Nallekarkki ja helminauha – ihmisen kohtaaminen ultrassa

Siihen on varmasti syynsä, miksi varhaisultraaja viime marraskuussa käytti kuvailua ihana nallekarkki – eikä sanoja sammakkoeläin tai alien niin kuin minä ja puoliso teimme.

Tässä tapauksessa aika voi hämärtää muistot, joten seuraava on parhaimmillaankin vähän hataraa.

Muistelen nimittäin, että ainakin yhdessä vuosien takaisessa ultrassa (se oli ehkä esikoisen rakenneultra) käytäntö meni niin, että ultraaja oli hiljaa koko työnsä ajan – ja tämä rutiini siis ihan kerrottiin etukäteen. Eli ensin ultraaja keskittyy työhönsä, ja sitten vasta lopussa kerrotaan tuloksista vanhemmille. Tämä oli silloin tietysti ihan ok. Yleinen käytäntö, työrauha ja silleen.

Muistelen (yhtä hämärästi), että vanhempien omaa monitoriakaan ei silloin kymmenen vuotta sitten ollut. Eli että monitori oli vain ultraajalla, ja hän sitten lopuksi sen käänsi meidän vanhempien näkyviin ja kertoi, että kaikki on hyvin.

Tällä kymmenen vuotta myöhemmällä raskaudella olinkin superihana yllätys jo heti varhaisultrassa yksityisellä, että vanhemmilla oli suora näkymä omaan isoon näyttöön. Yksityisen palvelun luksusta? Ehei! Oma ruutu oli käytössä myös kaupungin ultrissa Bulevardilla. Wou, mikä muutos!

Suurin kymmenessä vuodessa tapahtunut muutos oli kuitenkin enemmän kuin monitorin sijainti – sellainen hyvin kokonaisvaltainen muutos. Se koko käynnin tuntemus, tunnetila. Se ihan pienistäkin äänenpainoista rakentuva kokonaisuus, jolla vanhemmat kohdattiin ja millainen jatkuva kiireetön lämmin vuorovaikutus siinä koko tilanteen ajan oli yllä.

Se oli ihan merkittävää.

Kun siis maanantaina astuimme ulos Sikiöseulontayksiköstä aurinkoiselle Bulevardille, ihan ensimmäiseksi rapun oven loksahdettua kiinni aloimme jutella kokemuksesta.

Päivän paras ja tärkein uutinen oli tietysti se, että vauvalla kaikki oli täydellisen hyvin. Mutta sen onnentunteen kruunasi sellainen tuntemus, että koko käynti oli ollut ihana. Oikeanlainen. Tunsi, että oli saanut hyvin tarkalla ja perinpohjaisella tavalla vahvistuksen sille, että kaikki todellakin on hyvin. Yhtään ”entä jos” -ajatuksenpätkää ei ollut jäänyt ilmaan. Yhtään epämääräistä ”mitäköhän se sillä eleellä tai sanalla tarkoitti” -epäilystä ei jäänyt säpsähdyttämään hereille seuraavina öinä.

Ja siitä sen sitten tajusi: rakenneultran tekemisessä oli tapahtunut kymmenessä vuodessa ihan valtava ihmislähtöisyyden kehitys. Toki se voi olla ihan ultraajastakin kiinni – mutta jotenkin veikkaan, että kyse on (loistavan ammattilaisen lisäksi) myös jonkinlaisesta toimintatavan tai jopa ajatusmaailman muutoksesta.

Joskus puhuttiin termistä emotional labour. Varmasti se tarkoittaa paljon muutakin, mutta siinä liukkailla jalkakäytävillä toikkaroidessa juttelimme Joelin kanssa siitä, miten se on läsnä aina ihmisten kohtaamiseen liittyvissä työtehtävissä. Esimerkiksi tarjoilijalla ammattitaitoon kuuluu käytännön osaamisen lisäksi myös se, että on kohtelias ja huomaavainen asiakasta kohtaan.

Ja miten uskomattoman tärkeään osaan sellainen nousee juuri tällaisessa ihmisen kohtaamisessa, kun vauvaa toivova pariskunta asettuu rakenneultraajan pöydälle. Miten herkkä ja koko ihmisen elämänkaaren kannalta tärkeä se hetki on! Miten pahimmillaan joku ajattelematon tölväisy voisi aiheuttaa odottavalle vanhemmalle pitkäaikaisen (jopa elinikäisen) huolen ja ahdistuksen – tai vastaavasti miten parhaimmillaan sellainen sensitiivinen ote voi karkoittaa monen monen kuukauden turhat huolet.

Aivan ihokarvatpystyynnostattavan tärkeä ihmisten kohtaaminen.

Ymmärrän hyvin, että ennen (?) ajateltiin, että rakenneultran tärkein (ja ehkä ainoa) tehtävä on selvittää vauvan mahdolliset rakennepoikkeavuudet. Ja onhan se! Ammattilainen katsoo uusimman teknologian avustuksella tarkasti vauvan rakenteet.

