Okei okei nyt on vasta tammikuu.
Lisäksi mulla soitteli (ihme kyllä) jotain outoja muistikelloja ja googlasin itseni: mä oon jo kirjoittanut postauksen nimeltään Talitintti maaliskuussa. Ja siihenkin liittyi nämä kaksi hyvin randomia asiaa: Lastenkirja Aino ja tuhmat luistimet sekä siellä Nyytin kadonnut lapanen.
En kuitenkaan luovuta!
Tässä tunteessa on nimittäin edelleen mulle sellaista tosi syvää ja merkityksellistä, johon en ihan pääse käsiksi.
Olen ihan miettinyt tätä. Voisiko tähän liittyä joku lapsuusmuisto, jota oikeasti en muista mutta tunnetasolla muistan? En todella tiedä.
Koska onhan siinä jotain hassua, että mietin vuodesta toiseen talitinttiä maaliskuussa sekä Nyytin kadonnutta lapasta.
Tänään jokutintti lauloi jo aamuhämärissä. En tunnista visertäjiä; voisiko se tosiaan olla jo talitintti? Kun äsken tallustelin talvivaatteissani kirjastoon ja postiin, se jokutintti lauloi taas.
Ajattelin, että näin haluan olla.
Aino ja tuhmat luistimet -kirjassa äiti työntää lapsia potkurilla luistinradalle ja talitintti laulaa. Samassa löytyy Nyytin kadonnut lapanen.
Mikä tämä tunne oikein on?
Viimeksi istutin sen Suomen maaliskuun kaipuuseen, mutta sen täytyy olla muutakin.
Nimittäin samaan tunteeseen liittyy jollain omituisella tavalla koulun jälkeen välipalaksi syöty suklaavanukas. Ei sellainen kaupan vanukas, vaan kenties jotenkin pussista tehty. Meillä ei kotona koskaan ollut sellaisia, meillä oli sellaisia valmiita Makupaloja. Mutta tämä suklaavanukas syötiinkin Kuusamon seurakuntatalon viereisessä kerrostalossa. Asunnossa, jonkun kodissa. Joku keikkui vessan oven karmeissa. Siellä oli muitakin lapsia, sen perheen lapsia, ei kuitenkaan kavereitani, ei ihan ikäisiäni.
Miten? Miksi? Miten olen ollut siellä?
Omat muistoni eivät aukene, eikä ole enää ketään, jolta voisin kysyä. Olisinkohan ollut iltapäiväpäivähoidossa jonkun luona lyhyen pätkän – iltapäiväkerho kiinni poikkeuksellisesti?
Sen pussista tehdyn erilaisen suklaavanukasvälipalan lisäksi siellä oli joku äiti (ei omani), joka oli päivisin kotona. Siksi sinne varmaan meninkin.
Liittyykö tämä tunne siihen?
Ainon äiti on ainakin tuossa kirjassa lasten kanssa kotona – tai no mistä minä tiedän, voihan siinä olla vaikka viikonloppu tai talviloma.
Ja sitten se talitintti laulaa, on potkukelkka ja Nyytin kadonnut lapanen.
Kaipaan palavalla tavalla just siihen kuvaan. Työntämään lapsia potkukelkassa, kun talitintti laulaa.
Se ja se suklaavanukas muodostavat jonkun hassun kokonaisuuden, joka tuntuu jossain rintalastan takana. Kaivan nyt tässä omia syövereitäni ja tulkitsen, että kaipuuni on juuri tätä, mitä jo teen: kaipuuta olla kotona taaperon kanssa ja kotona myös silloin, kun isommat lapset tulevat koulun jälkeen kotiin.
Niitä suklaavanukkaita ei taida enää olla tai jos on, niin ne eivät varmasti ole ravintosuositusten mukaisia välipaloja, hah.
Lisäksi huomautan itselleni, että vaikka olen kotona taaperon kanssa ja kotona koululaisten saapuessa, olenko varmasti läsnä sillä tavalla kuin kummallisesti rakentunut mielikuva antaisi olettaa.
Olen siinä potkukelkkakuvassa tai suklaajauhevanukasta sekoittelemassa, mutta silti en oikein koskaan pysty olemaan. Se vaivaa, kaihertaa, tuntuu että menetän jotain, jota ei saa enää koskaan takaisin. Aina säädän jotain muuta. ”Mä vaan tän yhden jutun tästä”.
Onko se juuri se, mikä sävyttää mielikuvaan sellaisen pakottavan kaipuun? Kun olen ja en ole. Olen saanut, olen ja silti puutun. Kaipaan, mutten saa otetta. Ainon äidillä tai sillä suklaavanukaspussiäidillä ei tainnut olla somea kännykässä häiritsemässä.
Olisi varmaan aika tuhoontuomittu ajatus hankkia Helsingissä potkukelkka.
