Mitä sanoa keskenmenon kokeneelle?

Olen itse kokenut usein äkillistä sosiaalista kömpelyyttä surunvalitteluja esittäessä.

Sitä tietysti haluaa esittää empatiansa ja sanoa… jotain. Mutta mitä se on? Osanottoni? Onko se liian vanhahtava? Voimia? Ai että punttikselle vaan? Sydänemoiji? Onko sen viesti, että ”laitoin tän, kun en muutakaan keksinyt”?

Välillä tuntuu, että kaikilla muilla on sana ja käytöstavat hallussa. Näkee kauniita ajatuksia ja upeita voimalauseita. Mutta jos ne eivät tunnu omilta, niin pitäisikö sitten itse vaan väkisin keksiä? Mun osalta ainakin se tuntuisi liian päällellimatulta ja väkinäiseltä.

Mutta riittääkö sana tai kaksi tai se sydänkuva, vai pitäisikö löytyä jotain… sanottavaa.

No, nyt olen ollut itse tuoreeltaan tällaisena surunvalitteluja vastaanottavana osapuolena.

Jokaisella ihmisellä on varmasti erilaiset tuntemukset näistä, mutta omalta osaltani haluaisin sanoa sen näin:

Joka ikinen saamani empatianilmaus oli juuri oikeanlainen. Oli se sitten se ”osanottoni”, voimien tai jaksamisen toivotus tai ihan vaan sydän tai särkynyt sellainen.

Oranssi sydän, punainen sydän, monta sydäntä, halaussydän.

Joku kirjoitti sitten pidemminkin, ja etenkin vaikkapa lyhyt maininta ”olen kokenut saman” oli jotenkin aivan valtavan lohdullinen. Osa kertoi tarinansa; yritin vastailla, mutta toisaalta pidin mielessäni, että ei minulta ehkä juuri nyt odotetakaan kovin pitkää keskustelua. En siis ottanut paineita siitä – ja tosiaan noiden tarinoiden lukeminen oli myös tosi lohdullista.

Mutta samanaikaisesti ihan sellainen pieni empatian osoituskin – ihan vaikka se sydän tai osanotto – oli itselleni aivan yhtä arvokas.

Ne viestittivät, että ”olen tässä kanssasi”. Vaikka siis tulisivat tuntemattomalta!

Okei tiedän ihan hyvin, että on varmasti aivan vääriäkin sanoja, joku (ehkä vanhempaa sukupolvea) saattaisi tölväistä tällaisessa tilanteessa jotain satuttavaakin. Mutta jos katsotaan yli sen ja tällaisiin meihin peruskäytöstavat hallitseviin, sanoisin että meidän tavisihmisten tavallisella sosiaalisella älykkyydellä kaikki sanat ja ilmaisut ovat oikein.

Lyhyet ovat ehkä jopa ”turvallisempia” kuin pitkät.

Sitten on tietysti sellainen kuin kasvokkain tapaaminen. Mitä silloin sanoa? Itse olen kokenut, että etenkin jos asiasta on pahoitellut jo virtuaalisesti, ei välttämättä tarvitse sanoa mitään sitten myöhemmin tavatessa. Etenkin lasten kanssa liikkuessa ja kesää viettäessä en oikeastaan halua palata salamakirkkaaltataivaaltatyyppisesti surutunnelmaan – toisen ihmisen katseesta näen jo kyllä osanoton ilman, että se muodostetaan enää sanoiksi (jotka ehkä saisivat kyyneleet silmiin). Jos haluan puhua, otan kyllä itsekin puheksi tai viittaan tapahtuneeseen jotenkin.

En siis ole niitä (no kukapa olisi), jotka erityisesti nauttisivat esimerkiksi julkisella paikalla itkeskelystä. Melkein mieluummin otan surunvalittelun virtuaalisesti niin, että minulla on oma rauha ja yksityisyys lukea ne juuri silloin, kun minulle sopii.

Kun olen tuntenut luontevaksi, olen siis itse maininnut asiasta. Useammin kuitenkin ei ole ollut luontevaa kohtaa (ja mulla fiilistä) keskustelussa, ja silloin en ole sanonut yhtään mitään. En itsekään sitä koko ajan mieti. Ja sitten taas joissain tilanteessa on ollut hyvin luonteva mainita asiasta ja ehkä puhua vähän enemmänkin.