Mutta nykyään (?) sen huikean teknisen ammattitaidon lisäksi siinä myös koko ajan ihminen kohtasi ihmisen tärkeässä ja herkässä tilanteessa. Vanhemmat aidosti otettiin jokaisessa sanamuodossa huomioon läpi sen koko ultraamisen. Ammattitaito potenssiin kaksi: sekä se tarkka tekninen ja keskittymistä vaativa toimenpide että vanhempien ”kuljettaminen” läpi siinä koko ajan ultrausta tehdessä. Tupla-ammattitaito! Ihan valtava arvostus!

Nämä kaikki ajatukset siis tosiaan pohjautuvat omiin kokemuksiini 10 vuotta sitten, 8 vuotta sitten ja nyt. Sekä kaupungilla että yksityisellä. Paljon voi toki olla kiinni myös ultraajista ja sattumasta – tai ehkä koko ennen/nykyään -ajatukseni on väärä. Tältä se kuitenkin vahvasti vaikutti.

Annan esimerkkejä.

Huomasin sen jossain vaiheessa ultrauksen loppupuolella. Ultraaja kertoi siis koko ajan, mitä hän tekee ja mitä hän näkee. Jotenkin näin:
”Tästä kulmasta katsottuna keuhkot on tässä ja sydän on tässä niiden yläpuolella – ihan niin kuin kuuluu ollakin.”

(hah tämä saattoi olla myös toisin päin, mutta pointti tässä tärkeintä, ei sijainti)

Tuossa kohdassa nimittäin hoksasin, että het-ki-nen: ultraaja sanoo ihan jokaisen tarkastelemansa asian kohdalla jollain sanamuodolla luontevasti perään, että ”niin kuin tässä vaiheessa kuuluukin olla”. Vaikka toistaisi sen sata kertaa. Siis aivan nerokasta!

Näin kärjistäen: Muuten joku vanhempi voisi (muista hormonit!) kolme tuntia ultrauksen jälkeen tai seuraavana yönä saada päähänsä, että KÄÄK! MITÄ HITTOA SE MUUTEN SANOIKAAN NIISTÄ KEUHKOISTA JA SYDÄMESTÄ! Olikohan ne ihan väärässä paikassa vai sanoiko se jotenkin oudosti, mikä olikaan se äänensävy, oliko siinä jotain epäilyttävää, HUOLIAALTO WU-TUM! Mutta se pieni pehmeällä äänellä ihan ohimennenrennosti joka saumassa toistettu ”ihan niin kuin kuuluu ollakin” saa jo ennakkoon pestyä pois kaikki ylimääräiset huolet.

Kaikki on ihan niin kuin kuuluu ollakin. Vauva on ihan niin kuin kuuluu ollakin. Niin että hätäisempikin todella uskoo.

Wou.

Tietysti myös ihan sanavalinnat ovat tärkeitä.

Sillä on tosiaan (ainakin jollekin vanhemmalle) merkitystä, että sanooko varhaisultraaja nallekarkki vai sammakkoeläin. Samoin vauvan selkäranka oli tässä rakenneultrassa kaunis tasainen helminauha eikä hassunnäköinen kalanruoto, kuten itse ajattelin.

Ja sitten vielä yksi: vauvan ihastelu! Mä olen aika varma, että ultraaja näkee samanlaisia käsiään heiluttavia vauvanmötkäleitä kaksikymmentä tusinassa. Silti hän sanoo, että ihana touhukas pikkuinen siellä ja puhuu monitorilla näkyvälle vauvalle jo samanlaiseen äänesävyyn kuin vastayntyneelle puhutaan: äläpäs nyt pieni mene pakoon sieltä vaan tule tänne päin. Tai kun vauva laittaa kätensä kasvoilleen tai potkii reippaasti, saman näyn tuhansia kertoja nähnyt ultraaja ihastelee sitä ihan samaan tapaan kuin vanhempi, joka näkee oman vauvansa ultrassa lähes ensimmäistä kertaa. Ja se on tärkeää, ihan huomattavan tärkeää! Ultraaja ikään kuin samalla sanoittaa niitä vanhemman tuntemuksia. Heh se klassikko: kehu vauvaa, niin sen vanhempi tuntee sen niin kuin kehuisit vanhempaa itseään. Se näköjään alkaa jo vatsasta!

Tällaista (erityisesti naisvaltaisten alojen) tunnetyötä joskus kai väheksytään tai jätetään huomioimatta se osana ammattitaitoa, mutta juuri tällaisissa tilanteissa sen merkittävyys tulee ihan konkreettisesti näkyviin.

Kaikille vanhemmille näillä ei toki ole merkitystä (esimerkiksi itse vitsailen mielelläni sammakkoeläimestä), mutta jollekin voi ollakin. Joskus sanat voivat jäädä kaihertamaan pitkäksikin aikaa. Ja sen huomioimista se sensitiivisyys varmaan juuri on.

Aivan ihana kokemus siis, arvosana kymmenen plus ja enemmänkin. Olen todella iloinen tästä muutoksesta: iloinen siitä, että pääsimme sen itse kokemaan ja iloinen siitä, että (toivottavasti) muutkin odottajaperheet pääsevät sen kokemaan.

Juuri näin ihmisläheistä ja huomioivaa se pitää ollakin, kiitos kaikille ammattilaisille!

