Lapsuudenkoti-ikävä

Näin taas viime yönä unta lapsuudenkodistani, siitä tärkeimmästä. Unissani muutan sinne uudestaan, nyt oman perheeni kanssa. Kaikki olisi siellä paikoillaan, ihan niin kuin ennen.

*******

Juomuspolku. Se on säilynyt mielessäni mahtavana ja rakkaana. Se ruma talo oli parasta ehkä mitään.

Ikävöin Juomuspolun isoa pihaa, jossa oli kaikkea. Pihakeinu, paljon puna-ja mustaviinimarjapensaita, mansikkamaa, perunamaa, äidin monet kukkapenkit, vadelmapuskat, palvauspöntöt, Musti-koiran häkki… Tila oli loputon.

Naapurissa asui lapsuuden ensimmäinen ja paras ystävä, jonka kanssa viestitettiin ikkunoiden välityksellä: kun heräsi, piti laittaa paperilappunen ikkunaan – siitä tiesi, että nyt voi juosta orapihlaja-aidan läpi leikkimään.

Ystävä oli minua pari vuotta vanhempi ja seikkailunhaluinen. Joskus hän karkasi kotoa, minä lähdin mukaan. Taisin olla 3-vuotias, kun olimme leikkineet rosvoa ja murtautuneet viereiselle päiväkodille. Auts.

Lähiympäristö oli leikkipaikkoja täynnä. Mentiin salaa vanhainkodille ja piilouduttiin sohvan taakse, kun jumalanpalvelus alkoi. Kiinni jäätiin.

Viereisen Hotelli Kuusamon ulkoseinään oli hyvä pelata squashia, tai pujahtaa tyhjälle tenniskentälle. Joskus hiippailtiin hotelliinkin sisään: näyteltiin ranskalaisia turisteja ja juteltiin äänekkäästi ”ranskaa”: ”François Mitterrand?” ”Aaaa, François Mitterrand.” ”Oh, François Mitterrand!” Suuri huijauksemme ei välttämättä mennyt läpi.

Talvella leikittiin valtavissa lumipenkoissa ja vakoiltiin Volvo Markkasta. Lähestulkoon asuttiin viereisellä luistinradalla.

Ikävöin Juomuspolun ”perähuonettta”, vanhaan autotalliin syntynyttä varaston ja leikkimaailman yhdistelmää. Ikävöin Juomuspolun pitkää muovimaton peittämää käytävää, jossa voi juosta kunnon spurtin tai leikkiä muotinäytöstä. Ikävöin kahta eri tahtiin soivaa seinäkelloa, joiden ansiosta öisinkin aina tiesi, paljonko kello on.

*******

Kun vanhempani erosivat, muutimme äidin kanssa pois: ensin väliaikaisesti kerrostaloon (heh, Kuusamossa 2-kerroksisia taloja kutsuttiin kerrostaloiksi) ja sen jälkeen rivitalopäätyyn, josta tuli minun toinen Lapsuuskotini.

Ruijantie. Ikävöin (silloin uuden) rivitaloalueen valkoisina hohtavia taloja. Ikävöin isoja ikkunoita, joista näkyi takapihan leikkikentälle. Ikävöin leikkikentän mahtavaa köysirataa.

Ikävöin oman huoneen muovimaton vaimentamaa rauhallisuutta. Ikävöin koulupöytääni ja jopa niitä pitkän matematiikan kirjoja, joiden parissa ähersin funktiolaskin ja kolmioviivain viuhuen ja katsoin välillä ikkunasta kohti muita rivitaloja. Kerran Sumpputien pusikosta juoksi hirvi meidän parkkipaikalle.

*******

Kuusamo. Miten voin ikävöidä Kuusamoon?

Ikävöin jäätelökiskoja, joille lähdettiin innosta hihkuen isältä saatu viiden markan kolikko kämmenessä hioten. Ikävöin Kelan rantaa ja pelottavan näköistä hyppytornia, jonka ylimmässä kerroksessa teinit viettivät viikonloppuiltojaan.

Ikävöin potkukelkkoja, joilla pääsi talvella kovaa. Ikävöin hiihtolatuja, joilta äiti joutui aina vetämään minut suksisauvasta kiskoen kotiin. Ikävöin pappilan pellon laidan pulkkamäkeä. Ikävöin jokatalvisia porokisoja Torankijärvellä ja niistä ostettuja grillimakkaroita.

