Veren maku suussa, itku kurkussa. En pysty, en jaksa, tämä on ihan kamalaa. Kohta on pakko huohottaa ääneen, se muuttuu nopeasti nikotteluksi. En tiedä, onko se hengästytymistä vai itkua. Tämä nöyryytys! Taas olen toiseksi viimeinen. Vihan, vihaan, VIHAAN tätä hiihtämistä! Kun koululiikunta joskus loppuu, mä vannon, että en enää ikinä laita suksia jalkaani!
Vai sittenkin:
Kaunis luminen maisema ja talviaurinkokin häämöttää. Vauhti ei ole kummoinen, mutta kiire ei ole mihinkään – oi miten ihana on liikkua raittiissa talvi-ilmassa! Tunnen liikkeen rintalihaksissa asti, koko kroppa nauttii. Sukset liukuvat hiljalleen eteenpäin kuin itsekseen, vastaantulijat hymyilevät ja hymyilen takaisin. Voisin jo kääntyä takaisin, mutta vielä ei malta. Vielä vähän, tämä on niin ihanaa!
Keskeisiä taitoja: sauvoihin nojailu.
Koulun hiihto ja etenkin pakolliset hiihtokilpailut pilasivat täydellisesti minulta hiihtämisen. Ja jos olen oikein ymmärtänyt, tämä on varsinainen sukupolvikokemus. Kenties jopa useamman sukupolven!
Ajatelkaa: kokonainen liikuntalaji pilalla! Mikä sääli ja menetys!
Meidän lapset rakastavat hiihtämistä. Ja mitä tuolla ulkona ympärilleni katselen, niin rakastavat muutkin lapset. Sunnuntaina me hiihdettiin puolivahingossa viisi kilometriä. Viikkoa aiemmin hiihdettiin pientä urheilupuiston ympäryslatua. Vielä kerran! Vielä! Vielä yksi kerta! Äiti ota aikaa, paljonko mulla menee yhdessä kierroksessa! Vielä senkin jälkeen, kun suunniteltiin jo lähtöä, lapset hiihtivät sitä kierrosta tunnin.
Voi miten toivonkaan, että tätä intoa ei heiltä pilata!
Olen tätä ihan miettinyt. Että miksi juuri hiihtäminen? Miksi just se oli se laji, jossa oli pakolliset kilpailut ja joka vaikutti ihan opettajan henkiseltä kostolta lapsia vastaan? Oliko teillä muilla pakolliset hiihtokilpailut koulussa?
Yksi selitys voisi olla joku ”tässä koulutetaan tulevaisuuden maailmanmestareita” -haave, tavoite löytää kansallisen identiteetin urheiluhurmoksen jatkajia seuraavissakin sukupolvissa, tulevia Juha Mietoja ja Marja-Liisa Kirvensniemiä. Tai pitäis tietysti sanoa Pirkko Määttiä, Kuusamossa kun oltiin. (uudempia hiihtäjiä en tiedä, sori)
Mutta ei se oikein siltäkään vaikuttanut. Siinä tapauksessa oltaisiin ehkä alettu ilolla valmentaa niitä parhaita ja ei olisi ollut tarve rääkätä niitä (meitä) huonoimpia noilla pakollisilla verenmakusuussanöyryytyskokemuksilla. Ei minusta ja muista itketetyistä sillä pakotuksella ainakaan kilpahiihtäjäjiä tullut!
Mikä se oli? Miksi se tehtiin niin? En ymmärrä sitä vieläkään.
Miksi koulun hiihtäminen ei olisi voinut olla vain vapaamuotoista hyväntuulista ulkoilua ja liikunnan iloa?
Voi sitä onnen vuotta (viidennellä!), kun olin Miamin-lomamatkan takia poissa juuri hiihtokilpailujen aikaan. Se oli paras vuosi!
Toivon niin paljon, että koululiikunta on nykyään aivan erilaista – pliis pliis pliis onhan? Hiihto ei ollut minulla ainoa, mikä ”meni pilalle”. Ehkä vielä enemmän vihaan kaikenlaisia pallopelejä, uhh. Pesäpallotraumat. Lentopallotraumat. Mitä näitä nyt on. Cooperin testi tietenkin, siinä meinasi kuolla. Ai niin ja tietysti joukkueeseenvalintatraumat! Se, että kapteenit valitsivat vuorotellen, ja tietyt lapset jäivät aina viimeisiksi.
Ja se, että aina piti hitto vie kilpailla. Tavalliset liikuntatunnit olivat aina sitä joukkueisiin jakautumista ja pelaamista. Ihan niin kuin liikunta olisi pelkkää ”kuka on paras” -kisailua!
Aiemmin kuitenkin rakastin liikkumista, jopa sitä hiihtämistä äidin kanssa ennen kouluikää – miksi se minulta pilattiin? Sehän on ihan tragedia. Joku voisi jäädä elinikäiseksi liikunnanvihaajaksi. Onneksi löysin liikkujan itsestäni sitten itsekseni myöhemmin, tanssin myötä ja muutenkin.
Liikunnan ilo on niin paljon muutakin kuin voittamisen iloa!
Moni asia on noiden vuosien jälkeen muuttunut, ja ihan jostain syvästä sielujen sopukoilta asti toivon, että myös koululiikunta. Ensimmäisten vuosien perusteella olen hyvinkin optimistinen.
Ehkäpä nykyiset liikunnaopettajat ovat samat traumat kokeneet itsekin ja tekevät nykyään asiat aivan toisin!
Iloa hiihtoladuille!
PS. On mulla myös kivoja hiihtokokemuksia lapsuudesta, äidin kanssa ja ystävien kanssa. Onneksi siis pääsin kokemaan myös sen, miten hauskaa oli sekoilla hiihtoladuilla ystävien kanssa Munakalla. Että hiihtäminen voi olla kivaa!
Munakalla, sen nimi oli tosiaan Munakka. Piti ihan kaivaa googlesta tarkistukseksi. Ja oli se.
10
Ellu
19.1.2021 at 13:27Kyllä meillä kilpailtiin myös yleisurheilussa. Olin pienempi kuin muu luokkani ja senkin takia aina viimeinen kaikissa niissä lajeissa. Viimeisen niitin antoi liikunnanopettaja joskus alakoulun lopulla: sinähän juokset ihan väärällä tavalla (vaivautumatta kuitenkaan kertomaan mikä olisi oikea tapa). Kiitoksia yleisurheilu, nähdään seuraavassa elämässä.
krista
19.1.2021 at 13:35Meillä myös, yleisurheilu oli toinen, missä oli pakolliset kilpailut! Jostain hassusta syystä niistä ei jäänyt mulle niin selvää traumaa (paitsi okei korkeushyppy) kuin hiihdosta. Mä kans olin minikirppunen enkä menestynyt noissa(kaan), tosin lyhyessä matkassa olin aika hyvä, en kuitenkaan koskaan mitaleilla asti. Mutta joo, kyllä juoksulenkille lähtö on myös multa ikuisesti pilalla. Kävelylle lähden mielelläni, mutta en kyllä juokse. Hitto se tunne, kun meinasi kuolla pidemmässä matkassa ja varsinkin siinä cooperissa, joka oli ihan järkkykamalaa.