Onko teillä muilla kokemuksia näistä kymmenen vuotta sitten ja nyt – onko joku huomannut samanlaisen muutoksen kuin minä?

49

You Might Also Like

  • Freydis
    2.3.2022 at 15:00

    Aamen! 🙏

    Minäkin olen tehnyt samanlaisen havainnon jos vertaan raskauden ultrakäyntejä 13 vuoden takaa ja tässä raskaudessa, kehitys on ollut huimaa näiden välillä! On hyvä että ultran suorittava henkilö selostaa mahdollisimman tarkasti mitä näkee, voi vain ihmetellä sitä ammattitaitoa kun kaiken lisäksi vielä huomioi odottajan sekä mahdollisesti mukana olevan puolison.
    Joka kerta ollut yhtä jännittävää käydä näissä, aina olen tuntenut saaneeni kaiken mahdollisen ja tarpeellisen tiedon kuin myös nyt kuudennellakin kerralla 💕

    Freydis ja tikru 15+5

    • krista
      2.3.2022 at 15:07

      Oi mahtavaa, että teillä on ollut samanlainen kokemus <3
      -
      Tuo tyo on kyllä sellaista, että se aivan varmasti vaatii keskittymistä ja sellaista osaamista, että ei sitä oikein edes käsitä. Oikeastaan aika mykistyneenä seurasin ultraajan työtä - huokailin aina vaan "ihanaa" niissä kohdissa, kun hän sanoi, että "niin kuin kuuluukin olla" :D Ja sitten tosiaan sen osaamisen LISÄKSI vielä tehdään se ns. toinen työ odottajan ja puolison huomioimisessa. Ja en tiedä, oliko aikataulukin tehty sopivan väljäksi (joskus muistan odottaneeni pitkäänkin ruuhkissa Naistenklinikalla rakenneultraa) vai osasiko tämä henkilö vaan luoda kiireettömän tunnelman, mutta tosiaan siinä oli sellainen tunne, että käytössä oli kaikki aika maailmassa ja hän oli paikalla just vaan meitä ja vauvaa varten. Hieno kokemus kyllä!
      -
      Onnea teillekin raskauteen <3

      • Freydis
        2.3.2022 at 15:20

        Nimenomaan tunne kiireettömyydestä, kuin aika olisi pysähtynyt.

        Ja kiitos, tästä raskaudesta koetan saada kaiken irti, yrittää nauttia täysillä koska luultavasti tämä jää meidän viimeiseksi. Sitten on vauvat ”tehty” ja aika kääntää uusi sivu, mielenkiinnolla odotan mitä tämän jälkeen mutta ensin nautitaan tästä <3

        • krista
          2.3.2022 at 19:19

          Sama täällä, tämä on todennäköisesti meidän viimeinen raskaus – mä ehdin täyttää 45 vuotta ennen vauvan syntymää, jos kaikki hyvin menee :) Kutkuttaisi tälle kolmannellekin ”tiimipari”, mutta ehkäpä tässä oikeasti tulee jo omat vuosirenkaat täyteen :D Joten tästä nyt nautitaan ja viimeisestä vauva-ajasta myös sitten <3 <3 <3

  • Karoliinn
    2.3.2022 at 15:24

    Juu ei ollut empatia läsnä v. -14 eikä v.-17! Mä juttelin mun lääkäriksi 2vuotta sitten valmistuneen puolisoni kanssa, kun hän teki neuvolassa joitain vuoroja. Ihmettelin, että saako siis vauvoja tollee kehua ja saako niille oikeesti lääkärit lässyttää. Olin nimittäin oikeesti täysin varma että joku isompi taho KIELTÄÄ vauvojen kehumisen :D. Kamalaa! Puoliso sanoi, että hän aina sanoo vanhemmille että ”teillä on ihan täydellinen lapsi”.

    • krista
      2.3.2022 at 19:21

      Oi,ihananasti sanottu! Koska jokainen lapsi on omana itsenään juuri ihan täydellinen, sehän on vieläpä ihan totta <3
      -
      Ja hei joo siis eihän siitä niin pitkä aika ole, kun ihan oikeasti "opetettiin", että vauvaa ei saa opettaa liikaa syliin ja niin edelleen. Piti antaa huutaa, että keuhkot muka vahvistuu. Huh huh. Onneksi ajat ovat muuttuneet!

  • Vyyhti
    2.3.2022 at 15:46

    Meidän kymmenen vuoden takainen (kätilön tekemä) nt-ultra oli tosi ihana, kun taas muutaman viikon takainen (lääkärin tekemä) nt-ultra oli sellainen kymmenen minuutin pikakäynti että ei ehditty yhtään edes ihastella vauvaa. Tässä välissä on meillä sairaanhoitopiirikin muuttunut niin on muutenkin ihan eri käytännöt, mutta selvästi täällä (vanhemmapuoleisella mieslääkärillä) oli painotus siellä rakenteiden tutkimuksessa että niinkään ihmisten kohtaamisessa. Toki kuitenkin onneksi tutkiessaan selitti mitä tekee ja näkee, mutta niin pikaisesti että meidän maallikoiden oli vähän vaikea pysyä perässä. Toki sieltä se tärkein kuultiin eli että kaikki oli kunnossa. Käytiin kuitenkin sitten vielä parin viikon päästä yksityisellä kätilöllä ultrassa, että päästiin ihan vain ihastelemaan vauvaa.

