Siitä on kohta neljä vuotta, kun kirjoitin tämän blogipostauksen onnensykkyräismykkyräisenä.
Senhetkisen tunnetilan muistelu (ja vertailu nykytilaan) on ollut usein mielessä tässä viimeisen kahden vuoden aikana. Se oli hassu (?) kausi: olin ihan koko ajan aivan perinpohjin sukatpyöriijalassa onnellinen. Muistan sen fiiliksen, kun yritin ihan miettimällä miettiä, mutta en keksinyt yhtään edessä olevaa kurjaa asiaa. Kaikki tuntui ihanalta ja päivänpaisteelta. Lopulta keksin ikävistä asioista hammaslääkärinajan, vaikka sekin tuntui oikeasti vaan ihan kivalta.
Voi sentään. Voi sentään. Siitä on valovuosi ja ihmisikä. Vain neljä vuotta.
Kuluneiden huolivuosien aikana olen ajatellut, että totta kai tämä on ihmiselon kaaressa normaalia. Ei voi olla ikuisesti sykkyräismykkyräisonnellinen, elämään kuuluu kaikenlaista. Voi olla onnellinen siitä, että se on joskus ollut – mutta jos puitteet eivät ole samat kuin silloin, ei sitä samanalaista onnentunnetta voi alkaa pakonomaisesti tavoittelemaan. En halua jäädä vellomaan siihen, että ”silloin oli sitä ja nyt tätä”, vaan nyt ollaan tässä, ja peruspuitteet ovat elämässä onneksi kunnossa. Tästäkin maailmankriisien ajasta mennään taas joskus yli.
Näin olen ajatellut kaksi vuotta. Mutta nyt: mennäänkö tosiaan yli?
”Keväällä helpottaa.” ”Syksyllä helpottaa.” ”Läheisten saatua rokotteen helpottaa.” ”Silloin ja tällöin ja tuolloin helpottaa.” Hei mutta ei tässä vielä kaikki, kahden vuoden jälkeen heitetäänpä tähän päälle vielä sota Eurooppaan!
(näiden maailmantilanneasioiden lisäksi tähän elämänvaiheeseen kuuluu myös yksityisiä huolia, jotka eivät nekään ole menossa parempaan vaan huonompaan, mutta ne koskevat muita henkilöitä eivätkä kuulu blogin)
Esimerkiksi sellaisten ”Leviääköhän sota Suomeen?” -ajatusten kanssa olenkin todennut itselleni, että mä en pysty tätä enää lisäämään huolirepertuaariini. Se on jo täynnä. Kannan nyt tässä nämä, jotka minulla nyt jo on, kiitos vaan. Katsotaan sitten vähän lähempänä, jos tankit alkavat vyöryä tänne päin. Jos nyt pysyisin vielä tässä korona-, läheis- ja Ukrainan tilanne -akselin ulottuvilla enkä vielä säntäisi ostamaan joditabletteja (koska niitä ei kai mistään enää saa).
Okei yhden perheenjäsenen vanhentuneen passin uusinta laitettiin jo kyllä käyntiin.
Jaahas. Luin uutiset. Pitäiskö hitto vie saada jostain niitä joditabletteja?
Ja siis hei! Meille on tulossa vauva! Meidän perhe on ihana ja rakas ja meillä menee yhdessä hyvin. Nautimme toistemme seurasta, kevät tulee, aurinko paistaa ja kaikki on juuri tässä meidän kodin sisällä ihanasti ja onnellisesti.
Totta kai olen onnellinen, ihan hiton onnellinen!
Mutta sille onnellisuudelle ei voi ”antautua”, siellä alla kantaa mukanaan koko ajan myös huolen kantamusta. Se on siellä hymyn ja naurun takana. Molemmat ovat yhtä aitoja tunteita ja yhtä aikaa läsnä.
Eikä se näytä helpottavan.
Ei voi ajatella ”ens kesänä helpottaa”, kun samaan aikaan Ukrainassa itkevät äidit, lapset ja isovanhemmat pakenevat kodeistaan. Ei niitä juttuja voi itkemättä lukea. Ei sitä voi sulkea pois mielestään, vaikka ulkona paistaa aurinko ja viikonloppu lähestyy.
Eikä sille ole näkyvissä sitä klassista valoa tunnelin päässä. Me eletään nyt tällaisessa maailmassa, meidän perheet ja läheiset, me kaikki. Me tehdään meidän päivittäiset asiat, syödään lounaat ja vaihdetaan tuoreet tulppaanit maljakkoon nyt tämännäköisesssä maailmassa.
