Tyttö puhdasta kultaa

Varmaan jokainen vanhempi tunnistaa sen järjettömän pakahduttavan rakkaudentunteen, joka ajoittain (okei lähes päivittäin) pulpahtaa kuin suurena hallitsemattomana hyökyaaltona pintaan. 

…että mitä ihmettä olen edellisessä elämässäni tehnyt oikein (tässä elämässä en usko, että mikään tekoni voisi olla niin hyvä), että tuo maailman uskomattomin pieni ihmisolio on nyt juuri minun elämässäni.

Kun tulvahtaa päähän se tunne, että rakastaa niin paljon, että tekee mieli itkeä onnesta ja ilosta, ja niin tietysti siitä rakkaudesta – ja mukana on joku epämääräinen surumielisyyskin, kenties.

Tiedätteko, vai puhunko ihan sekavia?

Jokin aika sitten tirppa muksahti kumoon leikkipuistossa juuri sellaisella hetkellä, kun me Joelin kanssa kumpikaan emme huomanneet – olimme juuri kasaamassa tavaroita lähtöä varten ja jotenkin kai muutenkin vaan häselsimme. Sitten meidän luoksemme tuli hiljainen tirppa kostein silmin, ihan yltä päältä sellaisessa kuorikate-hakkeessa. Likaa oli vaatteissa, kasvoissa, hiuksissa – ihan kaikkialla.

Aloimme tietysti putsata ja hoivata tirppaa: oi voi muru, kaaduitko sinä, voi eihän sattunut, ei haittaa, annas kun pyyhitään.
”Olen paholline”, tirppa sanoi päättäväisesti mutta surullisesti.

Ai mitä? Mikä olet? Voi kulta pyyhitään vielä kädet. Niin mikä sinä olet?
”Olen paholline”, tirppa toisti vakavasti ja nyökytti vielä päätään tehosteeksi, ”olen paholline”.

Sitten sytytti. Voi rakas! Ei sinun tarvitse olla pahoillasi! Rakas!

Eilen illalla oltiin menossa nukkumaan. Maattiin tuossa meidän kirjaston lattialle siirretyssä perhepeti-patjaläjässä. Minä silittelin siinä hetken tirppaa, sitten tirppa puolestaan minua. Hetken minua siliteltyään Silva pysähtyi, katsoi syvään silmiin ja huokasi niin kuin miettisi jotain. Silitti vielä lisää, pysähtyi, katsoi uudestaan syvään silmiin. Ja sanoi:

”Kiitos, äiti.”

Oh. 

Tuon pienen tytön sydän on puhdasta kultaa.

1
Like

You Might Also Like

  • Tiituliitu (Ei varmistettu)
    29.7.2014 at 22:45

    Voi apua, tunnen usein kuvaamasi kaltaisia tunteita jo puolisoani kohtaan. Millaistakohan tunnevyöryntää lapsen saaminen joskus tulevaisuudessa tuokaan tullessaan, odotan jo innolla (ja ihan vähän kauhulla :D)!

    Ihana blogi, kiitos!

    • Anelse (Ei varmistettu)
      31.7.2014 at 14:51

      Sopiva asenne :) Mulla oli myös puolisoni tavatessani sellainen tunne, etten ollut aiemmin ymmärtänyt alkuunkaan kuinka syvästi toista ihmistä kohtaan voi tuntea. Tuntui kuin tunneskaalaan olis tullut moninkertaisesti lisää tilaa verrattuna mihinkään aikaisempiin parisuhteisiin. Ja tosiaan tyttäremme syntyessä tapahtui sama ilmiö. En todellakaan ollut voinut kuvitella, että yhteen pieneen päähän mahtuisi niin paljon tunnetta kerralla. Skaala laajeni vielä entisestään. Mieskin silloin totesi, että outo fiilis: Ihan kuin olisi uudestaan rakastunut. Sitä en unohda <3

      Ja ihana postaus! Mulle ei tule blogien lukemisesta tippa linssiin, mutta jos tulis, niin se olis tapahtunut nyt.