–
Ai että just tuollaiset, että ei voi sitten OPETTAA! Just Joelille kerroin mun lentopallotraumoista. Opettaja aina sanoi, että jos lyönti sattuu, silloin lyö väärin. NO MUHUN SATTUI JA LÖIN VÄÄRIN. Ei se tieto mua auttanut, ois pitänyt opettaa eikä vaan sanoa, että väärin menee, kun sattuu.
S
19.1.2021 at 13:51Minulla tämä kokemus on laajentunut koululiikunnan myötä ihan kaikkiin lajeihin, tuntuu että koululiikunnan erinäisten ”pakkojen” myötä vihaan ihan kaikkia urheilulajeja. Hiihtokilpailut oli yhtä tuskaa, olin varmaan aina viimeinen. En ole ikinä voittanut mistään muistakaan koulun urheilukilpailuista yhtään ainoaa palkintoa. Juuri eilen luin uutisen siitä, että vuoden 2016 opetussuunnitelmassa ei ole koululiikunnassa enää mitään erinäisiä urheilulajeja mainittu (uintia ja vesipelastustaitoja lukuunottamatta), eli enää ei odoteta, että koulussa pitäisi oppia jokaikinen urheilulaji. Vihdoinkin, vaikka pistää miettimään, kuinka monen sukupolven liikuntakokemukset on saatu koululiikunnan ja -kilpailujen myötä pilattua, sen sijaan että olisi löydetty jokaiselle mieluisin tapa liikkua. Voi kun olisi silloin ala-asteella itse tajunnut, ettei niitä kilpailujakaan olisi tarvinnut niin vakavasti ottaa, vaan suhtautua niihin rennommalla asenteella kuten yksi poika luokallamme: hän otti hiihtokilpailuihin eväät termospulloineen mukaan ja nautti ne ladulla kilpailun lomassa muiden suihkiessa veren maku suussa :D
krista
19.1.2021 at 14:07Tää on oikeasti niii-iiiin kurjaa! Kun siis liikunta voi olla iloa ja onnellisuutta tuova asia ihmisen elämässä, niin sitten se on tällä tavalla ”riistetty” niin monen elämästä. Tuo on oikeasti ollut meidän kouluaikana tosi huonosti hoidettu juttu (ainakin meillä, varmasti hyviäkin opettajia on ollut), jopa siis tyyliin kansanterveyden kannalta!
–
Meillä oli muuten koululiikunta vieläpä tosi yksipuolista. Talvella hiihdettiin ja luisteltiin, välillä oli toki sisäliikuntaa, jossa enimmäkseen pelattiin pallopelejä salissa. Sitten, kun maa suli (Kuusamossa) toukokuussa) pelattiin pesäpalloa, pesäpalloa, pesäpalloa, pesäpalloa ja pesäpalloa, samoin syksyllä lumentuloon asti.
–
Mä tein muistaakseni kuudennella luokalla niin, että odotin seuraavaa tyttöä eka mutkan takana piilossa ladulla. Mä lähdin aakkosjärjestyksessä A:lla, hän tuli K:lla. SIt hiihdettiin yhtä matkaa. Se oli enkä paras kerta, mutta LOPUSSAPA HÄN PÄÄTTI OTTAA LOPPUKIRIN. Silloin, kun tultiin taas metsästä opettajien näkyviin. Jätti mut kuin nallin kalliolle. Epistä! Traumat jäi varmaan siitäkin :D
Anna
19.1.2021 at 19:46Meillä tuon pesäpallon vaihtarina oli kesäaikaan lenkille lähtö. Teoriassa kai olisi pitänyt juosta, mutta vaan ne urheilullisimmat juoksi. Muut käveli. Näitä liikuntatunteja rakastin. Sai rauhassa kävellä (kunhan käveli sen verran reippaasti ettei opettaja ollut ihan perässä kiinni) ja tursita kaikenlaista kaverin kanssa.
Sisäliikunnassa pääasiassa oli erilaisia viestejä tai esimerkiksi ilmapallolentistä. Ja melkein joka tunnilla oltiin kahden tulen välissä. Pallokammoiselle vaikea paikka päättää juokseeko pakoon ja joutuu olemaan pitkään kohteena vai pureeko hammasta ja ottaa pallon vastaan ja pääsee ulkopesään polttamaan.
Elina
19.1.2021 at 13:57Kirjoitit tuohon suunnilleen kaikki koululiikuntakokemukseni ja -traumani. Ainakin yleisurheilukilpailut ovat täällä yhä. Eihän se lapsi tykkää siitä muiden edessä suorittamisesta ja vertailusta, vaikka ei muuten ole moittinut yleisurheilua. Tosin tänä vuonna kiitos koronan ei niitä kilpailuja ollut ja niitä järjestävä vanhempainyhdistys (!) on kysellyt, mitä muita tapoja lauantaikoulupäivään voisi olla. Keksin aika helvetin monta muuta, kuten tänä vuonna tehty luontoretki.
On ne ajat kuitenkin parantuneet koululiikunnassa, mitä sivusta seuraan. Enkä vain sivusta, vaan annan myös tarpeen tullen palautetta ja toiveita, jotta koululiikunnasta tulisi hyvä kokemus. Nyt en ole ihan vakuuttunut tästä tytöt ja pojat liikkuvat aina yhdessä jutusta, meillä ainakin tyttö ei tykkää pelata poikien kanssa. Ovat rajumpia ja kilpailuvietti on kovempi, joten peli on sen mukaista.
Ja se hiihto. Täällä hiihtoa on pystytty vuosittain järjestämään ja se jonossa hiihtäminen on johtanut siihen, että tänä vuonna ei meinata saada tyttöä suostumaan suksille edes kahdestaan vanhempien kanssa. Se on vaan laji, jota ei ole kiva tehdä isolla porukalla. Ja viime vuonna talvi oli huono, joten jotta saatiin edes pari hiihtokertaa koulussa, mentiin sitten jäisille ja möykkyisille laduille. Kun on pakko päästä hiihtämään. Laitoin viestiä, että nyt viedään kyllä hiihdosta ilo.
Minusta hiihdosta on taas aikuisilla tullut suorittamista viime vuosina, vertaillaan kilometreja ja laduilla on kamala ruuhka ajoittain. Hyvin satunnaisena hiihtäjänä kynnys on vähän korkea.
krista
19.1.2021 at 14:12Haha tuo lause ”keksin aika helvetin monta muuta” :D Mutta joo esimerkiksi luontoretki kuulostaa kyllä aika paljon kivemmalta liikkumiselta kuin yleisurheilukilpailu!
