, naistenlehtiä ja espanjan matkan lentoliput jne. Melkein aloin parkua siinä lajitellessa, kun niin kaipaan sitä normiarkea joka meillä oli ihan hetki sitten ja en kestä ajatusta, ettei ole aavistustakaan milloin siihen voi palata. Milloin voi lakata ajattelemasta jokaista vastaantulijaa potentiaalisena korona-altistajana.

    Muistan, että pahin hetki mulle oli se kun Suomessa ei valtiovallan toimesta oltu vielä kunnolla herätty. Silloin luin uutisia maailmalta ihan koko ajan. Se pettymys kun yhtenä (perjantaina kai) tiedotustilaisuudessa kouluja ei suljettu. Vaikeita päätöksiä laittaako lapsi kouluun, sitä vatvottiin koko viikonloppu (ei mennyt, koska su-iltana lapselle tuli nuha). Sillä samalla viikolla kun tiistaina lapsi oli vielä kaverisynttäreillä, keskiviikkona jumpassa ja torstaina tennistunnilla. Arki oli kuin aina ennen, mutta perjantaina kaikki oli toisin. Sitten kun lopulta seuraavalla viikolla koulut laitettiin kiinni, työnantaja laittoi kaikki etätöihin, niin tuntui kun suuri fyysinen huoli olisi liukunut mun harteilta. Oli ihan ok olla kotona (ja kombo lapsen koulu ja aikuisten työt on haastavaa, huh). Se oli eka yö aikoihin kun nukuin syvää unta.

    Nyt kotona elo on ihan ok. Ulkosalla ahdistaa (ja ulkoiltava on päivittäin). Ihmisiä on valtavasti keskuspuistossa ja kaduilla. Miksei ihmiset pidä etäisyyttä, onko pakko ohittaa lähes hipoen jalkakäytävällä. Kuljettiin lähikaupan ohi, tsekkaamassa uskaltaako sinne mennä sisään ostamaan maitoa lapselle (Prisman kotiinkuljetus tulee vasta keskiviikkona), mutta ei toivoakaan, ihmisiä tiivissä jonoissa, voi miksi. Juokoon vettä. Huoh. Tällaista tämä on, mutta onneksi on viikonloppu ja aurinko paistaa :) Ollaan terveitä.

    • krista
      28.3.2020 at 19:58

      Just tää fiilis – mä niin tiedän, mitä sä tarkoitat! Mulla on ihan samanlaisia tuntemuksia. Ai hitsi, ja siis ihan samanlaisia tuntemuksia joka ikisen sun kirjoittaman kappaleen kanssa.

      Koulusta. Meillä oli tuo sama vatvonta silloin. Oltaisiin haluttu ottaa Silva pois jo viikkoa aiemmin, se viimeinen viikko oli tosi stressaava. Espanjassa se tieto koulujen sulkemisesta tuli vähän ennen kuin Suomessa, torstaina. Perjantaina oli viimeinen koulupäivä. Ja tosiaan: mikä helpotus! Kakkoshelpotus tuli sitten, kun Suomessa tehtiin sama päätös – tosin meillä olisi kuitenkin ollut 14 vuorokauden kotikaranteeni eli ei Silva olisi kouluun mennyt kuitenkaan. Ja ajattelin, että no viimeistään sen karanteenin jälkeen Suomessa on VARMASTI koulut kiinni. Ja hitto mikä turhauma etenkin Espanjasta katsottuna Suomeen päin, kun tuntui, että täällä vaan rallatellaan eikä oteta tosissaan sitä, että kohta se oikesti leviää! Nyt tehdyt toimenpiteet Suomessa on helpottaneet tätä turhautumista, tosin vieläkin tekee mieli koko ajan murista, että ”liian myöhään! liian hitaasti!”

      Mutta kyllä siis kyllä, nyökkäilen joka sanalle, mitä kirjoitit.

  • Nellisi
    28.3.2020 at 21:11

    Niin sitä vaan puheessa nyt kuuluu ”sillon ennen koronaa”. Me ollaan lapsille puhuttu, että on sellainen virus, jonka takia nyt vain kotoillaan ja ei nähdä kavereita/sukulaisia. Meidän 5v sanoi juuri tänään: ”sillon ennen näitä viruksia kun leikittiin Maijan kanssa, niin se sano mulle (jotain mitä en enää kuunnellut)”. En kuunnellut, kun jäin miettiin just noita lapsen valitsemia sanoja, että nyt ne tulee oleen arkipäivää varmasti pitkään… :/

    Ja hei wautsiwau mikä mama tuossa kuvassa numero 8! Jos tuo ei ollut edes paras, niin mitä ne muut mahto olla? Katoin heti, että oletpa upea!