  • Iitanen
    29.7.2014 at 23:20

    Ihanaa ja nyyh! Silvasta on tullut jo niin iso tyttö! Hassua, miten toisen perheeseen voi kiintyä tuntematta ”oikeasti” lainkaan. Monesti saatan miettiä, että mitenköhän Seelan masuvaivat ovat selvinneet tai miten iloinen Silva on kun nyt Joelkin on kotona. Itselläni ei ole vielä lapsia, mutta teidän perhettä on ollut mahtava seurata, varsinkin postauksiasi kasvatusasioista on ollut mielenkiintoista lukea. On tullut sellainen fiilis, että ”ooh, näin minäkin haluan tehdä sitten kun on omia lapsia!” ja muutenkin saanut ajattelemaan hyvää lapsuutta ja vanhemmuutta. Kiitos siitä :)

    • Kristaliina
      3.8.2014 at 19:20

      Hih jännää tässä on myös se, että virtuaalisesti sitä selvästi myös oikeasti ”tuntee” – nuo kaksi esimerkkiäsi kun ovat juuri sellaisia, joista ensimmäisenä live-kavereiden kanssakin kuulumisia vaihdettaisiin :)

  • Ksy
    30.7.2014 at 09:54

    Kerran, kun minulla oli kauhean huono päivä ja töistä tullessani, en voinut muuta kun itkeä sohvalla – pikkusiskoni (silloin 3-vuotias) toi kyyneleet silmissä minulle suklaavanukkaan ja lusikan jääkaapista. Ja kun kysyin miksi hän itki, niin sanoi kun siskokin itkee niin minua surettaa. Lapset on jotain niin ihanan maagista <3 

  • Onnellinen (Ei varmistettu)
    30.7.2014 at 14:47

    Voi kyllä! Se pakahtunut onnentunne, jollaista ei ole tiennyt olevan olemassakaan ! Sanoinkuvaamattoman vaikuttava rakkaudentunne vyöryi ylitse heti syntymästä lähtien. Valitettavasti myös huolen suunnaton määrä konkretisoitui hieman liian aikaisin, kun pojallemme todettiin kolmen päivän ikäisenä sydänvika. Onnenitkut vaihtuivat huoli-itkuun. Alkushokista selviydyttyä (vika korjattavissa, pahimmassa tapauksessa leikkaus, joista toivutaan nopeasti, tiheät kontrollit) arki on onnellista – myös meillä ihmetellään joka päivä miten onnistuimme näin upean pakkauksen maailmaan saattamaan :)
    Löysin muuten mainion blogisi raskausaikana, kun aivastuksen lisätuotteena lirahti jotain myös pöksyihin; siinä sitten panikoimaan onko se lapsivettä ;) Hah, että jotain hyvää seurasi siitäkin karkailusta! Esikoisemme syntyi muuten 2.4., joten siinäkin mielessä mukava lueskella mitä teillä touhutaan. Varsinkin uloslähtösäädöt osuivat hauskasti; vaikka meillä isoveljen roolia esittää koira, tulee sieltäkin pitkiä katseita kun kaiken ollessa valmista ulos, pieni päättää vielä kerran haluta tissiä, joka sitten kaivetaan vaatteiden ja tiukkojen urheilurintsikoiden alta.. Mutta aina ollaan ulos päästy! Ja toki nuo helpottuu koko ajan kun pieni kasvaa (ja koirakin jo tietää ettei lähtö tapahdu enää yhtä sutjakkaasti kuin ennen nyyttiä..).
    Kiitos siis hyvän mielen blogista ja vertaistuesta, jatka samaan malliin!

  • Jeba
    30.7.2014 at 15:09

    Ihana. <3

  • Yrityskerta nr kaksi takana. (Ei varmistettu)
    30.7.2014 at 19:06

    Voi miten paljon mä haluan myös äidiksi!

    • Kristaliina
      30.7.2014 at 19:17

      Toivottavasti pian onnistuu!!!