–
Mun sivustaseuraamiskokemuksella kans hyvältä näyttää nykyisin. Tosin vasta lyhyestä ajasta kokemusta, mutta onneksi näyttää hyvältä! Mä oon ymmärtänyt, että täällä luultavasti osa voi hiihtää ja osalla on muuta lumiliikuntaa. Mä ihan toivon, että pääsevät hiihtämään! <3 Mutta ei kilpaa ja väkisin vaan ilolla <3 Ja luistelemaan! Ja hyvällä säällä tosiaan, ei esimerkiksi liian kylmällä (traumat siitäkin, joskus me luisteltiin koulussa ihan hulluilla pakkasilla)
-
Laduilla kyllä on ruuhkaa ja jotkut suihkii kamalaa vauhtia. Mä lyllerrän puolikävellen lasten kanssa, en suostu ottamaan paineita <3 Siellä urheilupuistossa yhtenä iltana tajusin, että me ollaan ainoita "tavisvaatteissa", muilla oli sellaiset hiihtopuvut ja lasit ja urheilujuomapullot vyötäröllä ja siitä pillisysteemit suuhun jne :D Noooh, lykittiin tyytyväisenä silti latua omalla vauhdillamme. Mä pidän nyt tiukasti siitä ajatuksesta kiinni, että mä liikun omalla tavallani ja omalla vauhdillani enkä vertaa muihin <3
Ainu
24.1.2021 at 15:01Halusin lisätä tähän oman huomioni tyttöjen ja poikien yhteisliikunnasta. Oma poikani ei myöskään ole kovin innostunut yhteisliikunnasta rajuimpien ja kilpailullisempien poikien (eikä tyttöjen) kanssa. Ne vähemmän rajut lapset kokevat kuvaamasi kaltaiset tilanteet varmasti epämiellyttävinä sukupuolesta huolimatta. Yhteisliikunnan seurauksena pojilla on kuitenkin harvemmin opettaja mukana pukuhuonetilanteissa, naisopettajia kun on miehiä enemmän eikä enää ole erillistä ”poikien liikunnan opea”. Pojilta voi siis useammin jäädä kokonaan puuttumaan valvova aikuinen pukuhuoneesta, suihkuista, vaatteidenvaihdon jne aikana, mikä on aika kurjaa. Oman lapseni luokalla on ollut muutamia ikäviä tilanteita mutta pukuhuoneisiin ei silti ole resurssisyistä mahdollista saada ”ylimääräistä” aikuista paikalle, eli naisopettajat ovat molemmat tyttöjen puolella ja pojat keskenään.
Ebe
19.1.2021 at 14:10Oma kokemus saman kylän koulujen samasta lajista ihan sama. Plus se, että meidän luokalla sattui olemaan vielä useampi lapsi, jotka oli hiihtänyt tosissaan tyyliin vaippaikäisestä ja vanhempansa myös, hiihtotunnit oli totista kilpailua ja niistä kisoista en edes aloita. Ja itse kun en vielä osannut edes kauhean hyvin hiihtää, niin toki sekin vaikutti. Nyt kun miettii niin miksihän sitä ei koskaan sen kummemmin opetettu, sukset jalkaan ja menoksi.
Ala-asteen jälkeen en suostunut suksia jalkaan laittamaan, yläasteella sai onneksi valita hiihtikö vai kävikö kävelyllä sen ajan.
15 vuotta myöhemmin jouduin/pääsin eräopas-kurssilla hiihtovaellukselle ja kas, sehän olikin kivaa kun ei ollut minkäänlaista kilpailua! En tosin saanut kipinää alkaa sitä enempää harrastamaan, mutta oli kyllä ihana saada niin pitkän ajan jälkeen positiivinen kokemus koko hommasta :D
krista
19.1.2021 at 14:20Niin kurjaa! Ja sit tosiaan kun samasta lajista voisi aivan hyvin saada ihanan kokemuksen! Mäkään en ollut hyvä hiihtäjä (selvästikään, kun olin aina toiseksi viimeinen), mutta tuohan on tosiaan just sellaisia lajeja, joista voisi hyvin nauttia jokainen taaperosta mummoon omalla taidollaan ja kunnollaan. Se puoli tosiaan hiihdosta kokonaan jätettiin unoholaan, kun piti keskittyä vaan verenmaku suussa täysillä menoon.
MariaKoo
19.1.2021 at 22:34Juuri tää ”sukset jalkaan ja menoksi”-mentaliteetti! Kun fakta on, että nykylapsi/-nuori ei välttämättä ole päässyt hiihtämään kuin ihan satunnaisia kertoja ja saattaa olla talvia, jolloin ei hiihtokertoja tule yhtään. Ja se ei johdu laiskuudesta tai huonoista vanhemmista, vaan ihan siitä faktasta, että lunta tai latuja ei vaan ole! Niin mitenpä siinä sitten opetat lasta? Viime talvena 7-luokkalaisten oli tarkoitus hiihtää sellaista tosi vaativaa 5km:n lenkkiä, joka alkaa 500m nousulla, sitten on ylämäki-alamäki-mutkamäkinjne, tosi pahoja laskuja ja vielä lopussa 500m nousu ja toiset 500m lasku. No, vesisade vesitti tän, onneks. Hirvittää ajatella niitä jonneparkoja, jotka olis reitille heitetty. Vähän sama, kuin hätinä uida osaavaan pitäis hypätä 5m korkeudelta uimahyppy kerien. ”Eikö nyt jokajätkä sen osaa?”. No ei, jos ei edes viitsitä opettaa.
A
19.1.2021 at 14:24Oonkohan mä ainut tätä 40+ ikäluokkaa, jolla ei ole traumoja koululiikunnasta. Mä en siis kouluaikaan ollut mitenkään superliikkuja, vaan sellainen pyöreähkö ei ikinä missään paras tyyppi, jota ei valittu joukkueisiin missään nimessä ekana, muttei myöskään vikana. Silti muistan saaneeni opettajilta kannustusta ja vaikka ei varmasti ole aina ollut kivaa, niin mulla on lämpimiä tunteita telinevoikkaa, korista, lentopalloa, pesistä, hiihtoa ja ah etenkin suunnistusta kohtaan (koska suunnistus on älylaji, niin siinä mä olin aika hyvä, oltiin parini kanssa isolla marginaalilla nopeampia kun luokan superurheilukaksikko, jotka juoksi koko matkan, mutta eivät osanneet niin hyvin lukea karttaa). Ainoat traumat mulla on luistelusta, ja siinäkin vaan siksi kun meidän piti pelata #€#% ringetteä eikä saatu pelata lätkää. Niin väärin. Liikunnan opeja muistan monia vuosien varrelta ja vaikka useampi heistä oli ”persoonallinen” täti, niin silti musta ihan reiluja tyyppejä (ja yrittäminen ja positiivinen asenne näkyi arvostelussakin, joten siksikin ehkä ysin saaneena, vaikka taitojen puolesta en ehkä ois ansainnut, mulle on jäänyt positiivinen fiilis.
—
Hiihtoon oma suhde on vähän kaksijakoinen. Unelmissa se on ihanaa maaliskuun auringonpaisteessa hangilla hiihtelyä, linnut laulaa ja on ihanaa. Todellisuudessa, noh, pk-seudulla ruuhkaista ja sit toisaalta on vähän välineurheilulaji. Nimittäin kun itse viimeksi hiihdin (joskus 2005 tms.) niin ajatuksissa oli Virpi Kuitusen (tai joku muu sen ajan hiihtotähti) sivakat vedot…todellisuus oli sitten isän vanhat sukset, jotka sekä lipsui että tökki, 100m jälkeen puhti pois ja syke 190 (soitin poikkikselle, nykyiselle miehelle siis, siinä kohtaa kännykällä kertoakseni kuinka syvältä hiihtäminen on ja se luuli että mulla oli joku isokin hätä :D). Jepjep. Mutta kyllä mä mielelläni lähtisin hiihtelemään keväiseen Kainuuseen jonkun ammattilaisen huoltamilla välineillä (eli ehkä Vuokatti jonain päivänä).
