”Otatko keittoa?”
”En!”
”Otatko perunaa?”
”En!”
”Kulta, otatko salaattia?”
”EN!”
”Otatko keittoa?”
”EN!!!”
”No, saako äiti ottaa keittoa?” (ironisesti hymähtäen)
Käsi ylös – kuka noin-nelivuotiaan vanhempi ei ole käynyt tällaista keskustelua? Haha, mun mielestä tuo on ihan täysin onnistunut keskustelu nelivuotiaan kanssa. Kukaan ei menettänyt hermojaan (ei aikuinen eikä lapsi), eikä kukaan alkanut kiljua tai heitellä tavaroita. Ten points! Ja sitten vaan lapsen vastustuksesta huolimatta lapselle perunaa lautaselle. Otatko lihapullia vai nakkeja? Nää pitää nyt syödä ennen kuin saa jälkkäriä.
Alkuviikon sumarisopassa (alkuperäinen kirjoitus täällä, ja hulvattomat jälkisatiirit mm. Asikaisella täällä ja Mamma rimpuilee -Lauralla täällä) tuo ihan tavallinen keskustelunpätkä sai Hanna Sumarin pään kiehumaan niin, että olisi kuulemma voinut katseellaan keittää perunat. Aikamoista. Tarvetta vihanhallintakurssille?
Tämä ravintola oli lapsiystävällinen <3
Tuosta tapauksesta minulla on oikeastaan kysyttävänä vain yksi kysymys. Se on: mitä ihmettä se Sumari ylipäänsä teki lasten ravintolatapahtumassa (ja sisäpiiritietojen mukaan hän oli valinnut pöydän vieläpä lasten leikkivälinehyllyn vierestä), jos hän ei kestä lasten aiheuttamaa härdelliä? Vähän niin kuin menisi festareille ja kritisoisi, että täällä on näitä bändejä soittamassa.
Jälkipuinnin (eilisen uutisiahan tuo jo taitaa olla) sijaan aihe innoitti minua kirjoittamaan meidän omista lapsista ja meidän ruokailutavoista – tuo ”kamala” esimerkkikeskustelu kun olisi ihan hyvin voinut olla meillä käyty.
En voi kehua, että meillä ruokailuasiat olisivat mitenkään erityisen hyvällä mallilla. Välillä lapset kieltäytyvät vähän kaikesta, välillä taas ruoka maistuu hyvin. Joskus oli kausi, että meillä vanhemmilla oli hermo kireällä ruokapöytätemppuiluista, mutta sitten me aikuiset päätimme tietoisesti höllätä pipoa. Vaihe meni sillä ohi ja temppuilu loppui, kun sille ei saanut enää vastakaikua.
Jos ei maistu, niin hyväntuulisesti kiitos ja pois pöydästä, ota pastilli – ei aleta tappelemaan, tuputtamaan ja houkuttelemaan. Paitsi silloin kun aletaan. Hyvän syömisen jälkeen saa joskus jälkkärin (esim. rusinoita tai jätskin), mutta ei aina.
Jos olemme buffet-pöydässä tai ravintolassa syömässä, lapset saavat usein (ei aina) valita, mitä syövät. Se kuuluu mun mielestä jo ihan tapakasvatukseen. Niinhän aikuisetkin ravintolassa tekevät. Katsotaan yhdessä listaa (tai seisovaa pöytää) ihastellen ja päätetään, mitä syödään. ”Mitäs haluaisit tänään syödä?” Tuollaisen 3- tai 5-vuotiaan on tietysti vaikea laajasta valikoimasta päättää kokonaan itse (saatikka että osaisi valita aina järkevää vaihtoehtoa) – niinpä vanhempi antaa ehdotuksia kyselemällä tai vielä paremmin antamalla kaksi vaihtoehtoa, joista on helppo valita.
”Otatteko kanaa vai kalaa?”
”Kanaa!”, vastaavat molemmat.
”No tässä listalla on paistettua kanaa tai friteerattua, kumpaa otat?”
”Friteerattua!”, vastaa toinen.
”Paistettua!”, vastaa toinen.
Tämä oli aito, meillä viikonloppuna käyty keskustelu – tilattiin Woltin kautta ruoat Tampereella toisena päivänä. Molemmat lapset söivät mielellään valitsemansa ruoan.
Ravintolassa valinnan varaa usein on – joskus silti aikuinen ravintolassa ykskantaan päättää; jos vaikka ranskiksia on syöty jo lähiaikoina, saattaa aikuinen sanoa, että nyt saa vaan perunamuusia. Kotona puolestaan usein on sitä, mitä isi tekee. Paitsi että monesti toki siihenkin saa vaikuttaa: voi tehdä ruokaehdotuksia ja -toiveita, jo ruokakaupassa.
”Voitaisiinko syödä sitä oranssia kasviskeittoa?”, kysyy lapsi.
”Oi, hyvä idea! Sehän on herkkua. Isi on nyt just harmi kyllä tekemässä meille tälle päivälle jauhelihapihvejä, mutta syödäänpä vaikka huomenna sitä kasvissosekeittoa. Ostetaanpa porkkanoita! ”, vastaa aikuinen.
Uusien ruokien maistattamisessa olemme vähän laiskoja (ja lapset hyvin… …valikoivia), mutta ennen kaikkea yritämme olla ottamatta paineita syömisistä. Uusia juttuja tulee sitä mukaa kuin tulee – pääasia, että syömiset sujuvat ja ovat pääosin suht terveellisiä. Ihan hyvällä omatunnolla käymme välillä kuitenkin hampurilaisravintolassakin.
Jätskillä herkutellaan etenkin kesäisin (ja oikeastaan talvisinkin, haha), ja esimerkiksi eilen lapset olivat käyneet isin kanssa iltapiknikillä ja syöneet minidonitsit. Herkuttelu on ihanaa ja kivaa, mutta spessua – ei päivittäistä, eikä herkuilla koskaan korvata ruokia. Karkkia ei toistaiseksi vieläkään syödä – Silva on maistanut (muistaakseni) kerran tikkaria ja kerran vaahtokarkkia. Suklaata sen sijaan on saanut pääsiäismunissa ja mm. jätskin kuorrutteessa.
Ruokailun suhteen meillä on kuitenkin aika nipojakin oman perheen sääntöjä, joista pidämme tiukasti kiinni. Tällaisia meidän omia nipotuksia ovat vaikkapa nämä kaksi:
Ei ylimääräisiä välipaloja. Meillä on aamupala, lounas, välipala ja päivällinen. Niiden ajat joustavat kyllä, mutta niiden ulkopuolella ei oteta ekstravälipaloja. Jos päivällinen on ollut aikaisin, illalla saa toki vielä iltapalan – enimmäkseen noudatamme kuitenkin espanjalaista rytmiä, jossa päivällinen on myöhään ja sen jälkeen mennään jo nukkumaan.
Ruoka syödään pöydässä. Edes leipä kädessä ei saa poistua pöydästä. Ei edes pastilli suussa. Kun on syönyt kaiken (tai tarpeeksi), saa pastillin ja luvan nousta pöydästä. Kesken ruokailun ei lähdetä muihin puuhiin ja palata takaisin.