      • Tärppäsi! (Ei varmistettu)
        25.1.2015 at 22:39

        Huomenna täynnä 13+0… &lt;3

  • annnsku (Ei varmistettu)
    30.7.2014 at 23:57

    Ihana, ihana, niin ison näkönen tyttö! Ja voi olette juuri niin ihanat vanhemmat! :)

  • Miitu (Ei varmistettu)
    31.7.2014 at 08:33

    Huoli. Kait sekin on jokin synonyymi rakkaudelle, joka alkaa jo pikkupötköttelijän ollessa mahassa. Meidän toinen pieni (”voitetaan” muuten teidät karvaisuudessa) syntyi viiden päivän käynnistelyjen jälkeen lopulta hätäsektiolla, kun imukuppikaan ei riittänyt. Etenkin viimeisen tunnin aikana oma keho joutui kyllä rytinällä roskakoriin, ja mielessä pyöri vain, että auttakaa tämä pieni ajoissa maailmaan. Lopputuloksena lapsi voi pienten apukeinojen jälkeen hyvin, äidin voinnissa on vielä petrattavaa. Eteenpäin toivottavasti jo kuitenkin.
    Mutta tuo huoli. Se on kyllä ollut jaettu, vaikka kohdistunut eri henkilöihin. Esikoisen rakkauskin on ilmennyt ennen kaikkea erilaisina huolina: ”Eikö pikkusisko synny ikinä/Miksi sinä olet vieläkin tässä huoneessa?” = Jääkö äiti ainiaaksi sairaalaan? Voi äidin pientä. Ja äiti huolehtii, miten pieni kokee tämän pienimuotoisen ”äidin menetyksen”, kun ei tätä olemista parhaalla tahdollaankaan voi tavalliseen tilanteeseen verrata ja tavat olla esikoisen kanssa ovat vielä melko pitkään rajalliset.

    • Kristaliina
      3.8.2014 at 19:18

      Voi, onnittelut! <3 Mä jo ehdinkin odotella, että mitäs mitäs, kun susta ei muutamaan päivään kuulunut :) Onkohan liian kliseistä sanoa, että ei se tyyli vaan se lopputulos, onneksi kaikki on hyvin! Ja toivottavasti pian voi hyvin äitikin!

      Huoli on kyllä monesti suuri. Varsinkin silloin, kun/jos kaikki ei mene ihan neuvolaopaskäsikirjoituksen mukaan. Niin kuin harvoin elämässä menee. Parhaansa kun tekee, huolehtii itsestään ja rakkaistaan, niin varmasti pääsee jo pitkälle <3

      Toivottavasti siellä kaikki hyvin ja vietätte onnellisenhuuruisia päiviä pikkuisen kanssa!

      • Miitu (Ei varmistettu)
        4.8.2014 at 07:16

        Kiitos. Kyllä se varsinkin seuraavana aamuna tuntui siltä. Ja tuntuu yhä. Lähinnä tässä jää jossittelun varaa tehtyjen hoitoratkaisujen suhteen, mistä on tulossa vielä keskusteluaika parin kuukauden päähän. Mutta. Jos nyt jonkun piti tällä reissulla kulkea vaikeampi reitti, niin onneksi se olin tällä kertaa minä eikä tuo pieni.

        Kotona on kyllä ihanaa, vaikka onhan tässä melkoinen säpinä – ja riittämättömyyden tunne – päällä, vaikka apujoukotkin on valjastettuna. Olin lopulta poissa yksitoista päivää, mikä oli esikoiselle hyvin pitkä aika. Tilanteeseen nähden on mennyt hyvin, mutta nyt on alkanut nousta kunnolla äidin ikävä pintaan. Ahdistaa, kun ei voi ottaa esimerkiksi kainaloon yöllä nukkumaan, kun pakko tätä leikkausarpeakin on varoa, ja esikoisen yökäyttäytyminen ei oo rauhallisinta mahdollista. Päivä päivältä parempaa/normaalitilannetta kohti.

        • Miitu (Ei varmistettu)
          4.8.2014 at 11:33

          Viittaus kunnossa… Siis lopputulos ennen kaikkea. Vaikka lapsikin oli synnytyksen aikana lyhyen aikaa ahdingossa ja tarvitsi synnyttyään hetken apua, niin tilanne ja vointi normalisoitui nopeasti. Tämän hetkinen diagnoosini on vauva: meillä syödään, nukutaan ja hetkittäin maltetaan ihmetellä ympäröivää elämää. Niin, ja kakataan… Hitusen eri frekvenssi kuin kolme vuotta sitten rautalisää saaneen vauvan kanssa.

  • Organic lover
    31.7.2014 at 20:32

    Lapset <3

  • 1 2