—
Nykykoululiikuntaan on kosketusta tokaluokkalaisen osalta ja eipä siitä paljon osaa sanoa. Ei ole kuulunut mitään negatiivista lapselta, kaikenlaisia leikkejä se tuntuu sisältävän. Uintiopetusta on ihan uimaopettajien johdolla (ja se järjestyi korona-aikaankin, ihan superia), hiihto ei kuulu opetusohjelmaan, mutta luistelua kyllä (koulun vieressä on kenttä, joten varmasti paljon käytössä tänä talvena).
krista
19.1.2021 at 15:31Meinasin alun perusteella kirjoittaa, että hitsi sulla on selvästi ollut hyvä liikunnanopettaja – mutta sitten mainitset useita opettajia, joten sulla on ehkä ollut MONTA hyvää opettajaa tai sitten joku muu maaginen tekijä sut on säästänyt tältä traumalta – niii-iiin hyvä juttu! Varmasti tuo kannustus on ollut just tosi tärkeä juttu!
–
Mulla varmaan hiihdossa on se, että en kuvittelekaan meneväni kävelyvauhtia nopeampaa. Mulle on (ainakin nykytilassa) IHAN SAMA onko pitoa vai luistoa vai mitä ikinä, kun mä kuitenkin vaan lyllerrän :D Varmaan jos olisi jotenkin tavoitteellinen, niin ois eri juttu. Mä nautin ehkä eniten just sellaisesta mummoilusta eli toppahousuissani suihkin kävelyvauhtia eteenpäin :D
–
Mäkin oon ollut huomaavinani, että paljon on leikkiä liikunnassa. Se on tosi hyvä!
Intohimoinen koululiikkuja
19.1.2021 at 15:34A, et ole ainoa, jolle ei ole jäänyt koululiikunnasta traumoja. Itse tykkäsin aikoinaan koululiikunnasta ja koulunkäynnistä muutoinkin. Erityisesti tykkäsin juurikin hiihdosta, luistelusta/lätkästä/jääpallosta, yleisurheilusta ja kaikista mahdollisista pallopeleistä, erityisesti pesäpallosta. Sen sijaan kaikenlaiset tamburiinin tahdissa tehdyt hyppelyt ja jumpat eivät oikein iskeneet silloin, eivätkä ole iskeneet sen jälkeenkään. Minulla oli kohtalaisen kova kilpailuvietti, mutta se lienee ollut sisäsyntyistä ja on kouluaikojen jälkeen ilmennyt ennemminkin sisäisenä motivaatiotekijänä, eikä nykyään millään tavoin liikuntaan liittyvänä, vaan muilla elämän alueilla.
Oma 7. luokkalainen poikani oli hieman pettynyt äskettäin yläkoulun ekaan liikuntanumeroon, jonka oletti olevan kiitettävä, kuten alakoulussa oli, mutta joka ei ollutkaan. Tosin hän ei ole mitenkään erityisen kilpailuhenkinen, eikä koulumenestys ole hänelle se tärkein asia, pääasia on, että koulussa on kivaa. Oletus kiitettävään liikuntanumeroon lähti ehkä kuitenkin hänellä siitä, että hän harrastaa useampaa joukkuelajia ja urheilee ja liikkuu aktiivisesti muutoinkin ja urheiluharrastustensa myötä hallitsee myös monen lajin lajitaitoja. Kysyin ihan omasta mielenkiinnostani pojan liikunnanopettajalta yläkouluikäisten liikunnan arvioinnista ja kriteerit ovat todentotta muuttuneet omista kouluajoista. Varmaan ihan hyvä niin.
Kriteerit ovat nykyään ”suomennettuna” (niistä on aika tarkat taulukot olemassa, mitkä löytyvät netistäkin):
1. Aktiivisuus ja yritteliäisyys
2. Taidot ja niiden kehittyminen (tasapaino-, liikkumis-, välineenkäsittely-, uinti- ja pelastustaidot)
3. Turvallinen ja asiallinen toiminta liikuntatunneilla
4. Vuorovaikutus opettajan ja muiden oppilaiden kanssa: toiminta ryhmässä kuten esim. kannustanko muita, otanko muut huomioon ryhmätehtävissä, kommunikoiminen muiden oppilaiden ja opettajan kanssa.
krista
19.1.2021 at 15:53Tää on niin kiva kuulla, että kaikki ei ole traumatisoituneita! Mulle itselle olisi muuten ollut paljon mieleisempiä ne jumppahyppelyt :D Mun liikunnan numero nousikin seiskasta kymppiin ala-asteelta yläasteelle mennessä, kun yläasteen liikunnan opettaja oli myös voimistelun opettaja ja mä voimistelin. Ala-asteen opettaja antoi seiskaa, vaikka tosiaan joukkuevoimistelin SM-kisoissa asti, mutta en ollut hyvä pallopeleissä enkä siinä hihdossa. Mutta varmaan jollain on ollut just toisin päin meidänkin luokalla, voin sen hyvin kuvitella. Mutta vääryys tuollainenkin, että laji vaikuttaa – harva kuitenkaan kaikessa hyvä. Ja siksipä nuo sun laittamat nykykriteerit on kyllä niii-iiiin paljon järkevämmät!
Mai
19.1.2021 at 14:35Kuulostaa niin tutulta! Pahimmat traumat jäi juurikin cooperin testistä, yleisurheilukisoista, kestävyyssukkulajuoksusta ja hiihtokilpailuista. Aikuisiällä olen onneksi löytänyt hiihtämisen uudelleen – ja se on ihanaa! Kevätaurinko, kauniit maisemat, sopivasti vaatetta, sopivan rauhallinen tahti, nuotio, taukoeväät ja termoskahvi. Sellaistahan sen pitäisi olla. Minusta muuten tuli lopulta luokanopettaja, ja minun liikuntatunneillani todellakin nuotioidaan, syödään eväitä, mennään pulkkamäkeen, rakennetaan lumilinnoja ja tehdään rauhallisia pyöräretkiä. En tasan suostu mittaamaan kenenkään selän venyvyyttä tai juoksumatkaa. Liikunnan kuuluu olla mukavaa ja piristävää. :)
Se on nykyisin ihan opetussuunnitelmassakin mainittu, ettei esimerkiksi arviointiin saa vaikuttaa mikään, mitä ei ole opetettu. Tämän logiikan mukaan mitään kilpailuja tai mittauksia ei tarvitsisi edes järjestää. Mikään fyysinen ominaisuus ei saa myöskään vaikuttaa arviointiin. Vaikka oppilaalta puuttuisi molemmat jalat, ei se saa vaikuttaa numeroon negatiivisesti; silloin pitää vain mukauttaa opetusta. Toivottavasti tämä toteutuu nykyisin myös käytännössä. Kannattaa tutustua nykyisen opetussuunnitelman arviointikriteereihin – osaa sitten ottaa kantaa, jos oman lapsen liikunnanopetus on epäoikeudenmukaista.
krista
19.1.2021 at 15:38Oi miten tutulta kuulostaa! Tai no heh siis mä sanon löytäneeni hiihtämisen uudestaan näin 1,5 viikon vahvalla hiihtokokemuksella, mutta SILTI :D
–
Ja jesh, ihana kuulla sun liikuntatunneista! <3 Ainakin siellä luokallinen saa ihania liikuntakokemuksia ja rakentuu sellaista positiivista "minä liikkujana" -itsetuntoa, se on niii-iiiin tärkeää! Ja tosi hyvä muuten kuulla myös tuosta opetussuunnitelman arvionnista, toihan on tosi kiinnostaava! Meillähän esimerkiksi koulussa liikuntaa ei juurikaan OPETETTU, vaan annettiin vaan laji ja siinä, pelatkaa. Eli periaatteessa sellaista ei saisi edes arvioida! Tai vaikka yleisurheilukisat, eihän niihin koskaan harjoiteltu, ehkä kerran käytiin kentällä ja sit kilpailemaan. Tosi hienoa, että noita on nykyään mietitty ihan uusiksi! Toivottavasti tulevat sukupolvet ei kanna enää koululiikuntatraumoja!
