Koululiikunta pilasi hiihtämisen

Veren maku suussa, itku kurkussa. En pysty, en jaksa, tämä on ihan kamalaa. Kohta on pakko huohottaa ääneen, se muuttuu nopeasti nikotteluksi. En tiedä, onko se hengästytymistä vai itkua. Tämä nöyryytys! Taas olen toiseksi viimeinen. Vihan, vihaan, VIHAAN tätä hiihtämistä! Kun koululiikunta joskus loppuu, mä vannon, että en enää ikinä laita suksia jalkaani!

Vai sittenkin:

Kaunis luminen maisema ja talviaurinkokin häämöttää. Vauhti ei ole kummoinen, mutta kiire ei ole mihinkään – oi miten ihana on liikkua raittiissa talvi-ilmassa! Tunnen liikkeen rintalihaksissa asti, koko kroppa nauttii. Sukset liukuvat hiljalleen eteenpäin kuin itsekseen, vastaantulijat hymyilevät ja hymyilen takaisin. Voisin jo kääntyä takaisin, mutta vielä ei malta. Vielä vähän, tämä on niin ihanaa!

Keskeisiä taitoja: sauvoihin nojailu.

Koulun hiihto ja etenkin pakolliset hiihtokilpailut pilasivat täydellisesti minulta hiihtämisen. Ja jos olen oikein ymmärtänyt, tämä on varsinainen sukupolvikokemus. Kenties jopa useamman sukupolven!

Ajatelkaa: kokonainen liikuntalaji pilalla! Mikä sääli ja menetys!

Meidän lapset rakastavat hiihtämistä. Ja mitä tuolla ulkona ympärilleni katselen, niin rakastavat muutkin lapset. Sunnuntaina me hiihdettiin puolivahingossa viisi kilometriä. Viikkoa aiemmin hiihdettiin pientä urheilupuiston ympäryslatua. Vielä kerran! Vielä! Vielä yksi kerta! Äiti ota aikaa, paljonko mulla menee yhdessä kierroksessa! Vielä senkin jälkeen, kun suunniteltiin jo lähtöä, lapset hiihtivät sitä kierrosta tunnin.

Voi miten toivonkaan, että tätä intoa ei heiltä pilata!

Olen tätä ihan miettinyt. Että miksi juuri hiihtäminen? Miksi just se oli se laji, jossa oli pakolliset kilpailut ja joka vaikutti ihan opettajan henkiseltä kostolta lapsia vastaan? Oliko teillä muilla pakolliset hiihtokilpailut koulussa?

Yksi selitys voisi olla joku ”tässä koulutetaan tulevaisuuden maailmanmestareita” -haave, tavoite löytää kansallisen identiteetin urheiluhurmoksen jatkajia seuraavissakin sukupolvissa, tulevia Juha Mietoja ja Marja-Liisa Kirvensniemiä. Tai pitäis tietysti sanoa Pirkko Määttiä, Kuusamossa kun oltiin. (uudempia hiihtäjiä en tiedä, sori)

Mutta ei se oikein siltäkään vaikuttanut. Siinä tapauksessa oltaisiin ehkä alettu ilolla valmentaa niitä parhaita ja ei olisi ollut tarve rääkätä niitä (meitä) huonoimpia noilla pakollisilla verenmakusuussanöyryytyskokemuksilla. Ei minusta ja muista itketetyistä sillä pakotuksella ainakaan kilpahiihtäjäjiä tullut!

Mikä se oli? Miksi se tehtiin niin? En ymmärrä sitä vieläkään.

Miksi koulun hiihtäminen ei olisi voinut olla vain vapaamuotoista hyväntuulista ulkoilua ja liikunnan iloa?

Voi sitä onnen vuotta (viidennellä!), kun olin Miamin-lomamatkan takia poissa juuri hiihtokilpailujen aikaan. Se oli paras vuosi!

