Keskiviikko. Nukuin yhteentoista, korvatulpilla. Tulin alakertaan – tyhjä talo. Keittiössä tuttu kaaos, näköjään aamupuuroa on syöty. Vaunut poissa, ovat luultavasti kävelylenkillä. Ehkä ruokakaupassakin. Teen rauhassa itselleni aamupalaa, keitän kahvitkin. (en jaksa siivota sitä keittiötä)
Mikäs se tällainen keskiviikko on?
No, se on tietysti äidin-vapaus-keskiviikko! Ja isin-vauvarakkaus-keskiviikko! Ja mikä parasta: keskiviikot ovat tällaisia vielä usean kuukauden ajan.
*******
Olemme siis vih-doin-kin päässeet ”kuka saa olla vauvan kanssa kotona” -keskustelun kakkosvaiheeseen: Joelin osa-aikatyökausi on alkanut. Isi saa siis laatuaikaa vauvan kanssa (ja virkavapaata töistä) joka keskiviikko, ainakin maaliskuun alkuun asti.
Kukkaronnyöreille tämä tarkoittaa tietysti kiristämistä entisestäänkin. Mutta ei se haittaa. Meille kulutuksen minimoiminen ei tarkoita elämänlaadusta tinkimistä.
Päinvastoin. Meille elämänlaatua on perheaika, yhdessä oleminen. Tämä on meidän (tämänhetkinen) ratkaisumme. Ja olemme sitä niin niin niiiiiin iloisia!
*******
Nooh, entä mitä tämä äiti sitten tekee keskiviikkoisin? Näköjään juo kahvia ja bloggaa – ööh, mitenköhän tämä nyt erosikaan aikaisemmasta…?
Luonnollisesti olen jo onnistunut kehittämään tästä itselleni huonon omatunnon. Tajusin nimittäin, että nyt minulla on neljä ”vauvapäävastuupäivää” ja Joelilla kolme – ja ai niin, tuo Joel vielä käy siihen päälle töissä sen neljä päivää viikossa.
Ööh yhtä äkkiä ei kuulostakaan enää kovin reilulta.
Pitäisihän minun (kai?) tehdä nyt jotain järkevää. Hätäpäissäni menin mukamas lupaamaan, että voisin ottaa joka keskiviikko jonkun kodinhoidollisen projektin eli käytännössä voisin vaikka taltuttaa tätä kotikaaosta muutaman tunnin päivässä. Ha.
”Oi, no sepäs ois kivaa!”, Joel vastasi. ”Joo, niin mä teen!”, minä lupasin. Ja molemmat kyllä hyvin tiesivät, että tällä sanahelinällä ainoastaan imuroidaan erään äidin omatuntoa puhtaammaksi, ei oikeasti puutalon lattioita.
Se usein viljelemäni ”mähän voisin tehdä jotain pieniä freelance-töitä” ei ole vielä realisoitunut sen todemmaksi kuin tuo imurointikaan. Ensinmainitun suhteen ajattelin ryhdistäytyä viimeistään helmikuussa, kun hoitovapaa alkaa ja töitä saa alkaa tehdä sen kummemmin Kelalle selittelemättä.
*******
Siinä ”teenkö jotain järkevää vai laiskottelenko” -pohdintojeni keskellä Joel naurahti, että ole sinä yhtä vapaa keskiviikkona kuin hän on maanantaina, tiistaina, torstaina ja perjantaina.
Okei! Sen innoittamana piirsin aamukahvin tippumista odotellessa (laskukirjekuoren kääntöpuolelle, luonnollisesti) tämän:
Valmis! Ja sit vaan työtarjouksia odotellessa.
PS. Vieläkään mun vauvaa ei näy. Eikä mun miestä. Missäköhän ne on? Ikävä. Tekee mieli jo soittaa.
-mimmu- (Ei varmistettu)
5.12.2012 at 13:48Kuulostaa tutulta tuo omantunnon soivaaminen. Mies käy töissä arkisin ja on 2-vuorotyössä ja minä olen kotona vuoden ikäisen muksun kanssa
…sehän tarkoittaa sitä että kaikki tehdään yhdessä lapsen kanssa ja ns. ”omaa aikaa” ei enään nykyään herukkaan kun 2 tuntia päivässä kun lapsi nukkuu päikkärit…tai siis…tarkoittaa sitä että yrittää itse tehdä hommia,mutta malttaako niitä tehdä silloin kun lapsi nukkuu, no EI TIETENKÄÄN vaan se on sitä omaa aikaa jolloin juodaan hyvää teetä ja syödään jotain herkkua;) ja sitten kun lapsi on hereillä niin yritetään yhdessä tehdä,mutta esim. vessan pesu alkaa olla jo aika haasteellista kun lapsi on koko ajan siellä missä ei pitäisi: tyhjentää vessan kaappeja, repii vessapaperia tai lorkkii pytyllä ja hamuaa vessaharjaa
…niin jos tähän hommaan ei hermot riitä niin sitten odotetaan isiä töistä kotiin ja kun hän tulee niin törkätään lapsi hänelle ja sitten saa siivottua sen mitä haluaa. Isi tietysti kommentoi ettei hänellä ole ollenkaan omaa aikaa kun hän on kotona…noh, tottahan se on….ei sitä niin häävisti ole,mutta onko se sitten väärin jos äiti on lapsen kanssa koko päivän ja haluaa rauhassa tehdä kotihommia, vai se että isillä ei ole omaa aikaa,vaikka hän on koko päivän ollut erossa lpasesta???
