Talitintti maaliskuussa (taas)

Okei okei nyt on vasta tammikuu.

Lisäksi mulla soitteli (ihme kyllä) jotain outoja muistikelloja ja googlasin itseni: mä oon jo kirjoittanut postauksen nimeltään Talitintti maaliskuussa. Ja siihenkin liittyi nämä kaksi hyvin randomia asiaa: Lastenkirja Aino ja tuhmat luistimet sekä siellä Nyytin kadonnut lapanen.

En kuitenkaan luovuta!

Tässä tunteessa on nimittäin edelleen mulle sellaista tosi syvää ja merkityksellistä, johon en ihan pääse käsiksi.

Olen ihan miettinyt tätä. Voisiko tähän liittyä joku lapsuusmuisto, jota oikeasti en muista mutta tunnetasolla muistan? En todella tiedä.

Koska onhan siinä jotain hassua, että mietin vuodesta toiseen talitinttiä maaliskuussa sekä Nyytin kadonnutta lapasta.

Tänään jokutintti lauloi jo aamuhämärissä. En tunnista visertäjiä; voisiko se tosiaan olla jo talitintti? Kun äsken tallustelin talvivaatteissani kirjastoon ja postiin, se jokutintti lauloi taas.

Ajattelin, että näin haluan olla.

Aino ja tuhmat luistimet -kirjassa äiti työntää lapsia potkurilla luistinradalle ja talitintti laulaa. Samassa löytyy Nyytin kadonnut lapanen.

Mikä tämä tunne oikein on?

Viimeksi istutin sen Suomen maaliskuun kaipuuseen, mutta sen täytyy olla muutakin.

Nimittäin samaan tunteeseen liittyy jollain omituisella tavalla koulun jälkeen välipalaksi syöty suklaavanukas. Ei sellainen kaupan vanukas, vaan kenties jotenkin pussista tehty. Meillä ei kotona koskaan ollut sellaisia, meillä oli sellaisia valmiita Makupaloja. Mutta tämä suklaavanukas syötiinkin Kuusamon seurakuntatalon viereisessä kerrostalossa. Asunnossa, jonkun kodissa. Joku keikkui vessan oven karmeissa. Siellä oli muitakin lapsia, sen perheen lapsia, ei kuitenkaan kavereitani, ei ihan ikäisiäni.

Miten? Miksi? Miten olen ollut siellä?

Omat muistoni eivät aukene, eikä ole enää ketään, jolta voisin kysyä. Olisinkohan ollut iltapäiväpäivähoidossa jonkun luona lyhyen pätkän – iltapäiväkerho kiinni poikkeuksellisesti?

Sen pussista tehdyn erilaisen suklaavanukasvälipalan lisäksi siellä oli joku äiti (ei omani), joka oli päivisin kotona. Siksi sinne varmaan meninkin.

Liittyykö tämä tunne siihen?

Ainon äiti on ainakin tuossa kirjassa lasten kanssa kotona – tai no mistä minä tiedän, voihan siinä olla vaikka viikonloppu tai talviloma.

Ja sitten se talitintti laulaa, on potkukelkka ja Nyytin kadonnut lapanen.

Kaipaan palavalla tavalla just siihen kuvaan. Työntämään lapsia potkukelkassa, kun talitintti laulaa.

Se ja se suklaavanukas muodostavat jonkun hassun kokonaisuuden, joka tuntuu jossain rintalastan takana. Kaivan nyt tässä omia syövereitäni ja tulkitsen, että kaipuuni on juuri tätä, mitä jo teen: kaipuuta olla kotona taaperon kanssa ja kotona myös silloin, kun isommat lapset tulevat koulun jälkeen kotiin.

Niitä suklaavanukkaita ei taida enää olla tai jos on, niin ne eivät varmasti ole ravintosuositusten mukaisia välipaloja, hah.

Lisäksi huomautan itselleni, että vaikka olen kotona taaperon kanssa ja kotona koululaisten saapuessa, olenko varmasti läsnä sillä tavalla kuin kummallisesti rakentunut mielikuva antaisi olettaa.

Olen siinä potkukelkkakuvassa tai suklaajauhevanukasta sekoittelemassa, mutta silti en oikein koskaan pysty olemaan. Se vaivaa, kaihertaa, tuntuu että menetän jotain, jota ei saa enää koskaan takaisin. Aina säädän jotain muuta. ”Mä vaan tän yhden jutun tästä”.

Onko se juuri se, mikä sävyttää mielikuvaan sellaisen pakottavan kaipuun? Kun olen ja en ole. Olen saanut, olen ja silti puutun. Kaipaan, mutten saa otetta. Ainon äidillä tai sillä suklaavanukaspussiäidillä ei tainnut olla somea kännykässä häiritsemässä.

Olisi varmaan aika tuhoontuomittu ajatus hankkia Helsingissä potkukelkka.

PS. ”Nyt tuli kyllä kummallinen teksti”, sanoin Joelille, kun sain tämän kirjoituksen valmiiksi.

47