Hyvin monissa meidän ystäväperheissä ei olla näin tiukkoja ja meidän säännöt saattavat kuulostaa joissain perheissä ihan epärealistisilta, mutta vastaavasti ehkäpä niissä perheissä syödään vaikka monipuolisemmin ja kokeilevammin. Jokaisella on ne omat juttunsa. Joissain perheissä pitää maistaa kaikkea. Joissain perheessä lapsilla on nirsoiluvaihe päällä eikä mene juuri mitään. Jotkut onnistuvat yhdessä, toiset toisessa, kolmansilla ruoan kanssa taistellaan jatkuvasti.
Sumarille terveisiä, että yhden salakuunnellun irtokeskustelun perusteella ei ketään voi arvostella: ei syömisestä eikä lasten kasvattamisesta nyt ainakaan, herranjestas. Jos tuosta alun keskustelusta vetää tulkinnan, että ”nykylapset pomottavat vanhempiaan”, niin ollaan kyllä niin laiskantyperässä argumentoinnissa, että siihen ei oikein edes voi sanoa muuta kuin että huh heijaa.
Nykyvanhempien arvostelu on vaan niin… …väsynyttä. Sillä saadaan toki massat liikkeelle: ”on ne vanhemmat kyllä niin hukassa lastensa kanssa, ei ihmekään, että lapsista tulee häiriköitä”, mutta todellisuuden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Tästä olen kirjoittanut ennenkin, mm. täällä. Nykyvanhemmat ovat pääosin hyviä vanhempia, jotka ovat tietoisia kasvatukseen liittyvistä asioista ja onnistuvat monissa jutuissa paremmin kuin aiemmat sukupolvet – ja nykylapsetkin tutkimusten mukaan käyttäytyvät paremmin kuin ennen. Ja esimerkiksi täällä aika hyvä HS:n lista 11 asiasta, jotka nykyvanhemmat tekevät entistä paremmin.
Nykyvanhempien arvostelu on ihan höpöhöpöä. Tuollaiset purkautumiset kertovat ehkä eniten siitä, että on jo kulunut pitkä aika siitä, kun omat lapset olivat tuossa iässä. Ei enää oikein hahmota, että millaista se meininki silloin olikaan. Ehkä ei syöty ravintolassa silloin. Kasvatusideaalit saattoivat olla erilaisia.
On ihan varmasti totta, että joillain nykyvanhemmilla on vanhemmuus hukassa. Niin oli varmasti ennenkin. Olen kuitenkin aika varma, että nämä ”vanhemmuus hukassa” -vanhemmat EIVÄT ole niitä, jotka ovat reippaasti tuoneet perheensä rentoon ravintolatapahtumaan ravintolassakäyntitapoja opettelemaan.
Nämä ravintolatapahtumien vanhemmat ovat juuri niitä nykyvanhempia, jotka kasvattavat lapsiaan. Ottavat heitä mukaan elämään ja antavat ympäröivästä maailmasta esimerkkejä ja ohjaavat niin käyttäytymisen kuin vaikkapa päätöksenteonkin opetteluun.
Määrääminen ja kasvattaminen eivät ole synonyymeja – kasvattamisessa on myös paljon muuta kuin kuria ja sääntöjä.
102
Riika V. / Koti Kumpulassa
7.6.2017 at 11:52Olipa ihana lukea fiksu ja asiallinen kirjoitus aiheesta!
krista
7.6.2017 at 11:57Kiitos! <3 Paljon tästä oli kirjoituksia jo eilen, mutta silti olin sen verran mielen päällä, että piti jatkaa aihetta vielä itsekin :)
Saija
7.6.2017 at 11:53Minua tuossa alkuperäisessä keskustelussa häiritsee ainoastaan tuo viimeinen lause. Miksi äidin pitää kysyä lapseltaan saako hän ottaa ruokaa? Muuten tuo kuulostaa normaalilta juttelulta lapsen kanssa.
Meillä ei olla ehdottomia ruoan suhteen eli lautasta ei ole pakko syödä tyhjäksi, jos vatsa täyttyy aiemmin. Kaikesta ei ole pakko pitää, mutta emme ryhdy tekemään erikseen lempiruokia joka kerta. Lapsen kanssa neuvottelu on välillä haastavaa, mutta missään tilanteissa, ruokaan liittyen tai ei, lapsi ei päätä saako aikuinen tehdä jotain. En yleensä kommentoi mihinkään tämmöisiin monen mutkan kautta kerrottuihin tilanteisiin, koska ikinä ei voi tietää koko kontekstia, mutta tuo lausahdus pisti silmääni jo alkuperäisessä uutisessa. Jos (iso jos) tilanne on tosiaan mennyt noin, haluaisin tietää myös jatkon tuohon kysymykseen. Sen Sumari harmillisesti jätti kertomatta. Olisi ehkä kannattanut seurata tilanne loppuun, vaikka kuinka kiehutti.
krista
7.6.2017 at 12:03Ei voi tietenkään kuulematta (eikä kuulemallakaan tietty ulkopuolinen) tietää, mutta mun korvaan se kuulostaa sellaiselta hieman turhautuneen äidin ironiselta huomautukselta – just selllaiselta, joka pääsisi mun omasta suusta :) Lapset eivät välttämättä ironiaa ymmärrä (meillä Silva jo näppärästi ymmärtää) eikä sen käyttö varmasti ole tällaisessa tilanteessa se optimaalisin, mutta omalta kohdaltani oon huomannut, että tuollaiset tokaisut tulevat suusta siinä vaiheessa, kun oma hermostuminen alkaa vähän nostaa päätään :D Jos vaikka lapsi julkisella paikalla alkaa ei:tä huutamaan ja kieltäytyy kaikesta ruoasta (vaikka vasta kiukutteli nälkää), ja siinä sitten jo itseä alkaa tilanne turhauttaa ja joku seisoo vielä nsikan takana ruokaa odottamassa, ja… Mä näen ja kuulen itse tokaisevani just tuolleen, silleen hiki jo niskasta nousten :D Mutta toisten tilanteista ei voi tietty tietää, itse tulkitsin sen kuitenkin noin.
–
Joo, meilläkään ei tarvitse syödä lautasta tyhjäksi. Pakottamisesta on jäänyt itselleni kouluruokailutraumat (kun piti syödä, vaikka meinasi oksentaa), en halua välittää niitä lapsille…
Devika Rani
7.6.2017 at 12:02Hehee, pitää myöntää että tietyiltä osin musta Sumarin teksti oli ihan okei, koska ymmärrän hänen pointtinsa. Lähinnä siis että lapset eivät päätä ja määrää kaapin paikkaa vaan se on aikuisen tehtävä. Mutta olen täysin samaa mieltä kanssasi kysyessäsi miksi ihmeessä hän oli tuollaisessa tapahtumassa. :D :D
–
Meidän sunnuntainen ravintolakäynti nepalilaisessa meni lähinnä näin:
Tyttö sai meidän opastuksella valita pöydän – päädyttiin leikkitilan viereen. Hän lähti samantien leikkimään.
Me katseltiin menuita ja odoteltiin tarjoilijaa joka palveli isoa ryhmää. Meni varmaan vartti ennen kuin tarjoilija tuli meidän luo. Sinä aikana tyttö kysyi kahdesti mehunsa perään. Selitettiin että tarjoilija ei ole vielä tullut.