Mari T.
19.1.2021 at 14:39Ihan samoilla ajatuksilla! Muistan varmaan lopun elämää kun sitä kirkon vieressä olevaa reittiä hiihdettiin ja ainoalla paikalla mistä olis voinut oikaista seisoi opettaja hakkaamassa rummulla tahtia 😔 Itellä iski kapina joitakin vuosia sitten ja hankit sukset (ilmaiseksi Roskalavalta), jotta ei niin harmita jos ei sitten innostakaan. Hiihtelin omaa tahtia kevätauringon paistaessa eikä haitannut yhtään vaikka kaikki mummot ja papat veteli ohi! Tänä keväänä mies alkanut myös haaveilla suksien ostosta eli varmaan saa laduille kohta kaverin ❤️ Trauma on selätetty!
krista
19.1.2021 at 15:43Apua tuo risteyshomma palautui just mieleen valokuvamuistona! En ollut sitä muistanutkaan, nyt muistan selvästi! Uuuuh. Ai hitsi se museoalueen latu tuntui loputtomalta, vaikka varmaan se ei ollut edes kovin pitkä.
–
Mä kans nyt ostin tosiaan reilu viikko sitten aikuisikäni ensimmäisen suksisetin! Vahvalla 1,5 viikon kokemuksella tosiaan :D Mutta on sellainen fiilis, että hitsi tekisi lähteä hiihtelemään vaikka tuonne ihan itsekseen! Ehkä lähdenkin. Olisi kiva mennä Joelin kanssa, mutta se ei ole koskaan tosiaan laittanut suksia jalkaansa :D Mutta en ihmettele, vaikka sekin innostuisi jossain vaiheessa. Kyllä mulla ja tytöillä on ollut paljon kivempi osuus, kun me ollaan hiihdelty. Joel on kävellyt rinnalla ja välillä hangessa, jos ei ole ladun lähellä kävelypolkua :D Tai seissyt paikoillaan odottamassa :D
Stea
19.1.2021 at 14:55Eilen oli Ylellä hyvä juttu koululiikunnasta ja miten sitä nykyään toteutetaan:
https://yle.fi/uutiset/3-11739043
”Samalla tehtiin irtiotto kilpaurheilusta kohti hyvinvointia ja terveyttä edistävään ajatteluun ja arvopohjaan.”
krista
19.1.2021 at 15:46Oooooh, kiitos tästä ja linkistä! Ihan mahtava (ja tärkeä) muutos, ai että olen tyytyväinen! <3 Oon niii-iiiin iloinen, jos tuo oma jälkikasvu pystyisi pitämään yllä luontaisen liikunnan ilonsa eikä mikään sitä nitistä <3
Joltte
19.1.2021 at 15:09Minä (ilmeisesti urheilullisempana) lapsena vältyin traumoilta, hiihtotunnit oli aina tosi kivoja. Muistan ne juuri sellaisina, että sai hiihdellä omaan tahtiin ja käydä niin kaukana kuin halusi tai tunnin aikana kerkesi. Ja aina paistoi aurinko ja keittiöltä sai hakea kuumaa mehua jälkikäteen! :D Kilpailut oli vaan isot koulujenväliset, en muista ollenkaan oman luokan välisiä kisoja. Koulujenvälisiin mielestäni sai vapaaehtoisesti osallistua..? Jestas miten iso ero tuollaisiin traumoihin, olisipa mielenkiintoista kuulla ala-asteen luokkakavereilta, että miten muut ovat hiihtämisen kokeneet. Luulisin, että välineillä on myös iso iso ero hiihtämisessä, meillä kotona ex-kilpahiihtäjä iskä piti kyllä sukset kunnossa. Lipsuvilla, huonoilla tai epäsopivilla suksilla epäilemättä aika tuskainen laji!
krista
19.1.2021 at 15:49Tosi ihana kuulla, että tällaisiakin kokemuksia on! Itse oon ollut tosi yllättynyt, miten paljon näitä traumakokemuksia ihmisillä on (tulee näistä usein juteltua), mutta sekin on tosi tärkeä tieto, että EI KAIKILLA. Varmasti voi johtua monesta syystä – opettajan ja oman suuntautuneisuuden lisäksi ehkä jo tyyliin luokan/koulun ilmapiirilläkin voi olla tekemistä asian kanssa! Oispa muuten hauska tietää, onko sun luokkakavereilla ollut yhtä hyvät kokemukset – hienoa, jos on! Jos tunnet jonkun vielä, niin kysäise! :)
Anna
19.1.2021 at 17:27Huh kyllä. Meillä oli normaalilla liikuntatunnilla hiihtoa ja piti kiertää pitkä lenkki metsässä. lenkki sisälsi mäkiä ylös ja alas. Ja tietysti piti hiihtää reippaasti että ehtii ennen tunnin loppua koululle ja taksiin. Minut laitettiin kerran myös hiihtämään tuo pitkä lenkki uudestaan siksi että kaverin kanssa jäätiin rupattelemaan lenkin jälkeen eikä kuultu kun käskettiin hiihtää vielä kerran pellon ympäri. muut kiersivät pienen pellon ympäri ja me hiihdimme sen pitkän lenkin.
Niin ja aina pelko siitä saako jäykät siteet auki. Välillä paniikissa yrittää irrottaa kun taksi on jo pihassa!!!
Hiihtokilpailut. Koko koulun yhteiset jossa eri luokka-asteet hiihtivät omissa sarjoissaan. pienimmät pellon ympäri ja isot ison lenkin. Ja aina olin se viiminen tai toiseksi viiminen.
Ja kunnalliset hiihtokisat joihin niihin jouduin siksi että kukaan tyttö ei sinne tahtonut ja muut hiihtivät tahallaan hiljaa.
Niin ja vielä hiihtoretki. Tavallaan hauska ajatus, mutta pitkin peltoja ja tuuli niin kovaa että ei saanut henkeä. Tiedättekö sen tunteen kun bussipysäkillä rekka paahtaa ohi 90km/t ja hetkeksi salpautuu henki. Samanlaisia tuntemuksia. Ja sitten kun lopulta ei vaan enää pystynyt ja itkien jäi vaan ladun varteen (samalla häveten itkemistä) niin perästä tullut opettaja kääntää asian niin että ”miksi et tullut sanomaan”. No varmaan tulen kun aikaisemmin on tehty selväksi että kaikki hiihtää ja jos joku ei hiihdä se hiihtää enemmän.
.
Yläasteella en vienyt suksia kouluun kuin yhden kerran. Bussissa suksien kanssa säätämisen ajattelukin aiheutti hengenahdistusta. Opettaja ei pahemmin reagoinut. Ilmoitti vaan että ne kenellä ei ole suksia lähtevät kävelylle. Tosin yläasteella myös hiihto oli paljon inhimillisempää. Ei kiirettä, ei pakkoa mennä koko ajan kovaa eikä opettajaa joka painostaa niskassa.
.
