Ihanien jäätanssijoiden ja taitoluistelijoiden seuraaminen olympialaisissa sai päähäni muodostumaan kenties uudenlaisen ajatuksen – Joel sen ensin ääneen sanoi. Hetken pureskeltuani totesin, että hitsi vie mähän olen samaa mieltä.
Ihan rehellisesti sanoen: olen tosi tyytyväinen, jos meidän lapset EIVÄT ala koskaan harrastaa mitään tavoitteellisesti.
Ja heti perään megatason disclaimeri. Jos lapseni olisi uusi Iivo – huippulahjakkuus jossain lajissa, treenaisi ja menestyisi, saisi osakseen kultaa ja suitsutusta… Totta kai olisin täysin pullollani vanhemman iloa ja ylpeyttä, ja siinä täysin palkein tukisin.
Mutta jos ei ole… …niin olen hyvin tyytyväinen siitä, että ei ole, haha.
Isot treenimäärät – oli laji mikä tahansa, pianonsoitosta telinevoimisteluun – vievät aikaa ja ovat tietysti aina pois jostain muusta. Lapsen leikistä, vapaa-ajasta, kavereiden kanssa hengailusta, perheajasta… jostain aina. Varmasti treenit ovat palkitsevia ja hauskoja omalla tavallaan, mutta jotenkin olen alkanut lapsien kasvaessa konkreettisesti huomata, miten lyhyt se lapsuus on. Se leikki, se mielikuvituksen rikkaus, se aidosti vapaan vapaa-ajan tärkeys!
Jos vaikka kolmena iltana viikossa olisi kahden tunnin treenit paikassa x, niin… uuuh. Meidän arki olisi ihan erilaista.
Ja edelleen: varmasti, jos lapsi jotain tällaista lajia erityisesti haluaisi harrastaa, en laittaisi kapuloita rattaisiin (vaikka ehkä harmittelisinkin vapaa-ajan vähyyttä) vaan totta kai tukisin.
Ajattelen näin myös osittain omista kokemuksistani. Mähän olin lapsena ihan harrastushirmu. Joskus oli kolmekin harrastusta päivässä, voimistelua oli kisoihin treenatessa 3-5 kertaa viikossa. Siihen päälle soittotunnit ja musiikinteoriatunnit (suoritin 3/3 soitossa ja teoriassa) ja sekä kuvataidekoulu. Viimeiseen ei sentään tarvinnut harjoitella kotona, niin kuin musiikkiin ja voimisteluun oletettiin. Samanaikaisesti myös vetelin kymppejä koulutodistukseen.
Tykkäsin harrastuksista – mutta olivatko ne välttämättömiä, eivät. Silloin halusin harrastaa. Ihan oikeasti halusin. Mutta näin jälkikäteen ajateltuna soittotunnit olivat tosi ahdistavia (mutta en halunnut luovuttaa) ja voimistelusta myös on jäänyt kivojen muistojen lisäksi myös tosi paljon negatiivisia juttuja mieleen. Valitettavasti enemmän niitä negatiivisia kuin positiivisia.
Aina ei tietenkään ole näin; minulle vain kävi näin.
Ehkä olisin voinut mieluummin harrastaa kevyemmin jotain kerhoja sun muita – sellaisia, joissa ei treenata tavoitteellisesti. Että en olisi lähtenyt suorittamaan koulun lisäksi vapaa-aikaakin.
Vastaavasti Joel edusta ihan sitä toista päätä: hän ei ole harrastanut lapsuudessaan (lyhyitä jaksoja lukuunottamatta) mitään aikatauluun sidottua tai ohjattua. Ja oikein hyvä aikuinen on tullut hänestäkin!
Meidän lapset ovat toki myös ehtineet harrastaa paljon. Erilaisia tansseja vauvasta asti, muskaria, sirkuksia ja temppukouluja, espanjan kieltä ja niin edelleen. Kaikki on ollut kivaa! Etenkin vauva- ja taaperoaikaan rakastin vanhemman ja lapsen yhteisharrastuksia: ne toivat kivaa rytmiä kotihoitoon ja yhteistä vaihtelevaa tekemistä. Myös ystäviä silloin kotihoidossa olleille taaperoille! (ja äidille)
Mutta kun koronan myötä harrastukset jäivät tauolle, myös se oli tavallaan ihanaa. Niin paljon vapautunutta aikaa ja energiaa vapaa-aikaan! Emme ole akuutisti haikailleet oikeastaan muualle kuin uimakouluun.