Tilattiin. Tyttö kiipesi mun niskaan kun katselin miehen puhelimesta jotain videon pätkää. Mehut saapuivat pöytään ja tyttö joi omaansa muutaman siemauksen ja juoksi leikkimään.
Ruoka saapui. Kutsuttiin tyttö isän viereen syömään. Alkoi vaatimaan samantien lempileipäänsä. Selitettiin että leipä on juuri tullut uunista ja tulikuuma, joten pitää odottaa että se jäähtyy.
Seuraava puoli tuntia kehoitettiin, määrättiin ja lahjottiin tyttöä syömään. Hän kiipeili penkillä, juoksi leikkimään, kiipeili isänsä päällä, voimisteli ja lähinnä söi vain lempileipäänsä. Jossain siinä välissä saatiin itsekin syötyä ruokamme. Kun tytön lautanen oli lähes tyhjä, kävimme pesemässä kädet, maksettiin ja lähdettiin.
Muiden silmissä meidän lapsi on varmasti huonosti kasvatettu, mutta ylivilkkaan lapsen on yksinkertaisesti mahdotonta pysyä paikoillaan saati edes ruokapöydässä ruuan syömisen ajan. Mutta siitäkin huolimatta että me häirittäisiin kanssaruokailijoita, niin me jatketaan ravintoloissa käymistä, koska miten muuten tyttö pääsisi maistelemaan erilaisia ruokia ja oppimaan ravintolakulttuuria? :)
krista
7.6.2017 at 12:11Hyvä, juuri näin! Tapoja oppii opettelemalla ja jos sulkeutuu vaan kotiinsa eikä edes uskalla yrittää, niin vaikea on lapsen oppia! Meillä usein pienemmän ollessa nuorempi ravintolaruokailut menivät niin, että aikuiset söivät vuorotellen ja tavallisesti ruokansa kylmänä. Toinen hoisi lapsihärdelliä. Mielellään valittiin (ja valitaan edelleen) leikkipaikallinen ravintola, jos sellaista vaan on. Se antaa vanhemmille vähän rauhaa myös vaikka jutella kahdestaan hetken, mikä on harvinaista herkkua sekin :)
–
Ja itse asiassa vieläkään mä en kovin mielelläni lähde ainoana vanhempana molempien lasten kanssa ravintolaan. Yhden lapsen kanssa kerrallaan homma on nykyään jopa kivaa, samoin koko perheellä mennessä.
Anelse
8.6.2017 at 14:23Tämä on munkin mielestäni hyvä asenne. Lapsethan opettelevat asioita, jokainen omista lähtökohdistaan. Ei asioita opita, jos ei saa harjoitella ja tehdä virheitä. Ja se äitiki teki just niin kuin kuuluu: tarjosi ruokia vaikka ehkä tiesi vastauksen jo etukäteen. Toki se viimeinen lause voi kalskahtaa oudolta, mutta mun huumorilla saattaisin myös möläyttää samanlaisen ironisen jutun uhmapallerolle. En mä siitä ylpeä olisi, mutta ei me aikuisetkaan täydellisiä olla :D
Parin minuutin kohtaus ei kerro ohikulkijalle mitään jonkin perheen dynamiikasta, saati sitten ”nykyvanhemmudesta” yleensä. Jo vajaan viiden vuoden aikana yhden allergisen ja erittäin nirson lapsen kanssa eläessä on käyty läpi lukemattomia erilaisia vaiheita ja tilanteita. Jotkut menee hyvin, jotkut huonosti. Vanhemmatkin oppivat koko ajan uutta.
Ja ei, se nirsouskaan ei ole vanhemmilta opittua. Niin minäkin luulin ennen esikoiseni syntymää. Nyt olen valmis syömään kaikki sanani. Tätä vahvistaa erityisesti vuoden vanha kuopus, joka vaan on sen luonteinen, että syö kaikkea.
Vyyhti
7.6.2017 at 12:04Juuri näin! Jos ei ole mitään hyvää sanottavaa, tarvitseeko sanoa ollenkaan? Eri asia sitten toki, jos on ihan oikea huoli lapsen tai perheen puolesta, mutta tuollainen näköalaton arvostelu on tosiaankin niin tympeää kuin olla ja voi.
Alkuperäistä juttua en kyllä edes periaatteesta halunnut käydä lukemassa, koska ärsyttää niin paljon nämä tällaiset tyhjät klikkienkalastelukohut.
krista
7.6.2017 at 12:13Mä luulen, että ”kohunherättäjäksi” tuo on myös kirjoitettu – takuuvarma tapa saada paljon jakoja ja kohuja on arvostella lapsiperheitä :D Onnistui kyllä siinä, eipä sinänsä. Mutta tympeää. Teksti ei ollut oikeastaan edes ärsyttävä (se olin sen verran laiskasti kirjoitettu), mutta pelkästään tympeä.
sarvis
7.6.2017 at 12:28Hyvä pointti tuolla Sumarin kirjoituksen kommenteissa, kun viime vuosina on ollut puhetta ranskalaisesta kasvatuksesta ja siitä, kuinka lapset ovat Ranskassa niin upean hyväkäytöksisiä jo synnytyslaitokselta kotiutuessa:
”Ranskassa asuneena voin kertoa, että lasten hyvä julkinen käytös on seurausta fyysisestä kurituksesta, joka on Ranskassa edelleen sallittua. Sitä harva ymmärtää tai edes tietää täällä kaukana pohjoisessa. Varmasti jokainen suomalainenkin lapsi käyttäytyisi kuten 50-luvulla, jos kyseinen toimintamalli olisi sallittua.”
krista
7.6.2017 at 12:36Niinpä. Mulla tulee aina kans tuo mieleen, kun hehkutetaan niitä Bebe-kirjoja. Niistä on toki kuritus jätetty pois, mutta ikävä kyllä mäkin oon ymmärtänyt, että ranskalaisten lasten hyväkäytöksisyyden taustalla yhä nykyäänkin voi olla kuritus :( Tosi hurjaa nykypäivänä :( Ilman kuritustakin lapsen voi saada varmasti uhkailulla ja sanktioilla tottelevaiseksi, mutta eri asia on, että onko se oppimista ja aikuisuutta ajatellen hyvä. Mä uskon, että sisäsyntyinen motiivi on vahvempi: lapsi haluaa oppia toimimaan hyvin ja haluaa itse tehdä hyvä ratkaisuja. Tuntee iloa siitä, kun osaa käyttäytyä hyvin. Ei niin, että tottelee rangaistuksen pelossa.
Oliver
7.6.2017 at 13:06Pitkälti samaa mieltä, varsinkin tästä ”Määrääminen ja kasvattaminen eivät ole synonyymeja – kasvattamisessa on myös paljon muuta kuin kuria ja sääntöjä.”