    • krista
      2.3.2022 at 19:26

      No höh, voi ei! Ei sitten ainakaan valtakunnallisesta ajatustavan muutoksesta ole kysymys, kurjaa. Missä päin Suomea teillä oli, täällä pääkaupunkiseudulla vai jossain muualla? Mietin, onko sairaanhoitopiirikohtaista/yksikkökohtaista vai onko sitten tosiaan vaan ultraajien henkilökohtaisia eroja…? Meillä tuolla Bulevardilla sekä molemmat nt-ultrat (sama henkilö) että rakenneultra (eri henkilö) oli tällaista ihmisläheistä, samoin myös kätilöiden pitämässä yksityisessä paikassa.

      Toki tärkeintä on juuri tuo, että kaikki on kunnossa. Mutta kyllä se tunne myös on tärkein <3
      -
      Tätä ei VARMASTI saisi nyt yleistää, mutta mulla on muutamia kertoja vanhemmanpuoleisella mieslääkärillä ultrassa ollut vähän sellainen "ohittamisen" olo. Pienistä asioista puheen ollen: mulla vieläkin vähän kaihertaa, kun eka raskaudella 4D-ultrassa yksityisellä just vanhempi mieslääkäri jotenkin töräytti, että tämä on sitten tutkimus eikä mitään pelkkää vauvannäkemishuvittelua, minä moni tätä pitää. Mulle jäi siitä vähän hölmistynyt olo, kun en ollut ehtinyt edes vielä sanoa edes mitään - että NÄYTINKÖ mä jo siltä, että oon jossain huvimatkalla enkä tutkimuksessa. Ihan pienenpieni juttu eikä tavallaan sillä ole merkitystä, mutta niinpä vain tällainen epämääräinen "epäreilun kommentin saamisen kokemus" vielä nousi kymmenen vuoden takaakin mieleen.

      • Vyyhti
        3.3.2022 at 08:40

        Äh, onpa kyllä teilläkin ollut ikävä kokemus takana. Tämä meidän viimeisin nt-ultra tapahtui Varsinais-Suomessa. Neuvolassa mainittiin myöhemmin, että kävimme juuri yksityiselläkin ultrassa kun jäi vähän hölmistynyt olo siitä nt-ultrasta, niin sain vähän sen kuvan, että kyseinen lääkäri oli tunnettu ”asiapitoisesta tyylistään”. On kuulemma kyllä taitava lääkäri ultraamaan ja siltä osin kyllä jäi itsellekin ihan luottavainen olo, että kaikki tosiaan oli kunnossa. Mutta ei raskaus ole vain biologinen prosessi vaan mitä suurimmassa määrin myös henkinen valmistautuminen on tärkeää (varsinkin, jos on yhtään mitään haasteita taustalla), ja juuri sitä kohtaamista olisimme itsekin kaivanneet. No, löysimme tosiaan kivan yksityisen kätilön, jonka luokse olimme oikein tervetulleita ”vauvannäkemishuvittelemaan”, ja silti aikaa jäi käynnillä myös tutkia rakenteet ym. Tälle ammattilaiselle mennään varmasti vielä uudestaankin.

        • Mymmeli
          4.3.2022 at 22:20

          Arvasin Vyyhti heti kirjoituksestasi, että mikä kaupunki on kyseessä ja kuka herrasmies on tutkimuksen suorittanut. Paljon on kuulunut aivan samanlaisia kommentteja hänestä. Aurinkoista kevättä sinulle! Ja toivottavasti kaikille hyviä ja kohtaavia tilanteita uä-tutkimuksissa.

  • N.
    2.3.2022 at 17:35

    Itse juuri laitoin palautetta nt-ultraa koskien täysin päinvastaisesta kokemuksesta. Ja mullakin on kokemusta juuri nimenomaan aikaisemmin 10 ja 8 vuoden takaa. Käynti oli kamala. Kerroin heti alkuun jännittäväni, koska taustalla viimesyksyinen keskeytynyt km. Siitä huolimatta tutkimus suoritettiin täydessä hiljaisuudessa. Muutamia ”tuossa on selkäranka” -tyyppisiä kommentteja hutkija sanoi ääneen ja sentään sai mitattua niskaturvotuksen ja kerrottua että se on ok/sitä ei ole. Muuten ennen kuin edes sain selvää onko sikiö elossa hän ensimmäiseksi sanoi, että olisin voinut tulla vasta viikon päästä. Whoom! Mitä? Onko se liian pieni, onko kasvu taas keskeytynyt, onko tästä käynnistä mitään hyötyä? Toinen järkyttävä kommentti: ”en nyt saa selvää mitä pään sisällä on.” Lopulta sai mitattua, että pää on oikean kokoinen, mutta sisältö jäi ainakin mulle mysteeriksi. Mukaan sain kaksi todella suttuista kuvaa ja pahan mielen. Oletettavasti kaikki kuitenkin oli hyvin. Tietoihin kirjattiin yksi lause: varhaisraskauden ultraäänitutkimus normaalein löydöksin. Se on varmaan hyvä. En ole edelleenkään kertonut raskaudesta kaikille läheisilleni, sillä pelko menetyksestä on niin kova ja ultra ei tuonut siihen kaipaamaani varmuutta.