Minäkin siis kuulun niihin jotka päiväkodissa ja kotonakin rakastivat hiihtämistä. Kunnes koulussa oli tuo pakkohiihdätys jonka jälkeen en enää hiihtänytkään vuosiin.
Vasta kun töissä tuli eteen että piti lähteä hiihtämään eskarilaisten kanssa ja lainasin työkaverin suksia tajusin hiihtämisen ilon uudestaan. Siinä hitaimpien tahtiin hiihdelleen ja heitä kannustaessa, auringon paistaessa puihin tajusin miten mukavaa hiihtäminen voi olla kun sitä ei tehdä vauhtia ja kilpailua korostaen.
.
Nuo kaikki listaamasi traumat kuulostavat tutuilta, mutta itseasiassa vaikka aina kun ajattelen peruskoulun liikuntaa tulee se ahdistava möykky niin kuitenkin konkreettiset muistot ovat enemmän hyviä. Niitä kertoja kun se aina viimeinen onnistuukin yllättäen.
Miten pesäpallossa olin lyöntivuorossa ja vaikka muut tuskailivat että ajolähtö ja tuo lyö niin yksi joukkueen pojista (joka oli ensimmäinen jota kohtaan tunsin oikeasti ihastumisen tunteita tämän tapauksen jälkeen) kannusti ja rohkaisi ja ohjeisti. Ja minä osuin. Ja löin pallon kovaa ja suoraan etukentässä olevan ja minua pilkallisesti neuvovan tytön suuhun.
Tai kun yhdelläjalallla hyppelyviestissä voitin luokan pisimmän pojan. koska minä osasin hyppiä ja hän ei.
.
Oikeasti minusta peruskoulun liikuntaa pitäisi uudistaa ihan urakalla. Ottaa varsinaiset liikuntayunnit pois kokonaan tai lähes kokonaan ja liittää liikkumista ja aktiivisuutta muiden oppituntien yhteyteen ja niiden lomaan. Matikantunnilla kierrettäisiin rastirataa pihalla tai laskettaisiin jalkapallopelissä pisteitä (yhteenlaskua). Tunteihin voisi hyvin liittyä istumisen oheen joku aiheeseen yhdistetty osuus jossa liikutaan ja samalla opetellaan. liikunta kuitenkin tukee uuden oppimista.
Lajeihin tutustuminen on sitten asia erikseen, mutta ihan perus tuntijaosta minä ottaisin liikunnan pois. Peruskoulun liikunta ei ainakaan minun aikanani kannustanut ketään liikkumiseen tai löytämään liikunnan iloa. Liikunnasta nauttivat ne jotka olivat valmiiksi liikunnallisia ja me huonot ja hitaat lähinnä kärsimme ja opimme inhoamaan kaikkea liikuntaan viittaavaakaan.
krista
21.1.2021 at 11:48Ai niin siteetkin! Ne oli kyllä silloin kouluaikana paljon vaikeammat kuin nyt. Ja kun lunta meni sinne jonnekin väliin… Nykyiset menee jalkaan niks naks vaan, eskarilainenkin osaa laittaa omansa!
–
Mutta ihanaa, että sulle jäi hyviä muistoja! Varmaan just tuollaiset kannustamiset ja onnistumisen kokemukset tärkeitä, ja niitä soisi liikuntaan mahdollisimman paljon <3
-
Tuosta oon kans samaa mieltä, että "vanhanaikainen" koululiikunta (ainakin meillä) meni just noin, että liikunnalliset saattoi tykätä, mutta ne jotka eivät valmiiksi osanneet, eivät kyllä oppineetkaan vaan pikemminkin kärsivät. Ja hassua vielä ajatella omalta kohdalta, että mähän OLEN liikunnallinen, mutta se oli vain erilaista liikunnallisuutta kuin mitä ala-asteen loputtomissa pallopeleissä vaalittiin. Olisi hyvin voinut käydä niin, että olisin saanut "epäliikkujan" identiteetin itselleni tuosta, onneksi löysin omanlaiseni liikunnallisuuden sitten ihan itsenäisesti!
Saara
19.1.2021 at 17:50Koululiikunta (tarkemmin ottaen osa opettajista ja varsinkin muut lapset) onnistui kyllä pilaamaan melkein kaikki liikuntamuodot. Luistelu ja uinti taisivat olla ainoita, joita oli kiva tehdä. Toisin sanoen ainoat ei-pallo/joukkupelit. Toivottavasti opettajat osaavat ja haluavat nykyään paremmin huomioida erilaisia lapsia ja odottaa myös niiltä urheilevilta lapsilta muiden lasten hyvää kohtelua. Aikuisiällä olen onneksi löytänyt itseäni miellyttävät liikuntamuodot. Ja mitä hiihtoon tulee, saatoin ehkä tykätäkin lapsena, mutta en aio tässä elämässä enää hiihtää ;)
krista
21.1.2021 at 11:52Just näin! Mikä olikin se, että niitä hitsin pallopelejä piti vaan pelata pelata pelata… Tosi yksipuolistakin! Ja kyllä, samaa mä toivon ja toivottavasti näin onkin, että nykyajan liikunta on ihan erilaista! Ja sama täällä myös sen onsalta, että ONNEKSI on löytänyt itselleen sitten sopivanlaiset liikuntamuodot ja löytänyt sen liikunnan ilon! En mä edelleenkään pallopeleihin lähde, vaikka kuinka monesti on houkuteltu joihinkin ”mutsifudiksiin” tms. Mutta ei vaan ole mulle iloa tuottava juttu, mulle sopii erilaine liikunta ja onneksi tiedän, mistä tykkään <3
Gloria
19.1.2021 at 18:19Itsekään en koululiikunnasta niin välittänyt, joukkuelajeissa en pidä vieläkään. Ja hiihdossa meilläkin taidettiin kilpailla vähän liikaa, onneksi perheen kanssa luonnossa liikkuminen tasapainotti, ja varmaan sen takia olen ihan parikymppisestä saakka hiihdellyt mielelläni.
Mutta siis olemassahan on kaksi eri lajia: hiihto ja hiihtely. Hiihtokin on ihan kivaa kunnon urheiluna, jos on sopivan kevyet vaatteet ja toimivat välineet. Mutta hiihtely on ihan eri laji, sitä tehdään mielellään kunnon luonnossa, kevätauringossa ja lasten kanssa, ehkä eväät mukana 😊
krista
21.1.2021 at 11:53Hih samaan tapaan pitäisi sitten olla juoksu ja juoksentelu, jalkapalloilu ja jalkapallottelu, tai voimannosto ja voimannostelu :)
Eve/Pinkkiä piiperrystä
19.1.2021 at 18:51Isäni teki aikoinaan 15 vuoden vertailevan gradun ja lopputulemana oli että molemmissa päissä oppilaat inhosivat hiihtoa. Itselle telinevoimistelu oli se pahin traumatisoija kun muut seisoivat jonossa katsomassa perässäsi kun epäonnistut. Ja telinevoimistelussa epäonnistui aina. Yleisestikin koululiikunta traumatisoi niin paljon, että piti lukea liikuntalääketieteestä paperit, että voi valittaa perustellusti miten meidän aikaan koululiikunta oli peestä eikä millään lailla terveyttä edistävää :)
Onneksi ajat on vähän muuttuneet, en nimittäin näe mitään järkeä niissä jatkuvissa mittauksissa ja kilpailuissa, hiihdossa vaikka ei olisi luntakaan mutta kun suunnitelmassa lukee niin. Ja se, että arvosanaan vaikutti se mistä lajeista mikäkin liikunnanopettaja itse tykkäsi.