Mutta yksi juttu, mitä olen muiden vanhempien toiminnassa ihmetellyt, on se miksi lapsia maanitellaan loputtomasti lähtemään vaikka kyläpaikasta kotiin, ja uhkaillaan vaikka että minä lähden tästä yksin jos et tule. Tuntuu ettei lasta edes missään vaiheessa oikeasti käsketä, että nyt oikeasti mennään, vaan loputtomasti vaan suostutellaan. Osaako joku avata, mistä tämä johtuu? Tämä mainittiin ohimennen siinä Sumarinkin kirjoituksessa.
krista
7.6.2017 at 13:24Omalta kohdalta voin vaan kertoa :) Itselläni tekniikka on vaihtelevasti suostuttelu tai käskeminen, vähän siinä yrittää tilannetta kartoittaa – ja usein epäonnistuu :D Suostuttelu usein toimii ongelmitta, kun taas suora käskeminen saattaa joskus saada aikaan maailmanluokan hepulin (lapsen iästä ja ”vaiheesta” riippuen) ja joskus toimia. Esimerkiksi eilen hoidosta pois lähtiessä suostuttelin pienimpää hetken (maaperän pehmitys) ja sitten ”nyt me lähdetään”, johon tulee pieni protesti, mutta ei enää hepulia. Suora käsky heti alkuun ois ollut tälle lapselle paha, kun tuossa vaiheessa lapsella on ”toiminnan muutoksiin” sopeutuminen muutenkin hankalaa, mutta combo toimi. Just sinä päivänä, hehe. Uhkailu on mun mielestä aina huono, mutta joskus sorrun siihenkin. Ehkä nuo tilanteet ovat (omalla kohdallani ainakin) sellaisia, joissa vanhempi pyrkii toimimaan sen oman lapsen kehitysvaiheeseen sopivalla tavalla. Ainakin näin ideaalitapauksessa :)
Miitu
7.6.2017 at 13:16Tää aika on kyllä suht haastava lasten kasvattamiseen. Toisaalta tieto hyviksi havaituista kasvatusmenetelmistä on saanut yhä enemmän jalansijaa tietoisuuden kasvaessa, mutta sitten toisaalta yleisessä asenneilmapiirissä tuntuu palatun 50-100 vuotta taaksepäin ellei enemmänkin. Jos ennen sai näkyä muttei kuulua, niin nykyisin tuntuu, ettei saisi näkyäkään. Ruokailut on näistä yks eniten tapetilla olevia ihan jo lähtien syntymästä.
.
Sinänsä mielestäni ei voi puhua yhdestä yhtenäisestä ”nykyvanhemmat” ryhmästä, vaan näitä ryhmiä on vähintään kolme. Yks, joka hakee tasapainoa rajojen ja rakkauden kanssa; toinen, jossa ne lapset on ehkä ottanu perheessä ylivallan; ja kolmas, missä lapset on jätetty oman onnensa nojaan. En allekirjoita sitä, että ”j o k a i n e n äiti on paras äiti lapselleen”. Olis mahtavaa, jos näin olis, mutta todellisuus on valitettavasti muuta. Onneksi suuri enemmistö kuitenkin kuuluu tuohon ykkösryhmään, ja SE sais näkyä enemmän julkisessa keskustelussa. MIKSI pitää osoitella vain niitä epäkohtia. Se saa ainakin minussa aikaan sen, että mietin liikaa lasten kanssa liikkuessa sitä, mitä”muut nyt ajattelevat”, mikä taas johtaa siihen, että se oma kasvatustyö ei ole niin rakentavaa ja normaalia voisi olla. Lapset kyllä vaistoavat sen ja toki reagoivat sit temppuilemalla tavallista enemmän.
krista
7.6.2017 at 13:31Tää on ihan totta! Samoin ”aiempien sukupolvien” vanhempien suhteen – tuota loppua kirjoittaessani itse asiassa katselin tekstiä, että toivottavasti siitä ei synny kuvaa, että ”aiempien sukupolvien vanhemmat eivät tajua nykykasvatusta”. Koska se ei tietysti ole totta sekään. Totta kai moni, ja varmasti jopa enemmistö, tajuaa. Ehkä se on se kovaääninen paheksujavähemmistö, joka haukkuu toista vähemmistöä eli lastensa laiminlyöjiä (jotka tarvitsevat enemmän apua kuin haukkumisia). Siitä kun sitten puolin ja toisin yleistetään, niin sumarisoppa on valmis :)
Lumina
7.6.2017 at 13:25Oonkin jo odottanut sun vastinetta tuohon tekstiin. :) Esikoisella haastava temperamentti ja kyllä tuollaiset vanhempia syyllistävät tekstit (ja ne kommentit…) saavat aikaan pahaa mieltä ja epävarmuutta. Kun lapsi huutaa ja kiukkuaa julkisella paikalla, vaikka nyt vaan leikkipuistossa, niin kyllä siinä aina pelkää että mitä muut ajattelee ja tuomitseeko ne nyt mut kasvattajana. Onneksi toinen tyttömme on huomattavasti rauhallisempi ja tiedän nyt jo kokemuksen pohjaltakin, että temperamenteissa nyt vaan voi olla ihan hurjasti eroja samassakin perheessä ja haasteet eivät johdu välttämättä kasvattajien virheistä.
–
Kun puhutaan siitä että nykyvanhemmat ovat hukassa, niin oon tässä pohtinut että kuinka paljon se johtuu siitä, että kasvatus on muuttunut tiedostavammaksi ja esim just tuo kurittaminen ei oo sallittua. Kyllä mä oon valitettavasti saanu tukkapöllyjä lapsena ja kasvatus on ollut sellaista pelolla kasvatusta että vanhempia kunnioitetaan ja käyttäydytään hyvin. Oon jo ennen omia lapsia halunnut ehdottomasti kasvattaa omat lapseni täysin erilailla, mutta välillä on kyllä haastetta siinä auktoriteetin säilyttämisessä. Selvästi ne omat lapsuuden kokemukset puskee stressaavissa tilanteissa läpi ja voi nähdä kuinka helposti vois lähteä käyttämään sitä valtaa lapsiin, kun tavallaan omat keinot tuntuu loppuvan. Että kyllä minä ainakin välillä tunnen olevani hukassa kasvattajana, mutta vain koska en todellakaan halua käyttää vanhoja kasvatustapoja!!