Lapsi lisää, että myös muskariin – jospa vaan kouluikäisillekin vielä olisi vapaata rumpujenpaukutus- ja yhdessälaulamismuskaria eikä tavoitteellista soittamista tai bändinperustamista.
Ja aivan varmasti lapsille tulee taas jossain vaiheessa harrastuksia viikko-ohjelmaan – sinne uimakouluun ilmoittauduttiin jo keväälle – mutta näin vanhemman vieno hiljainen toive on, että harrastukset pysyisivät mahdollisimman rentoina ja stressittöminä. Esimerkiksi koulun kerhoina! Kuvataide ainakin näyttäisi kiinnostavan toista ja muskari (jos sellaista olisi, niisk) toista.
Mutta tällä hetkellä meidän lapset harrastavat hiihtoa ja luistelua näin talvisin, lumileikkejä ja kavereiden kanssa ulkoleikkejä. Uintia, leikkipuistoissa keikkumista ja perheen kanssa retkeilyä kesäisin. Piirtämistä, värittämistä ja askartelua. Leikkimistä ja lukemista. Perheen kanssa puuhastelua, milloin mitäkin.
Ihanat harrastukset!
Kysyin asiaa myös lapsilta, ja heidän mielipiteensä kuului näin:
”Ei ole harrastukset välttämättömiä! Voi harrastaa, jos haluaa, mutta se ei ole pakollista. Lapsen ei tarvitse, koska se vähentää leikkimistä. Lapsi voi itse keksiä itselleen harrastusta kotona ja pihalla.”
”Se riippuu lapsiyksilöstä. Jos lapsella on vaikka vaikea löytää ystäviä, silloin on varmaan hyvä saada joku harrastus, jossa tutustuu ystäviin.”
Juuri näin, olen samaa mieltä!
PS. Aivan varmasti harrastukset (myös tavoitteelliset) myös antavat joillekin lapsille paljon – esimerkiksi onnistumisen tunteita ja kavereita. Tarkoitukseni oli tässä kuitenkin omakohtaisesti pohtia, ovatko lapsen harrastukset välttämättömiä esimerkiksi meidäntyyppiselle suht aktiiviselle perheelle, joka tekee myös paljon asioita yhdessä.
Ja väitän, että eivät ole. Harrastukset ovat kivoja, eivät välttämättömiä.
43
E
22.2.2022 at 13:03Mielestäni tämä riippuu todella paljon lapsesta. Itse olen ollut lapsi, joka kävi vain pari kertaa kuussa kerhossa. Ja aikuisenakin haluan vain vähän aikataulutettua vapaa-ajan ohjelmaa, joten harrastan vain ei-aikatauluun sidottuja asioita. Mieheni taas on harrastanut koko lapsuutensa, samoin hänen koko perheensä.
Oma lapsemme on hyvin sosiaalinen, äärimmäisen kilpailuhenkinen ja urheilullinen ja hän haluaa koko ajan olla menossa jonnekin. Joten hänellä on ollut jo neljävuotiaasta lähtien viisi harrastuskertaa viikossa, tosin hän on päivähoidossa vain neljänä päivänä viikossa. Joka kerta kysytään haluaako hän lähteä harrastukseen ja aina haluaa. Itseäni välillä ahdistaa lapsen kuskaaminen harrastuksiin (kävellen kylläkin kaikkiin, mutta kuusivuotias ei voi vielä itse kävellä yksin), mutta lapsen ilo auttaa jaksamaan.
Lisäksi on ihanaa, että lapsella on kavereita monenlaisista eri piireistä: päivähoidosta, liikuntaharrastuksesta, musiikkiharrastuksesta ja taideharrastuksesta sekä lisäksi meidän perheystävien lapsia. Mielestäni kaveripiirien erilaisuus auttaa siinä että lapsi (tai vanhemmat) eivät kuplaannu ja kiusaamisen koko elämän kattava mahdollisuus vähenee, kun jossain harrastuksessa säilyy aina turvallinen ympäristö. Mutta nämä ovat siis vain itse keksimiäni etuja, tärkeintä on että lapsi harrastaisi, kyläilisi ja touhuasi ihmisten ja kavereiden kanssa 24/7 jos se olisi mahdollista. Hän on ns. ultrasosiaalinen tyyppi.