Ja vaikka joku alkaisikin oma-aloitteisesti keskustella asiasta livenä, se olisi itselleni ihan ok. Ainahan voin itse vaikka tarpeen tullen eleillä viestittää, että ”kiitos osanotosta, arvostan sitä, mutta ei jutella siitä nyt tän enempää.” Jos siis tilanne on sellainen, että ei tee mieli jutella. Se on tosiaan niin valtavan tilannesidonnaista, joskus on luonteva ja joskus taas ei.

Mutta tässä meitä on varmasti tosi erilaisia.

Yleisenä ”kuinka kohdata ensimmäistä kertaa” -vinkkinä omien kokemusten perusteella sanoisin siis, että ei paineita vaan tilanteessa luontevasti. Ja on ihan ok, vaikka ei sano mitään tai odottaa, että ottaako toinen henkilö itse puheeksi. Koska kyllä mä tiedän, että toinen on pahoillaan – kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen kaikissa tilanteissa. Itselleni eniten ahdistavalta tuntuu (kuviteltu, tällaista ei ole tapahtunut) tilanne, jossa alettaisiin ihan valtavasti ja suurieleisesti asiaa surunvalittelemaan. Jo pelkästä ajatuksesta itseeni iskee pakoreaktiovisiot, haha.

En halua olla mikään kävelevä keskenmeno, vaan viettää ihanaa aurinkoista kesää.

Meidän oman suru-uutisemme jälkeen olen jo valitettavasti ollut osanottavana osapuolenakin: eli omalta osaltani ollut ilmaisemassa osanottoani toisen ihmisen kertomaan suru-uutiseen.

Hassusti sanojen valinta on ollut oman tuoreen kokemuksen jälkeen helpompaa, kun ei ole enää niin jännittänyt epäonnistunutta emoijivalintaa.

Osanottoni. Voimia. Sydän. Olet ajatuksissani.

Oikeita sanoja kaikki.

Oletko samalla linjalla tässä vai onko erilaisia kokemuksia? Onko sinulle luontevaa esittää osanottosi vai joudutko aina hakemaan, että mitä sanoja käytät?

47
Like
7

You Might Also Like

  • Anna
    8.7.2021 at 15:31

    Sanojen hakeminen ON hankalaa. Kaikki ”otan osaa” tai muut vastaavat tuntuvat tosi väkinäisiltä ja sellaisialta, että ne sanotaan vain siksi, että ne kuuluu sanoa. Niiden vastaanottaminenkin on vähän vaivaannuttavaa kun kaikkea peilaa oman kokemuksen kautta.
    Siki olen iloinen, että meillä on nykyään mahdollisuus käyttää myös noita sydänhymiöitä. Niillä voi viestiä tunteen ja osanoton ilman väkinäisiä sanoja.
    Ja sitten on se tapa, että peilaan omiin kokemuksiini. Miten minä tuntsin silloin ja mitä minä koin silloin. Ja heti perään iskeekin huoli siitä, onko oman kokemuksen jakaminen toisen mielestä huomion vetämistä itseensä kun toinen tarvitsisi tukea. Kasvokkain olenkin tämän kanssa tosi varovainen. Netissä taas käytän tätä lähestymistapaa aika usein. Viestin, että minullakin on kokemusta tästä tai jostain saman tapaisesta ja saatan ymmärtää miltä toisesta voi tuntua (koska sitähän ei voi oikeasti ikinä tietää).

    • krista
      10.7.2021 at 18:03

      Joo siis sydämet ym. toimii munkin mielestä tosi hyvin – itselle ainakin se ”myöteäelämisen ele” on tärkeämpää kuin sanat, ja emoijilla tosiaan voi ylittää sanojen vaivaannuttavuuden ja silti viestittää myötäelämisestään <3
      -
      Mulla on kans tapana peilata omiin kokemuksiin toisille tapahtuvat asiat, mutta tosiaan tietysti etenkin kasvokkain tässä voi olla tosiaan riskinsä, jos vaikka alkaisikin puhua vaan itsestään. Eli herkkiä sävyjuttuja kyllä! Toisaalta tosiaan sellainen "oon kokenut saman" -lausahdus oli tosiaan valtavan lohdullinen!

  • Aake07n äiti
    8.7.2021 at 17:20

    Olen tosi huono ilmaisemaan osanottoni, mutta voimia ja jaksamista sinulle tässä tilanteessa <3 Olen pahoillani, että olet joutunut kokemaan menetyksen. (Kuulostaa tämäkin vähän oudolta, sanottuna ei ehkä sujuisi, mutta kirjoitettuna menee).