krista
7.6.2017 at 17:18Hih mahtavaa, mä oon virallinen vastineautomaatti aina, kun joku arvostelee nykyvanhempia :) Mutta joo totta, nämä aina osuu silmään ja tekee mieli kirjoittaa jotain :)
–
Ja nimenomaan, tuollainen kommentointi ihan oikeasti vaikuttaa. Vaikka lasten saadessa jonkun kovaäänisemmän ”mielentilan” alkaa just miettiä, että apua nyt mä oon tarkkailun alla, että oonko nyt se kamala nykyvanhempi… :) Ja siis etenkin mua painostaa, että mitä jos joku tunnistaa bloggaajaksi ja tarkkailee, että ”no niin, no niin, katsotaan miten selviät” :D Voi apua :D Joskus selviän ja joskus todellakaan en :D
–
Mä veikkaan, että sun pohdinta voi hyvinkin mennä just oikein tuosta kasvatuksen muuttumisesta – ja kun nykyvanhemmat eivät kasvata samalla tavalla kuin aiemmat vanhemmat, se saattaa näyttäytyä sellaisen, että eivät kasvata ollenkaan. Ja ihan sama juttu tuo, että omien keinojen loppuessa stressaavissa tilanteissa joku alitajuinen toimintatapa voi nousta pintaan, vaikka ”ilmitasolla” olisi päättänyt, että ei tee niin. Mulla se on äänen korotus; en haluaisi huutaa lapsille vaan haluaisin olla rauhallinen, mutta joskus se kova äänensävy tulee, kun olen liian pitkälle stressivirittynyt tilanteessa. Toinen on uhkailu. Siitä oon ajatellut kirjoittaa erikseenkin, mutta en ole uskaltanut :D Tää ”nyt jos et… niin…” -uhkailu. Mä en usko siihen yhtään. Silti se jostain tulee, jos lasta ei muuten saa käyttäytymään halutulla tavalla. Mutta mitä uhkailun tilalle? En tiedä. Hih ehkä mä joskus uskallan kirjoittaa sen postauksen :)
Lumina
7.6.2017 at 22:20Mä myös sorrun tuohon huutamiseen, vaikka olen päättänyt etten halua huutaa lapsilleni. Pyrin keskustelemaan ja olemaan rauhallinen, mutta eipä se nyt aina ihan niin mene. Oon myös huomannut, että kun alittaa ne omat tavoitteet, niin syyllistyy entistä helpommin niihin yhä uudestaan. Sit on taas entistä epäonnistuneempi olo ja kierre on valmis… Ja kyllä tulee tuohon uhkailuunkin joskus sorruttua. Keinot vaan loppuu. Ehdottomasti postausta kehiin! :) Ja kiitos taas vastauksesta. Lämmittää mieltä. Oot ollut yks tärkeimmistä vertaistuistani! Taisin löytää blogisi aikalailla tasan neljä vuotta sitten, kun odottelin esikoista syntyväksi ja olin jäänyt äitiyslomalle. Montaa kertaa en ole kommentoinut, mutta ahkerasti lukenut <3
krista
7.6.2017 at 22:41Joo ihan sama, ihan täsmälleen :( Kerran niin tehtyään ikään kuin ”antaa luvan seuraavaankin kertaan”, jos ei ole jotenkin eksraskarppina. Just äänen korottaminen ja uhkailu; mä en halua tehdä niin tietoisella tasolla, mutta sit kun itse on tiukalla, niin mistä hemmetistä se tulee. Jostain aivojen takalokosta ohjelmoituna. Ja miten sen saa pois ja mitä tilalle. Mä itse asiassa oon yhdellä verkkokurssilla, josta vois olla hyötyä tähän pohdintaan – sain sen pilottitarjouksena ja saatan tehdä siitä blogiyhteistyön myöhemmin. Mutta teen tai en, tätä voisi pohtia kyllä blogissakin. Nää on vaan vähän herkkiä aiheita :)
–
Ja KIITOS ihanasta palautteesta! <3 Kiitos!
Karkkibee
8.6.2017 at 12:01Mä oon huomannut että etenkin isojen lasten kanssa (5+) tulee huudettua kun periaatteessa sen lapsen kyllä pitäisi aivan hyvin tietää miten käyttäytyä, mutta se tietoisesti valitsee käyttäytyvänsä huonosti (ja ei ole kuulevinaan). Sillon mulla menee käämi, enkä häpeä sitä ollenkaan. Äskettäin kyllä harmitti kun tuli huudettua, koska huusin niin kovaa ja yhtäkkiä, että mulla meni kurkussa jotain ”rikki” ja sattu vähän aikaa :D Onneks ei jäänyt pysyvää vauriota.
Karkkibee
8.6.2017 at 12:23… siis esimerkiksi kun isosisko härnää pikkuveljeä ihan vaan kiusatakseen ja sit pyydän isosiskoa pyytämään anteeksi niin anteeksipyyntö on: ”….. anteeks…. urpo” (monta kertaa) niin sellasessa tilanteessa voi ääni nousta :D
Elina*m
7.6.2017 at 21:56Minuakin harmittaa että näissä ulostuloissa on aina sama kaava: haastavasti ja omaehtoisesti käyttäytyä lapsi ja syyllinen, liian lepsu ja hemmotteleva äiti jonka syytä kaikki on. Kommeteissa sitten päivitellään ja hoidetaan haastavan lapsen temperamentti kiltiksi, ei-ärtyväksi, rauhalliseksi ja joustavaksi. ”Päätät vaan sen puolesta ja käsket kato niin sulla on parissa viikossa helppo muksu ja ympäristölläkin kivaa” .
krista
7.6.2017 at 22:48Jepjep. Ja sitten, kun joku sanoo, että ei se näin ole, niin: ”se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa”. OMG :D Nyt näin Sumarin jälkipuintipostauksen, jossa ”ymmärrettiin”, että toki äidit ovat stressaantuneina herkillä ja pahastuvat tällaisista juu juu. Ei. Eijeijei. Heh esimerkiksi mä itsehän en ole ollenkaan herkillä, enkä ollut tilaisuudessa enkä pidä asiaa mitenkään henkilökohtaisena. Mutta tunnen, että on pakko sanoa jotain, kun ”osaamattomia nykyvanhempia” taas parjataan ja samaan aikaan näen esimerkiksi tässä blogiympäristössä (ja livenä omasta piiristä) valtavan määrän (täällä on noin 25 000 lukijaa) lapsiaan ihan pohjattoman suurella sydämellä kasvattavia nykyvanhempia, jotka lukevat tutkimuksia, pohtivat asioita ja antavat toisilleen vertaistukea – ja kasvattavat loistotyyppejä tähän maailmaan. Sitten joku puolivillaisesti arvostelee nykyvanhemmat maanrakoon. Tuntuu, että on pakko sanoa, että HEI: lopeta. Olet väärässä, tuo ei ole noin.
Oliver
7.6.2017 at 13:43Tuo pehmitys on meilläkin käytössä. Ensin todetaan että kohta voitais lähteä, ja siitä siirrytään muutaman kehotuksen kautta suoraan käskyyn. Sitä vaan ihmetellyt monesti, miksi sitä suoraa käskyä ei joiltain tule ollenkaan vaan neuvottelu jatkuu ja jatkuu.
Noh, aika pieni ongelma lopulta, sivusta seuraajalla vaan hermo kiristyy kun homma ei etene :)
Oliver
7.6.2017 at 13:43Väärään kohtaan meni kommentti näköjään.
krista
7.6.2017 at 13:52Jos haluat, voit copy-pastettaa oikeaan kohtaan ja mä voin poistaa nää jälkimmäiset :) Mä en pääse siirtämään kommentin paikkaa :) Tai sit löytyy tämä kyllä täältäkin varmasti! :)
Riikka
7.6.2017 at 13:57Just tuota mäki ihmettelin, että miksi Sumari ylipäätään on menny Lapset safkaa- tilaisuuden aikaan tuohon ravintolaan, jos ei kerran kestä ns. normi elämää? Moni perhe on varmasti menny just siksi tuonne syömään, että lapset saa ruokailun lomassa / jälkeen leikkiä muidenki paikalla olevien lasten, mahd. kavereittensa kanssa ja vanhemmat jutustella keskenään/tuttujen/muiden vanhempien kanssa.