krista
22.2.2022 at 14:32Joo meillä on tosiaan tämä just toisin päin: mä oon harrastanut ihan hullun lailla, Joel ei yhtään. Ja tosiaan ihan täysipäisiä ihmisiä (heh tietääksemme) ollaan silti molemmat, vaikka tällainen erilaisuus on ollut :)
–
Alueita ja kaupunkeja on tietysti erilaisia, mutta mä arvioin, että tuollainen 1000 oppilaan yhtenäiskoulu aika tehokkaasti toimii siinä, että tutustuu erilaisiin lapsiin. Samoin iltapäiväkerho ja päiväkoti – mutta nämä varmasti riippuu ihan siitä, että millaisella alueella ja kuinka isoissa kouluissa/päiväkodeissa on, että ovatko perheet samasta puusta veistettyjä vai onko siinä vaihtelevuutta :) Meillä on varmaan tullut sitä myös sitä kautta, että lapsilla on kokemusta useammasta päiväkodista ja Suomen lisäksi myös Espanjassa asuvista ystävistä.
–
Ja kuulostaa kivalta, että lapselle on löytynyt paljon tekemistä harrastuksista! Sehän siinä on just tärkeää, että seurailee, että miten lapsi nauttii ja tuottaahan se iloa – teillä se tuntuu olevan hyvin kohdallaan! Sitten koulun alkaessa varmaan herkällä korvalla kuuntelettekin, että jaksaako lapsi vielä samanlaista määrää. Ainakin meillä on ihan selvästi huomattu, että koulu vaatii ihan erilaista palautumisen ja rauhoittumisen aikaa iltoihin kuin aikoinaan päivähoito ja eskari. Mutta siinäkin lapset ovat tietysti erilaisia! Jotkut kaipaavat, jotkut ehkä eivät :)
Liita
22.2.2022 at 18:05Siis niin samaa mieltä!! Meidän lapsilla on molemmilla yks harrastus, enkä missään tapauksessa haluaisi enempää kuskausta ja aikataulutusta arkeen. Nyt on aikaa ja tilaa ulkoilla kavereiden kanssa, lähteä ex-tempore perheellä uimahalliin tai kirjastoon jne. Meillä esim kolmasluokkalainen on käynyt koulun jäällä höntsäpelaamassa jääkiekkoa kavereiden kanssa, välillä monta tuntia putkeen. Tykkään siitä sata kertaa enemmän kuin ohjattuihin treeneihin osallistumisesta. Se tosin on harmi, että välillä joutuu soittelee useampaa kaveria että saa kamun kentällä tai suunnittelee paljon etukäteen – koska kaikilla on niitä treenejä niin paljon. Musta se on tosi sääli. Varsinkin kun ne kamutkin vaikuttavat tykkäävän vapaasta pelaamisesta silloin kun pääsevät.
Ja yllättävän työlääksi on osoittautunut löytää harrastusryhmää lapselle, joka haluaa harrastaa joukkuelajia ja on taitava, mutta ei halua harrastaa tavoitteellisesti / kilpailullisesti.
Toki kuskaan ja aikataulutan enemmän jos se lasten toive joskus on, mutta en lähde itse ohjaamaan siihen suuntaan.
krista
23.2.2022 at 10:05Joo tuollainen yksi harrastus viikossa kuulostaa munkin korvaan hyvältä. Ja tosiaan harrastus se on sekin, että pelailee kavereiden kanssa ilman ohjattua toimintaa – ja myös nuo kirjastoissa ja uimahalleissa käynnit on harrastuksia <3
Auringonkukka
22.2.2022 at 19:12Meidän 14-vuotias teinimme on harrastanut aktiivisesti erilaista liikuntaa/urheilua noin 3-4-vuotiaasta lähtien, sekä ohjatusti että omatoimisesti. Monta monituista vuotta hänellä oli rinnakkain 4 eri lajia, koska hän ei halunnut lopettaa mitään entistä, mutta halusi aloittaa myös uusia lajeja – osittain lajit vielä vaihtuivat kesä- tai talvikauden mukaan. Viimeisimmän lajivaihdon hän teki viime vuonna 13-vuotiaana, kun lopetti yhden aikaa vievän (ja myös paljon rahaa vievän) joukkuelajin ja aloitti yhden uuden joukkuelajin sekä ensimmäistä kertaa elämässään myös kilpailullisessa mielessä yksilölajin, kestävyysjuoksun (tuli ihan puskista tuo). Aiemmin hän ei ole koskaan ollut kiinnostunut kilpailemaan missään yksilölajissa, ei edes koulussa, eikä häntä ole siihen patistettukaan. Hän on siis harrastanut tosi montaa joukkuelajia ja opetellut lajitaitoja aiemmin myös muutamasta yksilölajista. Tärkeintä hänelle on noissa liikunta-/urheiluharrastuksissa ollut mukavat kokemukset harkoissa, peleissä ja turnaus- ja pelireissuilla sekä kaverit. Ja toki hän on myös oppinut paljon uusia taitoja ja oppinut pärjäämään erilaisissa porukoissa.