Toivon niin paljon, että koululiikunta on nykyään aivan erilaista – pliis pliis pliis onhan? Hiihto ei ollut minulla ainoa, mikä ”meni pilalle”. Ehkä vielä enemmän vihaan kaikenlaisia pallopelejä, uhh. Pesäpallotraumat. Lentopallotraumat. Mitä näitä nyt on. Cooperin testi tietenkin, siinä meinasi kuolla. Ai niin ja tietysti joukkueeseenvalintatraumat! Se, että kapteenit valitsivat vuorotellen, ja tietyt lapset jäivät aina viimeisiksi.

Ja se, että aina piti hitto vie kilpailla. Tavalliset liikuntatunnit olivat aina sitä joukkueisiin jakautumista ja pelaamista. Ihan niin kuin liikunta olisi pelkkää ”kuka on paras” -kisailua!

Aiemmin kuitenkin rakastin liikkumista, jopa sitä hiihtämistä äidin kanssa ennen kouluikää – miksi se minulta pilattiin? Sehän on ihan tragedia. Joku voisi jäädä elinikäiseksi liikunnanvihaajaksi. Onneksi löysin liikkujan itsestäni sitten itsekseni myöhemmin, tanssin myötä ja muutenkin.

Liikunnan ilo on niin paljon muutakin kuin voittamisen iloa!

Moni asia on noiden vuosien jälkeen muuttunut, ja ihan jostain syvästä sielujen sopukoilta asti toivon, että myös koululiikunta. Ensimmäisten vuosien perusteella olen hyvinkin optimistinen.

Ehkäpä nykyiset liikunnaopettajat ovat samat traumat kokeneet itsekin ja tekevät nykyään asiat aivan toisin!

Iloa hiihtoladuille!

 

 

 

PS. On mulla myös kivoja hiihtokokemuksia lapsuudesta, äidin kanssa ja ystävien kanssa. Onneksi siis pääsin kokemaan myös sen, miten hauskaa oli sekoilla hiihtoladuilla ystävien kanssa Munakalla. Että hiihtäminen voi olla kivaa!

Munakalla, sen nimi oli tosiaan Munakka. Piti ihan kaivaa googlesta tarkistukseksi. Ja oli se.

10
Like
3

You Might Also Like

  • Karina
    20.1.2021 at 13:15

    Mä kävin kouluni Etelä-Helsingissä niin ihan maantieteellisistä syistä me ei paljonkaan hiihdetty. Siihen aikaan ei lähdetty raahaamaan suksia minnekän keskuspuistoon, siinä olis mennyt koko jumppatunti pelkissä matkoissa, mutta Kaivarissa muistan käyneeni luokan kanssa hiihtämässä. Siellä oli sellanen kilsan lenkki puiston ympäri ja sitä vedettiin vaihtelevalla menestyksellä, mutta muistaakseni ei koskaan kilpailtu. Itse asiassa ihan tykkäsin hiihtelystä, ja muistan kun seiskaluokan hiihtolomalla olin kaverini mökillä niin tehtiin pitkiä hiihtolenkkejä järven jäällä – ja sitten jostain syystä mun toinen suksi hajosi, enkä sen jälkeen ole koskaan omistanut murtsikkasuksia (sen sijaan rupesin laskettelemaan, joka olikin sitten sata kertaa kivempaa). Jos yläasteella oli hiihtämistä eikä omistanut suksia, niin sai mennä kävelylle ja se oli oikein ok.
    Mulla ei koululiikunnasta jäänyt mitään varsinaisia traumoja, mutta jotenkin se on kyllä vaikuttanut, koska just liikuntatunneista mulla on paljon enemmän muistoja kuin muista tunneista. Pesäpallo oli ihan kivaa, koska ulkovuorolla menin aina niin pitkälle kuin mahdollista ettei pallo vahingossakaan lennä sinne asti (joskus se lensi – enkä saanut sitä kiinni) ja sisävuorolla paloin joka kerta mutta se ei haitannut ketään. Oli silti kiva olla ulkona! Eniten pidin tanhusta – onko kaikki tanhunneet vai olikohan meillä vaan opettaja joka harrasti kansantanhuja? Cooperin testiä en muista tehneeni, mutta Eläintarhan urheilukenttä aiheuttaa yhä väristyksiä, kun meinasin oksentaa sitä ympäri juostessa. Nyt tytär käy samalla kentällä yleisurheilemassa mutta onneksi oli kuulemma kivaa (sillon syksyllä)!
    Mulla ei koululiikunta sinänsä tappanut liikkumisen iloa kun ne lajit joista muutenkin tykkäsin oli kivoja koulussa ja jatkoin niitä myös vapaa-ajalla. Sitten taas pallopelit, joita inhosin, on sellaista jota ei muutenkaan ole ”pakko” harrastaa jos ei halua, vaan liikkua voi monella muulla tavalla. Muuten mulla hyvin mielessä sellaset lentopallosta tulleet pienet mustelmat pitkin alakäsivartta. Ei ollut lentis suosikki täälläkään…