Ikävöin lapsuuden ystäviä, joista osaan yhteydet ovat kokonaan katkenneet. Ikävöin ensimmäistä ala-asteen opettajaa ja Irjaa iltapäiväkerhosta. Ikävöin Aavaniemen Jenniä. Ikävöin seurakuntatalon kerhotilan pistelevää kokolattiamattoa, takkahuonetta ja sellaisia ruskeita pallotyynyjä, joiden päällä pystyi keikkumaan. (jos sai luvan)

*******

Oi, ja ne mummolat.

Posion mummola. Ikävöin mummolan valkoista taloa Tuominiemen kärjessä. Eniten ikävöin ihanaa mummia, joka kuoli jo ollessani ala-asteella. Ikävöin mummin Karjalasta tuomaa Katjuska-nukkea, jonka mummi aina minulle lupasi, ”kun minusta aika jättää”. Mutta joka olikin sitten mystisesti kadonnut isovanhempien kuoleman jälkeen.

Ikävöin Posion juhannusjuhlia, joilla esiintymässä oli Samantha Fox ja Sabrina. Minä istuin Posion mummolan pihakeinussa yömyöhään asti näteimmässä kesämekossani ja toivoin, että Sabrina lentäisi helikopterillaan yli. Näkisi minut ja ottaisi minut siskokseen mukaan lavalle esiintymään. ”Boys, boys, boys…”

”Tule jo sisään, eikö siellä jo sääsket syö?”, äiti huhuili.

Ja Könkään mummola. Ikävöin Könkään-mummolaan kesäisin pesiytynyttä hälisevää serkusparvea. Ikävöin polkua, jota pitkin juostiin ohi rantasaunan rantaan.

Ikävöin kahlaamista kylmässä Ounasjoessa. Ikävöin isoa pihaa, jossa hypittiin hetekalla aikana ennen trampoliineja. Ikävöin raitaisia räsymattoja ja muurin päältä sitä hassua vekotinta jolla pisteltiin rieskaan reikiä.

Ikävöin saunahuoneesta löytyneitä vanhemman serkun LP-levyjä, joilta soitettiin Europen ”Final Countdownia”. Aina Countdownilla piti hypätä; Ville löi päänsä kattoon, kun hyppäsi alas vanhalta puusohvalta.

*******

Tuntuu surulliselta, että en enää koskaan astu noista lapsuuden kotien ja mummoloiden ovista. Ja jos astuisin (kyllä ne talot vielä paikallaan seisovat), vastassa olisi vieraat ihmiset.  Vieraat elämät.

Ei ole enää niitä tuttuja räsymattoja ja piironkeja paikoilaan. Ei rumia seinävaatteita ja toreilta ostettuja ”taide”tauluja. Ei Spectrumin (korkkaamattomia) tietokirjasarjoja kirjahyllyssä.

Salaa kahdehdin esimerkiksi Joelia, joka voi koska tahansa omalla avaimella astua lapsuuskotinsa ovesta sisään. Nähdä vaikka joka päivä ne paikat, joissa on leikkinyt ja ne ihmiset, joiden kanssa on kasvanut.

Totta kai minullakin äiti on, isä on. Mutta he asuvat nyt minulle täysin vieraissa paikoissa. Tuntemattomilla paikkakunnilla, joihin ei kiinnity muistoja.

Joskus on aika juureton olo. ”Nyt sinulla on koti, joka pysyy”, Joel lohduttaa, jos olen haikea.

Ja ovathan ne muistot. Ihanat.

3

You Might Also Like

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    18.3.2013 at 14:29

    Voi ei, nyt kun luin tämän niin minullakin tuli ikävä Kuusamoon.
    – Leena

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    18.3.2013 at 18:13

    Ihana juttu taas. Pakko varmaan kirjoittaa oma lapsuusmuistelo pöytälaatikkoon, muistoksi itselle ja ehkä omille lapsilleni.

    Ja olette kyllä ihan samasta puusta veistettyjä; sinä, siskosi ja äitisi.

    -S-

  • Papu (Ei varmistettu)
    18.3.2013 at 19:18

    Ihana kirjoitus! Tunnistan siitä omia tuntoja. Nykyisin yritän tehdä kaikkeni, että omilla lapsillani tulisi olemaan kaunis ja pysyvä koti, johon palata yhä uudelleen aikuisenakin.