Karina
20.1.2021 at 10:03Ai hitto nyt tuli mieleen meidänkin telinevoimistelutunnit koulussa, apua. Mä v-i-h-a-s-i-n telinevoimistelua – ylipäätään ihmettelen miksi niin vaarallista lajia edes oli koulun jumppatunnilla jossa siihen ei kuitenkaan voi perehtyä niin hyvin kuin pitäisi. Nythän monet lapset suorastaan rakastaa tehdä telineillä kaikenlaista, kun on noita kaikenmaailman gymejä ja parkouria sun muuta jossa saa mukavasti ja turvallisesti tuntumaa aiheeseen, vaikkei se varsinaista virallista telinevoimistelua olekaan. Mutta joo ihan sama kokemus – kauheaa yrittää voittaa pelkonsa johonkin pukkihyppelyyn kun takana on pitkä jono seuraamassa mun epäonnistumista. No, onneksi meillä oli tosi kiva luokka eikä ketään haitannut muitten epäonnistumiset. Silti se oli kuumottavaa. En koskaan oppinut pukkihyppelyä enkä köysikiipeilyä enkä monkey baria (mikä se on suomeksi…) enkä saanut vedettyä yhtäkään leukaa.
krista
21.1.2021 at 11:56Tuota telinevoimistelua oon kuullut monelta ja muistan, miten suurin osa sitä inhosi! Mulle se oli just se suosikki (koska olin sellaiseen suuntautunut) ja oli harmi, kun sitä oli tavallisesti meillä vain yksi tunti vuodessa (tai lukukaudessa, en muista tarkasti). Olisin siis halunnut sitä ihan harrastaa, mutta Kuusamossa sellaista harrastusryhmää ei ollut. Harrastin sitten vain perusvoimistelua. Mutta voin hyvin ymmärtää, että just se muiden katse oli traumaattista monelle.
–
Ja hei hyvä peruste opiskella ainetta! Tuolla tavalla myös toivottavasti pääsee tekemään muutosta ja olemaan osana siinä <3
Mima
19.1.2021 at 20:07Ekaluokan hiihtokisat -87. Mono irtosi kesken matkan, en saanut sitä takaisin, kukaan ei tullut auttamaan, istuin ladulla ja KAIKKI hiihti ohitse.
Kaisa
19.1.2021 at 20:27Mä löysin liikunnan ilon vasta kolmikymppisenä. Siihen asti ajattelin, että olen liikkumisessa niin huono (kiitos koululiikunnalle), että ei mun kannata edes yrittää. Kaikki sun kuvailema oli totta ysikytluvun ruuhka-Suomessakin: pakolliset kilpailut, ainaiset pallopelit joukkuevalintoineen, KAIKEN testaaminen (olin luistelijana viispuol, lentopallossa seiska, lihaskunnossa kutonen, esimerkiksi, ilmankos päätin, että mun on turha edes yrittää). Oon ite nykyään opettaja ja mua on vuosien saatossa kiitelty sekä oppilaiden että vanhempien toimesta siitä, että liikuntatunneilla ykköstavoite on se, että meillä olis kivaa. Eli jotain hyvää omista traumoista!
Eija
19.1.2021 at 20:46Olen +60. Sen aikaiset kansakoulun opettajat pitivät voimistelutunnit, jolloin talvella hiihdettiin aina eikä pakkasrajoja ollut. Olin opettajan hampaissa mm. ylipainon vuoksi ja siksi, etten ollut hyvä hiihdossakaan. Kilpahiihdot hiihdettiin mäkisessä maastossa ja aina olin viimeinen, jestas miten kamalaa nöyryytystä.
Tuuli
19.1.2021 at 22:23Meillä sai valita osallistuuko hiihtokilpailuihin vai hiihtääkö pitemmän 10 km lenkin. No, laiskana hiihtäjän valitsin kilpailut ja olin yleensä viimeinen tai toiseksi viimeinen. Ei haitannut. 😂 Hiihdosta en sen suurempia traumoja saanut, mutta koululiikunnasta yleisesti kyllä. Vasta lukiossa oli ensimmäinen reilu ja tasapuolinen opettaja.
Aikuisiällä en ole juurikaan hiihtänyt / hiihdellyt, mitä nyt jonkun verran lasten kanssa. Joka vuosi saan silti tilapäisen, noin minuutin kestävän mielenhäiriön. Meidän olohuoneen ikkunasta näkyy latu. Sitten kun siihen paistaa aurinko ja latu on täynnä iloisia lapsiperheitä, niin mietin että pitäisikö lähteä hiihtämään. Kunnes muistan, että en oikeastaan tykkää hiihtämisestä… Ajattelin silti ottaa tavoitteeksi, että käyn kokeilemassa ainakin kerran tänä talvena. Jos vaan löydän monot varastosta. 😉
Sanna
20.1.2021 at 02:58Pitäisikin varmaan seuraavan kerran äidin kanssa jutellessa kysyä, että oliko meidän ala-asteen opella ihan tietoisesti jotain hiiihtoa vastaan. Koska meidän ala-aste oli n. 50 oppilaan pieni kyläkoulu ja hiihto oli sitä, että koulun viereisessä metsässä oli koneella tehdyt ladut, ope käski menemään hiihtämään ja pysyi itse sisällä. Jolloin ne jotka tahtoivat hiihtää hiihti, ne joita ei kiinnostanut hiihtivät metsään ja ottivat sukset pois. Ja vaikka kunnassa järjestettiin myös talvella Hippo-kisat, niin niitä ei mitenkään noteerattu. Kunnan yleisurheilukisoihin lähdettiin puolestaan aina koko koulun voimin.
Ja yläaste/lukio hiihtäminen ei ollut pakollista. (Olettaisin, että logistisista syistä.)
Hiihdon vaihtoehtona oli yleensä mäenlasku :D
Itseasiassa se oli aika usein vaihtoehtona, jos liikuntapaikkana oli talvella liikuntakeskus.
Propsit muutenkin tuolle opelle, koska me ei myöskään tehty noita joukkueisiin valintoja. Porukka riviin ja jako kahteen (tai useampaan, riippuen siitä mitä tehtiin). Siinä oli aina oma rivitaktikointinsa jos halusi jonkun kanssa samaan porukkaan :P
(Kasarilla syntynyt)
Suis
20.1.2021 at 07:19Liikunta oli lapsena yksi minun lempiaineista. Kyllä minäkin tunnistan nuo pakolliset kilpailut ja esim hiihdossa olin aina häntäpäässä vaikka muuten olinkin aika liikunnallinen, mutta ei minun hiihto tai mikään muukaan innostukseni kadonnut mihinkään koulun takia. Opettajat oli välillä hyviä ja välillä huonompia, eri lajeissa kilpailtiin ja mitattiin paljon, mutta siltikin muistoni koululiikunnasta ovat hyviä. Olen ehkä sellainen peruspositiivinen ihminen, joka suhtautuu kaikkeen innolla ja jotenkin ”unohtaa” ne ikävät kokemukset ja muistaa vaan kivat jutut:D Mitään inhokkeja ei siis ole jäänyt.