    Kun joku ilmaisee osanottonsa, niin se kyllä tuntuu ihan hyvältä, ainakin itsestäni, ei siinä sanoilla ole kauheasti väliä. Toisaalta joillakin ja ehkä joskus itsellänikin on tapana samassa yhteydessä ryhtyä kertomaan jostain omasta tai läheisen vastaavasta kokemuksesta, mikä ei ehkä ole se paras vaihtoehto. Riippuu varmaan vähän tilanteesta ja ihmisestä. Enemmän pitäisi vaan kuunnella, haluaako menetyksen kokenut puhua asiasta ja antaa hänelle tilaisuus siihen. Mutta ei se helppoa ole.

    Periaatteessa vieraammalle ihmiselle on ehkä helpompi sanoa: osanottoni, mutta se tuntuu itsestäni jotenkin kuluneelta fraasilta, mielellään sanoisin jotain muuta, mutta mitä? Tsemppiä on minusta jotenkin liian välinpitämätön tms. termi, kun tsemppiä toivotetaan vaikka mihin. Voimia ja jaksamista tarvitaan sitten ehkä astetta hankalimmissa tilanteissa, mutta riittääkö sekään? Kun miettii osanotto-termiä, niin eihän kenenkään toisen surusta voi oikeasti osaa ottaa, kyllä jokainen joutuu surutyönsä tekemään ihan itse, toki siinä voivat läheiset häntä tukea. Voimia surutyöhön -termi tuli nyt mieleen, mutta voiko tunteiden kokemisen ja läpikäymisen yhteydessä puhua työstä?

    • krista
      10.7.2021 at 18:07

      Kiitos! <3 Ja kuulosta ainakin hyvin luontevalta :)
      -
      Osanottoni on mullekin tosi kömpelö ääneen sanottuna, mutta toisaalta kirjoitettuna se muuttuu mulle tosi luontevaksi - kun ihmiset niin sanoivat, tosiaan se "avautui" niin, että toinen ottaa osaa siihen omaan suruun. Ja sitähän se empatia on! Eli tavallaan oikein hyväkin sana tai sanapari, kun katsoo yli sen kuluneisuuden. Mutta joo, tosiaan itsellä vastaanottajana tosiaan tuntui, että niillä sanavalinnoilla ei juurikaan ole väliä, vaan se itse ele/tunne on se, mikä tuntui merkitykselliseltä <3

  • Jenn-
    8.7.2021 at 21:08

    Mä myönnän, että mulle noi tilanteet on välillä niin vaikeita, että lopulta en osaa sanoa mitään. Mutta haluan sinulle sanoa: olen pahoillani.

    Muuten kun mun lapsi sairastui vakavasti, niin koin tosi raskaana sen, että ihmiset alkoi päivittelemään asiaa mulle ja huokailemaan, että miten on mahdollista, ja jauhoi ja vatvoi sitä asiaa mulle. Mulle tuli monesti olo, että mun täytyykin lohduttaa sitä toista tavallaan. Se oli tosi raskasta ja siks mä en lopulta jaksanut oikein kertoa muille siitä. Mikä johti kyllä sit kans hankaliin tilanteisiin, kun aloin välttelemään tiettyjä tilanteita, joissa olis asiasta pitänyt kertoa.

    Mutta näin jälkeenpäin ajateltuna, niin ehkä noikaan ihmiset ei vaan tienny mitä sanoa ja siks käyttäytyi noin.

    • krista
      10.7.2021 at 18:10

      Kiitos <3 Ja joo mulla sama juttu etenkin kasvokkain, tilanteet tuntuvat vaikeilta ja joskus voi jälkikäteen ihan harmittaa, että tulikohan sitä nyt toimittua/sanottua oikein vai jotenkin huonosti.
      -
      Apua, tuo tuntuu kyllä hankalalta... Että ikään kuin itse joutuu sen toisen ihmisen "terapeutiksi", kun se toinen alkaa päivitellä asiaa. Mutta tosiaan siinäkään ihmiset ei varmasti sitä mitenkään ikävällä ajatelleet, vaan jotenkin vaikea tilanne voi saada käyttäytymään ns. kummallisesti.

  • Tilia
    9.7.2021 at 12:08

    Mitä enemmän on elämässä ollut surujen saamapuolella, sitä helpompi on valita toisille oikeita sanoja. Monesti pelkkä halaus on ystävälle paras (ainakin ennen koronaa). Ja se, ettei aleta välttelemään yhteydenpitoa. Jos suusta tulee hätäpäissään jotain sammakoita, niitä voi pyytää anteeksi. Surevan ei tunnekuohuissaan kannata kieriskellä lisäksi itsesäälissä, miten kaikki ymmärtävät väärin ja sanovat vain vääriä sanoja – se ei auta mitään. Useimmat eivät tarkoita pahaa, ovat vain vähän sosiaalisesti kömpelöitä ja jännittävät, mitä pitäisi sanoa.