Olen itse nähnyt tärkeänä, ettei lapsi harrasta vain yhtä lajia/asiaa, koska teini-iässä moni lapsi lopettaa harrastuksen ja kynnys aloittaa kokonaan uusi harrastus on korkea. Siinä vaiheessa näen positiivisena, että kun on monipuolinen harrastustausta – meillä tosin liikunta-/urheilupainotteinen, niin uudenkin lajin aloittaminen on mahdollista, koska on kehittynyt ”pelisilmä”, hyvät nopeus- ja kestävyysominaisuudet, uskallus uusia lajeja kohtaan ja monessa seurassa/joukkueessa/porukassa harrastamisen myötä myös tietynlainen helppous mennä ihan uuden porukan toimintaan mukaan.
Sinällään ei minusta ole ollut väliä, onko kyseessä ohjattu vai omatoiminen harrastus – olen kannustanut lasta kovasti erilaisiin pihapeleihin ja -leikkeihin (ja osallistunut toki niihin itsekin silloin kun hän oli pienempi), mutta mitä isommaksi lapsi kasvaa, niin kyllä sitä omaehtoista liikuntaa tuntimääräisesti tulee helposti liian vähän, kun ei ne ulkoleikit ja -pelit enää oikein yläasteikäisiä nuoria kiinnosta ja osa siirtyy hengailemaan kauppojen nurkille, leikkikentille, koulujen pihoille jne. Toki paljon riippuu kavereista ja nuorison parissa esim. frisbeegolf on minusta tosi hyvä laji, missä huomaamatta tulee liikuntaa ja ulkoilua ja samalla tulee oltua kavereiden kanssa.
Me emme ole perheenä harrastaneet kovin paljon yhdessä liikuntaa, ainakaan ihan viime vuosina. Toki aikoinaan, kun lapsi oli alle kouluikäinen, ulkoiltiin paljon yhdessä ja pelattiin sellaisia pallopelejä tms. mitä itse ”polvivammaisena” pystyin pelaamaan. Nykyisin hän pelailee mieluummin kavereiden kanssa; ainoastaan pingiksessä ”kelpaan” hänelle kaveriksi. Edelleen hän siis harrastaa kolmen urheilulajin lisäksi (harkat/pelit keskimäärin 6 krt/vk näin talvisaikaan) omaehtoisesti myös muuta liikuntaa vapaa-ajallaan, joko yksin tai kavereiden kanssa ja kävelee päivittäin myös koulumatkat, noin 2 km suuntaansa. Omasta halustaan hän on myös valinnut liikuntaa valinnaisaineikseen koulussa :)
Minusta jokainen lapsi/perhe tekee itse valinnan sen suhteen, mikä sopii heille lapsen/lasten harrastamisen suhteen parhaiten. Itse olen harrastanut aktiivisesti urheilua ja kaikkea muutakin lapsena ja nuorena, ja vieläkin muistelen positiivisesti niitä aikoja. Samoin toivon lapseni tulevaisuudessa muistelevan. Hänen tapauksessaan monipuolisella liikunta- ja urheilutaustalla saattaa kyllä olla vaikutusta myös ammatinvalintaan tulevaisuudessa, mene ja tiedä.
krista
23.2.2022 at 10:08Hihi kuulostaa ihan hengästyttävältä! Mutta tosiaan lapsestahan se lähtee: jos hän nauttii ja haluaa, niin sehän on silloin oikein. Tuollaisella vahvalla ”suuntautuneisuudella” voisi hyvinkin olla, että sieltä löytyy ammattikin joskus, mun korvaan jo nyt kuulosti esimerkiksi hyvin potentiaaliselta liikunnanopettajalta, kun on noin monipuolistakin :)
A
22.2.2022 at 19:27Tartun nyt tähän kommenttiisi: ”Isot treenimäärät – oli laji mikä tahansa, pianonsoitosta telinevoimisteluun – vievät aikaa ja ovat tietysti aina pois jostain muusta. Lapsen leikistä, vapaa-ajasta, kavereiden kanssa hengailusta, perheajasta… jostain aina. Varmasti treenit ovat palkitsevia ja hauskoja omalla tavallaan, mutta jotenkin olen alkanut lapsien kasvaessa konkreettisesti huomata, miten lyhyt se lapsuus on. Se leikki, se mielikuvituksen rikkaus, se aidosti vapaan vapaa-ajan tärkeys!”