    Kaikki aikaisemmat ultrakokemukseni ovat olleet hyviä sen suhteen miten minut on kohdattu. Jopa se kerta kun sikiö olikin eloton eikä vastannut kooltaan raskausviikkoja. Nyt kun olisin kaivannut eniten lämmintä kohtaamista, en sitä saanut. Haluan uskoa, että tämä oli kurja poikkeus kaikkiin tuhansiin hyviin kokemuksiin. Haluan uskoa, että raskaus jatkuu rakenneultraan asti ja silloin kaikki on hyvin ja meidät kohdataan lämpimästi. Eikä haittaa vaikka vauvaa vähän ihasteltaisiinkin.

    • krista
      2.3.2022 at 19:33

      Miten kurjaa! Hyvä, että laitoit palautetta. Ja hitsi kerroitpa muuten samalla (tosi harmillista sinulle) kaksi ”oppikirjaesimerkkiä”, miten just pienet tai isommatkin sanamuodot voi jäädä kaihertamaan. ”En nyt saa selvää, mitä pään sisällä on”, noooooouh! Siis VARMASTI teillä on kaikki hyvin ja tärkeä lause on tuo ”normaalein löydöksin”, mutta kun tosiaan on siinä kohtaamisessa kyse muustakin kuin vain siitä. Tosi kurjaa kyllä!

      Meillä mä kerroin keskenmenon jälkeisessä nt-ultrassa heti alkuun, että meillä oli viimeksi keskenmenokokemus juuri tässä vaiheessa. Se otettiin tosi hyvin ja empaattisesti huomioon. Nyt tällä kertaa (tajuan sen muuten vasta nyt) en tainnut keskenmenosta edes mainita – hassua, että en tullut maininneeksi, ehkä se tuntuu jo niin kaukaiselta. Mutta silti kohtaaminen oli tällainen superempaattinen ja erittäin huomioonottava <3 Voi kunpa kaikki saisi tällaiset ultrakokemukset!

      • N.
        2.3.2022 at 21:07

        Mutta onni on se, että tosiaan raskaus on jatkunut toiselle kolmannekselle ja oletettavasti kaikki on hyvin ja todennäköisyydet on sen puolella, että kaikki menee hyvin myös loppuun asti.

        Tämä on aiheena tosi tärkeä. Se ihmisten kohtaaminen kaikissa sairaanhoitotilanteissa on vähintään yhtä tärkeää, kuin itse tutkimus tai toimenpide. Kaikilla ei siihen ole lahjoja luonnostaan, tietenkään, ja ehkä mun tehtävä on sitten yrittää ymmärtää myös sitä puolta. :)

  • Jonna
    2.3.2022 at 19:34

    Meidän tyttö on melkein kaksi ja vieläkin välillä muistelen liikuttuneen kiitollisena ihania ultria. Jännitin aivan tajuttomasti nt-ultraa. Lasta oli ehditty toivoa pidempään ja siinä odotushuoneessa meinasin ruveta itkemään kauhunsekaisesta jännityksestä. Kun oli meidän vuoro, en pystynyt vastaamaan ultraajan tervehdykseen ja kysymyksiin muuta kuin, että ”jännittää ihan kauheasti onko siellä enää mitään”, jolloin tämä ihana ammattilainen huudahti, ”Siinä tapauksessa katsotaan heti ja jutellaan myöhemmin!” Ja samantien kun kuva ilmestyi ruudulle, hän sanoi: ”Katso, siinä hän on, elävä pikkuinen”

    <3

    • krista
      2.3.2022 at 19:39

      Ai miten ihana, hän ihan selvästi sai heti kiinni siitä teidän tunnetilasta ja pyöräytti heti vähän niin kuin ”teidän järjestykseen” asiat <3 Tällainen ei ole ihan itsestään selvää: että ammattilainen ei tee sitkeästi "samassa järjestyksessä kuin aina tehdään" vaan ottaa huomioon vanhempien tunteet. Ehtii ne muut jutut myöhemminkin, se tärkein ensin <3

  • Kati
    2.3.2022 at 19:46

    12 vuotta sitten kaksoset, ultria oli muutama ylimääräinen koska on riskiraskaus. Joka kerta ultaaja oli erikoislääkäri, yleensä toinen kahdesta vanhemmasta miehestä. Neuvolan hoitaja kertoi että toinen on erikoislääkärinä lähinnä yksityisellä ja toinen osaksi eläkkeellä, tekee vain näitä erikoisempia hommia. Varoitti myös että ovat vähän jäyhiä potilaskontaktissa. Olin kuitenkin tyytyväinen, ammattitaito näkyi vaikkei mitään lässytystä tai mukavien juttelua ollutkaan. Kertoivat löydökset samalla kun ultrasivat. Sen muistan kun lääkäri puhui verkkaisesti; tämän vatsassa ei näy.. mitään…… poikkeavaa. Hieman piinaavaa😀. Kysyivät aina jaksamisen, tosin yllätyin hieman kun olin kuullut että yleensä vk 28 kirjoitetaan automaattisesti sairasloma mutta koska kaikki oli hyvin lääkäri totesi vaan ”tylsää sulla kotona tulee”. Seuraavalla kerralla parin viikon päästä ei edes kysynyt mitään vaan laittoi suoraan sairaslomalle. ( ja siis tilanne oli koko ajan hyvä, ei merkkiäkään synnytyksestä ennen suunniteltua sektiota). Kaikenkaikkiaan jäi hyvä fiilis. Ihan samaa en voi sanoa neuvolasta jossa meillä vaihtui jatkuvasti terkkari sekä raskauden että lapsien aikana. Pisin suhde terveydenhuoltoon on ollut nyt koulun terveydenhoitaja…