Ja asian vierestä vielä kommentti ”pilkunviilaajalta”, että Sumari vois mennä myös oikeinkirjoituskurssille ;)
krista
7.6.2017 at 17:23No niinpä! Jos mä itse menisin tuollaiseen ja siellä ois tuttuja, mä nimenomaan haluaisin vaihtaa kuulumisiakin – päästäisin lapset esimerkiksi leikkimään keskenään hetkeksi toisten lasten kanssa (jos siinä oli joku leikkipaikan tapainen) ja seurailisin heitä sivusilmällä ja joisin muiden äitien kanssa rauhassa kahvit ruoan päätteeksi. Ihan luksusta!
Pire
9.6.2017 at 09:08Periaatteessa olin sumarin kanssa samoilla linjoilla joissakin asioissa. Lapsilta pitää vaatia käytöstapoja, mutta ennen kaikkea vanhemman niitä pitäisi lapsille opettaa. Uskon että jokainen lapsi voi oppia, kunhan keinot on sille lapselle sopivat. Esim. Nyt tämä esille noussut ruokapöytä tavat. Joillakin vanhemmilla ei valitettavasti keinoja löydy lapsensa kasvattamiseen, mutta ehdottomasti nykyvanhemmista ja lapsista SUURIN osa pärjää hyvin kasvatustehtävässä,minun mielestäni :) vähän turhaan kärkkäästi oli ehkä asia kirjoitettu,mutta joo.
– lisäksi vielä tuo lastentapahtuma ruokailu. Sumari on ehkä itse sieltä edelliseltä vuosikymmeneltä,jolloin ei juuri ravintoloissa lasten kanssa käyty tai jos käytiin, niin ravintolat olivat aikuisille suunnattuja. Lapsiperhe tapahtumat lähtökohtaisesti menee lasten ehdoilla,eli siellä saa lapsi olla lapsi,leikkiä, touhuta,pitää ääntä. Olla lapsi! Nykyaikana kun sosiaaliset kohtaamiset perheillä tapahtuu leikkipuistoissa, kauppakeskuksissa,ravintoloissa yms. eikä se oma tukiverkosto ole se suku, niin minusta on ihan ok, että tapahtumassa aikuiset juttelevat keskenään ja saavat tukea vanhemmuuteensa :)
Karoliina / Suutarinlapsilla
7.6.2017 at 14:15Olitpa taas kirjoittanut ihanan pohdiskelevasti ja katsellut tätäkin kohua monelta kantilta!
Kerroit tuossa perheesi ruokailuun liittyvistä tavoista ja säännöistä – ja niinpä, kaikissa perheissä on ne omat tavat. Se mikä sopii yhdelle, ei välttämättä ollenkaan sovi toiselle.
Meillä vasta ollaan esikoisen kanssa imetysvaiheessa, joskin ensimmäinen ruokasota käytiin jo neuvolan sosetuputtajien kanssa eilen 4kk-neuvolassa :) vaikeinta tässä lapsellisena olemisessa on ehdottomasti ne toiset ihmiset, ei se lapsi!
Kirjoitin itsekin vastineen Sumari-kohuun, sen voipi käydä halutessaan kurkkaamassa tuolta: http://suutarinlapsilla.com/kaikki-on-huonoja-kasvattajia-paitsi-mina-ite/
krista
7.6.2017 at 21:52Kiitos linkistä, käyn lueskelemassa! <3
-
Heh joo tuosta se alkaa - tai siis alkaa toki aiemminkin, ihan imetyksestä asti. Aina on altis arvostelulle, teki mitä vaan... Hih ja pakko kertoa: mä kans toisen lapsen kanssa sain mihin-ikinä-tahansa asiaan vastaukseksi "jos kokeilisit lusikalla luumua". Ja ihan siis oikeasti (en edes liioittele) esim. siihen, että miten saa 4 kk ikäisen lapsen nukahtamaan päiväunille ilman huutoa. Mutta siinä vaiheessa en edes enää jaksanut neuvolakeskusteluita, sanoin "joo joo" ja hymyilin kaikkeen ja tein itse niin kuin parhaaksi katsoin :D
anneli
7.6.2017 at 15:18Tuolle viimeiselle lauseelle iso sydän. Todella hyvin sanottu.
Minua inhottaa se vuosikymmenien takainen eetos, jossa lapsen suurin hyve on olla puhumatta mitään ja pelätä aikuisia ettei kukaan vaan häiriinny. Jos nyt vähän kärjistän, niin kyllä sillä käytösmallilla kasvatetut lapset aikuisena navetassa pärjäsivät, mutta nykyaikaiseen moderniin työelämään kaivataan jo vähän toisenlaisia taitoja. Eivätkä ne tyhjästä synny.
krista
7.6.2017 at 21:58Joo mä uskon, että sosiaalisia taitoja opitaan nimenomaan harjoittelemalla. Tottelu on auktoriteetin kuuntelemista, mutta mä pidän tärkeämpänä oman mielipiteen muodostamista, perustelua ja ympäristön huomioimista empaattisesti sekä maailmaa kohtaan uteliasta asennetta: kokemuksien, elämyksien ja tuntemuksien läpikäymistä. Ja mä uskon, että se on sitä kasvatusta <3
anneli
7.6.2017 at 15:26Ja voi miten allekirjoitan tuon, että nykyvanhempien arvostelu on vaan niin väsynyttä. On erittäin väsynyttä käytöstä yleensäkin postata sivusta kuullun keskustelun perusteella haukkumiskirjoitus someen, mutta älyllisesti tuosta tekee aivan kestämätöntä se, että YHDEN keskustelun perusteella tehdään a) päätelmiä tämän perheen vanhemmuudesta ja b) yleistetään se vielä koskemaan kaikki nykyvanhempia. Näin tekevä ihminen antaa itsestään vähän yksinkertaisen kuvan.
krista
7.6.2017 at 21:59Nimenomaan. Täsmälleen samaa mieltä. Ikään kuin ensin ois ollut aihe ”haluan tässä arvostella nykyvanhempia” ja sit keksimällä keksitty konteksti sille.
Jutta
7.6.2017 at 16:16Sukupolvien välinen nokittelu ja oman sukupolven paremmuuden ja onnistumisten korostaminen todellakin on väsynyttä. Viime viikolla ostoskeskuksessa 1-2-vuotiaan lapsen isä pitkällä pinnalla rauhoitteli uhmakiukkua purkanutta lastaan. Ohi kulki oletettavasti jo omat lapsensa kouluikään kasvattanut nainen, joka totesi ronskin ylpeästi miehelleen (ja niille oletettavasti hänen kouluikäisille lapsilleen) ”Jos meidän kakarat olis käyttäytyny aikoinaan kaupassa noin ni ois lentäny niskapersotteella autoon.” Mhm. Miten se nainen näki tilanteen niin, että sillä isällä ei ollut homma hallussa? Koska mun silmiin näytti, että sillä nimenomaan oli.