PS. ”Nyt tuli kyllä kummallinen teksti”, sanoin Joelille, kun sain tämän kirjoituksen valmiiksi.
47
Anna
15.1.2024 at 15:03Se on kummallinen. Melkein nonsensea (vaikka en varsinaisesti olekaan sen tyylisuunnan asiantuntija). Aika taiteellinen ajatuspläjäys. Tuolla tavallahan ihminen ajattelee, mutta yleensä antaa ulos huomattavasti karsitumman ja jäsennellymmän version.
Talitintin kevätlaulu on ti ti tyy tai ti tyy, murteesta riippuen. Suuttuessaan se säksättää vihaisesti.
Sinitiainen laulaa enemmän tii tii tii ty ty ty ty ty ty ty.
Nämä kaksi on ne todennäköisimmät laulajat, vaikka muitakin tiaisia on olemassa.
Rupesi tekemään mieli suklaakiisseliä. Pitää laittaa kauramaito ostoslistalle ja keittää huomenna lapsille.
krista
15.1.2024 at 15:30Hihi, taitellinen vaikutelma eli sekasotku :D
–
Täytyypä ensi kerralla kuunnella, kumpi tintti voisi olla kyseessä! Meillä (tästä taisin silloin viime talitinttimaaliskuussa-postauksessa kirjoittaakin, haha) tosiaan ei ole pitkään aikaa kuulunut sitä titi-tyytä, vaan jotenkin tyy-ti. Mutta nyt kuulosti lähinnä sekavalta titittelyltä, heh ehkä yhtä sekavalta kuin tämä postaus!
Nadja
15.1.2024 at 22:31<3
krista
16.1.2024 at 15:43<3
-
Oletteko jo palanneet Suomeen, mitäs tykkäsitte Mijasista ja Espanjassa olosta? <3
Nadja
17.1.2024 at 15:57<3
Ollaan palattu pari päivä ennen koululomien päättymistä, eli kaksi viikkoa ja hiukan päälle siellä! Aurinkorannikko ja Fuengirolan ja Mijasen seutu oli meille kaikille uusi tuttavuus (2010 huhti-kesäkuu oli viety Orgivan seudulla vuoristossa Beneficiossa, silloin vielä kahdestaan ja mieheni palasi sinne vielä muutamasti itsekseen). Nyt tilanne oli uusi – lapsiperheloma 11v ja 6v kanssa :D Ja nautittu kylläkin, kukin omalla lajilla yhdessä ja erikseen. Majoitimme Mijas Costassa aika lähellä Faroa ja merelle ja lähirannalle oli 3min. Nuorimmainen kyllä siinä meressä ui muutaman kerran, me muut kahlasimme vaan :D Syöty kiloja mandariineja (tuoksu ja maku oli kyllä ihana kun on paikallisia ja tuoreita). Käyty Bioparkissa – kotiin tuli mukaan -kissamakipehmo! Ja Marbellan Aventura Amazonia – kiipeilypuistossa. Muuten oltu vaan akkuja (aurinkopaneeleja kuulemma :D) lataamassa rauhallisin tahdin (niin kuin vilkkaan 6vn kanssa voi olla) ja tutkimassa lähiympäristöä, mm. lähivaellusreittejä (11v rakastui näihin ja nyt kaipaa vuorille). Fugeen ja takaisin kävelty rantaa pitkin. ! Fugeen merirosvolaiva puisto oli 6vn mielestä yksi parhaista asioista, mitä sieltä löytyy! Sieltä löytyi kaveritkin – espanjaa puhuvia, mutta ei haittanut leikkejä yhtään<3 Eli, sinne takaisin joskus ja ties pidemmäksi ajaksi, varsinkin näillä lennoilla (eteenkin luontoa miettien).
E.L
15.1.2024 at 22:39Minulle teksti oli hyvin selkeä. Siinä kuvattiin tunnelmaa ja ne nyt ovat tuollaisia, siirtyilevät jo kun niitä kuvailee. Ihana teksti! Sain kiinni.
krista
16.1.2024 at 15:44Oooo, ihana kuulla! Jotain sellaista tunnelmankuvailu-flowta varmaan hainkin – tunnetta siitä, kun muistaa ja ei muista, ja kaipaa jotain, mistä ei ihan tarkasti saa kiinni <3
Wella
16.1.2024 at 18:39Hyvin tästä tavoitti sellaisen, joita kirjallisuudessa tai henkilöhaastatteluissa kutsutaan ”avainkokemuksiksi”, noilla ihastuttavilla puitteilla (talitintti, kelkka, vanukas). Tyytyiväisyyden tai turvan tunteen vivahteita
rimma
18.1.2024 at 12:11Pakahduttava tunnelma, iski johonkin melankoliannälkäiseen sopukkaani.
krista
18.1.2024 at 16:05No hei vau: tavoitit varmaan just sen tunnelman, mikä mulla itselläkin tätä kirjoittaessa oli!