Kahden paljon harrastavan lapsen vanhempana olen tästä aika eri mieltä (lapseni ovat aika saman ikäisiä kuin sinulla, joten kommenttini on tästä näkökulmasta). Me teemme paljon asioita yhdessä perheenä, varmaan voisi sanoa harrastammekin, lapsilla on paljon kavereita, joiden kanssa ehtivät viettää paljon aikaa (ja samoja harrastuksia parhaiden kavereiden kanssa, mikä sekin on ihan parasta), he ehtivät leikkiä, käyttää mielikuvitustaan, lukea, askarrella ja vain olla silti aika paljon. Meille vanhemmille päätös tarjota aktiivisesti lapsille mahdollisuus harrastaa asioita, joita haluavat, on toki rehellisyyden nimissä aika kuormittava, koska harrastuslogistiikka on työlästä. Sen myönnän, mutta samalla en kyllä tosiaan näe, että tätä kaikkea muuta lapsiltamme puuttuisi paljon. Vanhempana tämä voi muuttua, ja varmaan muuttuukin, mutta se on sen ajan mietintä.
Olen itse tosi pro-harrastukset, koska olen itse saanut niin paljon omista harrastuksistani lapsena ja nuorena. Olennaista tässä on mielestäni lapsen kuunteleminen herkällä korvalla. Jos harrastukseen mennään ja tullaan täynnä riemua, se tuskin kuormittaa lasta väärin niin kauan kuin kyseessä on lapsen oma valinta (eri tarinansa on nämä lapsiparat, jotka laitetaan toteuttamaan vanhemman omia toteutumattomia haaveita). Haluan myös todeta, että kaikki harrastaminen ei edellytä kilpailemista, ja kilpaurheilussakin äärimmäisen kilpailuhenkinen ja tavoitteellinen lapsi voi silti samalla olla suuri kaikkien muiden tsemppari, joka kannustaa ja onnittelee myös sitä viimeiseksi tullutta, ja joka kilpailee ainoastaan itseään ja omia odotuksiaan vastaan.
krista
23.2.2022 at 10:16Haa mun mielestä tuosta ei voi oikein olla eri mieltä: jos jollain lapsella menee 10 tuntia viikossa asiaan x, niin hänellä on käytössään silloin 10 tuntia vähemmän kuin sellaisella, jolla ei mene :) Vai onko urheilijoilla eri määrä tunteja viikossa? :) Eri asia on sitten tietysti se, että sitä aikaa onnistuu järjestämään silti muuhunkin – se on hyvä, jos pystyy! Ja se on silloin just oikein, jos itsestä tuntuu, että lapsi ei jää mistään paitsi – mutta joka tapauksessa se on se 10 tuntia vähemmän vapaa-aikaa viikossa, jonka joku muu perhe käyttää johonkin muuhun. (ei aina hyödylliseen, sehän voi mennä jollakin vaikka telkkarin katseluun)
–
Mutta joo olen samaa mieltä, että herkällä korvalla kuuntelu on tärkeää! Ja myös siitä, että tavoitteellinen harrastus voi myös parhaimmillaan jollekin antaa paljon, vaikka en sitä omille lapsilleni toivoisikaan just niistä syistä, jotka olen tässä jo tosi monta kertaa luetellutkin, tulee jo pitkässä keskustelussa toistettua itseä :) (ja edelleen pakko joka väliin muistuttaa: toki tukisin, jos he sellaiseen haluaisivat ryhtyä)
Nelli
22.2.2022 at 22:17Tosi mielenkiintoinen aihe. Kouluterveydenhuollossa pitkään työskelleenä on tullut huomattua että jos lapsi ei ole aloittanut harrastusta 3‐4 luokkaan mennessä, on mukaan enää vaikea päästä. Taitotaso on monessa lajissa tuolloin jo kova ja treenit tavoitteellisia ja monelle voi olla kova pala mennä mukaan uuteen harratusporukkaan ja olla se taitotasoltaan heikoin. Itse ajattelen että haluan tarjota jälkikasvulleni mahdollisuuden kokeilla lapsuudessa kaikenlaista ja toivottavasti löytää jotain mistä tykkää. Itse harrastin lapsena monenlaista, mutta joukkuelajit eivät olleet minun juttu. Nyt omat lapset ovat löytäneet harrastuksensa juuri joukkuelajien parista ja voi miten hienoa on ollut huomata miten lapsi on saanut kasvaa ja kehittyä monintavoin yhdessä joukkuekavereiden kanssa. Kehittävää toimintaa niin monella saralla, ei vain lajitaidot, vaan se kaikki muu! Harrastamisesta huolimatta touhutaan ja harrastetaan myös perheen kanssa ja lapsella on aikaa kavereiden kanssa leikkimiselle. Toivoisin ettei lasten treenit menisi niin aikaisin niin vakavaksi ja treenimäärät tiuhoiksi, vaan että kaikilla olisi mahdollisuus kokeilla monenlaisia harrastuksia. Ja kyllä harrastamisen pitää olla nimen omaan hauskaa ja jotta se kantaa myös aikuisuuteen!