  • Sari
    20.1.2021 at 16:00

    Hyvä kirjoitus, kylläpä samaistuin. Koululiikunnasta jäi ikävät muistot. Mulla on kyllä niin, että sitä ikävämmät muistot tietystä lajista, mitä huonompi siinä oli verrattuna muihin luokkalaisiin. Hiihto oli harvoja lajeja, jossa en ollut huono. Silti hiihtokilpailut ei olleet kivoja, koska en pidä edelleenkään kilpailuista.

  • Marjut
    20.1.2021 at 16:01

    Hyvä kirjoitus, kylläpä samaistuin. Koululiikunnasta jäi ikävät muistot. Mulla on kyllä niin, että sitä ikävämmät muistot tietystä lajista, mitä huonompi siinä oli verrattuna muihin luokkalaisiin. Hiihto oli harvoja lajeja, jossa en ollut huono. Silti hiihtokilpailut ei olleet kivoja, koska en pidä edelleenkään kilpailuista.

  • Ppaa
    20.1.2021 at 21:14

    Kaikessa kilpailtiin vielä 90-luvun lopussa ja 2000-luvulla. Oli todellista paskaa se. Vihasin liikuntaa, kammoksuin niitä päiviä kun oli ”liikkaa”. Koska olin vaan niin huono! Ja sitten ei todellakaan kiinnostanut edes vapaa-ajalla kun oli niin nöyryytetty. Mun pelastus oli että olin kaikessa muussa tosi hyvä. Mutta jälkikäteen oon miettinyt, että aikamoista oli sekin: yksi opettaja kertoi aina kokeiden jaon yhteydessä muutaman parhaiten suoriutuneen nimen ja arvosanan. Melkoista liikkaa sekin oli monelle…

  • qwertyuiopå
    21.1.2021 at 20:29

    Meillä myös oli pakko joka ikisen osallistua hiihtokilpailuun ja tämä tosiaan oli ysärin loppupuolella… Tykkäsin ennen koululiikuntaa hiihtämisestä ja vielä ensimmäisellä ja toisella luokallakin, kun liikunnassa oli meidän oma opettaja jonka kanssa mm harjoitettiin mäen laskemista suksilla. Eli ei mitään kilpailua, pelkkää hauskuutta vaan (ja samalla kehittyi tasapaino ja rohkeus). Olen tasan kerran käynyt aikuisena hiihtämässä, vaikka lapsena mentiin hiihtämään heti koulun jälkeen. Mutta sitten ne kisat, ja sinne viimeiseksi jääminen, ei ei ei…

  • Lala
    22.1.2021 at 19:47

    Samoja kokemuksia koululiikunnasta ja ajan ottamisesta, mittaamisesta ja kilpailemisesta kaikissa lajeissa (80-90 luvuilla). Esim. juoksussa otettiin aina aikoja ja piti juosta veren maku suussa. Pahin omasta mielestäni oli uinti, koska meidän koulussa oli uimahalli ja uintia oli talvikaudella joka toinen liikkatunti vähintään, ja aina otettiin aikoja kuka on paras ja nopein. Enpä ollut ikinä parhaasta päästä. Tosin, oon nyt aikuisena huomannut että osaan uida tän rääkin takia hyvin, eli jotain positiivistakin sentään!

  • 1 2