    • krista
      3.3.2022 at 08:13

      ”Ei mitään… poikkeavaa”, voi apua! Onneksi osaat ainakin näin jälkikäteen suhtautua ilmeisesti huumorilla :) Mutta ehtisi kyllä tosiaan kauhu jysähtää!

      Meillä on kans harmi kyllä neuvolassa ollut ihan hurja vaihtuvuus kahden ensimmäisen lapsen aikana, aina oli uusi ihminen siellä. Ihan on harmittanut, kun on verrannut sellaisiin, joilla voi olla vaikka kahdella lapsella lähemmäs kymmenen vuotta sama luottoihminen neuvolassa – sellainen, jolle viedään kukkia viimeisellä käynnillä kiitokseksi, niisk! Meille ei koskaan sellaista suhdetta muodostunut. Nyt mulla on ollut raskaudessa (ja oli myös keskenmenneessä sama) neuvolassa tosi huippu terveydenhoitaja/kätilö (en tiedä, kumpi). Kaikki peukut pystyssä, että ”saadaan pitää” hänet koko raskauden ja lapsen neuvolakäyntien ajan!

  • Manna
    2.3.2022 at 20:30

    Itselläni kokemusta vain tästä 2020-luvulta, mutta mullakin kahdessa eri ultrassa ihan erilainen kokemus. Toinen oli just sellainen töksähtelevä mahdollisimman-nopeesti-pois-alta rutiinijuttu jossa ei tilaa ollut tunteilulle eikä kohtaamiselle, ja sit toinen taas oikein ihana ja rauhallinen hetki josta jäi tosi hyvä mieli. Eli olisiko sit vaan ihmisestä kiinni miten ammattilainen sen tilanteen hoitaa… Tässäkin kyllä ekassa oli kyse vanhemmasta (mies)lääkäristä, jälkimmäinen oli (nais)kätilö. Eli ehkä tää on enemmänkin lääkäri/hoitaja asettelu :D Ehkä nykyään hoitajien/kätilöiden koulutuksessa tätä kohtaamispuolta painotetaan enemmän, ainakin näin haluaisin uskoa!

    • krista
      3.3.2022 at 08:22

      Voi hyvinkin olla paljolti ihmisestä kiinni! Ja vaikka tosiaan tuollainen tyypittely tuntuu vähän väärältä ja epäreilulta, niin kyllä, omakin arkikokemus on ollut tämän suuntainen. Kätilöiden kanssa oikeastaan (lähes) kautta linjan kaikki asioinnit mulla ovat olleet ihmisläheisiä <3 Voi toki johtua ainakin osittain myös siitä, että millaisia ihmisiä siihen ammattiin hakeutuu <3 Mutta joo, tietysti suora yleistäminen väärin, varmasti on empaattisia ihmisläheisiä keski-ikäisiä mieslääkäreitäkin PALJON :)

  • Liisa
    2.3.2022 at 21:02

    Mulla on ihanat muistot Kätilöopistolta 10 ja 7 vuoden takaa kaikista ultrista. Siellä oli aina näytöt alusta saakka niin, että kuva näkyi meille vanhemmillekin ja ultraajat selittivät näkymiä koko ajan. Mulle jäi niistä aina iloinen ja rauhallinen mieli.

    • krista
      3.3.2022 at 08:24

      Haa, ja meidän esikoisten ultrat olleet siis yhtä aikaa! Mutta meillä oli Naistenklinikalla, vaikka muut asioinnit oli silloin Kätilöopistolla. Siellä oli aina kovat ruuhkat ja ainakin tosiaan yhdestä ultrasta (en ole varma, oisko ollut molemmista) muistan, että ihan erikseen selitettiin, että ensin ultrataan ja sitten puhutaan :D Jännä, että tässäkin on ollut vaihtelua! Miksiköhän meidät sitten laitettiin Naistenklinikalle ultraan, jos teillä oli Kättärillä…? Hassua!

  • Lilah
    2.3.2022 at 23:28

    Olen katsellut rakennekuvia 6, 8, 13 ja 15 vuotta sitten. Kaikissa oli näyttö asiakkaan suuntaan. Tiukkaa asiantuntemusta, ei mitään ylimääräistä jutustelua enkä kyllä sellaista kaivannutkaan. Mulle riitti tieto että rakenteet on kunnossa ja selostus havainnoista ultrauksen edetessä. Kahdelta taisi sukupuoli käydä ilmi, ekoja ei edes haluttu tietää.