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    18.3.2013 at 20:01

    Näin vauvakuumeilevana ja kotipaikkakunnalta opiskelujen takia poismuuttaneena olen alkanut miettiä asumispaikkaa ihan pitemmällä aikavälillä ja lasten kannalta. Kovasti tekisi mieli muuttaa takaisin, mutta kun ei tuo toinen puolisko sinne halua. Se kun sattuu olemaan kotoisin täältä, nykyisestä kaupungista…Helppohan sen on siis olla! :D
    On se jännä, että jossain elämän vaiheessa tulee se olo, että äkkiä pois täältä ja sitte myöhemmin sinne haluaakin :D Se on varmaan sitä elämänjatkumoa, että sitä haikailee, etenkin kun omia lapsia alkaa tulla. Lapsen kautta kokee uudelleen niitä omiakin muistoja.
    Joskus huomaan haikailevani myös melko lähimenneisyyden paikkoja. Esim ensimmäinen vuokra-asuntomme, se oli niin ihana! Tekisi joskus mieli mennä sinne fiilistelemään, toisaalta en haluaisi nähdä keitä siellä nykyään asuu..

  • Neene
    18.3.2013 at 21:09

    Mähän vannoin silloin, ku muutin pois Kusiksesta, että takaisin vakiasukkaaksi palaan vain arkussa.. Nooh iän myötä linja on sitten vähän pehmennyt:D Vietettiin helmikuu siellä ja kyllähän se tuli taas jo korvista ulos koko paikka. Täällä Helsingissä sitä sitten taas kaiholla muistelee;)

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    18.3.2013 at 21:28

    Pohjoisesta kotoisin ja samanlainen ikävä niihin mun lapsuuden koteihin, mummoloihin ja jopa isän ja äidin taloon, jossa en edes ehtinyt asua kuin puoli vuotta ennen pois kotoa muuttamista. Niin ja ikävä, iso ikävä potkukelkkailua, sitä tunnetta kun keväisellä liukkaalla tiellä kiitää ja laskee hurjalla vauhdilla alamäkiä (voi mun lapsi ei taida koskaa kokea sitä tunnetta :(). Niin ja on mulla ikävä niitä maisemia ja kaikkea tuttua, sitä yhtä lampea jossa käytiin uimassa ja sitä kesämökkiäkin (josta omistan nykyisin 1/16 osan ja jossa en ole käynyt sitten 90-luvun … ehkäpä tänä kesäbä vien tyttäreni katsomaan mökkiä, jonka oma isäni rakensi enonsa kanssa). Tuntuu myös jännältä että siellä mun serkut elelee samalla kylällä, naimisissa naapurikylän likkojen kanssa ja kasvattelee perhettään.

    Ei ole mun tyttärellä sellaisia juuria, jotka olisivat suvupolvien mittaiset samassa paikassa (mutta eipä ole oikeastaan mullakaan, mun vanhempien suvut ovat tulleet sieltä sun täältä ja sattuivat sattumalta juurtumaan sinne syrjäiseen kolkkaan sukupolven ajaksi). Mutta on tämä rakas rakas kaupunki, tätä paikkaa mun sydän alkoi kutsua kodiksi hyvin nopeasti kun tänne löysin (sen huomasi siitä, että kun juna saapui rautatieasemalle, niin siinä Töölönlahden kohdalla mun sydän melkein alkoi pakahtua, että ihana olla taas kotona). Mun tytöstä tulee stadilaisgimma ja se tulee varmasti rakastamaan tätä kaupunkia yhtä paljon kuin minä (tai ehkä ei, ehkä se toivoo pääsevänsä pois ahtaista piireistä niin paljon kuin minä koko nuoruuteni tahdoin pois pohjoisesta). Mun tyttöni tulee muistamaan kuuman asvaltin tuoksun ja meren, jota löytyy joka puolelta. Mun kaikki rakkaat löytyy nykyisin täältä, pohjoisessa ei ole kuin muistoja. Paljon muistoja ja pitkät valoisat kesäyöt. Kesän kuumimpina hetkinä (ja maaliskuun hankikantokeleillä) kaipaan pohjoista, pientä piipahdusta sinne, mutta todellisuudessa pari päivää olisi enemmän kuin tarpeeksi (ja kesällä ne saamarin itikat).

  • Kristaliina
    18.3.2013 at 21:54

    Oh, erityisesti tuo Vierailijan 21:28 toinen kappale kiteytti paljon omiakin tuntemuksia <3

  • Perämetästä (Ei varmistettu)
    19.3.2013 at 01:37

    Kuusamo! &lt;3

  • subito (Ei varmistettu)
    19.3.2013 at 07:53

    Täälläkin yks jolle iskee välillä Kuusamoikävä. :)

  • SiniJnsn
    19.3.2013 at 09:40

    Oih, nyt tuli Juomuspolkua ikävä <3 Äiti kävi siellä pari viikkoa sitten viikonlopun murtsikkahiihtolomalla ja oli kuulemma salaa kuvannut meidän vanhaa taloa…Se myytiin pilkkahintaan joillekin ”Etelän vetelille” kuulemma mummun (<3) kuoltua. 