    • krista
      29.3.2020 at 19:50

      Kyllä, ja mäkin oon miettinyt paljon, että mitä tämän ajan lapset tilanteesta toisaalta ajattelevat nyt ja toisaalta miten muistavat kokeneensa tämän myöhemmin ja millaisia ”traumoja” (varmasti siis jonkinlaisia ajatuskulkuja ainakin) koko sukupolvelle jää. Postaus aiheesta tulossa varmasti jossain vaiheessa :) Meidän lapsilla muuten korona tulee silloin tällöin leikkeihin, esimerkiksi lemmikkieläinklinikalla oli leikissä eilen potilaalla koronaa.

      Ja hihi kiitos! Toimiva vastavalo varmaan (ja kamera tehnyt tuollaisen kummallisen sävyn) kuvan salaisuus :) Siellä olisi ollut sellainenkin, jossa toinen käsi ei olisi ollut tuollaisessa hassussa asennossa ja pääkin kenossa, mutta tämä valikoitui satunnaisotannalla mukaan tähän :)

  • Lilah
    29.3.2020 at 09:45

    Tuo ihmisten käyttäytymisen kuvaus pk-seudulta taitaa selittää miksi olette eristyksissä. Toki täällä kehäteiden ulkopuolella on enemmän tilaa väistellä kontakteja, mutta minusta ihmiset myös huomioivat toisensa, jättävät väliä ja pysyvät kotona.
    Itselläni ei ole suurta ahdistusta toimenpiteiden suhteen: virusta ei voi pysäyttää emmekä voi poteroissamme olla loputtomasti. Niin kauan kuin sairaanhoidon kantokyky riittää, kuolleita tullee yhtä paljon oli leviäminen nopeampaa tai hitaampaa. Laumasuoja on se mikä lopulta hitaammallakin tahdilla saavutetaan ja meidät tästä vapauttaa. Jos ajattelen läheisiäni tai vaikka laajemminkin tuttujani ja että 60% meistä tartunnan lopulta saa, on itselleni aika selvää ketkä ihmiset näistä eniten suojelisin. Omat perusterveet perheenjäseneni eivät kuulu heihin, meillä riski vakavaan tautiin on kuitenkin pienimmästä päästä. Enkä tarkoita, että tämä oikeuttaisi mihinkään vastuuttomaan käyttäytymiseen, mutta fakta lienee, että yli puolen väestöstä tämä pitää sairastaa jotta epidemia laantuu.

    • krista
      30.3.2020 at 10:22

      Mä uskon, että suurin syy sille, miksi virus leviää juuri pääkaupunkiseudulla on (sattuma? no ehkä ei) siinä, että täällä eletään niin tiiviisti, esimerkiksi matkustetaan julkisilla kulkuneuvoilla, isot työpaikat, ruokakaupoissa isot asiakasvirrat jne. Ja pääkaupunkiseudun eristäminen oli kyllä tosi hyvä juttu! Virusta kohtaan välinpitämättömyyttä (valitettavasti!) sen sijaan oon kuullut ihan tasaisesti Helsingissä ja muualla Suomessa asuvilta tutuilta, mullahan on yli puolet ystävistä muualla kuin Helsingissä. Ehkä enemmänkin niin, että nyt ihan viimeisen viikon/parin aikana VIHDOINKIN Helsingissä tälle silmät avautuu, mutta muualta kuuluu vielä näitä vähätteleviä kommentteja – varmaan se riippuu paljon siitäkin, kuinka ”lähelle” tartunnat alkaa osua. Mutta siis MAHTAVAA, jos muualla Suomessa tosiaan annetaan noita turvavälejä paremmin kuin täällä, se olisi kyllä hyvä uutinen sen kannalta, että muu Suomi säästyisi suuremmilta leviämisiltä. Tälle kaikki peukut pystyssä!!!