Auringonkukka
23.2.2022 at 08:55Olen ihan samaa mieltä näistä harrastuksiin liittyvistä asioista kuin sinä NELLI – olen halunnut tarjota omalle lapselle mahdollisuuden löytää jokin harrastus, mistä hän tykkää, mistä hän saa onnistumisen kokemuksia sekä kavereita. Meidän junnumme on tykännyt lähes kaikista lajeista, mitä hän on kokeillut, joten välillä niitä on ollut kuskausrumban näkökulmasta vähän turhan montakin. Huolimatta siitä, että hänellä on ollut kerrallaan 3 – 4 harrastusta, on hänelle siitä huolimatta jäänyt aikaa olla kavereiden ja perheen kanssa sekä touhuta kaikkea muutakin tai olla touhuamatta yhtään mitään. Nyt hän on 14-vuotiaana siinä iässä, että on joutunut tekemään lajivalintoja, koska koulupäivät ovat nyt pidempiä ja myös ohjatut harrastuskerrat ovat pidempiä ja niitä on keskimäärin 3-4 kertaa viikossa per laji. Vieläkin hänellä on kuitenkin kolme lajia rinnakkain/limittäin. Riippuu tietysti ainakin perheestä, vanhemmista, perheen lapsimäärästä ja lapsesta itsestään, tarvitaanko/halutaanko ns. ohjattuja harrastuksia. Olen samaa mieltä kuin sinä, että mitä vanhemmasta lapsesta on kysymys, sitä hankalampi on uuteen (ryhmä)harrastukseen mennä, ainakin jos ryhmän muut lapset ovat harrastaneet jo vuosia.
krista
23.2.2022 at 10:00Mun täytyy sanoa, että mun korvaan tuo kuulostaa lähinnä karmaisevalta :D Siis hih ei missään nimessä tuo harrastamisen ilo vaan tuo, että harrastukseen ei pääse mukaan, jos ei ole aloittanut ennen tiettyä ikää – just ne ovat sellaisia harrastuksia, joihin toivon, että mun lapset ei koskaan lähtisikään mukaan :D (tosin en voisi estää, jos haluaisivat, mutta onneksi eivät ole halunneet) Toi on mun mielestä vaan hälyttävää, että niin pienenä pitää treenata niin kovasti, että lajia ei voi enää edes myöhemmin aloittaa, hrrr (kylmät väreet)
–
Mutta ei kai niitä Iivoja tai NHL-tähtiä muuten tulisi. Ja tosiaan jos lapsi nauttii ja aikaa jää muullekin, niin tuskin siinä mitään kovin haitallistakaan on. Itse en vaan tosiaan sellaista omille lapsilleni toivoisi, mutta ymmärrän hyvin, että joku toinen just nimenomaan toivoo :)
N
23.2.2022 at 11:18Pakko tarttua nyt tuohon kun puhut ”pienenä kovasti treenaamisesta” jo useammassa kommentissa. Mulla on niin eri käsitys tästä ihan seuratoiminnan sisältä!
Valmennan itse lentopallojunioreita, 9-10- vuotiaita. Treenaamme kerran viikossa yhdessä, kerran viikossa 10-vuotiaat yhdessä vanhempien junnujen kanssa ja sit kerran viikossa ”taitotreenit” eli liikkuvuutta, keskivartalon hallintaa, nopeusjuttuja, tasapainoja jne. Nuo taitotreenit on ns. ”vapaaehtoiset” (vaikka tottakai kaikki treenit oikeasti on), ja olen painottanut, että esim. laskettelu tai uinti perheen kanssa todellakin ajaa saman asian. Kaikissa treeneissä leikitään, nauretaan, tehdään mm aivoja haastavia pulmatehtäviä ja joo toki myös hikoillaan, juostaan, hypätään ja treenataan lajia. Tosissaan mutta ei missään nimessä vakavasti tai millään kuri-meiningillä. Toisia kannustaen, yhdessä oppien ja pelireissuthan on käytännössä kavereiden kanssa vietettyä, suurimmaksi osaksi varsin vapaata sekoiluaikaa.