    Ekassa ultrassa kävin kahdessa ekassa raskaudessa 28pv kierrosta laskettuna rv 11+, mutta sikiö vastasi 9+, mikä teki seuraavista kahdesta viikosta uutta ultraa odotellessa vähän piinaavia, vaikka järki sanoi että pitkällä kierrolla selittyi tuo odotettua pienempi koko. Silloin vähän mietitytti ultraajan kommentti ”varaa uusi aika parin viikon päähän niin katsotaan onko kaikki edelleen kunnossa” tmv. Seuraavissa raskauksissa sainkin julkisen alkuraskauden ultran mikä toki vähensi alun piinaviikkoja, kun välissä oli kohdun ulkoinen raskaus. Kun hyvä syke on nähty oikeassa paikassa on keskenmenoriski jo selvästi pienempi.

    Aikamoiset tuntosarvet pitää ultraajalla olla, kun yksi haluaa lepertelyjä ja toinen kokisi ne lähinnä falskeiksi. Todellakin myös tilannetajua ja ihmistuntemusta vaativia työtilanteita.

    • krista
      3.3.2022 at 08:28

      Meillä kans silloin, kun toimintatapa oli ”ultrataan, ei puhuta” se tuntui ihan ok:lta – että tämä on toimintatapa ja sillä selvä. Mutta olipa tosiaan ihan valtavan erilainen kokemus nyt, kun se olikin ihmisläheisempi! Lepertely on muuten vähän väärä sana kuvaamaan ainakin näitä meidän kokemuksia; ei se lepertelyltä tuntunut, vaan sellaista aitoa ihmisen läsnäoloa ja huomioimista.

      Mutta varmasti, nuo tuntosarvet varmaan osa sitä huikeaa ammattitaitoa! Ei tosiaan mikään pelkkä tekninen työnkuva, vaan paljon erilaisten ihmisten kohtaamista ja ihmistuntemusta tarvitaan!

  • A
    3.3.2022 at 07:32

    Mulla ei ole mitään mielikuvia 10 vuoden takaisista ultrista :D Siis oon käynyt alkuraskaudessa yksityisellä ja loput julkisella puolella (öö, montako, ei hajua, neuvolassa ei ollut mitään ultraa, mutta yksi ekstra oli kai raskausdiabeteksen takia). Mutta siis jännä, että ei ole jäänyt mitään muistikuvia (muuta kuin se, kun käveltiin miehen kanssa sinne alkuraskauden ultraan jännittyneenä)….että eipä kaipa ole ollut mitään erityisen hyvää tai huonoa kokemusta takana :)

    Ihanaa että kaikki sujuu teillä hyvin, tsempit puolivälin jälkeiseen odotukseen <3

    • krista
      3.3.2022 at 08:35

      Aika todellakin sumentaa muistot! Mutta ehkä se on just niin, että ei ole ollut erityisen hyvää tai erityisen huonoa, niin ei ole jäänyt muistikuvaa :) Mullakin sellaisia aika pätkittäisiä: muistan sen ruuhkan, muistaakseni kapea pimeä käytävä (voin muistaa väärinkin) ja loputtomalta tuntuvan odotuksen – sen muistan, kun olin työpäivän keskellä siellä ja oli mukamas paineet päästä äkkiä takaisin töihin. Naistenklinikalle tosiaan piti mennä, kun muut jutut oli Kättärillä. Ja sit just JOSTAIN ultrasta tosiaan on jäänyt muistiin se ”puhutaan lopuksi” -käytäntö ja se, että siitä jossain raskausryhmässä jo ennakkoon varoiteltiin. Hei joo, sen on täytynyt tosiaan olla esikoisen raskaus, koska silloin olin yhden keskustelupalstan ryhmässä mukana, tokassa en ollut.

      Ja kiitos! <3

  • 8veen ja 4veen äiti
    3.3.2022 at 11:54

    Näitä lukiessa tuli flashback esikoisen odotusajalta. Itse ultratilanne oli ihan ok, nuori lääkäri/kandi harjoitteli tutkimuksen tekoa kokeneen kätilön ohjauksessa, ja koin tulleeni huomioiduksi vaikka paljon aikaa meni tietenkin heidän keskinäiseen kommunikointiinsakin. Mutta aivan järkky oli kokenut lääkäri, jota nuorempi halusi konsultoida raskausdiabeteksen takia (varmaan, että tarvitseeko jotain erityisesti vielä huomioida tms., koska kaikki oli ihan kunnossa, myös verensokerit). Tuo toinen lääkäri tuli huoneeseen, kysyi mikä tilanne (ei tervehtinyt tms.) ja sanoa töksäytti vain minulle jotain sen suuntaista, että ”ne verensokerit pitäis mitata silloinkin kun herkuttelee eikä vain hyvinä päivinä!” – kysymättä miten olin mitannut, mitä olin syönyt tai edes katsomatta sitä mittaushistoriaa siitä mittausvihkosta. Sieltä olisi näkynyt tasainen rivi mittauksia viikon joka päivältä ennen tutkimusta ja muutenkin hyviä arvoja pitkältä ajalta, ja kysymällä olisi selvinnyt, että olin tosi tarkkana siitä mitä söin… että joo, monenlaisia sitä on.