  • Puumis
    29.3.2020 at 12:07

    1.3. oli todettu Fugessa jo kaksi ekaa koronatartuntaa. Muistan, koska olin itse siellä silloin ja kuumotti jo ihan eri lailla mennä lounaalle. Illalla olikin sitten joku fudismatsi, oltiin tyyliin ainoat asiakkaat sushiravintolassa. Mieleen jäi että kun seurueen miespuolinen kävi sanomassa ettei miesten vessassa ole käsienpesusaippuaa, niin hänet vaan rennosti kehotettiin naistenvessan puolelle pesemään kädet.

    Lähdin 2.3. takaisin Malagan kentältä ja kävelin kädet taskussa koko lentokentän läpi…tuolloin ei näkynyt vielä kasvonaamareita (paitsi tuloaulassa, samaan aikaan laskeutui lento Pohjois-Italiasta). Käsidesi oli myös kovassa käytössä tyyliin ekaa kertaa elämässä.

    Täysin uskomatonta että edellisenä perjantaina olin vielä halannut kavereita tervehdykseksi saapuessani Fugeen…

    • krista
      30.3.2020 at 10:37

      Hei mahtavaa, tuossapa hyvä ”ajankohtakiinnitys”. Tuon perusteella mä selasin Fuengirola.fi-lehden FB-sivut tuolta ajanjaksolta, kun muistin, että sieltä mä luin ekasta Fugen tartunnasta. Ja kyllä: itse asiassa 28.2. illalla oli tullut sinne uutinen, että Fuengirolassa ensimmäinen tartunta ja Marbellassa kolme. (tämä: https://fuengirola.fi/fuengirolassa-ja-marbellassa-ensimmaiset-korona-positiiviset/) Eli saman päivän iltana kuin tuo meidän Andalucia-päivä festarikuva on otettu! Mä muistan, että tuon uutisen kuullessani me oltiin huvipuistossa – eli se on ollut 28.2. ilta siis – joka oli ihan täynnä ihmisiä. Jäi huvipuistoreissu lyhyeksi…

      Tuosta muuten tajuaa, miten nopea se tilanteen riistäytyminen sitten oli. Eli ekasta Fugen tartunnasta ulkonaliikkumiskieltoon ja hätätilaan kului vain tasan kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa tuosta festarikuvasta me jo kuumeisesti etsitiin paluulentoja Suomeen… Hurjaa.

      Ja uhh hurjaa myös, että tuohon aikaan lennettiin Pohjois-Italiasta Malagaan… Eka Fugen tartunta oli juuri Italiasta tulleelta…

  • Anan
    31.3.2020 at 19:55

    Mun äiti kuoli (yllättäen) jokin aika sitten (ennen koronaa), ja huomaan että nämä sun tarkat huomiot arjesta ennen ja jälkeen on tosi tuttuja myös omassa elämässä. Tuohon äiti laski tuon keskeneräisen lehden kädestään. Tässä kuvassa äiti hymyilee, ja katsoo minua velmu älänytkuvaamua!-ilme naamallaan, on elossa! Äidin hampaat sängyn vieressä kirjan ja mandariininpalojen vieressä. En edes tiennyt että hänellä oli tekohampaat! Miten voin koskea näihin, miten voisin heittää pois sen, mihin äiti on juuri, elävänä äitinä koskenut? Oliko se juuri äsken? Vai iäisyys sitten?

    Ja koronaa liittyen huomasin jonain iltana kauhistelevani 90-luvun leffaa katsellessani sitä, että ihmiset kättelivät toisiaan, kääk, älkää nyt! 😄

    • krista
      1.4.2020 at 09:42

      Osanottoni <3 Tämä viesti sai kyyneleet virtaamaan <3 Pystyin jotenkin ihan samastumaan noihin fiiliksiin, vaikka kokemusta perheenjäsenen menettämisestä ei vielä olekaan. Ajattelen tietysti myös omaa äitiäni, hän on jo iäkäs (onneksi terve ja hyväkuntoinen!) ja välillä saan kauhuajatuksia, kun ajattelen, että paljonko meillä on yhteistä aikaa enää jäljellä ja kai mä hänet saan vielä nähdä... :( Niisk.
      -
      Paljon voimia ja halauksia suruaikaan <3
      -
      Ja kyllä, meille käy ihan samaa juttua koko ajan: kun näkee leffasta kättelyitä tai väkijoukkoja, tulee ihan sellainen olo, että "nooooouh!". Nopeasti sitä ihmisaivot oppii ajattelemaan uudella tavalla, jännä!