Lentopallon treenimäärä siis ei esim minun valmentamalla joukkueella todellakaan ole iso (1-3 kertaa viikossa) ja uudet pelaajat on tottakai tervetulleita, mutta kyllä – haastavaa se nyt jo voi olla, koska lentopallo on hyvin tekninen laji ja kirittävää 10-12- vuotiaalla on tosi paljon verrattuna kavereihin, jotka ovat harrastaneet vaikka ekaluokkalaisista asti. Mahdollista se on, mutta jos ei ole koskaan koskenutkaan koululiikunnan lisäksi palloon eikä ole harrastanut joukkuelajia, niin on se haastavaa ja vaatii kyllä todella halun oppia. On eri asia esim. aloittaa jääkiekko tai jalkapallo 10-12- vuotiaana jos on pienestä asti pelaillut monta kertaa viikossa ulkona (jopa niiden joukkueessa treenaavien kavereiden kanssa) kuin joku voimistelu tai just lentopallo, joita harvemmin pihapeleissä tehdään.
Kyse EI ole siitä, että treenaisimme ns. kovaa, vaan siitä, että jotkut lajit vain on tosi spesifejä ja siksi uutena joukkueeseen tulo paljon muiden jälkeen voi olla hankalaa.
Olen edelleen sitä mieltä ettei kukaan varmasti TARVITSE ohjattua (liikunta)harrastusta, mutta kovin mustavalkoisesti ja kärjistäen niistä täällä nyt puhutaan ja se vähän harmittaa :) hyvin hyvin harvassa on ne porukat vuonna 2022 jotka vaativat varhaista erikoistumista tai 3+ treenimäärää viikossa alakouluikäisille. Suurin osa pienten palloiluharrastuksista on juurikin leikkiä ja hauskanpitoa kavereiden kanssa – ei siitä nyt mitään haittaa ole jos sen ohjatusti tekee ja 12 pelaajasta vaikka 1 haluaa olla se seuraava NHL-pelaaja.
krista
23.2.2022 at 11:51Edelleen siis IHANA, että joku tuollaisesta treenaamisesta tykkää, mutta mun mielestä lähtökohtaisesti sellainen ”pitää aloittaa nuorena, tai ei pääse mukaan” -harrastaminen ei kuulosta mun korvaan kovin kivalta – tai sellaiselta, johon toivoisin omien lapsieni menevän. He, jotka sellaista harrastavat, toki voivat sitä riemumielin harrastaa.
–
Ja siis hienoa, että teillä on kivaa treeneissä ja kiva niille lapsille, jotka siitä nauttivat. Kaikkia sen ei kuitenkaan tarvitse kiinnostaa tai kaikki ei välttämättä pidä sitä kivana omille lapsille. Kysäisin myös lapsilta, että millaista olisi käydä harrastuksissa 5 kertaa viikossa (tää oli aiemmin tänään, eli en tarkoita teidän treenejä vaan joidenkin muiden lapsien harrastusmääriä). Kuulemma IHAN KAMALAA. Kaikkien ei tarvitse haluta samoja asioita :)
–
Ja itsehän tosiaan harrastin 5 kertaa viikossa ja monina päivänä pari kertaa ja silloin sitä halusin.
A
23.2.2022 at 11:51Tää musta johtuu vaan tasan siitä, ettei oo alkeista aloittavia ryhmiä/joukkueita. Siis kyllä voi ihan aikuisenakin aloittaa harrastamaan vaikka mitä lajia (harrastuksena, ei niin että siitä haluaisi uran tai ammatin), niin on (mun mielestä) naurettava ajatus, ettei joku 10-12 vuotias pystyisi aloittamaan uutta lajia. Tuon ikäinen lapsi kun oppii ihan älytöntä vauhtia verrattuna aikuiseen. Se isoin ongelma on musta just, että lajiseurat (ja musiikissa sama myös paljolti) nähdään se oma laji tienä johonkin ammattilaisuuteen, kisoihin tai vastaavaan ”vakavaan”. Mun käsitys harrastuksesta on taas, että sitä tehdään tasan siksi että se on kivaa, eikä mitenkään ”tavoitteellisesti kehittyen” (se kehittyminen tulee sitten sivutuotteena kun hommaa tekee). Esimerkkinä, mun lapsi ois ihan kiinnostunut koriksesta ja lähellä ois joukkue johon otetaan uusia ja siellä on kaverikin…mut tän ikäisten (9v.) korisjoukkuekin tarkoittaa kaksi harjoitusta viikkoon ja viikonloppuja varattuna peleihin, kilpailulisenssiä, joukkueasuja (ja vanhempien nakkeja siihen sun tähän). No thank you, joten korista treenataan sitten omissa porukoissa kaupungin vapailla kentillä.