Paitsi että nämä kuihtuneet olivat niin hienot, että en ole raaskinut heittää niitä pois.
Tuleeko vielä elämä ilman huolta? Joskus, edes vuosien päästä?
Katsotaanko me tätä aikaa, että huh huh selvittiin vai että se oli vasta alkua.
Vai ovatko ne sykkyräismykkyräisonnentunteet menneisyyttä – silloin voin olla vain onnellinen siitä, että sain ne joskus kokea – ja jokaista tulevaa vauvanpotkua, ensihymyä ja ensiaskelta eletään kahdella tasolla.
Onnellisena. Mutta.
51
Suvi
4.3.2022 at 12:31Mun mielestä tähänkin voi ottaa oppia tunnetaidoista: koko ajan tulee ja menee tunteita, ja ne kaikki mahtuvat elämään ihan siinä samassa ihmisessä ja päivässä. Joskus toinen on vallalla, joskus toinen, mutta kaikilla on paikkansa ja tarkoituksensa. Eikä se suru tai pelko yhtään vie pois siltä onnellisuuden ja ilon tunteelta, elävät siinä rinnakkain sulassa sovussa.
krista
4.3.2022 at 12:51Oih kyllä, hyvin ajateltu <3 Ja näinhän se tosiaan ihan käytännössäkin menee - joskus kuulee ajatuksia (ihan ymmärrettäviä), että onko edes oikein olla onnellinen vaikka tässä maailmantilanteessa. Mutta eihän tunteet tosiaan välttämättä ole toisiaan poissulkevia: voi tuntea onnentunnetta jostain asiasta ja ihan yhtä aikaa huolen tunnetta jostain muusta <3
A
4.3.2022 at 14:45Mulla oli tällä viikolla päivä, kun tuntui, että nyt on liikaa ja teki mieli mennä vaan peiton alle parkumaan (se päivä kun ilmastoraportin uusin osa julkaistiin). Korona (joka ei enää uutisiin mahdu mutta liepä kaipa olemassa) ja sen sitku elämä kaksi vuotta ja risat, Ukraina (ei tajua, en yhtään tajua sitä pahuutta mikä Putinin sydämessä on ja sitä miten venäläiset voivat siltä silmänsä ummistaa, tiedän toki että siellä ei ole vapaata lehdistöä ja propagandaa piisaa ja vastusteluista joutuu itse ongelmiin, että eihän se helppoa ole) ja sitten vielä päälle se, että ihan just elinkelpoelot maapallolta onnistutaan tuhoamaan (lapsemme kiittävät varmasti). Oman lapsen kautta tämä realisoituu, hänen tulevaisuus eniten pelottaa.
—
Kontrastina sitten mahdottoman ihana auringonpaiste ja linnunlaulu. Kävelen tuolla (liukastellen) sitten ja kuuntelen lempipodcastiani (Uutisraportti) ja ihailen toimittajien raportteja (ja tänäkin aamuna itkin aamulla vessassa lukiessani Hesaria). Toisaalta, ei tunnu miltään. Kaikki tämä menee vaan samaan mössöön ja aamulla herää heti tarkistamaan, että mitkä ovat tämän päivän huonot uutiset. Toisaalta tasan vuosi muutosta ja muistan viime kevään raskauden (remppa, muutto, korona ja uusi työ siihen päälle). Miksi tämä kevät tuntuu loputtomasti raskaammalta. Tuossa muutama viikko sitten oli hetki, jolloin tuli henkinen päätös, että koronapelko saa loppua (ostettiin lentoliput kesälomamatkalle ja varattiin hotellin pariinkin reissuun, come what may). Nyt taas tuntuu siltä, että ei voi kuvitellakaan miten maailma makaa kesällä.
—
Paljon tunteita on rinnassa. Ukrainalaisten rohkeus nousta vastustamaan. Pelko tuosta itänaapurista, ydinaseista, saa muistelemaan Suomen sankareita ja kylmää sotaa. Miksei ihmiset opi? Etenkin risoo kun Venäjällä on ihan älyttömät resurssit, on raaka-aineita, ihmisiä, uskomaton kulttuurinen pääoma ja sitten kaikki menee tällaiseen, huoh. Se yhtenäisyys jolla muu maailma tuomitsee Putinin teot. Tuleeko joskus ihana huolettomuuden aika, saa nähdä, mutta nyt täytynee vaan jaksaa, kliseisesti elää hetkessä ja tehdä parhaansa.