    • krista
      3.3.2022 at 13:04

      Äääääh tuollaiset tuntuu kyllä just niin epäreiluilta: töksäytetään olettamalla jotain (miten hitossa se keksi, että sä herkuttelet) eikä edes kysytä ensin mitään. Tavallaan pikkujuttuja, mutta jää kyllä kaihertamaan just sellainen epäreilusti arvostelluksi tulemisen tunne, mulle ainakin siis tuollaisissa vastaavantyyppisissä tilanteissa. Hyvin helppoa olisi ollut tosiaan ensin katsoa sun rivit tai arvot tai kysyä. Sellainen ihmisten välinen kommunikaatio. Ja tervehtiminen myös aika jees, kuuluu käytöstapoihin.

  • Riika A
    3.3.2022 at 17:07

    Vain yhden raskauden kokeneena en tietenkään ole nähnyt samanlaista muutosta, mutta ne omat kokemukset kolmen vuoden takaa Bulevardilta olivat just samanlaisia kun tää sun uusin. Iso näyttö, ja ultraaja koko ajan selosti mitä siinä näkyy. Unohtamatta näitä ”juuri niinkuin kuuluukin”, ”juuri sen kokoinen kuin kuuluukin” yms. hokemia. Tosi positiivisia kokemuksia olivat! Upeaa ammattitaitoa todella!

    • krista
      7.3.2022 at 09:01

      Ihana kuulla! <3 Mun täytyy myöntää, että mun eka reaktio kuullessani, että ultrat on nykyisin Bulevardilla oli että ÄÄÄÄÄH miksi sinne asti :D (vaikka siis ennen ne oli just mun kotikulmat ja opiskelinkin siinä viereisessä rakennuksessa) Mutta keskustaan meno tuntuu nykyään aina niin hankalalta, oon kai niin metsittynyt :D Mutta siis tuo Bulevardihan on osoittautunut aivan ihanaksi paikaksi - henkilökunta sen toki tekee. <3 Mutta sekin on jännä, että jos siellä käy yhdessä paikassa yhdellä käytävällä koko Helsinki (onkohan näin?), niin miten voi olla järjestetty niin kiireetön ja ruuhkaton tunnelma...? <3

  • S
    4.3.2022 at 07:28

    Olikohan meillä sama hirveä ultraaja 10 vuotta sitten..? Esikoinen syntyi 2012 kesäkuussa kättärillä.
    Kysyin jotain, niin jäätävä tiuskaisu, että ole hiljaa. Sitten lopuksi kysyin, että miten meni, niin ultraaja sanoi, että kaikki ok tms. Kysyin, paljonko niskaturvotus oli, niin ultraaja sanoi, että hän ei kerro sitä koskaan, koska sit jos tuleekin jotain, niin hänelle tulee sanomista. Ja lopuksi sitten mentiin verikokeeseen tai muuta vastaavaa. V. 2016 toisessa sairaanhoitopiirissä oli ihana kokemus.

    • krista
      7.3.2022 at 09:07

      Kääk apua! Mulla itsellä ei jäänyt mitään tuollaista varsinaisen tylyä kokemusta niistä, mutta enemmänkin sellainen ”asiat ensin ihmisestä viis” -fiilis. Silloin muuten pitikin tehdä yhdistelmäseulassa tuolla tavalla, että ensin ultrattiin ja sitten oli verikoe – muistan tästä Isyyspakkaus-blogin postauksen, jossa sanottiin tylysti, kun yritti tehdä toisin päin. Mutta nykyisin (ainakin mulla) onkin muuten ollut molemmissa (myös siis keskenmeneessä ja tässä) yhdistelmäseuloissa verikoe paria viikkoa aikaisemmin ja nt-ultran osuus sit vähän myöhemmin.

  • Tuulia
    9.3.2022 at 22:22

    Mulla on sekavat ja ahdistavatkin muistot esikoisen ultrista 15 vuoden takaa. Ensimmäisessä ultrassa vkolla 12 kävi ilmi, että raskaus olikin jo pidemmällä, arviolta viikolla 17. Niskaturvotuksia ei voitu enää arvioida, ja yllättävä aikataulun muutos herätti ihan erityistä huolta. Olin lopettanut pillerit viidentoista vuoden käytön jälkeen joulun alla, ja tulinkin raskaaksi heti, vain päivä pari pillereiden lopettamisen jälkeen (unohdettiin ensimmäisellä kerralla ehkäistä muuten), ja sain vielä yhdet menkatkin noin kuukauden päästä. Vasta niiden jälkeen päätettiin aloittaa yrittäminen. En voinut kuvitellakaan olevani raskaana jo tuossa ensimmäisessä kierrossa, johon osuivat niin joulu, ystävien häät uutena vuonna, tyttöjen reissu ja tammikuun alkuun siirtyneet pikkujoulut, joten useampi skumppalasillinen tuli täysin tietämättömänä noilla alkuviikoilla skoolattua. Olo ensimmäisen ultran jälkeen oli lähinnä järkyttynyt ja omantunnon tuskia tuottava. Kaikki onneksi meni hyvin.