    Ja voi taivas, olin jo unohtanut meidän seikkailut (paitsi äiti jaksaa vieläkin muistuttaa siitä päiväkodille murtautumisesta – leikittiin rosvoja ja rikottiin leikkimökin ikkuna, isäsi maksoi sen muistaakseni :D)… 

    Jännä muuten että kaikista lapsuuden asuinpaikoista (Jyväskylä, Kajaani, Kuusamo, Muonio, kunnes sitten kouluikäisenä pk-seudulle) ikävöin juurikin Kuusamoa. Vaikka en siellä ole syntynytkään, lapsuus ja siellä myöhemmin vietetyt lomat koulusta olivat vuoden kohokohtia.

    Tai no, eihän se mikään jännä ole, asuihan siellä maailman kaikkein paras kaveri <3  Ja jos ei keksitty tekemistä (!!!), eno piirsi meille aarrekarttoja ;) 

  • Mari T. (Ei varmistettu)
    19.3.2013 at 21:20

    Oi miten ihana kirjoitus. Itselläkin tuli jossain vaiheessa ”pakkopäästäpoisKuusamosta”-olo. Toki siellä on edelleen kiva käydä, mutta kokonaan en silti sinne enää muuttaisi asumaan. Muutamana iltana ihan lähiaikoina on ollut mielessä monikin lapsuuden ystävä ja kouluaikojen luokkakaverit, että mihinköhän maailma on kaikki kuljettanut.

    Ja viime yönä näin unta että meillä oli ala-asteen luokkakokous Kuusamossa :) Aika hauska sattuma että just tänään postasit tämän jutun! Tuota luokkakokousasiaa olen miettinyt aiemminkin. Tuliskohan siitä mitään jos alkais semmoista järjestämään? Olis niin kiva nähdä vanhoja kamuja, osaa tosiaan ei ole tullut nähtyä sitten ala/yläasteen :(

  • Marjolaura
    19.3.2013 at 22:13

    Ihana kirjoituksesi innoitti tämän.

  • Mari Johanna
    20.3.2013 at 19:23

    Minä asun lapsuudenkodissani. 15 vuoden kierroksen jälkeen. Ei se tämäkään herkkua ole. Juurettomuus voisi olla joskus ihan hyväkin asia – saisi tehdä asiat alunalkaenkin omanlaisikseen, ilman Historian Taakkaa. Oireellista, mutta lapsuudenkodissani asuessani surffaan silti netistä maatiloja ulkomailla. :)

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    21.3.2013 at 19:21

    Oi miten värisyttävä kirjoitus. Koskettava ja lämmin. Ihanaa lukea tällaista &lt;3 muistot ei häviä koskaan

  • Vierailija (Ei varmistettu)
    12.4.2013 at 21:34

    Onpas ihana postaus :) Jotenkin kummasti tuolta pisti silmään Köngäs! Täälä mie Könkäällä nelisen viikkoa yksin asustan ja jäinen Ounasjoki näkyy ikkunasta :D Missähän kohti se sinun mummola oli?

  • Kristaliina
    13.4.2013 at 10:25

    Vierailija, sieltä kylältä vielä eteenpäin (pohjoiseen) puolisen kilometriä. Ja siellä Könkäällä varmaan melkein kaikki on jotain kautta meidän sukulaisia – tai ainakin perhetuttuja jos ei muuta :)

  • VierailijaKuusamosta (Ei varmistettu)
    17.4.2013 at 02:47

    Ihana teksti, ja erityisesti Kuusamon mainitseminen kosketti. :-) Siellä minäki oon syntyny ja kasvanu! En oo kuin parisen vuotta ehtinyt muualla asua, mutta kyllä Kuusamoon on toisinaan ikävä, kun perhe asuu siellä ja ihanimmat muistot on sieltä. Onneksi on hyvä syy mennä Kuusamoon muutaman kerran vuodessa, äiskän ja iskän hoiviin!

    Löysin tänään (tai siis eilisen puolella, kello onkin jo aika paljon…) blogisi ja en vain malta mennä nukkumaan, kun kirjotat niin koukuttavasti! Tykkääään! Jään seuraamaan, luultavasti hiljaisena sivusta, mutta kuitenkin. :-)

  • 1 2