Tilia
20.1.2021 at 08:32Liikuntatraumat tuntuu olevan sellainen teema, josta saa puhua. Aiemmilla sukupolvilla oli myös se laulukoetrauma, kun piti laulaa yksin arvosteltavana koko luokan edessä. No, itse asiassa meilläkin oli kyllä vielä tämä touhu 80-luvulla voimissaan, yläasteella sai sentään laulaa kahden kesken opettajalle ilman yleisöä. Itse olin keskinkertainen liikkuja koulussa, mutta positiivisella asenteella mukana eikä liikunnanopettajissani ollut sadisteja. Ei ole jäänyt liikuntatraumoja. Monia liikuntalajeja muistan myös opetetun ihan kunnolla, vaikka en itse kaikkea täydellisesti oppinutkaan. Meillä oli kyllä myös ala-asteella liikunnanopettaja, joka teki jaot joukkueisiin numeroihin jakamalla, ja eri kerroilla eri lailla (esim. jako neljään ja joukkueeseen kerralla ykköset ja kakkoset tai ykköset ja kolmoset), että oppilaat eivät päässeet valikoimaan toisiaan joukkueisiin. Välitunneilla kyllä jaettiin toisiamme perinteisellä kapujaolla, niin että siitäkin on kokemuksia.
—
Omat koulutraumani ovat enemmän kielten tunneilta, mutta ymmärrän kyllä myös sen, että aikuisena on aika hölmöä vedota vaikka englannin kielen osaamattomuutensa osalta siihen, että on ikäviä kokemuksia ala-asteelta. Liikunna osalta tämä taas tuntuu olevan ihan ”sallittu” ajatusmalli. Tyyliin koska olin luokan huonoin tai toiseksi huonoin, en aio hiihtää enää ikinä. Kuka kehtaisi julkisesti sanoa, että koska olin ala-asteella luokan huonoin tai toiseksi huonoin enkun lausuja, en aio puhua englantia ikinä sanaakaan kenenkään kanssa?
—
Vaikka en ole itse kilpailuhenkinen yhtään, haluaisin muistuttaa kuitenkin, että on oppilaita, joille liikunta on ainoa aine, jossa he pärjäävät hyvin ja josta he tykkäävät. Silloin joku maastojuoksukilpailuvoitto koulujen välisistä kisoista voi olla tosi tärkeä oman itsetunnon rakentumisen kannalta. Mutta kisaaminen näyttää kyllä nykykouluissa vähentyneen tosi paljon ja koronan takiahan se on loppunut nyt varmaan lähes kokonaan. Meillä oli aikanaan kyllä ala-asteella myös kulttuurikilpailut. Kisattiin piirtämisessä, laulamisessa, lausumisessa, soittamisessa jne. Omilla lapsillakin on joku Talent-kisa ollut joskus koulussa.
Sadie
20.1.2021 at 15:16Joo, tästä olen samaa mieltä, että koulun (urheilu)kilpailut voi olla monelle lapselle se harva tilanne, jossa tuntee saavuttavansa jotain. Minusta sen takia koululiikunnan kautta pitäisi olla mahdollisuus tavoitteellisuuteenkin, koska kaikilla lapsilla ei ole muita harrastusmahdollisuuksia. Itse urheilullisena lapsena turhauduin koululiikunnassa etenkin joukkuelajeissa, koska varsinkin tytöissä oli paljon niitä, joita ei kiinnostanut olla mukana ja pelata. Siksi ei sitten itsekään voinut pelata kunnolla. Siihen ratkaisuna olisi ehkä luokan jako niihin, jotka haluavat osallistua enemmän kilpailumielessä ja niihin, jotka ottavat rennommin. En sitten tiedä, onko tämä opettajan mahdollisuuksien puitteissa jos kahta eri ryhmää pitää ohjata.
Ja samaa mieltä laulukokeista, oli kyllä kamalaa kun ei sitä laulua mitenkään opetettu ja silti sitä arvosteltiin. Muutenkin lauluääni on pitkälti synnynnäinen ominaisuus, että en ymmärrä, miksi siitä pitää koe olla. Piti vain sitten ilman säestystä osata laulaa ja opettaja siinä vieressä sitten arvosteli. Huh.
Mai
20.1.2021 at 16:13Onhan tuossa kyllä sellainen ero, että ainakin niitä kieliä opetetaan, eikä laiteta kylmiltään lausumaan kieltä, josta ei ole minkäänlaista alkeellisintakaan käsitystä. Hienoa, että teillä jotain liikuntalajeja on ihan opetettu, mutta näin se ei joka paikassa ole ollut. Esimerkiksi minun peruskouluaikanani mitattiin ihan kaikki venyvyydestä leuanvetoihin ilman, että näitä olisi harjoiteltu.
Tilia
20.1.2021 at 18:52Sen verran olen itsekin opettanut, että voin sanoa, että oppilaillakin on välillä aika valikoiva muisti sen suhteen, mitä heille on opetettu. :) Tässäkin ylempänä joku koki ikävänä sen, että oli joutunut hiihtämään pitemmän lenkin, kun ei itse ollut kuunnellut ohjeita, että piti hiihtää lyhempi lenkki. Toki varmasti liikunnanopettajissakin on sekä parempia että huonompia tyyppejä. Itselle sattui onneksi ihan hyvät kaikille kouluasteille. Mutta varmaan se on liikunnassa aika sama kuin muissakin aineissa, että tullakseen hyväksi se vaatii useimmilta taitojen harjoittelemista myös vapaa-ajalla. Harvasta tulee hyvä käsitöissä, musiikissa tai kotitaloudessakaan pelkästään oppituntien aikana. Ehkä liikunnastakin pitäisi antaa läksyjä?
A
20.1.2021 at 22:04Tämän kommentin lukiessa tajusin, että onhan mulla koulusta musiikkitrauma, vaikka ei liikuntatraumaa koulussa tullutkaan. Siis tunne että en osaa, kun en ole käynyt soittotunneilla, nuotteja en osaa lukea, ja laulukin on nuotin vierestä. Jos joku oli kamalaa, niin laulukokeet (80-90-luvuilla kyllä koulussa ohjelmaan kuuluvat ja ihan kamalia oli sitten kyseessä opelle yksin tai yksin luokan edessä). Laulamisesta pidin (kuorossakin olin laulamisen ilosta), mutta aina ja iän kaiken olen itseäni pitänyt huonona laulajana. Yläasteella ja lukiessa oman huonouden tuntu jatkui, kun en osannut soittaa kitaraa jne, koska kukaan ei ollut ikinä opettanut.
—
Oma lapsi rakastaa musiikkia ja ei ehkä ole laulajana yhtään mua parempi. Mutta onneksi hällä on musiikkitaitoinen isä, joten lapsi ottaa ensi askeleitaan soitinten parissa (kotoa löytyy soittimia xylofonista kitaroihin, bongorummuista kosketinsoittimeen ja pieni musiikkistudio makkarin nurkasta). Samalla kun lapsi opettelee nuottien lukua ja kitaran sointuja, ehkäpä mäkin opin. Mutta tosiaan toivon, että musiikkitraumat ei lapselle periinny ja oon melkein ilosta kyynelissä kun lapsi omassa huoneessaan (omaehtoisesti, koska hänen toivomien soittotuntien järkkääminen odottaa aikaa jälkeen koronan) harjoittelee soittamaan Lumiukko-elokuvan sävelmää. Soita lapsi soita <3