Iina / Bebe au Lait
7.6.2017 at 18:33Aargh. Tuollaiset ”kommentoinpa ohimennen kovaan ääneen” -ihmiset. Ei, ei ja ei. :/
krista
7.6.2017 at 22:16Uhhh. Mun mielestä nimenomaan ”kakarat niskaperseotteella” -toimintatapa on ei-homma-hanskassa -kamaa kun taas pitkänpinnanrauhoittelu homma-hanskassa-meininkiä. Ja ei, EN väitä, että homma olisi itselläkään hanskassa aina, mutta yritän :)
–
Sivustakommentointi on kyllä niii-iiin p*rseestä. Sen tietävänä itse yritän aina jotenkin tosi empaattisesti suhtautua kanssavanhempiin, joilla on tilanne päällä. Vaikka ohimennen hymyilen, että tutulta näyttää, meillä ihan samaa. Ajattelen, että sekin saattaa helpottaa. Joskus yritän alkaa jutella lapsen kanssa (juu, sen vieraan lapsen kanssa), jos tilanne se suo – joskus toimii, joskus ei. Joskus nimittäin ohikulkijan apu saattaa hämmentää lapsen sen verran, että tilanne rauhoittuu :D Itse asiassa ihan vasta ilmeilin yhden lapsen rauhalliseksi bussissa. Äiti ei edes tainnut huomata, mitä tein :D Lapsi huusi väsymysraivaria, ja mä vilkutin sille vimmatusti ja hymyilin pepsodenttinä, ja ylläri-ylläri, lapsi jäi ihmettelemään hassua tätiä ja rauhoittui, ja kohta nukahti. Äiti ehkä ihmetteli, että miten se nyt yllättäen rauhoittui, kun äsken huusi täysillä. Mä se olin :D Mutta ei se aina toimi. Silti itsestäkin tuntuu kivalta, jos satunnainen ohikulkija osoittaa empatiaa, jos itse vaikka kahden lapsen kanssa hikoilee jossain tilanteessa.
Kookos
8.6.2017 at 00:24Vaikka itsellä ei ole edes lapsia, olen kyllä muutaman kerran hämmästellyt sitä, miten esimerkiksi julkisessa liikenteessä on miltei vakiintuneena tapana tuhahdella, kommentoida tylysti ja mulkoilla vaikkapa rattaissa raivarin saavaa lasta ja tämän huoltajaa – eihän se lapsi sille reaktiolleen usein mitään mahda ja aika harvoin juuri siinä tilanteessa se vanhempikaan. Mie otan tuhat kertaa mieluummin viereiselle penkille karjuvan lapsen kuin jonkun laitapuolen kulkijan, ensinnä mainittu kourii useimmiten sentään vain sen oman äitinsä rintoja kysymättä lupaa :D
Jos olen koiran kanssa julkisella liikenteessä ja joku lapsi saa itkuhuutokohtauksen, lasken usein ihan tarkoituksella koiran kurkkaamaan jalkojeni välistä käytävälle, jotta pieni äkäpussi saisi muuta ajateltavaa. Olen tarjonnut joskus koiraa siliteltäväksi. Olen välillä miettinyt, onko se tunkeilevaa, mutta näiden kommenttien perusteella ehkä sitten ei ja uskallan hyvällä omallatunnolla jatkaa ;)
Någon Annan
8.6.2017 at 10:38Ihanaa, että joku tekee noin! Näissä lapsiasioissa on kyse paljolti siitä, että lapsi ei osaa ajatella asioita muiden ihmisten kannalta. Kun hän saa raivarin rattaissa, hän ei mieti, häiriintyykö koko muu ratikka vai ei, hän ajattelee vain että YÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄÄH. Moninäkökulmaisuus tulee vasta paljon myöhemmin. Mutta mietin, onko näillä lasten raivareista vaivaantuvilla ihmisillä sitten kykyä ajatella asiaa toisten ihmisten näkökulmasta, vaiko vain siitä omastaan (ärsyttävää kun tuo pentu huutaa).
Yritän nyt olla kirjoittamatta tästä romaania, mutta jatkan silti vähän. Bloggaaja Hanna Räty kirjoitti joskus blogissaan, miten tuntemattomat lapset lähinnä ärsyttävät häntä. Mä vastasin hänelle, että lapset taitavatkin olla ainoa ihmisryhmä, josta saa ihan hyväksytysti sanoa noin. Siitä sukeutui useamman kommentin kestävä keskustelu, jota olisin itse asiassa halunnut vielä jatkaa, mutten enää kehdannut jankata samaa asiaa… Mielestäni nimittäin ärsyyntyminen on paljolti valinta – no, eihän kukaan tykkää siitä, että toinen huutaa, mutta jos on valmiiksi sitä mieltä, että tuntemattomat lapset ”lähinnä ärsyttävät”, kyllä todennäköisesti on vaikeampi suhtautua ymmärtäväisesti niiden huutoon. (Ja sivuhuomautuksena: jos sanoo, että lapset lähinnä ärsyttävät, ne todennäköisesti ärsyttävät silloinkin, kun ne eivät saa raivareita.) Mielestäni ärsytys on paljolti sitä, että ajatellaan vain sitä, miten tämä asia nyt niin kovasti haittaa minua. Mistäköhän olen tähän tulokseen tullut – no siitä, että olen itsekin joskus ärsyyntynyt tuosta syystä, ja varmasti ärsyynnyn joskus vieläkin. Ärsyyntyessään voi kuitenkin yrittää miettiä sitäkin, miksi tämä minua ärsyttää.
Moneen muuhun kulttuuriin verrattuna suomalainen kulttuuri on hirveän yksilökeskeinen. Varsinkin tästä lapsinäkökulmasta se on aika hankala asia. Lapset ajattelevat lähinnä omasta näkökulmastaan pienenä, mutta minusta alkaa olla ongelmallista, jos aikuiset eivät kykene parempaan
Jutta
9.6.2017 at 15:20Mä teen samaa. :D Se ilmehtiminen on jotenkin kiva tapa jeesiä tilanteessa.
Maria
7.6.2017 at 18:40Aamen!
krista
7.6.2017 at 22:24Kiitos! :)
Marsu
7.6.2017 at 21:43Ihanasti kirjoitettu, kiitos! Itse olen juuri tuollainen ironian ja kuivan huumorin viljelijä joten hyvin voisin kuvitella laukovani tuontyyppisiä kommentteja jos pikkumies joskus päättää ryhtyä hankalaksi.
Se mitä jäin pohtimaan on se että kuinka monella aremmalla vanhemmalla jää ne ravintolakäynnit väliin kun tuntuu että jokainen arvostelee ja kokee asiakseen kirjoittaa ties mitä julkiseen jakoon internetiin. Ei meistä kukaan ole seppä syntyessään ja jatkuva syyllistäminen ”et osaa kuitenkaan kasvattaa oikein lastasi” ei varmasti helpota niitä huono äiti/huono isä -fiiliksiä…
krista
7.6.2017 at 22:30Just näin! Ja kyllä, multa itseltä pääsee myös suusta tuollaista huumoria – toki on kyseenalaista se, pystyykö lapsi sitä ymmärtämään, mutta tavallaan se on niissä tilanteissa itselleni sellaista hyvän mielen tsemppausta eli vähän niin kuin itsekseni vitsailen, jotta en menettäisi hermojani. Tosiaan meidän 5-vuotias osaa jo hyvin näille nauraa ja ymmärtää hienosti ironiaa. Hyvä taito sekin :)
–
Ja kyllä. Mä oon ymmärtänyt, että tuo Perheet safkaa -meininki ois just sellaista ”lapsiperheillä on oikeus olla ravintoloissa” -tapakasvatusta. Tää tosi ikävästi osui just siihen vastakkaisella tavalla :( Toisaalta ajatus sai ehkä yllättävällä tavalla julkisuutta, joten voi olla loppupeleissä heille hyväkin. Mutta kyllä: mä myönnän, että mua vähän painostaa ajatus olla lasten kanssa ravintolassa ainoana vanhempana. Koko perheenä lähden, mutta yksin kahden lapsen kanssa pyrin välttämään. Ja juuri siksi, että ei tulisi pahoja tilanteita ja arvostelua sen takia.