krista
23.2.2022 at 11:57Just näin! Ja aikusetkin aloittaa balettia nollatasolla aikuisiällä ja ei niille sanota, että ”et voi enää aloittaa, kun olet jo yli kolmasluokkalainen”. Näin ajateltuna tuo voi olla jopa haitallinen viesti lapsille, että ”et voi enää oppia niin hyväksi kuin nämä muut” ja olisi suotavaa, että aikuiset eivät sitä toistaisi ja ruokkisi. Tosin onhan se varmaan realiteettiä niissä kilpailuihin tähtäävissä ryhmissä, mutta tosiaan niin kuin on todettu, kaivataan kovasti sellaistakin harrastamista, jossa näitä lajeja pääsisi treenaamaan vaikka ”en ole koskaan heittänyt palloa”-nollasta 15-vuotiaana. Jos johonkin ei ”enää” (puhutaan jotain 9-vuotiaista LAPSISTA, herranjestas) ”ehdi” mukaan harrastamaan, niin se on kyllä sen lajin tarjoamien harrastusmahdollisuuksien puutetta, ei sen lapsen.
–
Jotenkin alan ajatella, että jotain tässä kuviossa on ihan pohjarakenteessa jo vinksallaan, jos näin on – ja jos puhutaan HARRASTAMISESTA ei kilpaurheilijaksi määrätietoisesta treenaamisesta. Ja kun sama ilmiö toistuu niin monessa lajissa, joten ei ole vain yhden lajin ”synti”. Eli siis se, että lasten harrastauksissa aloittelijoiden ja huvikseen harrastavien ryhmät puuttuvat ja harrastaminen keskittyy niihin ”tosissaan harrastaviin” ja joku 9-vuotias (edelleen herranjestas) olisi jo liian vanha aloittamaan vaikka just koripallon, huh huh… Ei vaan voi olla oikein eikä oikea viesti siihen, että liikunnan pitäisi olla iloista, jokaiselle sopivaa ja palauttavaa.
–
Ps. Joel laittoi sukset jalkaan ensimmäistä kertaa vuosi sitten, ja tuolla se pitkin öitä hiihtelee yksin latuja :D
Lilja
23.2.2022 at 10:14Riippuu tosiaan niin lapsesta, me ollaan annettu mahdollisuus harrastuksiin. Vanhimmalle riittää partio, keskimmäiselle partio ja uimahypyt kerran viikossa. Nuorin on todella energinen tapaus ja rakastaa jalkapalloa. Se on antanut hänelle valtavan paljon ! Kuljetuksetkaan ei oo rasite kun ne jakaa joukkuekavereiden kanssa. Ja aikaa jää kyllä sopivasti leikkiin ja muuhun.
krista
23.2.2022 at 10:18Kuulostaa just oikein sopivalta!
A
24.2.2022 at 07:26”Muskarihenkistä” soittoharrastusta on tarjolla ainakin Käpylän musiikkiopiston kansanmusiikkilinjan musapajoissa, tosin vain 6 – 8 – vuotiaille – mutta kuitenkin varsinaisen muskari-iän ylittäneille. Ideana nimenomaan luova yhteismusisointi eri soittimilla ja laulaen. En tosin tiedä kuinka iso tunku ryhmiin on, paikat menevät ilmoittautumisjärjestyksessä. Muskariryhmiin on ainakin pitänyt olla ajoissa liikkeellä ilmoittautumisen kanssa, ja osa paikoista on mennyt täyteen jo entisten oppilaiden ilmoittautumisen yhteydessä (vanhat oppilaat ilmoittautuvat ensin).
Muistaakseni myös ainakin pop&jazz -konservatorio ja Kallion musiikkikoulu järjestävät matalan kynnyksen bändipaja-/bändikoulutoimintaa kouluikäisille.