Liisa
5.12.2012 at 15:46Olen kirjoittanut jonkun muun juttusi kommenteissa tästä samasta jo aiemmin, mutta kerronpa uudelleen, että meilläkään ei oikeastaan tunneta tai ainakaan käytetä termiä ”oma aika”. Kaikki aika on omaa ja meillä on huisin kivaa yhdessä. (Tunnen myös olevani erittäin onnekas ollessani naimisissa miehen kanssa joka on kiinnostunut lapsestaan ja haluaa olla hänen kanssaan. Se ei olekaan itsestäänselvyys kuten aiemmin luulin.)
Itse ajattelenkin niin, että mulla on ollut tuota maagista ”omaa aikaa” 30 vuotta ennen Ilon syntymää. Siitä 10 vuotta olemme omanneet aikamme miehen kanssa yhdessä. Ja nyt on sitten meneillään vauvavuosi, mikä tarkoittaa, että kaikki omistavat edelleen oman aikansa mutta nyt ollaan enemmän porukassa. Toki molemmat käyvät välillä yksinkin menoillaan mutta ensisijaisesti nyt nautitaan tuosta pikkuveijarista, joka kaipaakin tällä hetkellä entistä enemmän huomiota keikkuessaan sohvapöydän reunassa jaloillaan. Nautimme tästä emmekä kaipaa muuta.
Tosin meidän arki poikkeaakin ehkä useimpien ihmisten arkirytmistä, koska miehen työ vie hänet pois kotoa aina pariksi vuorokaudeksi kerrallaan. Olen siis nytkin vauvavastuussa joka ikinen sekunti kolme yötä ja päivät siinä välissä. Sitten mies on vastaavasti taas kotona 3-4 päivää. Kun mies on kotona, hoitovastuu menee puoleksi.
Vierailija (Ei varmistettu)
5.12.2012 at 19:11Meillä ei käydä iltahumpilla ollenkaan, eli ainoat kotoa poistumiset ilman lasta on parturikäynnit, hammaslääkärit..öö..siinäpä ne! pankissa olen saanut murhaavimmat katseet ikinä kun lapsi on ilakoinut ja täti yritti näppäillä koneellaan.
Liisan tekstistä tuli huonoäiti-fiilis, oma-aika on mulle kullanarvoista..tai siis sen rippeet,mitä tuskin on enää tulevaisuudessa ollenkaan kun tulee toinen pikku muru,joten aion nauttia nyt joka tapauksessa omasta-äidin/naisen/vaimon -ajasta
Liisa
6.12.2012 at 07:36Voi Vierailija 19:11, en tarkoittanut aiheuttaa huonoja fiiliksiä! Enkä oikeastaan ymmärrä miksi aiheutinkaan? Vai tuliko kommentista sellainen fiilis, että minä olen huono äiti..?
En tarkoittanut, että äidin ja isän pitäisi olla koko ajan kotona, että koko ajan pitäisi olla perheenä, eikä mitään omaa saisi enää olla sen jälkeen kun lapsia tulee. Ei meilläkään eletä niin. Mutta ihmettelen kyllä vähän niitä joiden mielestä ”mikään elämässä ei saa muuttua” kun perheeseen tulee vauva. Ihan kuin hän olisi vain uusi huonekalu tai asuste. Tiedän perheitä (enkä tarkoita nyt sinua Vierailija 19:11), joissa ei olla koskaan perheenä, on vain hieman vastentahtoisia lapsenvahtivuoroja sillä aikaa kun se toinen vanhempi huitelee menemään jossain.
Äh, Ilo on kipeänä, minä ultraväsyneenä hänen kanssaan kahdestaan kotona. En osaa ilmaista itseäni kuten haluaisin. Aina ei voi voittaa.
Pähkinänkuoressa: Kommentissani oli kyse minun mielipiteestäni ja siitä, mikä toimii meidän perheessä. Kukin tehköön syyllistymättä miten omalle perheelle on parasta.