    • krista
      10.7.2021 at 18:12

      Tää on kyllä varmasti totta, varmaan saa sen kokemuksenkin just siitä, että millainen sana ja ele voi tuntua lohdulliselta – muistaen tietysti sen, että me ihmiset tietysti ollaan erilaisia. Mä kans uskon, että useimmat eivät tarkoita ”vääränlaisilla sanoillakaan” pahaa, vaan ei vaan oikein osaa toimia siinä tilanteessa.

  • Vakitaustailija
    9.7.2021 at 13:27

    Kun itse menetimme lapsen puolivälissä raskautta, pahimmalta tuntui se, että ei sanottu mitään. Tapasimme ystäväporukkamme noin kuukausi tapahtuneen jälkeen syntymäpäivillä ja kukaan ei sanonut mitään edes ohimennen. Se tuntuu vieläkin pahalta. Ehkä ei tiedetty mitä sanoa tai haluttu pilata synttäreiden tunnelmaa, mutta jokin ”kiva nähdä teitä, vaikka teillä on varmasti raskasta” olisi kertonut, että meitä on ajateltu.

    En itsekään tiedä mitä sanoa ja ”otan osaa” tuntuu kömpelöltä, mutta se kuitenkin kertoo siitä, että olen ajatellut surun kohdannutta.

    • krista
      10.7.2021 at 18:20

      Olen tosi pahoillani teidän menetyksestä <3
      -
      Ja hyvä, kun kirjoitit tämän - nimittäin erinomaisen hyvä osoitus siitä, miten me ihmiset todella ollaan erilaisia. Itselläni tuollainen tilanne nimittäin olisi sellainen "pliis älkää sanoko mitään pliis älkää sanoko mitään" -kauhutilanne tai jopa saattaisin johonkin jättää menemättä, jos alkaisin jännittää, että se otetaan esiin. (kuulostaa oudolta, mutta mua jotenkin ihan jännittää "suruhuomion" kohteeksi joutuminen livenä) MUTTA te taas kaipasitte, että teidän kokemaa olisi huomiotu sanallisesti <3 Ja molemmat puolet on ihan yhtä ymmärrettäviä mun mielestä. Tää onkin aika pysäyttävä ajatus: että miten tällaiset tilanteet oikein pitäisi hoitaa, kun joku tosiaan voi kaivata yhdenlaista toimintatapaa ja toinen aivan toisenlaista. Ei siihen taida mitään reseptiä olla... Tai no muntyyppisessä "älkää huomioiko" -tilanteessa voihan sitä vaikka etukäteen sanoa, että toivoo, että asiasta ei puhuta. Mutta sitten jos pieni sanallinen osanotto tuntuisi hyvältä saada toisilta, sitä on hankalampi "pyytää" etukäteen, ei se oikein niin toimi. Varmaan siinä jotenkin hienovaraista tilannetulkintaa pitäisi tehdä, että mitäköhän se toinen toivoo...

  • A
    10.7.2021 at 20:26

    Mä en osaa tähän nimenomaan keskenmenon osalta sanoa (ei omakohtaisia kokemuksia, paitsi oikean tuntuisten sanojen valinnan vaikeudesta kun ystävän kohdalle osui useita peräkkäisiä…ja siis juurikin niin, että otan osaa tai olen niin pahoillani puolestasi/puolestanne tuntuu niin laimealta, kun tahtoisi osata sanoa jotain fiksumpaa). Jotain samaa lienee jonkun läheisen ihmisen kuolemassa ja siitä omakohtaista kokemusta on juurikin niin, että parhaimmalta itselle tuntui juurikin se lyhyt otan osaa (tms), sellainen noteeraus mutta sitten ei aiheessa vellomista (ellei sitten ollut tilanne että itse halusin asiasta puhua). Melkein pahinta oli kun joku halusi kuulla miltä musta tuntuu tai kertoa kun kummin kaiman siskon tyttökin menetti isänsä suorilta jaloilta yks kaks ja on varmaan ihan kauheeta. Tai että joku alkoi kertoa jotain omaa murhettaan, sen vastaanottamiseen ei oikein ollut resursseja. Eli ei sillä niin väliä ole mitä sanoo toisen suruun, oikeasti mun mielestä riittää pitkälle se, että on myötätuntoinen, eikä kaada omia tai muiden murheita surevan niskaan.