—
Niin joo ja joditablettiasiaan havahduin kun Tsernobilin luo venäläiset joukot ehtivät, siinä vaiheessa apteekit oli jo tyhjänä. Sen jälkeen opin, että kilpirauhassairaana en niitä ees saa syödä ja muutenkin niillä ensisijaisesti suojataan lapsia ja raskaana olevia. Toivonpa siis ettei niille tarvetta tule, siinä vaiheessa jos tarpeen ovat on elämä tällaisena kun nyt ohi, uskoisin.
krista
4.3.2022 at 20:16No kyllä, tutulta kuulostaa. Tämä taitaa olla just meidän monen elämää ja ajatusta juuri nyt. Ja ajattele – kirjoitit, että siinä vaiheessa jos ovat tarpeen on elämä tällaisenaan ohi. Joskus tämä lause olisi livennyt foliohattuilun puolelle, mutta nyt tämä on sitä maailmaa, missä me yhtäkkiä eletään, ja se lause on ihan ns. realistinen (vaikka toki toivotaan, että niin ei koskaan tapahdu) eikä yhtään tuulestatemmattu. Niin hurjaa.
–
Meillä oli eka kertaa ”oikeissapuheissa” joditablettien ostaminen joskus, kun katsettiin tse Tsernobilistä kertova sarja. Mutta eihän se sitten koskaan kuitenkaan realisoitunut, tuntui kuitenkin niin… hölmöltä. Nyt ei tunnukaan yhtään hölmöltä, oltaispa vaan ostettu. Mä itse asiassa äsken selailin nettiapteekkeja (kun tosiaan raskaanakin) ja eihän niitä missään näkynyt. Pakkaukset ovat kuitenkin kymmentä ja sataa, ja eikös niitä oteta vain yksi per nenä – monella varmaan puolet pakkauksesta turhana. Mietin, että voiskos vaikka jossain kierrätysryhmässä kysellä, josko joku myisi neljä kappaletta, mutta ei taida olla lääkkeiden kauppaus niissä sallittua :D Aikamoista edes miettiä tällaisia, omg :D Kai niitä taas pian apteekkiin tulee. Ja tosiaan auttaisiko joditabletti sitten enää sellaisessa vaiheessa. Jotenkin ehkä vaan helpottaa aina, kun on ns. tehnyt jotain. Vaikka nyt sit meillä laitettiin se koron-aikana rauhassa vanhentuneen passin uusiminen (sinnekin on kuulemma kaikkien aikojen jonot) käyntiin.
Päivi
4.3.2022 at 19:53Hyvin on samankaltaiset fiilikset. Perushuoli tykyttää taustalla viime vuosien kaikenlaisten tapahtumien johdosta. Samaan olen päätynyt, just nyt ei mahdu enempää huolireppuuni. Tänään viimeksi mietin, että tuleeko vielä sellainen viattoman huolettomuuden aika. Nähtäväksi jää.
Mutta onneksi on aurinko, se nousee huomennakin ja päivä pitenee koko ajan!
krista
4.3.2022 at 20:18Siis muuten ONNEKSI nyt mennään kohti kevättä ja kesää. Jos tämä maailmantilanne olisi vasten marraskuuta, niin uhhuh. Tällainenkin vaikuttaa mielialaan paljon, mulla siis itselläni ainakin.
Mimmu
4.3.2022 at 21:09Itseäni helpottaa näissä huolissa menneiden sukupolvien ajatteleminen. Millainen huoli olikaan isovanhemmilla sodasta ja kodin jättämisestä, ydinsodasta yms. varsin käsin kosketeltava huoli. Ja niin vain hekin kasvattivat lapsiaan ja iloitsivat asioista ja vanhana kokivat eläneensä varsin hyvän elämän.
Että kyllä mekin näiden huoliemme kanssa pärjäämme☺️
I
11.3.2022 at 22:48Tämä on meille länsimaisille, hyvinvointiyhteiskunnassa kasvaneille outoa, mutta meidän pitäisi mun mielestä muistaa että suurin osa maailman ihmisistä nyt ja historiallisesti aina, ovat eläneet tuntien huolta ja murhetta huomisesta ja silti iloiten tämän päivän hyvistä hetkistä.
Se huoleton aika kuuluu lapsuuteen ja sen lisäksi hyvin pienelle osalle maailman ihmisistä.
Muut miettivät, että iskeekö koleraepidemia tai huomenna pommi-isku, työttömyys, joka ajaa perheen kadulle tai ruokaa on vain yhteen ateriaan koko perheelle eikä seuraavasta tietoa.