Lilah
7.6.2017 at 22:16Uhkailun ja loogisen syy-seuraussuhteen opettamisen välinen raja on joskus häilyvä. Jälkimmäisessä en näe mitään pahaa, kun vaan muistaa esittää asian ”oikeinpäin”, se kuulostaa kivammalta ”kun olet syönyt, saat jätskin” vs. ”Jos et syö, et saa jäätelöä”.
krista
7.6.2017 at 22:31Totta! Noi on kyllä kaks ihan eri juttua ja pitäisi aina muistaa viestiä nämä oikein päin! Silloinhan se on palkinto hyvästä/toivotusta käytöksestä!
Anu
8.6.2017 at 00:13Nyt Krista sulle täydet kymmenen pistettä ja kimppu ruusuja vielä! Mietin eilen koko päivän tota Sumarin kirjoitusta ja mietin voisiko joku miettiä vastaavaa minun lapsistani ja miten olen onnistunut kasvattamaan heidät. Yritin kirjoittaa vastinetta mutta en jotenkin onnistunut pukemaan ajatuksiani kirjalliseen muotoon. Mutta ajattelen itse asioista just ihan samallalailla kuis sinäkin. Käyn kerran pari viikossa syömässä lapsieni kanssa (1v, 2v ja 4v) ja välillä menee kaikki hyvin ja välillä taas on niitä susipaskareissuja. Yleensä paskareissujen takana on kipeilyä tai huonosti nukuttuja öitä. On mullekin tuhahdeltu/pyöritelty silmiä/mulkoitu jos lapsista on päässyt vähän meteliä. Sitävastoin on myös nostettu peukkua, lähetetty sympatiahymyjä ja moni on tullut ihan sanomaan että tsemppiä ja jaksamista! Kannustankin nyt kaikkia lukijoita kannustamaan toisia lastenhoidossa ja kasvattamisessa ainaisen arvostelun sijaan!
Menolippu Maalle
8.6.2017 at 13:06Mua kiinnostaisi tietää, miten toteutatte käytännössä tuon säännön ”ei saa poistua ruokapöydästä kesken syönnin”? Meillä on siis ihan sama sääntö, mutta silti varsinkin isompi (4,5 vee) yrittää joka välissä pomppia tekemään jotain muuta. Toisaalta myös pikkuveljellä (2 vee) on taipumusta yrittää livahtaa ruokailun aikana vaikka pöydän alle haahuilemaan. Pitäisi varmaan ottaa ankarammin ruoka pois, jos lapset lähtee pöydästä, ja näin joskus tehdäänkin, mutta käytännössä tilanne menee helposti siihen, että itse jatkuvasti vaan jankuttaa asiasta mutta oma-aloitteisesti lapset eivät tunnu muistavan tätä sääntöä. Turhauttavaa!
krista
8.6.2017 at 13:19Heh mulla ei ole oikeastaan vastausta tähän siksi, koska meillä sitä vaan ”itsestään” totellaan. Sattumoisin just tuon säännön ovat ottaneet itsestääselväksi eikä sen kanssa ole käyty vääntöjä. Joskus tosi harvoin isompi saattaa unohtaa ja lähteä johonkin haahuilemaan, ja silloin hyväntuulinen ”olikos jo lupa nousta pöydästä?” aiheuttaa ”hupsis, anteeksi!”-vastauksen ja välittömän paluun ja poistumisluvan kysymisen. Pienempi puolestan joskus protestoi, sille sanotaan tiukemmin (ja tulee huutoprotesti), mutta kuitenkin se tottelee. Mutta mä en usko, että se on mitenkään meidän vanhempien ansiota, mä luulen että meidän lapset on vaan jotenkin ”sääntöorientoituneita” eli pitävät tärkeänä noudattaa sääntöjä. Joskus liiankin :D
–
Mutta siis jos menisi jankuttamiseksi tai riidaksi jatkuvasti, niin varmaan me vaan poistettaisiin säännön tiukkuus – koska sehän nyt on vaan hölmö tapa eikä mikään hengissäpysymisturvallisuustärkeätyyppinen sääntö. Pick your fights -tyyppisesti siis.
Asiasta kukkaruukkuun
9.6.2017 at 21:45Mua tässä diskurssissa ketuttaa mm. tää vanhempien, yleensä äitien demonisointi. Jos vanhempi ei uskalla vetää juuri koskaan lapselleen rajoja, edes sitten niitä turvarajoja, tunnepurkausten tai vaan hankalamman kasvatustilanteen pelossa, niin toki ollaan syvällä metsässä ja potentiaalisesti hankalin seurauksin. Mutta näitä tapauksia lienee suhteellisen vähän. Useinmiten kyse on tiedostetusta valinnasta vetää niitä rajoja eri tavalla, esim. määräämällä vähemmän ja neuvottelemalla enemmän. Ei se tee vanhemmasta kyvytöntä tai huonoa yhtään sen enempää kuin toisenlaisesta vanhemmasta tekisi hullun despootin se, että hän neuvottelee vähemmästä osasta asioita lapsensa kanssa. Miksei vaan voida tukea monenlaisia tapoja olla vanhempi? Ja rakastaa skidejä ja kaikkea sitä ihanaa, mitä he tälle pallolle tuovat?
Kuitenkin isoin syy miksi inhoan näitä tekstejä on se, että tässäkin maassa on tuhansia pelossa eläviä lapsia. Laiminlyötyjä, jotka tosiaan saavat tehdä mitä tahansa, vaikka saksia verhot tai mennä talvella ulos sisävaatteissa, jos se on vanhemmasta kiinni. Tai joille kotona lässytetään rakkaudentunnustuksia tai huudetaan kännissä tai kamoissa. Tai jotka elävät väkivallan uhan alla, kodissa joka ei ole turvallinen, kodissa jossa rikotaan lakia yksilön oikeudesta koskemattomuuteen, eikä kukaan auta. Tällainen ei ole näppäränhauskaa kolumnikamaa joka myisi niitä lehtiä, joten tästä ei sitten tarvitse puhua tai kirjoittaa. Tällaiseen on myös kovin kiusallista puuttua, koska kännivanhempi saattaa heittäytyä hyvinkin hankalaksi. Siis keskitytään kollektiivisesti paheksumaan niitä vanhempia jotka eivät ”osaa” kasvattaa lapsiaan, koska, öö, kuuntelevat, keskustelevat ja neuvottelevat heidän kanssaan. En voi ymmärtää.