  • Sirpa
    13.7.2021 at 12:03

    LIILA
    Todella hyvä kirjoitus tästä aiheesta. Toivon myös voimia ja jaksamista sinulle. Haluaisin vielä kertoa yleisesti empatian ilmaisemisesta omasta näkökulmasta. Sairastuin vakavasti ja olen saanut paljon viestejä asiaan liittyen. Kaikki viestit ovat olleet lähettäjiensä näköisiä ja jokainen yhtä tärkeä. Pahimmalta on tuntunut se, kuinka muutama ystävä ei ole millään tavalla reagoinut tilanteeseen. Pienikin viesti ja tuen ilmaus antaa voimia hankalassa tilanteessa, viestin sanamuoto itsessään ei ole minusta tärkeä.

  • AM
    13.7.2021 at 12:03

    Pahoittelut menetyksestänne! <3

    Itse koen hyvänä vaihtoehtona kysyä suoraan menetyksen kokeneelta, mikäli hän haluaa puhua asiasta. Jotkut haluavat avata asiaa enemmän, toiset eivät. Mielestäni ei tarvitse tietää mitä sanoa, läsnäolo riittää. Oli sitten kyseessä sitten sydän, osaanotto tai oman kokemuksen jakaminen, mikä tuntuu itselleen parhaalta. Koin itse keskenmenon puolisen vuotta sitten. Suurin osa ystävistäni on vela-porukkaa, joten vertaistukea siltä osin ei löytynyt. Monet sanoivat "en tiedä mitä sanoa, mutta olen tässä jos haluat puhua". Tämä lause lämmitti minun mieltäni surun keskellä <3

    Ihanaa kesän jatkoa sinulle!

  • satu
    14.7.2021 at 16:08

    Hei Krista!

    Tärkeä aihe ja hyvää keskustelua. Meillä vauva kuoli rv37 juuri ennen synnytystä. Liikkuminen ulkona kokemuksen jälkeen oli vaikeaa, sillä suurin osa ihmisistä tuli onnittelemaan (kun vatsa oli kadonnut) ja jouduin mitä ihmeellisimmissä tilanteissa kertomaan että vauva on tosiaan kuollut. Tämä uutinen luonnollisesti järkytti ihmisiä ja tilanne oli hyvin vaikea heille ja meille. En kuitenkaan voinut muuta kun kertoa totuuden. Silloin ei vielä ollut sosiaalista mediaa eli laajempi tiedottaminen ei ollut mahdollista sitä kautta. Itse koin että kaikki sanat, katseet ja halaukset lohduttivat ja antoivat tukea. Ikuisesti muistan ne kirjeet, runot ym mitä saimme ja sen kannetuksi tulemisen tunteen. Meillä on paljon kristillisiä ystäviä ja jotenkin huomasin että monelle heistä kuoleman käsittelyyn oli enemmän valmiuksia ja sanoja. Osalle kokemus oli niin hankala ettei heistä kuulunut mitään. Onneksi heitä ei ollut montaa. 11kk kuolemasta meille syntyi hyvin eläväinen tyttö (myöhemmin vielä 2 eläväistä lapsosta) ja iloa lapsesta jakoi meidän kanssa suuri lähipiiri. Sairaalan huone täyttyi vieraista ja onnitteluja tuli valtavasti. Olen ikuisesti kiitollinen ihmisille siitä että he jaksoivat kulkea rinnalla sekä ilossa että surussa.

    Kaikkea hyvää teidän perheelle <3 ja voimia tähän hetkeen ja tulevaan <3

    • krista
      17.7.2021 at 10:11

      Voi mikä tilanne, jotenkin oikein syvältä kouristi tätä ajatellessa – just että miten vaikea tilanne oli sekä teille että muille ihmisille. Sosiaalisen median aikana tosiaan on ”helpompi” (?) tavoittaa ihmiset ns. etukäteen niin, että kasvokkain näitä tilanteita syntyisi mahdollisesti vähemmän.

      Tuo on muuten totta, voi hyvinkin olla, että kristillisillä saattaa olla valmiuksia ja sanoja tällaiseen suruun enemmän – toki ihmisestä sekin riippuu – oiskohan niin, että siinä tematiikassa elämän ja kuoleman kysymyksiä käsitellään enemmän. Me nykyihmiset ollaan hassusti ”vieraannuttu” kuolemasta ja menetyksestä. Voikohan näin edes sanoa…? Jotenkin niin tuntuu.

      Ihana kuulla, että saitte myöhemmin ihanat lapset <3 Kiitos tosi hyvästä ja pysäyttävästä kommentistasi! <3